Part 4

Asunnossa oli neljä huonetta ja keittiö ja se onneton makuukomero. Kolme huonetta kadun, yksi pihan puolella. Suurinta huonetta sanottiin saliksi, mutta miksikä olisi voinut nimittää muita huoneita, kun alituisesti muutettiin toisesta toiseen, jotta perheen isä saisi koetella, mikä niistä hänelle olisi rauhallisin?

Perin huolellista järjestystä ei Muriuksen kodissa aina ollut, sen rouva Murius kyllä tiesi. Oli liian vähän tilaa. Ei voinut välttää, että vaatteita, jotka oikeastaan heti olisi pitänyt korjata, ja yhtä ja toista muutakin, sattui jäämään tuoleille, salin pianon päälle tai johonkin nurkkaan, kun laatikot ja kaapit ennestään olivat täynnä. Rouva Murius oli kaikesta tästä puuhasta uuvuksissa, mutta lisäksi tuli ylimääräinen työ: hieno porsliininaperrus, jossa hän oli mestari, ja josta sai sangen tarpeellista ylimääräistä tuloa, mutta joka kuitenkin väsytti ja kirveli silmiä.

Kesken puuhiansa täytyi hänen senvuoksi väliin pysähtyä ja levähtää. Hän seisahtui silloin peilin eteen huoneessaan; siinä, joka siihen aikaan sattui olemaan hänen huoneenaan, ja katseli pieniä, pyöreitä kasvojaan, joilla ei enää näkynyt ruusuja, tukkaansa, joka alkoi oheta ja jota hän ei mitenkään ehtinyt huolellisesti hoitaa, harmaita silmiä, jotka ennen vanhaan olivat tuikkineet kuin tähdet, mutta joiden ympärille nyt oli kertynyt sikermä pieniä viiruja. Näitä kasvoja, jotka rouva Muriuksen mielestä olivat jonkinlaisena pikkulapsen ja pyylevän muorin välimuotona, piti konserttimestari yhäkin tosissaan miellyttävimpinä, jopa kauneimpina maailmassa. Yksinään peilinsä ääressä seisten täytyi rouva Muriuksen sitä ajatellessaan nauraa ääneen. Kasvot muuttuivat silloin vielä ryppyisemmiksi ja lystikkäämmiksi. Sen hän näki ja ajatteli, että oli hyvä, kun ei kukaan äkkiä astunut sisään ja yllättänyt keski-ikäistä henkilöä, joka oli vakava perheenemäntä ja äiti, nauramassa itselleen keskellä aamupäivää ja samalla kaikesta huolimatta lämmenneenä sydänjuuriansa myöten ja kyyneltyen ajatellessaan konserttimestari Muriuksen hulluja ja vääriä kuvitelmia hänestä, ajatellessaan, että maailmassa oli yksi ainoa, jonka arvostelun mukaan hän aina oli ollut ja nähtävästi aina tulisi olemaan kaunotar.

7.

Sen vuoden syyspuolella tuli Garibaldi vieraisille.

Hän oli kuuluisa viuluniekka ja oli ollut konserttimestarin oppilas, vieläpä tämän kaikkein paras oppilas. Siihen aikaan oli hänen nimensä Garibaldi Jansson, mutta sittemmin hän heitti pois Janssonin ja tyytyi vain Garibaldiin. Garibaldi kerta kaikkiaan. Se oli sekä etu- että sukunimi. Se nimi seisoi jättiläiskokoisilla kirjaimilla ilmoituslehdissä, kun hän oli konserttimatkoilla ja viimeksi hän tuli Amerikasta, jossa hänellä oli ollut erinomainen menestys. Hän kertoi, että ihmiset siellä olivat kuulleet huhuja jostakin italialaisesta kansallissankarista, jonka nimi oli Garibaldi, ja luulleet häntä siksi ja pitäneet ihan luonnollisena, että kansallissankari tietenkin osaa soittaa myöskin viulua ja mielellään matkustelee ympäri soittelemassa kaikille, jotka vain maksavat piletinhinnan, ja hänelle osoitettiin sen mukaista suosiota.

