Part 2

Gavelströmhän oli jo luvannut hänelle menomatkallaan ulkomaille viipyä muutamia päiviä hänen kotikaupungissaan ja käydä häntä tervehtimässä. Mutta se ei ollut sen luontoisia lupauksia, joita on tarkoitus pitää, vaan ainoastaan asianomaisen mielestä erinomaisen sopiva hyvästelymuoto. Nyt vastasi hän Elman kirjeeseen aivan toisenlaatuisella hyvästelyllä selkeästi ja tylysti: Kuka oli pyytänyt neiti Liwiniä heittäytymään hänen kaulaansa? Hän oli sitäpaitsi heistä nuorempi. Hän vetäytyi pois pelistä, joka ei alunpitäenkään ollut hänen alkuunpanemaansa.

Elman järki seisahtui. Mikä oli tarkoitus? Hän kirjoitti uudelleen, mutta tällä kertaa palautettiin kirje aukaisematta.

»Mitä sinä siitä Gavelströmistä tahdot?» kysyi tuomiorovastin rouva.

»Vain erästä tietoa. Mutta minä en kirjoita enää», vastasi tytär.

Elma ei uskoutunut kenellekään, kaikkein vähimmin kunnianhimoisille sisaruksilleen. Gavelströmin hän pyyhki pois elämänsä kirjasta, eikä hän sen koommin lausunut edes tämän nimeä. Yhden päätöksen voin pitää, ajatteli hän itsekseen: lapsi pyyhitään niinikään pois, jos se vain jotenkin saattoi tapahtua. Hän ajatteli ainoastaan sen toteuttamisen keinoja. Hetkeäkään hän ei ajatellut lasta kaipauksella tai hellyydellä. Nöyryytys, häväistyksen tunne, ei jättänyt hänessä tilaa millekään muulle. Hän ei voinut pahoin, menipä monta kuukautta, ennenkuin edes hänen vartalonsa alkoi muuttua. Hän muisti yhä enenevällä inholla nuoren miehen hellää äänensävyä ja hyväilyjä, jotka kerran olivat sulattaneet pois kaiken hänen vastarintansa. Gavelström ei tosin ollut välittänyt hänen rahoistaan niinkuin muut; mutta toisaalta oli hän välittänyt hänestä itsestään vielä vähemmän. Hän, Elma Liwin, oli ollut vain miehen aistillisena ajankuluna. Lopulta hän sen käsitti.

Äiti sairastui jälleen ja kuoli joulun aikaan. Se oli sanomaton helpotus. Sillä nyt saattoi asian järjestää ilman vaikeuksia. Elma matkusti Tukholmaan, kun kukaan sisaruksista ei asunut siellä tai edes lähistöllä, ilmoitti aikovansa käydä jotakin kurssia, hankki asunnon, käyttäen väärää rouva-nimeä, erään kätilön luona, ei näyttäytynyt koskaan ulkona päiväiseen aikaan ja synnytti lapsen, joka samana päivänä annettiin erään maalaiselta näyttävän vaimon haltuun.

Hirvittävä aika kätilön luona, joka näytti käsittäneen asian todellisen laidan, että tämä rouva X. ei lainkaan ollut rouva, vaan joka, kun vuokra maksettiin joka viikko tinkimättä, hoiteli häntä parhaansa mukaan! Taloon, missä kätilö asui, kuului pieni pihamaa, puutarha, jos niin tahtoo sanoa, jossa oli pieni, vaatimaton huvihuoneen tapainen. Rouva Gustavsson selitteli hunajansuloisella äänellä ulkonaoleskelun välttämättömyyttä, ja Elma oli kävellyt ahtaalla, pienellä alueella, jonka sulava lumi teki harmaan ja hoitamattoman näköiseksi. Kaikista talon pihanpuoleisista ikkunoista katseli hänen mielestään ilkeämielisiä ihmisiä: »Jo vain, kyllä rouva Gustavssonin luona asujat tunnettiin, mitä laatua ne olivat!» Kaikki tämä lika, joka tarttui häneen kuin tahra, täytyi Elma Liwinin, tuomiorovasti Liwinin arvossapidetyn tyttären, läpikäydä. Iltaisin opetti rouva Gustavsson hänelle pasianssipelejä.

