Part 16

»Ah, kuinka mielenkiintoista. Ja viisasta neiti Liwinin puolelta. Hän tarvitsee seuraa, sitähän minä aina olen sanonut. Oletteko te sukua?»

»Emme», vastasi Tilda.

Rouva Pasch sanoi:

»Elma Liwin on aina harrastanut hyväntekeväisyyttä. Hän oli monta vuotta meidän mukanamme Samariittiyhdistyksessä. Eikö hänen isänsä ollut se tunnettu tuomiorovasti?»

»Niin luulen», vastasi Tilda.

»Entä äiti, mitä sukua hän oli?»

Sitä ei Tilda tiennyt.

»Äiti», sanoi pääkonsuli, »oli omaa sukuansa Hökhufvud. Hänen isänsä oli vanha Hökhufvud, presidentti, jolla aikanaan kuuluu olleen enemmän ritari- ja kunniamerkkejä kuin kenelläkään muulla Ruotsin alamaisella.»

Tämän keskustelun aikana näkyi selvästi, että Alexis ei lainkaan pitänyt siitä, että Tilda vedettiin tähän keskusteluun, hän kun kuitenkin tiesi niin vähän sekä Liwineistä että Hökhufvudeista. Lopulta hän työnsi Tildaa varten tuolin hiukan syrjemmälle ja sai aika ovelasti tämän siirtymään sille istumaan.

Alexis ei ollut käyttäytynyt häntä kohtaan laisinkaan niin kuin tavatessaan hänet kadulla heti ylioppilastutkinnon jälkeen, jolloin hänellä tuskin oli ollut aikaa sanoa hyvää päivää ja hyvästi, olipa nyt syynä sitten tosiaan ollut kiire tai, kuten Tildasta oli tuntunut, hänen nukkavieru sadetakkinsa. Hotellin salissa Alexis oli päinvastoin niin huomaavainen kuin oikein hienolle daamille, ja Tilda oli kernaasti antanut hänelle anteeksi, että hän ehkä hiukan oli halveksunut häntä sen takin vuoksi. Se ei varmaankaan johtunut ilkeydestä: takki oli todellakin ollut kamala.

Alexis näytti hänelle joukon matkansa varrella ottamiaan valokuvia. Vanhemmat ja hän olivat tehneet laajoja matkoja ja käyneet harvinaisilla seuduilla, ei tavallisilla jokapäiväisillä matkailijapaikoilla, sanoi hän. Enimmäkseen he olivat kulkeneet omalla autollaan, uudella autolla, joka nyt tuotaisiin kotiin Tukholmaan. Sitten kuunteli hän, kun Tilda puolestaan kuvasi matkavaikutelmiaan ja niitä retkiä, joita hän tahollaan oli tehnyt neiti Liwinin kanssa, enimmäkseen rautateitse.

Todettiin, että molemmat matkaseurueet olivat olleet samanaikaisesti Sveitsissä, ja Alexis pahoitteli, ettei onni ollut suosinut heitä, niin että olisivat joutuneet samaan paikkaan ja samaan hotelliin.

»Silloin olisimme pitäneet vasta hauskaa», sanoi hän. Ja lisäsi sitten: »Niin, rakas Tilda, muistatko vielä kaikkia meidän hassuja hullutuksiamme? Kun me esimerkiksi piilouduimme kotona alaslaskettujen uudinten taa ja pidimme pitoja permannolla? Äiti ei tiedä siitä vielä tänäkään päivänä.»

Tildalle ei näissä ja monissa muissa muistoissa ollut mitään hassunkurista, mutta hän oli kyllin viisas ollakseen sitä huomauttamatta. Alexis tarttui hänen yhä edelleenkin rakkaimpaan koruunsa, kultalankaristiin, ja veti sitä Tildaa kiusoitellakseen, ja Tilda antoi ensin perään, mutta nykäisi itsensä sitten irti, niin että hely livahti Alexin kädestä.

Heti senjälkeen oli Elman lähettämä sana saapunut.

