Part 15

Elma ei ollut kyennyt rakentamaan siltaa lapsen luottamukseen; hän tunsi itse yritystensä vaikuttavan teennäisiltä. Eräänä päivänä matkan alkupuolella hän oli yrittänyt kysymystä, eikö Tilda koskaan ajatellut tai kummastellut tuntematonta ja onnetonta oikeaa äitiänsä. Mutta lapsi vastasi kuin sivumennen:

»Kun hän on voinut olla välittämättä minusta viisitoista vuotta, niin ymmärtäähän Elma, etten minä lainkaan katso häntä äidikseni.»

Sitä kieltä ei sen koommin kosketettu.

Hotellissa oli neiti Liwin enimmäkseen ottanut kaksi huonetta. Se teki matkan jonkin verran kalliimmaksi, mutta hän ei tahtonut valvomisellaan ja polttelullaan myöhään yöhön rasittaa lasta. Niinä kertoina, jolloin oli pitänyt tyytyä yhteen huoneeseen, oli Tilda saanut mennä sisään ensin, ja Elma oli hotellin kirjoitushuoneessa tai hallissa odotellut, kunnes lapsi ehtisi nukahtaa, minkä jälkeen hän itse vasta saapui.

Niinä öinä hän ei itse nukkunut. Hän kuunteli lapsen kevyttä, tasaista hengitystä, kuuli hänen käännähtävän tai oikaisevan itseään vuoteessa ja joskus mutisevan joitakin epäselviä sanoja. Niin pian kuin aamu alkoi sarastaa sen verran, että Elma saattoi nähdä hänet, vaikkapa ensi hämyssä vain hämärästi, nousi Elma istumaan kurottaen kaulaansa voidakseen paremmin ahmia näkyä. Silloin ei unettomuus ollut enää vaivaa. Ei ollut vähääkään väliä, vaikka päätä kivisti ja silmäluomia poltti seuraavana päivänä, kun hänen näinä aamunkoiton viileinä, liian pian haihtuvina hetkinä niin kauan oli täytynyt kaivata.

Eräänä tällaisena aamuna Elma oli rohjennut nousta vuoteeltaan, tosin pelonalaisena, hiipinyt lapsen huolellisessa järjestyksessä olevien alusvaatteiden luo — hän ei tiennyt, että järjestystä noudatettiin niin huolellisesti Alice-äidin kunniaksi — ja painanut kasvojaan niihin, hengittänyt vaatteiden tuoksua, jotka olivat verhonneet hänen lapsensa ruumista.

Vuosikausia hän oli riistänyt itseltään ilon kantaa, hoitaa tätä pientä ruumista, oppia tuntemaan sen pienintä yksityiskohtaa myöten, ja nyt se ei enää tuntunut kuuluvan hänelle... Kirpeä mustasukkaisuus heräsi hänessä tuota rouva Muriusta kohtaan, joka oli saanut kaiken sen, mistä hänen oli täytynyt kieltäytyä. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut mitään kilpailua, ei edes, kun päätti ottaa Tildan luokseen. Silloin hän oli kuvitellut itselleen nuoren sielun muovailua, tytön kehityksen ohjaamista, ja hän oli ollut onnellinen uskoessaan voivansa olla hyödyksi. Oman elämänsä kokemuksista hän luuli voivansa antaa nuorelle viisautta, ja se oli hänestä tuntunut kylliksi tärkeältä ja riittävältä sielun liittämiseksi sieluun. Mutta tänä aamuna hän oli äkkiä ja voimakkaasti käsittänyt, mitä toisella oli ollut: oikeus saada osoittaa hellyyttä ensi päivästä alkaen, oikeus äidin nimeen heti, kun se sana tuli lapsen huulille, oikeus hoitaa, valvoa, väsyttää itseänsä, keventää pieniä suruja ja luoda iloa pienillä poikamaisilla leikeillä, oikeus tuntea onnenväristystä, kun lapsenkäsi hapuillen etsi hänen kättään.