Joka kerta, kun hän tuli Tukholmaan, tuli hän tervehtimään vanhaa opettajaansa. Tätä puhutteli hän »mestariksi» ja rouva Muriusta Aliceksi, joka oli tämän etunimi. Hänellä oli mukanaan kukkia ja makeisia ja ainakin joskus runsaasti rahaakin, sillä hän osteli vanhoja viuluja — hän oli siinä suhteessa taitava asiantuntija — ja myi ne sitten voitolla; Garibaldi oli ovela mies.

Hän tunsi kaikki Muriuksen lapset ja aikoi tuoda heille kullekin jonkin lahjan, mutta viime hetkessä unohti lahjojen ostamisen ja otti silloin taskuistaan, mitä sattui löytämään. Sillä tavoin Roland sai amerikkalaisen kultakellon, Pontus sen perät ja Libert punervan kivihelyn, johon oli kaiverrettu iso G. Herra Garibaldi selitti kirjaimen merkityksen jollakin salaperäisellä tavalla. Tilda sai silkkisen nenäliinan. Kaikki olivat kokoontuneina Garibaldin ympärille ja kuuntelivat hänen soittoansa tai juttujansa, katselivat hänen syöntiänsä ja juontiansa ja tanssiansa. Sillä hän oli niin vilkas, ettei koskaan pysynyt kauan yhdellä paikalla, vaan kesken kaiken pyrähti permannolle, asteli edestakaisin ja alkoi tanssia. Tanssi, sanoi hän sitäpaitsi, oli kaikkein hauskinta toimitusta koko maailmassa.

»Alicen pitää panna toimeen täällä tanssiaiset», sanoi hän.

Sen homman puolelle hän sai heti kaikki lapset, yksinpä Rolandinkin, joka tosin ei halunnut tanssia. Mutta Garibaldin viulussa oli enemmän kuin neljä kieltä, ja heti Tukholmaan tultuaan hän oli sähköttänyt eräälle hyvälle ystävälleen, joka oli suuri pomo Amerikassa, ja suositellut tälle Rolandia, jotenka Roland nyt päätettiin lähettää Amerikkaan, missä hän saisi uuden paikan ja valmistuisi paljon nopeammin ja paremmin kuin kulkemalla kynsiänsä likaamassa Tukholman työpajoissa. Konserttimestarillahan ei kuitenkaan ollut varaa käyttää häntä Korkeakoulussa.

Roland oli senvuoksi kaikkien Garibaldin ehdotusten puolella. Mutta rouva Murius katseli ahdasta asumusta ja sen auttamatonta epäjärjestystä.

»Tanssiaisetko, Garibaldi?»

»Niin juuri, tanssiaiset!»

»No niin», sanoi silloin rouva ja tuli ajatelleeksi, että suuri huone itse asiassa oli jokseenkin suuri. »No niin, miksei!»

Sillä hän näki kaikkien lasten silmissä hartaan toivomuksen.

Garibaldi laati tanssiaissuunnitelman.

»Kukin pojista kutsuu yhden kultasensa ja yhden toverin. Tilda kutsuu kaksi kumppaniansa, mutta niiden pitää olla nättejä tyttöjä. Se tekee kuusi naista ja Alice mukaan luettuna seitsemän. Mestari ja minä lukuunotettuina on meitä kahdeksan kavaljeeria. Juuri sopiva määrä tähän huoneistoon. Mestari ja minä pidämme vuorotellen huolen soitosta, tarjoilu järjestetään eteiseen. Minä hankin kaikki siihen tarvittavat ainekset, kun vain Alice laittaa muutaman tusinan voileipiä. Mutta onkos Tildalla tanssihametta? Valkoinen kesäleninki! Mainion kaunis!»