»Älä huoli mennä heti», pyysi Alexis, joka aina tuntui olevan tottunut tekemään, mitä itse halusi.

Mutta Tilda ei ollut tahtonut olla tottelematon. Hän kiitti puolestaan ja sanoi hyvää yötä, ja Alexis saattoi häntä hissiin. Hän ehdotti:

»Kuule, me matkustamme pois huomenaamulla. Etkö voi tulla takaisin, kun olet kuullut, mitä asiaa neiti Liwinillä on, tai kun hän on nukkunut?»

»En, ei se käy laatuun.»

»Minulla on jotakin sinulle sanomista.»

»Sano se sitten heti!»

»Ei, hissipoika kuulee.»

»Hän osaa kai vain saksaa.»

»Hän ymmärtää sen kuitenkin, jos sen sanon.»

Alexin katse oli maanittelevasti kiintynyt Tildan silmiin. Silmistä se lipui hänen suulleen ja kaulalleen, tai mitä hän lie etsinyt, katseeseen tuli jotakin hapuilevaa, ja Tilda oli varmasti tietävinään, mitä Alexis tarkoitti: hän aikoi sanoa hänelle pitävänsä hänestä; että se oli totta, mitä hän jo kauan sitten oli sanonut, juuri niiden hassujen hullutusten aikana, kun oli luvannut pitää hänestä aina, niin pahasti ja oikullisesti kuin hän sittemmin joskus olikin käyttäytynyt.

Kiusaus jäädä tai suostua hänen ehdotukseensa oli suuri.

»Silloin ovat isä ja äiti jo menneet ylös», houkutteli Alexis vielä, »me saamme olla aivan itseksemme; vain puoli tuntia, Tilda. Vain neljännestunti!...»

Mutta ajatus, mitä hänen oma äitinsä Alice olisi ajatellut, pidätti häntä. Hän ehdotti kompromissia.

»Tule mukaan hissiin!»

Hississä seisoi Alexis aivan hänen vierellään, mutta ei sanonut nyt sanottavaansa, se kun joka tapauksessa olisi ollut hyödytöntä. Vasta viime hetkessä, juuri kun hissipojan piti sulkea ovi alaspaluuta varten, suuteli hän pikaisesti Tildan kättä.

Tämä se teki, ettei Elman toruminen merkinnyt niin paljon, ja tämä se oli tehnyt Tildan jäykän mielen niin herkäksi — Tilda ymmärsi sen itse. Tuo hetki hississä oli kallisarvoinen muisto. Sen vuoksi kannatti jo uhratakin jotakin, eikä uhraus sitäpaitsi enää ollutkaan mikään uhraus, sillä elämä Elman kanssa alkoi käydä paljon helpommaksi kuin hän koskaan oli pitänyt mahdollisena.

Elma Liwin oli muuttanut osan tapojaan. Niinpä hän söi aamiaista Tildan kanssa, ennenkuin tämä riensi kouluun, hän sai ensimmäisen aamutervehdyksen, ensimmäiset puheet suklaata juodessa tai puuroa syödessä. Se väsytti häntä tosin, mutta hän ei hennonut siitä luopua, ja kun tyttö meni kouluun, asettui hän ikkunan ääreen ja katseli häntä vielä.

Tilda juoksi alas portaita. Kun hän tuli kadulle, katseli hän ympärilleen ikäänkuin tarkatakseen, mitä tällä oli tarjoamista: katukuva oli toinen kuin ennen, toisia puoteja, toisia maitovaunuja varastohuoneen edustalla, toisia koiria ulkona tuuletettavina ja haukkumassa, toista valoa, toisenlaisia varjoja. Mutta aina jotakin. Ja samassa hän oli kadonnut kadunkulmasta.