Hän käsitti sen yhdellä kertaa puristaessaan povelleen yksinkertaisia, kotonaommeltuja, pieniä tytönalusvaatteita.

Lopulta hän oli nukahtanut ne povellaan, nukahtanut niin suloisesti kuin olisi lapsi itse maannut siinä pienenä ja avuttomana. Hän heräsi siihen, että Tilda oli noussut ja mahdollisimman hiljaa ryhtynyt peseytymään. Elma makasi liikkumattomana, salaa tarkaten lapsen sulavia, vaistomaisia liikkeitä, huolellista saippuoimista, levotonta kahden pienen leukaan ilmestyneen nyppylän tarkastusta. Empimättä paljasti lapsi ruumiinsa, kylmästä vedestä hiukan väristen, ja ensimmäistä kertaa oli Elma, äiti, nähnyt nuo kaunismuotoiset, nuoret jäsenet, jotka olivat lihaa ja verta hänen omasta lihastaan ja verestään.

Niitä oli toinen kylvettänyt, hoitanut, pukenut ja hyväillyt; toinen iloinnut niiden terveydestä ja vartunnasta, voimasta ja kauneudesta.

Tilda käännähti, huomasi Elman olevan valveilla ja peitti itseään hiukan.

»Voiko Elma käsittää, mihin minun alusvaatteeni ovat joutuneet?»

»Kultaseni», vastasi Elma, »minä halusin vain tarkata niitä ja korjata, jos olisi tarvittu, ja satuinkin nukahtamaan siihen.»

Tilda sanoi:

»Ei mitään ole rikkinäistä. Me katsoimme läpi kaikki, ennenkuin läksin, äiti ja minä.»

Mustasukkaisuus tempasi Elman mukaansa.

»No», vastasi hän arvostellen, »kauhean paikattuahan kaikki on, mitä sinulla on, ja näyttää lisäksi olevan paikattua viime hetkessä.»

Tilda oli vaiti. Mutta Elman mieli oli liian kuohuksissa, hän ei voinut enää hillitä itseänsä, hänen täytyi iskeä vielä:

»Kyllähän minä huomasin, ettei sinun kasvatuskodissasi vallinnut kovinkaan kehuttava järjestys, ja yhtä ja toista voisi sanoa sinunkin varusteistasi. No», lisäsi hän sovinnollisemmin, »eihän se ole sinun syysi.»

»Kenenkäs muun?» huusi Tilda ja oli samassa hypähtänyt esiin kuin raivotar. »Eikö Elma luule äidin nähneen tarpeeksi vaivaa? Koetapas itse pitää neljää lasta! Minunhan, juuri minun olisi pitänyt olla ahkerampi ja auttaa häntä. Ole hyvä, äläkä ikinä enää sano hänestä halaistua sanaa!»

Äiti ja tytär olivat mitelleet toisiaan katseillaan. Sama luonto. Samat, suuttumuksesta tummenevat silmät. Ja sama muisti, joka varmasti ei koskaan anna tämän ensimmäisen ottelun unohtua.

Elma oli sitten ollut koko päivän aivan suunniltaan. Hän syytti itseänsä, ettei ollut paremmin pitänyt malttipäätöstään. Mutta ei toisaalta päässyt katkeruudestaan kaikkea sitä kohtaan, mikä oli hänen tiellään. Nyt hän oli ottanut lapsensa luokseen, jättänyt sikseen äärimmäisen varovaisuuden, voittaen vaikeudet ja vaarat. Mutta lapsi ei ollut sellainen kuin hän tahtoi. Oli kuin lapsen koko olennosta olisi huokunut moitetta, ettei hän ollut tehnyt enempää, tullut ennemmin, uhrannut siekailemattomammin — tuo lapsi tuossa, joka ei mitään käsittänyt!