Kaikkien lasten silmät kääntyivät nyt viimeisen, ylimmän tuomioistuimen, isän puoleen.

Mutta sekin kävi hyvin, sillä kun Garibaldi ilmestyi, oli konserttimestari aina hyvällä tuulella. Myöhään yöhön saakka saattoivat molemmat herrat soittaa viulua ja keskustella, haukkua pataluhaksi kaikki musiikkimaailman keinottelijat ja silmänkääntäjät ja hirttämättömät puijarit, ja ylistellä erinäisiä valioita sitä innokkaammin, ja sitten taas soittaa niin, että seuraavana aamuna isännöitsijän luona oli valittamassa muita vuokralaisia kuin herra Murius.

Koko viikon käyttivät nyt äiti, pojat ja Tilda jokaisen vapaahetkensä tanssiaisten valmisteluun. Garibaldi tuli auttamaan. Sali tyhjennettiin ja koristettiin suunnattomalla silkkipaperimäärällä ja kirjavilla paperilyhdyillä. Oli aikaansaatava maagillinen, tenhoava, tarumainen valaistus. Viereinen huone järjestettiin saliksi. Garibaldi pani kaupunginlähettejä tuomaan mukavia leposohvia, pieniä taburetteja, koristeellisia palmuja, tauluja, permantolampun, jossa oli valtava pitsikoristeinen kaihdin. Herra ties' mistä hän kaikki ottikaan, lainaili arvatenkin kaikilta tuttaviltaan. Jonkun näistä hän kutsui vastavuoroksi tanssiaisiin.

»Meitä tuleekin sentään pari henkeä lisää, Alice», sanoi hän joka kerta taloon tullessaan.

»Älä, rakas Garibaldi, kutsu enää useampia!»

»En, minä lupaan pyhästi.»

Mutta seuraavana päivänä hän kutsui taas pari. Täytyi tehdä vielä toinen sali, kaikki kolme kadunpuoleista huonetta oli muuttanut muotoaan. Sisimpään niistä lainasi Garibaldi suurenmoisen maton ja plyyssipäällyksisen pyörösohvan, jonka keskestä kohosi pilarin tapaan suuri keinotekoinen kasvi. Konserttimestarin huoneeseen pihan puolelle koottiin kaikki huonekalut, joita ei voitu käyttää, pesukaapit, kirjahyllyt, sängyt: huone oli kuin huonekaluvarasto, ja viimeisen yön ennen juhlaa makasi koko perhe patjoilla permannolla. Kukin valitsi itselleen mieluisensa kolkan.

Onneksi oli »se toinen» keittiössä niin uusi, ettei ollut vielä ehtinyt kyllääntyä. Se oli päinvastoin iloluontoinen tyttö, joka ei paheksunut näitä hullutuksia, varsinkaan sen jälkeen, kun herra Garibaldi oli ollut keittiössä ja keskustellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti, ja kun herra Garibaldin tarjoiluvarustelut alkoivat saapua: viinipullot, hedelmät, makeiset, tortut, virvoitusjuomat. Voileipien tehon vahvikkeeksi illallista varten tuli säilykerasioita, hummeria, kilohaileja, sieniä y.m., ja rouva Murius palkkasi apuihmisen astiainpesua ja muuta puuhaa varten.

Tildalle oli tanssiaisilla aivan erikoinen merkitys: Pontus oli kutsunut tovereistaan Alexis Paschin.

Ennen kultaristin päiviä eivät Pasch ja Pontus Murius olleet koulussa paljonkaan puhelleet toistensa kanssa. Pontus oli pitänyt Alexista keikarina ja Alexis Pontusta ikävänä kirjatoukkana, mutta Pontuksen hyvä ymmärrys, joka harvoin oli toimettomana, oli vähitellen alkanut opettaa hänelle, että pääkonsuli Paschin poika kuului niihin tuttavuuksiin, joita kukaties kannattaisi viljellä. Hän oli saattanut Libertiä ja Tildaa näiden retkellä Paschin talon luo, ja kun nämä katselivat taloa epäjumalanpalvelijain silmin, oli Pontus havainnut, että talo todisti varallisuutta ja hienoja tapoja.