»Rouvan, joka on niin hieno, ei kai tarvitsisi olla näin yksin jätettynä», sanoi rouva Gustavsson.

Ja hän neuvoi Elmaa pitämään huolta vartalostaan. Joka aamu ja ilta tyhjennettiin täyden tulitikkulaatikon sisällys permannolle, ja Elman piti poimia tikut jälleen yksitellen laatikkoon pitääkseen selkäänsä pehmeänä. Lopulta oli kätilön huolenpito voittanut Elman, ja Elma oli eräänä iltana — kauan ajateltuaan kokonaan kadota, hypätä veteen pantuaan painoja liepeisiin ja jalkoihin — itkenyt pasianssipöydän ääressä, kuunnellen kahvin tuoksuessa rouva Gustavssonin lohduttavia sanoja, jotka varmuuden vuoksi lausuttiin kuiskaamalla siltä varalta, että muut asukkaat olisivat avaimenreiästä kuuntelemassa.

»Sen minä heti ymmärsin, ettei rouva ollut rouva. Ei toki! Se on niin tavallista, ja silloin on paras lähettää lapsi pois heti, ennenkuin ehtii siihen kiintyä.»

Kiintyä lapseen! Sitä ei Elma ollut hetkeäkään ajatellut. Lapsi oli hänen vihollisensa, vihollinen, jota hän kantoi ruumiissaan ja elätti oman elämänsä mehulla, olento, joka imi hänen voimansa ja jonka tekoa ei koskaan voisi pyyhkiä pois. Kuitenkin herätti se, että kätilö oletti kiintymystä edes mahdolliseksi, Elman ihmetystä. Hänen nyyhkytystensä joukkoon tuli muutamia, jotka olivat muita tuskallisempia ja täynnä aavistusta, jota hän ei uskaltanut, ei saanut lähemmin tutkistella.

Hän oli silloin ainoastaan pyytänyt rouva Gustavssonia ryhtymään kaikkiin valmistaviin toimiin lapsen poisviemiseksi kohta, kun se oli syntynyt.

Oli ollut kevätpäivä, aurinko oli paistanut ikkunan läpi, jonka laudalla oli ollut valkoinen, paperitötteröä muistuttava calla-kukka. Elma oli katkerasti hymyillen kääntänyt katseensa pois, kun kätilö oli tuonut tämän kasvin huoneen kaunistukseksi ja potilaan virkistykseksi. Se maalaisen näköinen muija oli tullut varpaillaan sisälle, kutitellut hiukan vastasyntynyttä tyttölasta leuan alta likaisella etusormellaan, nostanut lapsen korista, tottuneella liikkeellä kietonut sen suureen, harmaaseen villasaaliin ja heti sen jälkeen poistunut kätilön ennakolta antamien ohjeiden mukaan. Maksu suoritettiin kertakaikkiaan ja oli runsas, ja senkin järjesti kätilö.

»Niin, neiti kulta, se mikä tapahtuu, on aina paras», oli hän sanonut, »kun ei kuitenkaan voi tunnustaa lasta. Se on niin tavallista.»

Elma ei ollut vastannut. Hän oli ainoastaan ikävöinyt nyt vihdoinkin päästä pois tästä talosta, tästä lokapesästä, jossa hänen oli täytynyt mennä nöyryytyksen pohjaan saakka varsinkin surkean heikkoutensa vuoksi, että otti vastaan kätilön lohduttelua, joka kuitenkin oli vain ollut verhona uteliaisuuden tyydyttämiselle ja uusien luottamusten toivolle.

Ylpeyttä, kovuutta, vihaa. Seuraavina vuosina hän oli itse näin arvostellut nuo kauheat päivät. Mitä olivat ruumiin ankarat tuskat sinä aikana olleet hengen kärsimyksiin verrattuina?