Ulospäin hän ei näyttänyt mitään. Sairas sydän kidutti häntä kovilla lyönneillään. Vanhat kiusanhenget kuiskasivat hänelle jo liian suurista ilmeisistä turhista uhreista, hairahduksista ja voittamattomasta vastarinnasta, jotka olivat aivan luonnollisia seurauksia hänen päättömästä, harkitsemattomasta menettelystään. Mutta tuon itsepäisen lapsen rakkauden kaipaaminen, kaipaus saada kuulla yksi ainoa sovittava sana tuon kaikesta huolimatta käsittämättömän rakkaan lapsen huulilta, masensi myrskyn.

Väsymystään ajattelematta hän kuljetti tyttöä mukanaan puodeissa, antoi hänelle lahjoja, luopui iltalevostaan mennäkseen hänen kanssaan johonkin teatteriin.

Ja tämän ensimmäisen yhteentörmäyksen jälkeen hän oli tullut varovammaksi, hän oli tuntenut, ettei hänellä ollut varaa moneen tappioon. Hänen itsevarmuutensa oli murtunut. Hän oli olettanut lapsessa vaistoa, joka toisi Tildan hänen luokseen luonnollisesti ja välittömästi. Sitä vaistoa ei ollut kuulunut — oikeuden lapsen sydämeen ilman muuta hän oli menettänyt jo kauan ennen kuin oli hänet jälleen kohdannut.

Kirpeän nöyryytettynä hän oli tunnustanut tämän itselleen. Jos hän tahtoi saavuttaa Tildan tinkimättömän ystävyyden ja rakkauden, täytyi hänen ansaita ne niinkuin jokaisen muunkin, jokaisen vieraan olisi ollut pakko tehdä, vähitellen, askel askelelta. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia mitään — hänellä, äidillä.

Kun Rolandin kirje vihdoin oli luettu loppuun ja pantu taskuun, kysyi Elma äänensävyllä, jonka koetti tehdä niin ystävälliseksi kuin mahdollista:

»Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin siitä, mitä nuori herra Murius kirjoittaa?»

»En», vastasi Tilda, »jos Elma suo anteeksi, sillä ne ovat todellakin vain meidänkeskeisiämme asioita. Mutta, katsos tätä!»

Ja hän näytti kolmen dollarin shekkiä, joka oli ollut kirjeen välissä.

»Rahaa», sanoi Elma kylmästi. »Minun täytyy vaatia, että sinä et ota sitä vastaan muilta kuin minulta.»

Ja silloin olivat pilvet taas heidän yllään. Mustat katseet iskivät jälleen yhteen. Tilda sanoi yhtä kiihkeästi kuin Elma oli puhunut tyynesti:

»Minun täytyy sanoa, että minä en anna pidellä itseäni kuinka tahansa! Silloin karkaan ennemmin.»

»Uhmailetko sinä? Siitä neuvoisin sinua luopumaan, Tilda, oman etusi vuoksi!»

Sitten seurasi taas äänettömyys. Elma nojautui jälleen lepotuolinsa selkänojaa vasten ja istui odottaen. Kumpi ojentaisi ensin sovinnonkättä?

»Miksikä niskuroida», ajatteli Elma katkerassa äänettömyydessä, »miksi jatkaa taistelua? Eikö olisi parempi päästää kaipaus ja hellyys valloillensa ilman muuta?» Mutta hän ei uskaltanut — epätietoisena siitä, kuinka se otettaisiin vastaan.

Tilda puhui ensiksi. Hän sanoi hyvin tyynesti, itsensävoittajan arvokkuudella:

»Elma on luonnollisesti oikeassa siinä, ettei minulle tarvitse syytää rahoja. Äitikään ei tahtonut, että me ottaisimme rahaa vastaan muualta kuin kotoa, ja minä unohdin, että Rolandilta ottaminen — ei enää ole kotoa ottamista. Elma ei kyllä myöskään saata ymmärtää Rolandia tai tietää, minkälainen meidän välimme aina on ollut. Mutta suo minulle anteeksi.»

Elma ojensi kättä ja Tilda tarttui siihen. Äiti kumartui hiukan ja suuteli kevyesti lapsen sormenpäitä.

»Sinun pitää myöskin suoda anteeksi minulle», sanoi hän, »jos joskus näytän kovemmalta kuin olen.»