Libert ja Tilda muuttivat Humlegårdenin maanosaksi, jossa heillä oli omat tiluksensa ja valtakuntansa. Kunink. Kirjasto oli satumainen palatsi; puissa asui noitia, pensaissa piileksi maankavaltajia ja muita pahantekijöitä, eräs punapukuinen tyttö, jota he eivät edes tunteneet, oli hyvä haltijatar. Lapsellisuuksia. Pontus uneksi sitävastoin, että joku tuntematon, rikas, vanha mies saisi päähänsä testamentata rahansa hänelle, tai että hänen onnistuisi jollakin taikatempulla hypätä kahden luokan yli. Paschin talon edustalla ei hänessä herännyt mitään haaveilua, vaan määrätty halu päästä juuri siihen piiriin ja saada sieltä apua opintojansa varten.

Hän alkoi lähestyä Alexista ja se luonnistui hyvin. Alexin kotona käymään ei häntä kuitenkaan vielä oltu pyydetty, kun Garibaldin tanssiaiset tulivat. Mutta siinäpä juuri tarjoutui verrattoman suotuisa tilaisuus osoittaa toverille huomaavaisuutta kutsumalla juuri hänet.

Se oli rohkea askel, sillä eihän voinut tietää, mille kannalle Alexin kaltainen keikari asettuisi senlaatuisen juhlatilaisuuden suhteen.

Pontus epäröikin pari päivää, ennenkuin vihdoin esitti kutsunsa.

»Kiitos», vastasi Alexis kohteliaasti ja hiukan välinpitämättömästi, »mielelläni».

Pontus pani kuuluisan Garibaldin syötiksi koukkuun, mutta Pasch ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan tästä taiteilijasta.

»Smoking vai mitä?» kysyi hän.

»Miten haluat», vastasi Pontus ja punastui, sillä hänellä itsellään ei ollut smokingia. »Sehän oli oikeastaan vain pieni satunnainen illatsu, siskoni huviksi.»

»Vai niin, vai on sinulla sisarkin?»

Pasch oli ilmeisesti unohtanut kultaristikohtauksen muutamia kuukausia aikaisemmin tai joka tapauksessa tytön nimen.

»On», vastasi Pontus, »kaksitoistavuotias vekara, mutta kyllä sinne tulee pari vanhempaakin tyttöä.»

»Mihin aikaan?»

Siitä asiasta ei tosiaan ollut mitään päätetty. Ei rouva Murius eikä Garibaldi ollut ajatellut mitään määräaikaa. Niinpä olivatkin Tilda ja Libert kutsuneet ystävänsä kello seitsemäksi ja Roland tahallaan oli määrännyt ajan kello kahdeksaksi.

»No, siinä puoli yhdeksän paikkeilla», arveli Pontus. Kun Alexis tuli tanssiaisiin noin kahtakymmentä yli yhdeksän, oli talo jo väkeä täynnä. Garibaldin omat ystävät olivat tulleet hänen seurassaan heti iloisten, yhteisten päivällisten jälkeen. Eräs heistä oli oopperalaulaja ja lauloi, niin että koko talo kaikui, juuri kun nuori Pasch soitti ovelle, jonka messinkilevyssä seisoi nimi: Konserttimestari P.A. Murius. Hänen vierellään raoitettiin keittiön ovea ja siitä pisti esiin valkeamyssyinen pää.

»Tulkaa sisään tätä tietä», sanoi pää, »minä tuskin ehdin kiertää eteiseen avaamaan. Olkaa hyvä!»

Alexis hymyili ja astui sisään.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuli kutsuihin keittiön kautta, ja hän aavisti heti, että konserttimestari P.A. Muriuksen tanssiaiset varmaankin tulisivat olemaan jotakin aivan erikoista, vallan toisenmoista laadultansa kuin hänen vanhempiensa seurapiireissä. Se ei ollut hänestä lainkaan vastenmielistä.