»Oi Jumala!» oli hän rukoillut hampaitaan kiristellen ja epätoivossaan tarttuen varhaisimman lapsuutensa puoleksi unohtuneihin läksyihin taivaallisesta huolenpitäjästä: »Oi Jumala, etkö sinä voi ajaa ulos minusta näitä pahoja henkiä? Ne repelevät minut rikki, minä menehdyn, enkä saa edes huutaa ja voivottaa hätääni!»

4.

Niinkuin suon pohjasta nouseva kupla täytti noiden helvetillisten hetkien muisto hänen mielensä taas tänä varhaisena, uutena kevätpäivänä, niinkuin paha maku suussa tai inhoittava haju. Ystävällisiä eivät tosiaan olleet ne katseet, joita hän loi ympärilleen kulkiessaan kiireisin askelin melkein kuin pakeneva läpi Humlegårdenin puiston, kaikkien siellä leikkivien lasten keskitse.

Sitten hän muisti kohtauksen johtokunnan kokouksessa.

Mitä he nyt mahtoivatkaan siellä puhua hänestä, valkoinen papukaija ja ne kaikki muut? »Ikä-impi», elämästä syrjään työnnetty olento! Ja sitten kuului kai naurua, tuota hiukan hillittyä, puoliksi säälivää, kevyttä naurua, jota hän erikoisesti inhosi.

Niin peräti vanha hän ei ensiksikään ollut. Ei edes neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja yhä vielä nuorekkaan näköinen, ruumiiltaan siromuotoinen ja joustava. Ja impi! Ei sitäkään! Jospa he vain tietäisivät totuuden, nuo, jotka niin ylimielisesti nimittivät häntä siksi — tuon totuuden, jota kuitenkaan ei saanut sanoa ainoallekaan elävälle olennolle! Juuri siihen totuuteen he olivat pistäneet puukkonsa, he olivat raadelleet auki kuortuneen haavan tuolla muka merkityksettömällä puheellansa.

Terve järki sanoi Elma Liwinille, että sekä hänen tuttavapiirissään että sen ulkopuolella oli monta naimatonta naista, häntä vanhempia ja nuorempia, ahkeria kuten hän ja samoin arvossapidettyjä — ja lisäksi tyytyväisiä, ehkäpä onnellisiakin, joita raivottaret eivät koskaan ahdistaneet. Terve järki viittasi myöskin avioliiton moniin surkeuksiin. Kenen tarvitsi luulla, että Elma Liwin, joka oli hyvästä perheestä ja lisäksi verraten varakaskin, ei ollut vapaaehtoisesti jäänyt naimattomaksi?

Ja kuitenkin oli hänen olonsa epäonnistunutta elämää, joka oli alkanut epäluulon ja haluttomuuden, jatkunut inhoittavan nöyryytyksen merkeissä ja ankkuroitu kovuuden ja katkeruuden valtaan.

Ne siellä johtokunnassa olivat kajonneet tähän tosiasiaan.

»Minä en sitä suvaitse», mutisi hän huulet kiinni pusertuneina, ja hän tunsi pahojen henkien taas temmeltävän sisässään, repelevän häntä ja saattavan hänen mielensä kuohuksiin.

Pieni, mitätön tapahtuma sai ne kuitenkin tällä kertaa häipymään, mitä jokapäiväisin tapahtuma: pieni, noin 11- tai 12-vuotias tyttö tavallista tyyppiä: päässä merimieslakki (ja siinä kirjoitus: _Uskaliaisuus_), yllä hyvin huonosti poimuteltu, tummansininen hame ja päällysnuttu, jossa oli metallinapit, niistä puuttui pari, ja kaikki jäljellä olevat olivat auki. Äkkiä tyttö pysähtyy, kumartuu ja löytää kosteasta ruohosta jotakin. Elma ei ehtinyt väistää, hänen täytyi samassa pysähtyä hänenkin, ja hän näki tytön kääntävän ylöspäin pyöreät, ruusuiset, sinisilmäiset kasvonsa, jotka olivat kuin joulukuusen omena ja siinä sinisiä lemmenkukkia, lemmenkukat selkoselällään, hämmästystä ja ihmetystä täynnä.