Illalla vastasi Tilda Rolandin kirjeeseen:

»Mitä siihen tulee, että E.L:llä olisi ollut suruja, joista minun pitäisi häntä sääliä, niin luulen sen olevan totta. Mutta jospa tietäisit, kuinka vaikeata usein on tulla toimeen hänen kanssaan. Yöllä voi hänen päähänsä pälkähtää penkoa minun alusvaatteitani arvatenkin tarkastaakseen, sattuuko niissä olemaan jokin lukkoneula napin asemesta tai muuta semmoista pientä huolimattomuutta. Hän antaa minulle kaikki, mitä tarvitsen, ei tympäisevän ylellisesti lainkaan, niin, että se tuntuisi lahjomiselta, vaan kohtuullisesti ja hyvin hienosti, ja tiedätkö, minä olen siitä kiitollinen. Mutta toisina päivinä hän saattaa olla niin ilkeä, vielä ilkeämpi kuin minä. Hän ei lyö eikä huuda, ei, se on silmissä, aivan niinkuin minulla (tiedän sen) — ja sitten tulee _muutama sana_. Jos hän on minun oikea äitini, niin tulen minä häneen, ja se on hirveätä! Sillä kaikista päätöksistä huolimatta on hetkiä, jolloin _melkein vihaan_ häntä.»

2.

Elma ja Tilda matkustivat kotiin Hampurin kautta. He asettuivat samaan hotelliin, missä Elma aikanaan oli asunut Rick Brunjohannin kanssa, ja Elma vei tyttärensä herra Feuerin kenkäkauppaan ja osti hänelle sieltä jalkineita. Ravintolaan, missä Rick ja hän olivat aterioineet Bourgstenin kanssa, ei sitävastoin voinut lasta viedä.

Mutta illalla, kun Tilda oli mennyt huoneeseensa, lähti Elma ulos. Hän luuli voivansa löytää paikan, johon liittyi niin merkityksellisiä muistoja. Hän halusi vain katsoa jostakin ikkunasta sisään, nähdä vilahduksen salin suihkulähteen monivärisistä vivahteista: ehkäpä myöskin eräät kasvot. Hän ajatteli sitä kultabrokadipukuista tyttöä ja Bourgstenia. Hän tahtoi kuvitella heitä yhdessä, noita molempia, jotka hän oli jättänyt taakseen. He istuisivat samassa pöydässä, jolla oli kuihtuneita kukkia, kun hän, Elma, näkymättömänä kulki ohi suurten, valaistujen ikkunain syksyisenä iltana, ohi kaiken entisen — vain pariksi minuutiksi suoden itselleen viimeisen kirpeän tunnun muinoin tuttujen seikkojen näystä.

Mutta hänen tuntui olevan turha yrittääkään löytää tietä sinne. Turhaan hän harhaili hetken katujen vielä lehdellisten puiden alla. Pimeässä puhuteltiin häntä tunkeilevasti, ja hän ymmärsi, ettei hänen sopinut kauempaa harhailla. Hän riensi takaisin hotelliinsa.

Mennessään Tildan oven ohi hän tunsi voimakasta halua tavata tyttöä, vaikka jo oli toivotettu hyvää yötä. Hän koputti ovelle, ja vaikka vastausta ei kuulunut, astui sisään. Lamppu paloi pöydällä, mutta huone oli tyhjä, vuode koskematon. Kellohan olikin vasta kymmenen. Elma odotti.

Tyttö tuntui kuluttaneen aikaansa kirjoittamalla, muste kynässä oli vielä kostea. Arvatenkin hän oli mennyt alas viemään kirjeitänsä. Mutta aika kului eikä häntä kuulunut takaisin. Levottomana Elma alkoi etsiä. Hän soitti palvelijoita, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, missä nuori neiti oli. Ehkäpä hän istui seurustelusalissa, missä vieraat joskus viettivät iltaansa. Elma hylkäsi sen ajatuksen: ei Tilda eikä hän ollut edes kysynyt, missä se sali oli.