Tildan mieleen ei olisi ikinä juolahtanut, että Elma saattoi seistä häntä katselemassa niinkuin hän teki. Sellainen hempeämielinen tunteilu sopi Muriuksille, heidän ympäristöönsä ja ystävilleen, mutta ei laisinkaan Elma Liwinin tyyppiin. Tilda oli vähitellen tutustunut tuomiorovastin ja hänen puolisonsa ja tämän isän, presidentti Hökhufvudin muotokuviin; ne olivat kaikki hänestä tuntuneet olevan ankaraa herrasväkeä, peräti erilaista kuin se, mihin hän oli tottunut, ja Elma kuului siihen joukkoon.

Kun tyttö oli kadonnut kadunkulman taa, levähti Elma hetkisen.

»Neiti on hullu sen tytön suhteen», torui Hulda. »Mitä neiti kahkailee pystyssä jo puhteella, neidillähän on aikaa nukkua kunnollisesti.»

Ja sehän oli totta. Ja kun neiti Liwinin oli aika lähteä omaan työpaikkaansa, oli hän sitäpaitsi tämän lyhyen lepohetken aikana ehtinyt luoda jonkin uuden levottomuuden aiheen itselleen. Hän tiesi sen olevan niin päätöntä kuin suinkin. Milloin hän oli unohtanut pyytää Tildaa tulemaan noutamaan häntä iltapäivällä kotiin, milloin taas tiedustella, mitä Tilda muutoin sinä päivänä aikoi tehdä. Hänhän tiesi liiankin hyvin, että jokainen vapaa hetki merkitsi suorinta tietä ja juoksujalkaa ylös portaita neljänteen kerrokseen ovelle, jonka messinkisessä nimikilvessä seisoi _Konserttimestari P.A. Murius_. Kieltää hän ei sitä voinut. Täytyi keksiä toinen käyttö ajalle. Ja kuinka innokkaasti hän niissä ajatuksissa askarteli!

Elma luopui kutsuista ja seuraelämästä, minne hän ei voinut ottaa kasvattitytärtään mukaansa. Elma kehoitti Tildaa kutsumaan Muriuksen pojat luokseen sen sijaan, että vietti jokaisen vapaan iltansa siellä. Jonkin kuvauksen sieltä hän oli silloin tällöin saanut, niinpä esimerkiksi, että Libert ja Tilda olivat jälleen ruvenneet yhdessä soittamaan. Eikö sitä voisi tehdä yhtä hyvin Tildan omassa huoneessa ja hänen pianollaan?

Libert noudattikin sitten pari kertaa neiti Liwinin kutsua, mutta ei arvatenkaan viihtynyt. Hän oli kömpelö keskustelemaan, eikä soitostakaan tullut paljon mitään. Sitäpaitsi, selitti Tilda, hän oli nyt saanut paikan siinä musiikkikaupassa, jossa hän aina niin mielellään oli oleskellut. Siellä hän myi nuotteja ja konserttilippuja, ja iltaisin hän soitteli tanssimusiikkia milloin missäkin. Pontus sitävastoin tuli sitä mieluummin. Hän käsitti, mitä näyttäytyminen ja edullisen käsityksen antaminen omasta itsestään merkitsi. Hänhän tunsi sitäpaitsi neiti Liwinin ennestään ja puheli hänen kanssaan opinnoistaan ja laskelmistaan, joita hän oli tehnyt saadakseen pääkonsulin niukan avustuksen riittämään. He tulivat keskenään hyvin toimeen, tuo keski-ikäinen neiti ja hän. Mutta Tilda ei näistä käynneistä paljon piitannut.

Sensijaan Elma otti hänet mukaansa teatteriin. Se oli suurimpia uhrauksia, sillä Elma Liwin ei ollut koskaan mielellään näyttäytynyt teatterisalissa tai muissa julkisissa paikoissa, minne ihmisiä vedettiin huvittelemaan, katselemaan, tapaamaan toisiansa. Siellä hän saattoi kohdata niin monta, joiden näkemistä hän mieluummin tahtoi karttaa, nyt vielä enemmän kuin milloinkaan ennen, esimerkiksi jonkun Paschin tai vain jonkun Alexandra-rouvan monista tuttavista, komiteatovereita tai muita, jotka sitten levittelisivät uutista neiti Liwinin uudesta kumppanista, kasvattityttärestä. Sitä pidettäisiin tietenkin omituisena puolivanhan ikäimmen päähänpistona. Elma tahtoi karttaa kaikkia huomautuksia. Ja siellä saattaisi kohdata myöskin erään naislääkärin, joka olisi valmis tekemään johtopäätöksiänsä.