Tyttö piti kädessään — se oli punakka eikä moitteettoman puhdas, voimakas pikku käsi — yksinkertaista kultalankaristiä, jonka keskessä oli muutamia pieniä helmiä ja joka oli tallattu lumisohjoon, mistä vielä näkyi jälkiä.

»Katsokaa», huusi lapsi, »kuinka ihmeen kaunis!»

»Niin on», sanoi Elma, »mutta sinä koetat kai etsiä omistajaa.»

»Mitenkä siinä on meneteltävä?»

»Pannaan ilmoitus sanomalehteen, sillä tottahan ymmärrät, ettei hely ole sinun vain senvuoksi, että olet sen löytänyt», lisäsi hän vähän ankarammin.

»Oi, kyllä minä sen ymmärrän! Kunpa vain voisin tietää heti, missä omistaja on!»

Pyöreissä, sinisissä silmissä pyöri karuselli: Ne olivat näkevinään omistajan, ihmeen kauniin ja kultakutrisen prinsessankaltaisen pikkutytön, ja prinsessan äärettömän ilon saadessaan aarteensa takaisin, ja ystävyyden, joka siitä syntyi, ikuisen, parhaan ystävyyden. Yhteisiä leikkejä Humlegårdenissa joka päivä. Kaipuuta, enenevää innostusta ja vihdoin voimakas halu päästä irti tuosta vieraasta naisesta niin pian kuin mahdollista ja vain rientää kotiin. Ylös portaita... äiti, veljet, maailman kauneimman kultaristin yleistä ihailua.

»Ei tarvitse muuta kuin vain ilmoittaa sanomalehdessä, niinkuin sanoin», jatkoi Elma näkemättä mitään silmien karusellista.

»Kiitoksia, hyvästi!»

Tyttö niiasi ja riensi pois löytönsä kanssa. Kuinka kevyt onkaan tuollaisen yksitoista- kaksitoistavuotiaan lapsen jalannousu, vaikka jalassa on karhea kenkä ja savinen varvaskärki! Elma katseli poisjuoksevaa tyttöä ja hänen päähänsä pälkähti: »Jokseenkin tuon ikäinen olisi minun tyttöni nyt saattanut olla!» Paholaiset olivat poissa ja ajatus sai kulkea niiden ahdistamatta. Taas tuli tuulenpuuska tuoden tuoreen mullan ja orastavien, puhkeavien lehtien tuoksua ja Elma hengitti sitä vähän keveämmin kuin äsken, ilman ilkeitä muistoja. Nyt hän tunsi vain olevansa väsynyt ja hiukan hiestynyt; talvivaippa oli raskas, tuntui hyvältä pian päästä kotiin.

Elma Liwin asui yhdessä toisen ansioillaan elävän naisen, erään sairasvoimistelijattaren, kanssa.

Kun hän aikanaan oli päässyt lapsivuoteelta ja jälleen palannut elämään vapautettuna lähimmän tulevaisuuden huolista, oli hän kaikesta huolimatta tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että oli saanut sen arkaluontoisen asian hoidetuksi niin hyvin, aivan ilman apua, ilman neuvonantajia, ilman yhdenkään ainoan ihmisen armeliaisuutta. Hänen itsetuntonsa heräsi, jonkinlainen kiitollisuus suurkaupunkia kohtaan, joka niin armeliaasti oli salannut ja suojannut häntä, herätti hänessä päätöksen jäädä sinne asumaan. Hän asettui yhteyteen käsityöpiirien kanssa, ja otettiin vastaan suosiollisesti, kun hänen taitonsa kaikenlaatuisissa ompelutöissä oli tunnettu ja hänen nimensä, tuomiorovastin nimi, arvossa pidetty. Hän eteni varovasti, herkästi kuunnellen jokaista soraääntä, vähäisintäkin kyseenalaisuutta siitä, oliko hän oikeutettu vastaanottamaan niitä paikkoja, joita hänelle tarjottiin. Mutta kukaan ei ajatellutkaan kiistää häneltä hyvällä työllä ansaittua asemaa, ja hän juurtui uusiin oloihin.