Hänen levottomuutensa yltyi. Kauheita epäluuloja heräsi hänessä. Tildan päällysvaatteet olivat huoneessa, mutta kuitenkaan hän ei voinut torjua ajatusta, että tyttö todellakin oli karannut — ja täällä, tässä inhoittavassa Hampurissa! Katoaminen jäljettömiin, mitä hirvittävimpiin oloihin joutuminen, kaikki oli mahdollista. Hän eli mielikuvituksessaan, kuinka hän vetosi poliisiin ja viranomaisiin, sanomalehti-kirjoituksia, kauhea tarina, joka oli yleisenä puheenaiheena. Puoli tuntia hän käveli edestakaisin käytävässä omansa ja Tildan huoneen ovien väliä. Vihdoin hän, tuskan ahdistamana, meni kuitenkin siihen seurustelusaliin, jossa Tildan läsnäolo oli hänestä tuntunut vähimmin uskottavalta.

Tyttö oli siellä, Elma näki hänet heti. Huoneessa oli himmeä valaistus, hillittyä puheensorinaa. Pari kolme ryhmää, kaikki erillään toisistaan, piti hallussaan suurta huonetta. Yhteen ryhmään kuului Tilda — seurassa oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, keskeisimpänä rouva Pasch, Valkoinen papukaija, hymyilevänä, valkoiseen, helmikoristeiseen pukuun puettuna. Hiukan syrjempänä, aivan ryhmän laidassa, istui Tilda vilkkaassa keskustelussa erään nuoren miehen kanssa.

Elma ei kyennyt menemään luokse, eikä kukaan huomannut häntä. Hänen täytyi nojata ovenpieleen. Koko hänen huolestumisensa sihahti hillittömäksi suuttumukseksi. Hän näki koko tuon seuran, nuo Paschit, hänen inhoamansa jo aikojen alusta alkaen, niin hänestä tuntui, luonnon vaatimuksesta kuin rotujen sota... Hän näki nuoren miehen tarttuvan pieneen kultalankaristiin, Tildan aarteeseen, joka nyt riippui ohuissa, Elman lahjoittamissa kultaketjuissa, ja vetävän sitä. Ohut tytönkaula tuli pehmeästi perässä, ja he nauroivat molemmat.

Kiihkeästi Elma käski erästä hotellinpalvelijaa, joka sattui olemaan lähettyvillä, noutamaan heti nuoren neidin, ja riensi itse edellä hissiin valmiina purkamaan koko inhonsa.

Mutta Tilda ei pitänyt kiirettä. Elma kuvitteli mielessään tapahtumain kulun: tytön on täytynyt sattumalta tavata Paschit, jokin leikkitoveruus oli ehkä olemassa pojan kanssa, jokin varhaisalkuinen kurtiisijuttu. Sen pahempi! Elma ei ollut vielä tullut ajatelleeksi tytärtänsä sellaisessa yhteydessä ja johtui heti kaikkein pahimpaan: sovittiin tietysti tapaamisesta seuraavana päivänä, päätettiin röyhkeästi vetää häntä, vartijaa, nenästä, tehdä retkiä kahden kesken, nauttia luvattomia, ennenaikaisia vapauksia.

Julmaa mielihyvää tuntien hän ajatteli, kuinka vahtimestari tuli Paschin ryhmän ja nuoren parin luo: — »Neitiä odotetaan heti neiti Liwinin huoneeseen...» Kuinka ällistyneenä Tildan onkaan täytynyt katsoa ympärilleen ja mitä nöyryytystä tuntea, kun häntä lähetetään noutamaan tällä tavoin kuin pikkulasta. Se on vain oikein. Ja kuitenkin tyttö viipyi, se oli sopimatonta, anteeksiantamatonta — Muriuksen kasvatuksen seurauksia.

Niin pian kuin Tilda ilmestyi, huusi Elma:

»Minä vaadin ehdottomasti, ettei minun tarvitse odottaa, kun lähetän sinua noutamaan. Mitä peliä tämä nyt on?»