Hänellä oli yllään hienot smoking-kiiltokengät, moitteeton muotipaita, korkea kaulus ja paidan rinnustassa helminapit, jotka hän oli saanut rippikoulumuistoksi. Verraten tilava eteinen oli muodostettu tarjoiluhuoneeksi, jonka antimia jo kaikesta päättäen oli runsaasti nautittu. Minne saattoi jättää hattunsa ja palttoonsa? Alexis aukaisi pienen oven. Aivan oikein: W.C., mutta tuolin ja silityslaudan avulla oli sinne järjestetty hylly, jolla jo ennestään oli sikinsokin kasa herrojen päällysvaatteita, katosta riippui riippumatto, jossa oli päähineitä. Alexis ei epäröinyt panna päällysvaatteitaan muiden joukkoon.

Laulaja lakkasi laulamasta ja tanssi alkoi uudelleen. Alexis näki keskikokoisen salin, jonka permannolla oli korkkimatto. Sali oli puolihämärä tai paremmin sanoen punervassa puolivalaistuksessa. Katonkoukusta, jossa tavallisesti arvatenkin riippui lamppu, kulki paperilyhtyjä huoneen kaikkiin nurkkiin. Eräässä nurkassa oli piano, jota hoiteli vanhanpuoleinen, tukevatahtinen nainen (Garibaldin tilaama viime hetkessä) ja tämän naisen vieressä seisoi niinikään vanhanpuoleinen herra, jolla oli pitkä, harmahtava, harva tukka ja joka soitti viulua. Että musiikki oli ensiluokkaista, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Silmänräpäyksessä oli korkkimatolla täysi tungos.

Kaksi läsnäolijoista oli Alexis Paschin aavistamatta odottanut hänen tuloaan suurella jännityksellä: Pontus ja Tilda. Pontus huomasi hänet ensin, meni häntä vastaan mahdollisimman vapaan näköisenä ja esitti hänet maailmanmiehen tapaan äidilleen ja isälleen: Alexis kumarsi juhlallisesti rouva Muriukselle, jonka puku oli jokseenkin vanhanaikainen, ja pitkätukkaiselle viuluniekalle, jota hän ensin oli pitänyt pianonsoittajan avuksi iltaa varten palkattuna soittajana.

Pian sen jälkeen seisoi tyttö, melkein yhtä pitkä kuin hän itse — sillä Alexis oli verraten pienikasvuinen — ja hymyili hänelle tervehtivästi ja tuttavallisesti. Tuo mahtaa olla se kaksitoistavuotias sisko, josta Pontus oli puhunut, ajatteli Alexis. Mutta missä ihmeessä hän oli tytön ennen nähnyt? Sangen kaunis tyttö, ruskeatukkainen ja sinisilmäinen. Nyt valkoisissa pukeissa kuin maalaistytöt juhannustansseissa; mutta ihan varmaan hän oli tytön nähnyt kerran toisissa pukeissa — aivan oikein: sininen päällysnuttu ja merimieslakki, jonka reunustassa oli sana »Uskaliaisuus».

»Minähän tunnen neidin», sanoi hän.

»Katsokaa!» huudahti tyttö, ja valkoisen puvun etupuolella riippui kultaristi kapeassa mustassa silkkinauhassa. Se ei Alexin mielestä näyttänyt kovinkaan suurenmoiselta, ja hän tunsi itsensä melkein noloksi siitä, ettei löydetty koru sattunut olemaan jokin hänen äitinsä parempia.

»Saanko luvan?» sanoi hän kuitenkin tottuneesti, ja Tilda ja hän alkoivat tanssia valssia, jonka sävelet olivat milloin kuin Straussia, milloin taas Tanneria, Schubertia tai Karl Maria von Weberiä, mutta joskus aivan kuin jotakin vanhoihin kehyksiin sovitettua ihan uutta säveltä, sillä konserttimestari oli tänä iltana aivan ylenannetun nuorekkaalla tuulella, ja sävelet tulivat hänen mieleensä kuin kyyhkyset ja pikkulinnut pyhimyksen käsivarsille ja olkapäille. Pianon ääressä istuva nainen sähköttyi niistä, ja miten linnut lentelivätkin, seurasi hän mukana kuten muuten Garibaldi oli vakuuttanutkin hänen varmasti pystyvän tekemään.

Sitten Garibaldi itse otti viulun. Ei pidetty hetkenkään väliaikaa, mutta Garibaldi oli nuori, hän oli kierrellyt kaukana maailmalla, oli kuullut neekerien ja intiaanien ja jos joidenkin soittoniekkojen soittavan, joten musiikki nyt sai toisen sävyn. Alexis ei silti jättänyt onnellista Tildaa, vaan tarttui häneen vain hiukan lujemmin ja sanoi:

»Tehän tanssitte kuin keijukainen, neiti!»

Kauhean teeskenneltyä!

Sillä tavoin ei totisesti puhuttu, kun veljet joskus iltaisin tanssivat hänen kanssaan tai kun hän jonakin kesänä oli saanut olla maalla tansseissa mukana. Kuitenkin oli Tildan mahdoton pahastua tästä teeskentelystä, joka olisi halventanut hänen mielestään jokaista muuta paitsi Alexia, sillä mitä Alexis teki tai sanoi, oli hyvää. Tilda oli tuntenut hätkähdyksen samassa hetkessä, kun hän näki Alexin astuvan saliin, niin voimakkaan, että silmät olivat kyyneltyneet. Eikö Alexis ollut jo kuukausimääriä ollut hänen ihanteensa, muinoin pelätyn, nyt Eedeniksi muuttuneen Ihmissyöjämaan valtias? Hän oli liittolainen, johon Libert ja hän luottivat vihollisia vastaan rynnätessään. Aina hän oli näkymättömänä osanottajana mukana heidän leikeissään ja kuvitteluissaan, mutta tuossa hän seisoi nyt todellisuudessa ilmielävänä!

Ei kukaan tanssiaisissa ollut niin hieno kuin Alexis — siitä olisivat kaikki voineet olla yhtä mieltä. Smoking! Ja mikä ryhti, mikä hymy, minkälainen kumarrus! Soitto taukosi, alkoi uudelleen, mutta Alexis, tuo sanoin kuvaamaton, tanssi yhä vain ainoastaan Tildan kanssa.

He menivät myöskin tarjoiluhuoneeseen, kuten kaikki muut ja joivat siellä sinunmaljat. Se lankesi aivan luonnostaan. Ne olivat hilpeät tanssiaiset — »erittäin 'originelli' tilaisuus», sanoi Alexis. Puhetta, naurua, laulua sekä yksin että kuorossa. Puoli kahdentoista aikana tulivat kerrosta alempana asuvat valittamaan: se oli nuori aviopari, mutta heitä pyydettiin jäämään ja he jäivät. Garibaldi meni keittiöön. Siellä oleva tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt, ja hän kutsui tätä tanssiin.

»Eihän se sovi 'sille toiselle'» puolustautui tyttö, mutta Garibaldi ei hellittänyt, veti hänet saliin ja tanssi hänen kanssaan polkkaa takaperin, sillä tavoin, ettei kukaan kaupungissa syntynyt enää osannut sitä. Konserttimestari heitti pois nuttunsa ja istui paitahihasillaan tuolille maalaisviuluniekaksi.

Sitten muodostettiin piiri ja katseltiin, kun hän vuorostaan tanssi oman vaimonsa kanssa. Se oli toista ja paljon sirompaa kuin takaperopolkka, ja silloin tällöin hän puristi vaimoansa lujasti poveansa vasten eikä tämä peitellyt onneansa, ja kun he vihdoin pysähtyivät keskelle huonetta, suuteli rouva häntä poskelle. Silloin taputtivat kaikki käsiänsä.

»Sinun isäsi mahtaa olla sangen iloluontoinen», sanoi Alexis Tildalle. Mutta siihen ei tämä uskaltanut vastata, sillä hän luki rakkaan äitinsä silmistä, mitä tämä ajatteli, kuinka sydämestään hän iloitsi kaikkien ja enimmän miehensä ilosta, koska hän varmaan tiesi, että se oli seuraavana päivänä ohimennyttä. Hän oli iloinen niin kauan kuin iloa riitti.

Pontus viittasi Tildaa syrjään:

»Ei sinun sovi yksin pitää Paschia koko aikaa. Jos hän seisoo sinusta hetkenkin erillään, katsot sinä häneen ahnain silmin!»

»Hänhän minua koko ajan tanssiin pyytää», vastasi Tilda uhmaten Pontusta ja nytkäytti niskaansa.

Libert kysyi häneltä myöskin syrjässä kuiskaten:

»Kuule, minkälainen hän on?»

»Taivaallinen!»

Suuri Roland, jonka piti lähteä Amerikkaan siellä olevan pomonsa luokse kahden päivän kuluttua, kietoi käsivartensa pikku siskon olkapään ympärille ja sanoi vakavalla ja ystävällisellä tavallaan.

»Onko sinulla tänään hauskaa, Tilda?»

»Ikinä elämässäni ei minulla ole ollut niin hauskaa! Oi, Roland, kuinka sinä olet kiltti!»

Ja silloin tuli Alexis taas, pyysi häntä uudelleen tanssiin ja osoitti selvästi tanssivansa mieluummin Tildan kuin kenenkään muun kanssa, vaikka siellä oli ainakin kolme tyttöä, jotka iän puolesta olivat hänelle sopivampia.

He menivät istumaan pyörösohvalle, jonka keskessä oli pilari ja sen päässä keinotekoinen kukka, ja Tilda istui siinä ikäänkuin se ei olisi ollut mikään lainakalu. Alexis sanoi, että samanlainen oli ollut hänen isoäitinsä kotona, mutta se oli myyty.

»Minkätähden?»

Silloin Alexin täytyi alkaa puhua jostakin muusta, sillä hän ei hennonut suoraan sanoa, mitä hänen äitinsä, rouva Alexandra Pasch, oli sanonut: »Tuo hirvittävä, vanha sohva! Se voi sopia johonkin käsityöläisperheeseen. Myy se pois!»

He puhuivat kultarististä, ja Tilda kertoi yksityiskohtaisesti koko sen suuren tapahtuman, jolloin hän oli sen löytänyt. Hän kertoi sen pienimpiä yksityiskohtia myöten, hypähti ylös ja näytti, kuinka vähällä hän oli ollut ristin päälle astua. Alexis istui ja katseli häntä. Tilda oli hänen mielestään paljon kauniimpi kuin ainoakaan niistä hänen tuntemistaan tytöistä, joiden kodeissa hänen vanhempansa seurustelivat, ja kahta vertaa hauskempi kuin yksikään heistä. Tilda ei vähääkään ujostellut kertoa, että kultaristi oli hänen kaunein korunsa.

»On sinulla jotakin vielä paljon kauniimpaa», sanoi Alexis.

»Mitä sitten?»

»Sinun kasvosi.»

Taas tämä käsittämätön teeskentely! Mitä fraaseja! Aivan kuin kirjoissa, kun Secil, vai mikä sen nimi nyt on, joka rakastaa Vendolénia tai Elainea; Tilda oli jo lukenut pari sentapaista romaania. Hän saattoi vastata vain niinkuin tunsi:

»Asch.»

Hänen oli kuitenkin mahdoton pahastua Alexiin.

Parasta hänestä oli, että tälläkin näytti olevan hauskaa tanssiaisissa. Kun kaikki nuoremmat vieraat, Libertin ja Tildan kutsumat, poistuivat, jäi hän jäljelle, tuntui kuin hänellä olisi ollut lupa tulla kotiin milloin tahtoi. Tanssi taukosi vähitellen ja vanhemmat, joiden rivit myöskin vähitellen olivat harvenneet, istuutuivat saliin — jonne kannettiin pöytä ja uusia virvokkeita — herra ja rouva Murius itse, pianoneiti, Garibaldi, oopperalaulaja ja alakerran nuori pariskunta. Roland istui heidän joukkoonsa, mutta sisempään huoneeseen, jossa lainattu matto oli, istuutuivat Pontus, Libert, Tilda ja Alexis permannolle, otettuaan mukaansa tarjoilupöydän viimeiset antimet? ja Libert nukahti heti.

8.

Muriuksen asunnossa, joka oli ylimmässä kerroksessa ja jonka kadunpuoleiset ikkunat olivat itäänpäin, alkoi päivä sarastaa verraten aikaisin myöskin syksyllä. Kadun toisella puolen olevien kattojen ja niiden takaa näkyvän, väriltään orvokkisävyisen kubistisen taulun ylitse kohosi Hedvig Eleonoran kirkon kellokupooli. Kun viimeiset vieraat olivat lähteneet, kieritti Garibaldi ylös salin uutimet ja aukaisi kaikki ikkunat. Oli vielä hämärää, mutta ilma oli sees ja kubistisen taulun takaa kumotti heikkoa sarastusta. Vilpas tuulahdus tuntui tupakansavun täyttämässä huoneessa; nyt vain yksi ainoa kynttilä paloi pöydällä, jossa oli tyhjiä laseja, hedelmän kuoria ja tulitikkuja; tuulahdus toi muassaan hienoista yrtintuoksua ehkäpä joistakin kaukaisista puutarhoista, mistä viimeisiä omenia ei vielä oltu poimittu.

Keskelle kaupunkia, missä juuri kuluneen yön äänet vihdoin olivat vaimenneet, ikäänkuin lopultakin väsyneinä, ja alkava uusi päivä töin tuskin oli aloittanut alkusoittoansa ensimmäisten raitiovaunujen kolinalla, toi tämä tuulahdus, tullen vieraaksi tuntemattomasta kaukaisuudesta ja kantaen salaperäistä tuoksuansa yli katujen ja suljettujen talojen, avaruuden ja vapauden tuntua.

»Älkää vaatiko minua vielä lähtemään», pyysi Garibaldi.

Hän asetti ikkunan viereen mukavan tuolin Alicelle, toisen mestarille ja istui itse ikkunalaudalle. Puhelua, naurua ja musiikkia, tanssia, vallattomuutta ja leikkiä täynnä olleen yön jälkeen hän sulki tupakansavusta kirvelevät silmäluomensa, toivottaen itselleen hetkisen lepoa, mikä toivomus heti toteutui. Häntä ympäröi ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja hän vaipui niiden valtaan kiitollisin mielin. Hän muisteli ennen valvomiansa öitä — ja niitä oli lukemattomia, erisävyisiä ja -värisiä, haavekuvia, draamoja, idyllejä, onnea ja kärsimystä, sekava sikermä kasvoja — — ja niin loputtoman paljon sanoja, monet niistä tarkoitettu unohtumattomiksi ja ehkäpä myöskin pohjimmalla uskollisesti säilyneetkin, vain odottaen aikaansa jälleen palatakseen mieleen juuri tällaisena hetkenä, kuin tämä viileä ja raukea, tuulahduksen sulostama huomen.

»Rakas mestari», sanoi hän, »muistatko erästä oppilastasi siltä ajalta, jolloin minä juuri aloitin opiskella sinun johdollasi: Gavelströmiä?»

»Gavelström, muistan kyllä», vastasi Murius, »hän on jo kuollut.»