Kun vuodet sitten kuluivat eikä mitään tapahtunut, mikä olisi vakavasti voinut huolestuttaa häntä — varsinkin, kun Gavelström osoitti parin vuoden kuluttua niin odottamatonta tahdikkuutta, että suvaitsi kuolla — alkoi Elma Liwin osoittaa suurempaa varmuutta ulospäin. Hänen ulkomuotonsa oli luottamusta herättävä, kolmenkymmenen vuoden täyttäminen soveltui hänelle hyvin; erikoisalallaan hän suoritti yhä useampia huomattavia töitä; hän seurusteli melkein yksinomaan naisten kanssa, ja näiden joukossa oli monta huomattua naista. Näiden kautta hän sai vähitellen pienen osansa hoidettavaksi erinäisten yleisten harrastusten palveluksessa. Hän joutui istumaan mukana erinäisissä johtokunnissa ja komiteoissa. Tuomiorovastin väki oli ollut erittäin vanhoillista, ja koko Elman sukupiiri ylläpiti tätä kantaa. Mutta hän halusi osoittaa vapaamielisyyttä, hän tiesi totisesti mihin nainen pystyy, kun joutuu oikein koville. Kidutuspenkilläkin olisi hän voinut vaieta. Niinpä oli hänen kaiketi lupa ottaa palkkansa ajamalla avoimesti naisasialiikettä, joka teki hänet riippumattomaksi — ja myöskin hiukan kiusalliseksi — sisarten ja veljien suhteen sekä antoi hänelle ulospäin edistysmielisen toimihenkilön arvon.

Ahdistelevat paholaiset hän piti sisässään. Muutamia vuosia hän oli asunut yksinänsä, mutta se oli alkanut häntä rasittaa. Sattumalta hän joutui yhteen sairasvoimistelijatar Rick Brunjohannin kanssa. Eräässä naiskerhossa oli jonkin juhlan yhteydessä esitetty näytelmäkappale, romanttisen oopperan parodia. Pääosan esitti Rick Brunjohann, jonka kihara, musta peruukki oli erittäin onnistunut. Osansa hän hoiti reippaasti: rakasti, kärsi, kuoli ja nousi ylös yhtä vauhdikkaasti. Näytelmän jälkeenkin Elma huomasi, että neiti Brunjohann oli miellyttävän näköinen, jotapaitsi tämän hilpeä käytös viehätti häntä. — »Tuommoinen ihminen pitäisi minulla olla seurassani», ajatteli hän. Samassa neiti Brunjohann tuli häntä vastaan permannon poikki.

»Minä kuulin, neiti Liwin, että te etsitte asuintoveria. Minä olen samoilla asioilla. Keskustellaanko asiasta?»

Elma oli heti suostuvainen.

»Tietenkin», sanoi Rick, »kumpikin pitää huolta itsestänsä, mutta me syömme yhdessä.»

Sopimus rakentui molemminpuoliseen arvonantoon ja siihen, että taloutta hoitaisi kolmas henkilö, Elman jo kokenut palvelija Hulda, jonka tehtävänä oli pysyttää elinkustannukset määrätyissä rajoissa ja tarjota moitteetonta ruokaa.

Muutettiin uuteen asuntoon lokakuussa, Elma puolestaan suuremmin odotuksin kuin olisi tahtonut myöntää. Hän oli täynnä jonkinlaista ihailua toista kohtaan, joka oli häntä nuorempi ja jota hän mielikuvituksessaan ajatteli pääsevänsä suojelemaan ja huoltamaan saadaksensa vastavuoroon nauttia lämpimämpää ystävyyttä kuin mihin hän oli kuivahkojen ammattitoveriensa ja ystävättäriensä parissa tottunut.

Naisilla oli kummallakin erityinen, vesisuihkulla varustettu makuuhuoneensa, yhteisen seurusteluhuoneen erottama. Kalustoa toi Rick mukanaan jokseenkin arkipäiväisen huoneen sisustuksen, joka sijoitettiin pihanpuolella olevaan pieneen saliin. Makuuhuoneessaan hän otti vastaan osan potilaitaan ja piti siellä makuuhuoneen tavallisesta kalustosta vain kaihtimen taakse piilotetun sparttalaisen telttavuoteen. Elma taas oli kalustanut yhteisen seurusteluhuoneen 1830-luvun tyyliin, silloisen makusuunnan mukaisesti: vähän huonekaluja, ruotsalaista tekoa, seinillä teräs- tai kuparipiirroksia kapeissa mahonkikehyksissä. Yksinäisessä, kiilloitetulla pöydällä olevassa kristallimaljakossa tulpaaneja (ei erin monta).

Mutta hänen makuuhuoneensa oli kuin muhkea ja mukava herranhuone: leveät, matalat istuimet, tupakkapöytä, leposohva, joka illalla käännettiin vuoteeksi, seinällä talvimaisemaa esittävä öljytaulu; suuri kirjahylly täynnään ammattikirjallisuutta ja sivistyneen yleisön mieliromaaneja — kun taas Rick kasasi kenttävuoteensa alle joukoittain puoliksi luettuja ja kirjalliselta arvoltaan alamittaisia käännösjulkaisuja. Sitäpaitsi Elman huoneessa oli erinomainen venetsialainen peili ja komea empiretyylinen piironki. Kokonaisvaikutus osoitti hienostunutta makua ja suurta halveksumista kaikkia naishepeneitä, tyllipeitteisiä toalettipöytiä, pitsipäällyksisiä vuoteita, joka nurkassa olevia peilejä, puuterirasioita ja kaikkinaista rihkamaa kohtaan.

Mutta yhteenmuutto Rickin kanssa oli pian osoittautunut pettymykseksi.

Rick ilmaisi ensimmäisestä päivästä alkaen tarkoittaneensa täyttä totta ehdollaan, että kumpikin pitää huolen itsestään. Hän oli liikkuvainen, hänellä oli monta rautaa tulessa ja suuri tuttavapiiri, jonka pariin hän katsoi tarpeettomaksi tuoda Elmaa. Hän osoitti Elmalle tavallista ja luontevaa toverillisuutta, oli palvelevainen ja puheli mielellään omista asioistaan, mutta ei tiedustellut toisen asioita. Hänen silmissään Elma oli etevä henkilö, vanhempi kuin hän, hyvin kunnioitettava ja ainakin enemmän kunnioitettava kuin huvittava. Hän ei aavistanutkaan, että Elman mielikuvitus olisi saattanut askarrella hänen asioissaan.

Yhtä vähän aavisti hän, että katkeruutta vähitellen alkoi kihota Elman mieleen, kun tälle kävi selväksi, että lähempää ystävyyttä ei saattaisi syntyä, eikä ollut todellisesta seurastakaan toiveita.

Elma meni maata myöhään, Rick nousi ylös aikaisin ja piti äänekästä puhetta Huldan kanssa, välittämättä tämän vaiennusvaroituksista tai unohtaen ne seuraavassa hetkessä. Rick oli ahkera puhelimenkäyttäjä seurusteluvälineenä. Elma istui äänettömänä, yhä enemmän ärtyneenä ja kuunteli tai oli kuuntelematta, mutta oli kuitenkin tietoinen keskusteluista eteisessä, joita säesti Rickin nauru, joka oli kuin ilmaan syöksähtävä ja heti taas keskeytyvä vesiryöppy. Ja kun Elma lopuksi havaitsi, että Rick pohjimmaltaan ajatteli vain miehiä, katkaisi hän mielessään välinsä hänen kanssaan tyyten — vaikka Rick ei vieläkään mitään ymmärtänyt, vaan oli yhtä huolettoman hyväntuulinen kuin ensimmäisenä päivänäkin.