»Elmahan tuntee heidät itse, Paschit. Rouva Pasch pyysi minun lausumaan terveisiä.»

»Minä en tahdo tuntea heitä. Sen pojan perässäkö sinä juokset?»

»Minä olen tuntenut Alexin monta vuotta.»

»Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan mistään seurustelusta heidän kanssaan.»

»Mitä syytä Elmalla on siihen?»

»Kysytkö sinä syitäkin?»

»Tietenkin.»

»Siitä voit olla varma!» kuohahti Elma. »Minulla on syyni. Pasch tänään, joku toinen huomenna, minä tiedän mihin se johtaa.»

Tilda sanoi jäykkänä:

»Elman ei tarvitse olla vähänkään levoton minun vuokseni. Alexis viipyy muuten ulkomailla koko vuoden.»

»Mitä teillä oli niin tuttavallista puhumista keskenänne?»

»Tuttavallista? Me puhuimme matkoistamme.»

»Hän karttelee», ajatteli Elma, »hän valehtelee minulle. Hänenhän täytyy valehdella, eihän meidän välillämme vallitse mitään luottamusta...» Mutta hän ei uskaltanut päästää irti kiukkuansa. Hän sytytti väkevän paperossin, veti savua syvälle sisään, rauhoittui. Oli miten oli, pahinhan ei sentään ollut tapahtunut, Tilda ei ollut karannut, eipä näyttänyt edes aikoneen karata. Elma tunsi, että tämä pelko se häntä pohjimmalta oli ahdistanut. Kaikki muu oli oikeastaan helpotusta, myöskin Paschit, viipyminen, Tildan itsepäisen tylyt vastaukset: lapsihan oli kuitenkin tallella.

»Rakas Tilda», sanoi hän leppeämmin, »minä tulin niin levottomaksi sinun vuoksesi.»

»Levottomaksi? Mitenkä?»

»Niin, Tilda, levottomaksi. Lapseni, minä tulin ajatelleeksi äitiäsi, kenties minun ei pitäisi puhua siitä, mutta teen sen sinun itsesi vuoksi. Kun äsken seisoin salin ovella ja äkkiä näin sinut siellä niin huolettomana, niin kiintyneenä, arvatenkin ihan tietämättömänä kaikesta petollisuudesta, kataluudesta ja liasta, kaikista ansoista vakuutusten ja hellien katseiden kavaluudesta ja valheesta, kaikesta saastasta, niin minä kauhistuin. Sinä olet vasta vain viidentoista, ja minä tunsin suuren vastuunalaisuuteni. Minne sinä olet menossa, Tilda?»

Tilda oli istahtanut, mutta nousi jälleen:

»Minä käsitän, mitä Elma tarkoittaa. Että minun äitini on petetty, ollut herkkäuskoinen ja saanut siitä sitten kärsiä — ja Elma luulee nyt, että minulle täytyy käydä samalla tavalla. Ah, minua hävettää, kun kuulen, mitä Elma minusta luulee.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta heikko huudahdus pidätti häntä. Samassa hän näki, kuinka kelmeäksi Elma oli käynyt. Hänen äskeinen levottomuutensa oli mahtanut olla vielä kiduttavampi kuin hän oli sanonut. Ja jos hän tosiaan itse oli se tuntematon äiti, joka oli kokenut kaiken sen kataluuden ja valheen, niin se oli kai juuri tehnyt hänet niin katkeraksi, niin suvaitsemattomaksi — ja sellaiseksi, josta oli niin vaikea pitää.

Ja kenties nyt vielä tehnyt hänet sairaaksikin!

Lupaa kysymättä riensi Tilda Elman luo ja alkoi varovasti riisua häntä. Napitti auki puseron, riisui kengät.

»Anna minun auttaa, Elma tarvitsee sitä nyt.»

Elma antoi sen tapahtua. Lapsi päästi hänen tukkansa, harjasi sen, palmikoi yöksi. Kun hän oli saanut Elman vuoteeseen, pani hän kuntoon tabletit, joita Elmalla oli tapana nauttia, ja istuutui vuoteen laidalle.