Mutta varsinkin Elma halusi karttaa Erik Bourgstenia, ainoaa ihmistä, joka oli saanut katsahtaa hänen elämäänsä ja ehkä aavistanut sen heikkouden, aavistanut, että oli olemassa heikko kohta, jonka peittelemistä kaikki oli tarkoittanut.

Sittenkin hän rohkaisi mielensä ja istui teatterissa, konserteissa ja esitelmätilaisuuksissa, mikäli vain tytön aika salli. Yleisö sai tottua näkemään neiti Elma Liwinin, aika muhkean naisen, jolla oli omituisen sulkeutunut, kunnioitustaherättävä ulkomuoto, useimmin musta, yksinkertaisuudessaan hieno puku, ja hänen seurassaan vilkassilmäisen, kauniin nuoren tytön, joka kaikessa näytti olevan suojelijattarensa vastakohta. Heidän välisensä seurustelu tuntui olevan tuttavallista.

Eräänä päivänä loppukesällä Tilda sai tervehdyksen Alexilta. Se oli kuvakortti Lontoosta ja siinä lyhyt kiitos viimeisestä. Tilda näytti korttia Elmalle, ja Elma ymmärsi tytön täten tahtovan osoittaa avomielisyyttä. Tytön hyvä tahto oli ilmeinen, mutta kuitenkin ärsytti tuon nuorukaisen muiston palautus Elmaa. Hän työnsi kuvakortin syrjään sitä hiukan vilkaistuaan ja sanoi:

»Minun nuoruudessani ei oltu kirjevaihdossa nuorten herrain kanssa.»

»Elman nuoruus on mahtanut olla hirveätä», vastasi Tilda. »Minä olen iloinen, että elän nykyaikaan.»

Elma ei saanut vastatuksi: »Minun aikani oli parempi ja piti parempaa kuria kuin nykyinen.»

Hänestä tuntui kuitenkin, että jotakin sellaista piti sanoa, että nykyaikaisen vaarallisen vapauden suhteen oli oltava varuillaan. Alexin kuvakortti oli pöydällä heidän välillään. Se esitti kuvaa Westminster Abbeysta. Tilda oli ryhtynyt jälleen lukemaan läksyjänsä. Pieni kirjekortti tuntui kasvavan, oli kuin se olisi peittänyt koko pöydän. Elma ei saanut sitä mielestään pois. Aina heräsi hänessä uusia pelkoja, uutta epäluuloa. Täytyisikö hänen lopulta paljastaa koko totuus lapselle, esittää oma kohtalonsa peloittavana, välttämättömänä, varoittavana esimerkkinä?

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »päästä minut sitä tekemästä! Minä en voi.»

Tilda pani pois kirjansa, oikoi jäseniänsä ja haukotteli, otti taas kuvakortin, luki uudelleen, mitä siihen oli kirjoitettu ja purskahti nauruun:

»Hän on tehnyt tavausvirheen!»

Niin oli postikortti taas palautettu tavalliseksi kuvakortiksi, muutamiksi jokapäiväisiksi sanoiksi, joista yhdessä päälle päätteeksi vielä oli tavausvirhe. Varjot haihtuivat. Lapsi istui tuossa kirkassilmäisenä, avoimena ja turvallisena kuin kaikkina muinakin iltoina. Elma huokasi syvään helpotuksesta.

Mutta hyvänyönsuudelman aikana hän pidätti Tildaa hiukan kauemmin kuin tavallista ja pyysi:

»Anna minun kuitenkin varoittaa sinua. Vapaus ei ole leikin asia.»

Tilda vastasi tietäen jo useammin kuin kerran voittaneensa itsensä:

»Minä aion hoitaa vapauttani.»

Illalla ennen maatapanoa Tilda kirjoitti tavallisen viikkoraporttinsa Rolandille Amerikkaan:

»Rakas Roland, minä kadun nyttemmin kovasti, että koskaan tulin sanoneeksi, että melkein vihasin häntä. Sitä en lainkaan tee, _päinvastoin_, hän on usein hyvin herttainen, ja että hän tuntee suurta huolta minun vuokseni, on varmaa. Hän seuraa kaikkea, mitä teen. Kun olen poissakin, on ikäänkuin tuntisin sen, ja kaikkein enimmän, kun olen kotona _meillä_. Hän ei voi tottua siihen, että minä aina mieluimmin olen siellä, ja minun käy itsenikin sääli, mutta en voi asiaa auttaa.

— Mitä siihen tulee, että hän olisi minun todellinen äitini, olen lakannut sitä ajattelemasta. Kun olen kerran häneen kiintynyt, olkoon kernaasti. Joskus se tuntuu kummalliselta. Miksi hän salaa sitä. Tiedätkö, mitä luulen: ettei hän lainkaan osaa eläytyä toisen ihmisen tunteisiin tai ajatuksiin — ainoastaan omiinsa. Ja joskus luulen, että hän pahoittelee sitä itse.»

4.

Tuli uusi vuosi ja kevät ja Tilda täytti kuusitoista. Sinä kevätkautena hän kävi rippikoulun. Hänellä oli aina puuhaa, koulu vaati myöskin aikansa ja musiikkiopinnot niinikään. Konserttimestari oli selittänyt, ettei hän enää suostunut opettamaan Tildaa, hän oli sairas, väsynyt, ei kelvannut enää mihinkään. Elma sai kuulla sen ja hankki toisen opettajan.

Hulda oli ehdottanut, että Tilda syntymäpäiväkseen tai ainakin ripillepääsypäivänään saisi kutsua koko entisen kotiperheensä päivällisille, mutta Elma ei suostunut. Ei siksi, etteikö hän olisi suonut Tildalle sitä iloa, mutta hänelle oli itselleen mahdotonta hoitaa emännyyttä ja osoittaa herttaisuutta niille ihmisille, joiden kanssa hän salassa kamppaili lapsestaan.

Hänestä oli tuntunut — ellei hänen mielikuvituksensa pettänyt — etteivät Tildan käynnit entisessä kodissa ainakaan olleet tiuhentuneet eivätkä kestäneet myöhempään illalla, vaikka kevätillat pitenivät ja houkuttelivat viipymään kauemmin. Elma istui ikkunan ääressä tähystellen lastaan, kun tämä jonakin iltana oli poissa. Hän tarkkasi kadunkulmaa, josta lähestyvät ihmiset äkkiä astuivat esiin. Tyttö ei tavallisesti pitänyt kiirettä. Usein hän tuli nuorimman niin sanotun veljensä kanssa käsitysten. Tanssikausi oli lopussa, ja viuluniekalla siis parempaa aikaa kävelyihin.

He juttelivat, he olivat innokkaita käyttämään aikaa hyväkseen viime hetkeen saakka. Joskus oli Elma huomaavinaan huolestumista kasvojenilmeessä. Mutta kun Tilda sitten tuli ylös Elman luo, ei tämä kysellyt, hän ei tahtonut sekaantua Muriuksen perheen huoliin, olivatpa ne mitä laatua tahansa, hän tahtoi pysytellä heidän piirinsä ulkopuolella ainakin itse, vaikkei voinutkaan pakottaa Tildaa siihen.

Kesällä Elma otti kuten edellisenäkin vuonna vapautta muutamiksi viikoiksi lomansa lisäksi aikoen hoitaa terveyttänsä. Tilda ja hän matkustivat jälleen ulkomaille. Matka tyydytti häntä. Hänestä tuntui, että hän voimistui, hermot rauhoittuivat. Täällä oli myöskin Tilda yksinomaisemmin hänen seuranaan, ja hänen toiveensa tulevaisuuden suhteen varmenivat.

Seuraavana syksynä muuttui konserttimestari Muriuksen itseluottamuksen puute ilmeiseksi luulotaudiksi. Hän pani maata eikä suostunut enää nousemaan ylös, makasi vain hiljaa eteensä tuijottaen aivan toimettomana tai istui, patjoja selkänsä tukena, lukemassa raamattua, josta hän sitten teki mitä murheellisimpia päätelmiä. Ystäviä kehoitettiin käymään hänen luonaan, mutta hän ajoi heidät ulos, ja vähitellen lakkasivat nämä kokonaan käymästä. Garibaldi lähti suurelle kiertomatkalle, mutta ei saanut edes tulla sanomaan hyvästejä, konserttimestari ei tahtonut nähdä ketään, jolla vain oli jotakin tekemistä musiikin kanssa. Pikku Libertin oli pakko käydä tuttavien luona harjoittelemassa.

Konserttimestari muutti jälleen pihanpuoleiseen huoneeseen; muutos päätettiin eräänä aamuna kädenkäänteessä. Pontus sai ottaa kirjansa kainaloonsa ja suoriutua toistaiseksi miten taisi. Talonmiestä pyydettiin apuun huonekaluja siirtämään. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa, ja hänellä oli oma käsityksensä konserttimestarin järjentilasta aikoja sitten selvillä. Nyt herra Murius ei enää välittänyt röyhkeistä, meluavista notarioista. Hänenhän täytyi nyt pian joka tapauksessa kuolla, ja se saattoi yhtä hyvin tapahtua pihanpuoleisessa huoneessa.

»Konserttimestari elää kauemmin kuin kukaan meistä», sanoi talonmies.

»Mitä!» huusi konserttimestari raivostuneena ja pauhasi talonmiehen mennessä tälle:

»Katso, rutto on lyöpä sen, joka ruton on, miekka sen, joka miekan on, nälkä sen, joka nälälle kuuluu.»

Profeetta Jeremia oli häntä erikoisesti miellyttänyt, ja talonmies, notariot, kuka tahansa sai sovittaa itseensä sanat rutosta ja miekasta. Mutta nälkää koskevan kohdan hän katsoi tarkoittavan itseänsä, häntä, joka ei enää kyennyt pitämään huolta omistansa, vaan antoi heidän kaikkien kulkea nälkäkuolemaa kohti. Usein hän kieltäytyi senvuoksi nauttimasta ruokaa, jota rouva Murius koetti hänelle tyrkyttää, eikä uskonut rouvan vakuutuksia, että ruokakonttori ei vielä ollut ihan tyhjä. Hän vastasi siihen:

»Voi minua, joka olen syntynyt riidan ja pahan tuottajaksi kaikille. En ole keneltäkään korkoja kiskonut eikä kenenkään ole tarvinnut minua kiristää, mutta kuitenkin kiroavat he minua kaikki.»

Tässä ei ollut mitään järkeä, sillä kukaan ei kironnut häntä, päinvastoin pyrkivät kaikki lievittämään hänen tuskiansa, mutta hän oli kadottanut kykynsä nähdä sitä.

Kun huonekaluja oli pari päivää kannettu edestakaisin, sai rouva Murius sentään viimein hiukan aikaa lähimmän tulevaisuuden järjestämiseen. Pontuksen täytyi saada oma huoneensa, se oli hänen opinnoilleen välttämätöntä. Suureen huoneeseen, jota nyt jälleen sanottiin saliksi, asettui rouva Murius itse niiksi öiksi, joina hänen ei tarvinnut valvoa sairaan luona. Mutta kolmannen, kadunpuoleisen huoneen, hän vuokrasi pois. Libert sai nukkua keittiökomerossa, jota nykyjään ei kuitenkaan voitu ajatellakaan tarjota kenellekään palvelijalle.

Libert asetti herätyskellon soimaan varhain aamulla. Hän nousi reippaasti heti, kun kello alkoi soida, peljäten muutoin nukkuvansa uudelleen, ja huomasi ilokseen päänsä olevan täynnä uusia aiheita, jotka olivat kuin ihmeen voimalla kypsyneet hänen nukkuessaan. Hän pani kahvin tulelle ja ryhtyi harjaamaan vuokralaisen, äidin, Pontuksen ja omia jalkineitaan. Tällä välin jatkoivat uusien sävellysten aiheet askarteluansa hänen päässään; nämä kengänkiilloitusaamut olivat hänelle ihania, vapaita, rauhaisia hetkiä, ja väliin sattui, että hänen piti laskea puoliksiharjattu kenkä kädestään kiireesti merkitäkseen muistiin jonkin sointiyhtymän.

Kun rouva Murius vähän myöhemmin tuli keittiöön, tapasi hän silloin Libertinsä paljasjalkaisena, vielä puolipukeissa, nuottipapereita edessään, kengät vielä harjaamatta ja kahvi kiehumassa ylitse, jotta kaasu pihisi. Libert sekä nolostui että harmitteli sitä, kuinka pian puoli tuntia kuluu, eikä rouva Murius saattanut muuta kuin nauraa lohduttaakseen häntä.

Sitten hän kattoi nopeasti keittiöpöydän itselleen ja pojilleen, pani kuntoon vuokralaisen kahvitarjottimen ja kiilloitti vielä puhdistamatta olevat kengät, sillävälin kuin Libert kiireesti puki ylleen, heitti peitteen vuoteensa päälle ja lähti harppaamaan musiikkikauppaansa mukanaan pari kolme suurta voileipää, jotka hänen äitinsä kesken kaiken muun oli ehtinyt leikata, voidella ja varustaa vielä jollakin hyvällä viipaleella.

Vuokralaisesta ei ollut suurta vaivaa. Mutta huone oli kuitenkin siistittävä ja senjälkeen piti Pontuksen saada osansa niin pian kuin mahdollista. Hän pani itse kuntoon vuoteensa, kantoi ulos ämpärin ja pyyhki pölyt, mutta rouva Murius katsoi varmimmaksi olla itse mukana, sillä Pontuksen siivous ei ollut sen perinpohjaisempaa kuin Libertinkään. Joskus täytyi hänen kuitenkin heittää kaikki kesken, jos hänen miehensä huusi ja hän ymmärsi tuskien käyvän tälle ylivoimaisiksi yksinäisyydessään.

Konserttimestari pidätti häntä, tarttui kiinni hyväätekeviin, ystävällisiin käsiin ja ehkäisi kaikki askaret.

»Anna minun vain pikkuriikkisen siistiä», pyysi rouva. »Täällähän on kuin sikolätissä.»

Mutta se ei surettanut herra Muriusta, että hänen kotinsa oli kuin sikolätti. Eikö Job ollut istunut tuhkaläjässä?

Joskus hän kimmastui, kun rouva oli viipynyt liian kauan poissa, oli kohtuuton ja ilkeä, vaikka sitten katui kahta katkerammin ja rukoili Jumalaa, että joku rikas ja hieno mies pian tulisi ottamaan hoitoonsa hänen vaimonsa, jotta tämä saisi sellaiset olot, jommoiset hänellä aina olisi pitänyt olla. Mutta kun rouva yritti askareilleen jälleen, esti hän häntä yhäkin.

Kuka ehtisi ostaa päivän ruuan ja voisi tehdä sen niin äärimmäisen säästävästi kuin tarpeellista oli? Ainoastaan yksi tiesi äyrilleen, kuinka paljon oli käytettävissä: vuokralaisen pieni vuokra, Pontuksen pieni avustus, Libertin mitätön palkka. Kuka valmistaisi ruuan, kattaisi sen pöydälle, pitäisi huolta, ettei mieliala pöydän ääressä sentään ihan masentuisi, ja kuka sitten pesisi astiat ja siistisi keittiön edes jonkin verran kunnolliseksi? Kuka pesisi neljän hengen vaatteet, silittäisi ja paikkaisi? Siihen ei ollut vaikea vastata, oli olemassa vain yksi henkilö. Mutta kuitenkin häiritsi konserttimestari häntä yhtä mittaa vaatimuksillaan oman persoonansa suhteen, eikä rouva useinkaan tahtonut käsittää, kuinka hän saattaisi ehtiä joka paikkaan.

Ei kukaan sanonut: »Nyt pitäisi Tildan olla täällä!» Ei edes Pontus. Hän katsoi, ettei nyt enää kannattanut valitella Tildan menettämistä. Viisitoista vuotta oli Tilda jakanut leipää heidän kaikkien kanssa ja kuluttanut osuutensa kodin varoista, eikä kukaan nurkunut, että niin oli tapahtunut. Nyt hän oli lentänyt ulos ja eli hyvissä oloissa, eikä kukaan suorastaan ajatellut, että häntä pitäisi kehoittaa palaamaan pesään, kun se oli lusahtamaisillaan lysyyn. Oli olemassa vain se tie, että Tilda itse oivaltaisi velvollisuutensa, ajatteli Pontus: hänhän ei ole sokea eikä kuuro.

Näin mietiskeli viisas Pontus, mutta vaikeni perheneuvottelussa, jos sellaista pidettiin, ja päätti itsekseen odottaa sopivaa tilaisuutta.

Kun Tilda tuli käymään, tahtoi konserttimestari pitää häntä luonaan, ja olihan siitä aina rouva Muriukselle jotakin apua. Tildasta tuntui tosin ikävältä, ettei saanut olla niin paljon äidin seurassa kuin oli ajatellut, mutta tuntui kuitenkin hyvältä havaita, että hän saattoi lievittää isän vaivoja. Tilda luki hänelle raamattua kuten hän pyysi, muttei Jeremian eikä Jobin kirjaa, vaan pani sormensa kauemmaksi ja sanoi: »Nyt luen siltä sivulta, joka aukenee.» Ja aina aukeni Uusi testamentti, ja Tilda luki joko Kaanaan häistä tai leivän ja kalan ihmeestä, sairaiden parantamisesta tai Lazaruksen kuolleistaherättämisestä.

»Joko sinä menet?» sanoi konserttimestari, kun Tilda lähti.

»Minun täytyy.»

»Sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää meitä!» Ei, se oli hänen omakin ajatuksensa.

Ilman, että Pontus tiesi asiasta, oli Tilda näet jo tiellä velvollisuuttansa kohti, ei samaa velvollisuutta kuin viime kerralla, vaan vielä tärkeämpää. Hän ei ollut sokea eikä kuuro eikä tuhma. Hän näki, kuinka uhattuna koti oli, kuinka äiti rasituksesta surkastui ja laihtui. Ja kun pojat yrittivät häntä auttaa, kävi se niin nurinkurisesti, ettei siitä useinkaan ollut mitään apua. Tässä tarvittiin erityistä apuihmistä, ei palkattua ja nyrpeätä henkilöä, vaan vapaaehtoista ja luontevaa voimaa, jolle mikään talon heikkouksista ei ollut tuntematon: tytärtä.

Mutta kuinka voisi Elman saada käsittämään sen välttämättömyyden? Siinä oli pulma.

Joka kerta, kun Tilda palasi anteliaan suojelijattarensa luo, omaan kauniiseen huoneeseensa ja Huldan hoivattavaksi, oli hän päättänyt puhua avoimesti. Mutta kun hän sitten näki Elman, nuo ankarat, uurtuneet kasvot, jotka — sen hän tiesi — vain hän voi saada kirkastumaan, ja jotka aina juuri sinä päivänä tuntuivat väsyneemmiltä, rasittuneemmilta kuin tavallista, niin petti rohkeus. Hän oivalsi, että Elma ei käsittäisi eikä tahtoisi käsittää asiaa.