Kun Elma nyt Samariittikokouksen jälkeen vihdoin oli kotona, tuli Rick voimistelupukuun puettuna ilmoittamaan:

»Eräs rouva Pasch on soittanut.»

»Mitä hänellä oli asiaa?» kysyi Elma jurosti.

»Sitä hän ei sanonut, hän lupasi kirjoittaa.»

»Hyvä on.»

»Onko sattunut jotakin sotkua?» kysyi Rick.

»Ei lainkaan.»

Rouva Pasch — siis jonkinlaisia selittelyjä. Selitelkööt vain.

Ovikello soi, ja eteiseen tuli erään suuren kukkakaupan lähetti. Moninkertaisesta silkkipaperikääreestä tuli esiin palvelevaisen Rickin avulla valtava viuhka kieloja. Viuhkan sisässä oli kirjekuori ja kuoressa kortti, rouva Paschin käyntikortti:

»Rakas neiti Liwin, älkää olko suuttunut, pyytää Teitä harrastava ja ihaileva

Alexandra Pasch.»

Neiti Brunjohann antoi lähetille lantin ja toi sisään jättiläiskimpun, jolle tosiaan löytyi sovelias maljakko. Hän etsi hetken aikaa sopivaa paikkaa, missä valovaikutus olisi edullisin. Mutta Elma oli sytyttänyt paperossin ja poltteli hiljaa pää takakenossa ja silmät puoliummessa välittämättä kukkakimpun kohtalosta.

Kuinka ihmeteltävän helppoa elämä olikaan armoitetuille, ajatteli hän. Kuka voi vastustaa sanoja »älkää olko suuttunut» — varsinkin kun ne kuiskataan Alexandra Paschin maailmannaisen käsialalla, jota ei tuhlata kenelle hyvänsä, ja jonka sentimetrin korkuiset kirjaimet todistavat, että kirjoittajalla on runsaasti aikaa. »Minä myönnän, minä olen pahoillani! Minä käsitän vihdoinkin tehneeni teille pahaa.». Ja sitten lopussa tuo välttämätön mairesana, joka kumoaa kaikki vastaväitteet ja, kääntyköön maailma kuinka tahansa, aina tekee kohteliaan voittajaksi.

Sitten voi kirjeen kirjoittajatar huoleti unohtaa koko asian.

Mutta muistaa, että on olemassa niitä, jotka koskaan eivät voi unohtaa mitään, jotka aina ovat yhtä helposti haavoittuvia. Draama kasvaa heidän sisässään, tunteen draama, jota ei kukaan aavista, joka hitaasti edistyy kohtauksesta toiseen syvällä salassa, ja jonka esirippu ei milloinkaan näytä laskeutuvan, vaikka kuinka toivoisi ratkaisua.

Kuinka inhoittavaa, ajatteli hän, että pitää olla nainen, alhaisten viettien väline! Jospa vain voisi pyyhkiä pois kaikki jäljet siitä, jospa vain voisi olla muistamatta, mitä tietää siitä, missä itse on ollut osallisena! Ja kuitenkin minä olen tänään ollut julmasti haavoittunut vain pelkästä viittauksesta, että en elä yhdessä miehen kanssa! Sehän on ristiriitaista, sehän on mieletöntä! Mikä siinä on haavoittavaa? Ole rehellinen, Elma! Sekö, että rouva Pasch ja ne muut mahdollisesti voisivat luulla, että sinä et voi voittaa ja kiinnittää itseesi ketään miestä? Pelkäätkö siis pohjimmalta, että heidän kuvittelunsa saattaisi olla oikea?

»Mutta tule toki, Elma, katsomaan näitä ihania kukkia», kehoitti Rick ovella.

»Kiitos, Rick, kyllähän ne ovat kauniit, ovat maksaneet ainakin kaksikymmentä kruunua. Annoitko lähetille mitään?»

»Viisikymmentä äyriä.»

»Hänen olisi pitänyt saada paljon enemmän.» Rick ei kuullut ivaa; hänellä oli ihailtavan kuurot korvat.

»Hänkin kuuluu armoitettuihin», ajatteli Elma. Sitten hän kysyi:

»Jäätkö kotiin tänä iltana?»

»En, minulla on miekkailuilta.»

»Ja minä jään taas yksin kuten tavallista», ajatteli Elma. »Enkö sitten ole tyytyväinen elämääni? Minullahan on toimialani, eikä minulta ulkonaisessa suhteessa puutu mitään. Olenko sairas? En, mutta kuitenkaan, sitä ei käy kieltäminen, minä en ole onnellinen, en ole koskaan onnellinen — ja minua vaivaa aina alituinen kaipuu. En kaipaa miestä enkä miehiä, vaan sitä, että en aina hapuilisi tyhjää, mihin käteni ojennan.

Jospa he vain tietäisivät!

Jos kohtaus rouva Paschin kanssa olisi sattunut Rickille, olisi tämä vain herttaisesti nauranut koko jutulle, sen tiesi Elma. Rickille olisi sitäpaitsi kaunis kukkavihko ollut riittävä sovitus ajattelemattomasta sanasta. Rick ei ollut pikkumainen, vakuutti hän itse.

»Silloin minä mieluimmin haluan olla pikkumainen», ajatteli Elma.

Sillä Rick Brunjohannin kaltainen hän ei tahtonut olla missään suhteessa. Mikä köyhyydentodistus olikaan tuo ainainen flirttaaminen, joka täytti sairasvoimistelijattaren ajan! Talvella hän urheili milloin jonkun nuoren luutnantin, milloin jonkun potilaanaan olleen liikemiehen tai jonkun muun kanssa; kesillä hän oleskeli kylpypaikassa ammattiansa harjoittamassa, leikkisän tunteellisesti seurustellen alilääkärien kanssa. Elma sai silloin tällöin nähdä näytteitä kaikkien näiden herrain keskusteluista, tietoja heidän tavoistaan, oloistaan tai ansioistaan. Rick laski niistä mielellään leikkiä.

»Minä en luultavasti kuitenkaan koskaan mene naimisiin», sanoi hän.

Mutta Elma oli vastenmielisyyden terävänäköisyydellä jo aikoja nähnyt läpi tämän lörpötyksen.

»Et», saattoi hän vastata, »rakas Rick, senhän voin ymmärtää; ikäimmen elämähän on paljon mieluisampaa.»

Rick oli senlaatuinen tyttö, josta miehet pitävät, ja joka vain odotti hetkeänsä; siinä oli koko arvoitus. Hän tahtoi päästä edullisiin naimisiin ja irti vaivalloisesta työelämästä. Vähäpätöinen tyttö, niinkuin tuhannet muut, ilman mitään käsitystä siitä, mitä sileiden pintojen, kaiken mykän torjunnan alla liikkuu.

Elma työnsi kärsimättömänä syrjään Rickiä koskevat ajatukset.

Hänen pöydällään oli kutsukortti eräille päivällisille. Se oli pantu syrjään lyhyen harkinnan jälkeen puvuston mahdollisuuksista, jotka oli havaittu riittäviksi. Elma tarttui nyt jälleen tuohon pieneen korttiin, joka oli merkki siitä, että hänen persoonansa oli välähtänyt eräiden kanssaihmisten mieleen, vieläpä niin edullisesti, että oli päätetty ottaa hänet toivottavien vieraiden ryhmään. Se ei tapahtunut usein, ja siksi se lämmitti häntä. Äkkiä hän tunsi kaipuunsa tarkistuvan, olennoituvan.

Se olennoitui yksinkertaisesti kaipuuksi päästä ulos, päästä niiden joukkoon, jotka olivat iloisia, jotka saattoivat olla huolettomia ja herttaisia ja siten herättää huomiota ja voittaa sydämiä.

Elma ei olisi kehdannut tunnustaa kenellekään olevansa näin lapsellinen, mutta ei päässyt siitä ajatuksesta irti.