»Saako Elma unta nyt?»

Toinen ei vastannut heti. Hän oli sulkenut silmänsä ja piti lapsen kättä kädessään. Jospa hän olisi saanut kuolla tällä hetkellä! Jos hän edes olisi saanut ilmaista koko totuuden. Mutta kuinka voisi viisitoistavuotias käsittää kaiken sen, mitä se sisälsi, vikaankasvaneen, hukkaanmenneen elämän. Kuinkapa lapsi voisi käsittää ja ymmärtää, antaa anteeksi kaikki, mikä oli ollut omiansa eksyttämään.

Elma saattoi ainoastaan kuiskata:

»Lapsi, anna minulle anteeksi!»

Silloin hän tunsi kasvoillaan toiset kasvot, lämpimät huulet, jotka koskettivat hänen poskeansa, ja kuuli kuiskattavan vastaukseksi:

»Päinvastoin, anna sinä minulle anteeksi, Elma. Elmalla on raskas olla, sen minä olen nähnyt tänään.»

Heti senjälkeen Tilda oli poissa. Elma kuuli hänen hiljaa liikuskelevan viereisessä huoneessa. Seinä oli molempien huoneiden vuoteiden välillä. Mutta kauan makasi Elma koettaen jännittyneenä kuulla tämän seinän toiselta puolen tytön hiljaista hengitystä.

Siitä päivästä pitäen oli hänen ja Tildan seurustelu helpompaa. Lapsen ensimmäinen suudelma, niin ujo ja lyhyt, mutta tinkimättä annettu, lohkaisi jotakin pois äidin sielun patouksista. Siitä illasta alkaen tuli hyvänyönsuudelma tavaksi. Elma saattoi yllättää itsensä sitä ikävöimässä jo tuntikausia ennen.

Tukholmassa oli Hulda pannut kodin täyteen kuntoon. Elma iloitsi kuullessaan Tildan ihailevan kaikkea. Rick Brunjohannin entinen huone oli kalustettu Tildalle. Jo ennen matkallelähtöä alkukesällä Elma oli valinnut kaikki, mitä huoneeseen tarvittiin, mutta ei ollut tahtonut hemmoittelulla tärvellä tulevaa kasvattitytärtä. Hän oli päättänyt odottaa ja ensin nähdä, minkäluontoinen tämä oli ja minkälaatuisen asunnon hän ansaitsisi, ja oli senvuoksi valinnassaan päätynyt kaikkein yksinkertaisimpiin valkoisiksi maalattuihin huonekaluihin. Kun hän nyt astui huoneeseen, saattoi hän mitata itsessään tapahtuneen muutoksen. Kaikki tuntui hänestä riittämättömältä, arvottomalta, rumalta. Hän hämmästyi välinpitämättömyyttänsä lapsen viihtyisyydestä.

Mutta Tilda kiitteli ja ylisteli kaikkea.

»Vain yhtä minä vielä tahtoisin pyytää», rohkeni hän sanoa.

»Se on hänen ensimmäinen pyyntönsä minulta», ajatteli Elma ja vastasi hymyillen:

»Se on ennakolta myönnetty.»

»Jos Elma vuokraisi pianon, niin että voisin jälleen ryhtyä harjoittamaan.»

Piano tuli, ei vuokrattu, vaan oma, jonka Elma oli antanut ostaa. Yksinkertaisten, valkoisten huonekalujen täytteeksi hän hankki värillisiä tyynyjä, kauniin peilin, maton. Ikkunalle kukkivia kasveja.

Koulu alkoi. Elma oli tahtonut, että Tilda ilmoittaisi nimekseen Liwin. Hän toivoi, oli hän sanonut, että Tilda tulevaisuudessa käyttäisi sitä nimeä, kun hän aikoi ottaa Tildan ottotyttärekseen ja vähitellen asettaa hänet kaikkiin ottolapsen oikeuksiin. Mutta siinä tuli taas tenä eteen.

Tilda selitti — ja sama kapinallisuudenilme, jota ei ollut näkynyt Hampurinkohtauksen jälkeen, välähti esiin — että hän ennemmin menisi kaduille kerjäämään kuin jäisi lihapatojen ja pianon ääreen ja kauniiseen huoneeseensa, ellei hän edelleenkin saa olla Tilda Murius.

Elma jätti silloin asian tuonnemmaksi. Hän tiesi jo olevansa voitettu.

3.

Ei myöskään Pasch-asiaa otettu enää esille. »Kuinka olenkaan muuttunut», ajatteli Elma. Mutta Tilda puolestaan muisteli hiljaisuudessa odottamattoman kohtauksen kaikkia yksityiskohtia. Hänelle oli tämä kohtaus muodostunut matkan huippukohdaksi. Se oli auttanut häntä vihdoin luopumaan aikomuksestaan pysytellä loitolla Elmasta, sillä kuinkapa saattoi se, joka itse oli onnellinen, olla säälimättä ja hoivaamatta sitä, joka kärsi?

Kohtaus: hän oli juuri saapunut kirjeineen eteishalliin, kun matalia, kadulta johtavia, punaisella matolla peitettyjä portaita ylös oli lähestynyt eräs seurue. Puhuttiin ruotsia, Tilda käännähti puoleksi ja kuuli äkkiä nimensä mainittavan. Alexis seisoi hänen edessään.

Hän oli heti esittänyt Tildan isälleen ja äidilleen: se kultalankaristityttö. Rouva Pasch oli sanonut: »Kuinka lystikästä, hyvin omituista. Eikö neiti tahdo istahtaa meidän seuraamme hetkiseksi? Alexis, poikaseni, katso, että saamme hiukan hyviä hedelmiä. Eikö niin, ystäväni?»

Viimeiset sanat oli sanottu pääkonsulille, joka oli vastannut:

»Kuten haluat, tietenkin, Alexandra.»

Tildan mielessä pysyi vielä selvänä, kuinka tämä sama rouva Pasch, satumaisen valkoisena ja kauniina, kerran oli hänelle, pienelle, niiaavalle tytölle, lausunut käsittämättömät sanat:

»Ja kuinka herttaisia sitä ollaan, ja niin hyvin kasvatettuja...» Mutta rouva Pasch ei sitä tietenkään enää muistanut. Hän oli luonut Tildaan yleissilmäyksen pyöreillä, kirkkailla silmillään, ja Tilda oli ennen kaikkea käsittänyt, mikä onni oli, että hänellä sattui olemaan yllään hauska ja sopiva puku, ei matkapuku, joka sekin oli sangen hyvä, vaan hiukan parempi. Onneksi oli pian tuotu sisään tarjotin täynnä kaikkinaista hyvää, melooneja, persikoita, rypäleitä. Alexis valikoi hänelle niitä rykelmän lasilautaselle. Hänkin tarkasti häntä silmillään, jotka myöskin olivat pyöreät ja kirkkaat samoin kuin äidin.

Hänen tarkastuksensa oli kuitenkin mahtanut johtaa suotuisaan tulokseen, sillä hän sanoi, hiukan hiljemmällä äänellä, jotta eivät kaikki olisi kuulleet:

»Sinusta on tullut vieläkin kauniimpi.»

Pääkonsuli kysyi:

»Ja saako kysyä, kuinka nuori neiti on juuri täällä?»

Näytti kuin hän sillä hetkellä olisi muistanut lääketieteen ylioppilaan Pontuksen, jolle hän antoi rahaa opintoja, muttei suinkaan kalliita matkoja varten, ja hiukan kummastellut nähdessään lahjakkaan, mutta köyhän nuorukaisen sisaren täällä, hienossa hotellissa, hienoissa pukeissa.

»Minä olen täällä neiti Liwinin kanssa», vastasi Tilda.

»Neiti Elma Liwininkö?»

»Niin, minä tulen asumaan hänen luonaan ensi talvena.»

Tällöin rouva Pasch lopetti ryhmän toisten henkilöiden kanssa ylläpitämänsä keskustelun ja sanoi: