Part 14

Rinnassa tuntuva tuska ei hellittänyt, raastetun sydämen tykintä oli yhtä kiivasta ja julmaa. Mutta nyt vain hurjasta kaipuusta saada painaa tätä lasta povelleen.

Tyttö seisoi odottavana, mielessään levottomana kuunnellen, eikö keittiöstä kuuluisi ääntä, joka osoittaisi äidin palanneen ja tulevan vapauttamaan hänet vastuunalaisuudesta tuon ilmeisesti sairaan, kummallisen, vieraan naisen suhteen, joka oli istunut täällä yksinään. Aivan tuntematonhan vieras ei tosin ollut, Tilda oli nähnyt hänet, Aleksis oli teatterissa maininnut hänen nimensä: neiti Liwin; mutta mitä hän täältä haki?

Elma katsoi vain kättä, joka piti vesilasia, ja jota hänen teki mielensä suudella. Mutta äskeinen pyörrytys alkoi uudelleen. Hänestä tuntui, että hän luisui jonnekin alas, pois — hän ehti vain kuiskata tuskin kuuluvasti:

»Tilda, Tilda, katso minua. _Minä olen sinun äitisi_.»

Pelästyksestä huudahtaen tyttö pani vesilasin pois ja juoksi keittiöön. Rouva Murius tuli vastaan keittiönovella, kun Tilda oli ehtinyt sinne sen ajatuksen ahdistamana, että neiti Liwin ehkä ajaa takaa, ja aikoi syöstä alas portaita ja ulos.

»Äiti!» huudahti hän. »Tuolla sisällä on ihminen —»

»Niin on, niin on, lapseni.»

»Hän on varmaankin hyvin sairas ja äiti, äiti, minä luulen, että hän on hullu. Minusta tuntui aivan kuin hän olisi kuiskannut: Minä olen sinun äitisi.»

»Ehkä sinä kuulit väärin, pikku Tilda», vastasi rouva Murius. »Ota vastaan nämä ostokset ja pane perunat tulelle.»

10.

Alice Murius saattoi olla väsynyt ja murheellinen, mutta ei neuvoton.

Eräästä kaapista, jossa säilytettiin minkä mitäkin, hän otti nopeasti lääkepullon, jonka kyljessä oli kirjoitus »Hermotippoja», ja joka joskus oli hankittu konserttimestarin vuoksi. Hän kaatoi vähän sen sisällyksestä, joka tuntui vahvasti kamfertilta, lusikkaan panemaansa sokeripalaan, ja pakotti sairaan nauttimaan sen. Valeli sitten Kölninvedellä hänen ohimoltaan.

Neiti Liwin tointuikin verraten pian.

»Minun sydämeni on huono», sanoi hän anteeksi pyydellen, huokaisten pari kertaa ikäänkuin koetellakseen, minkä verran se vielä saattoi kestää. »Rakas rouva Murius, antakaa anteeksi kaikki vaiva.»

»Te näytätte jo reippaammalta», lohdutteli rouva Murius.

Elma huokaili vielä hetken ja sanoi sitten:

»Minä pelkään pelästyttäneeni lasta äsken. Unohdin aivan, ettei hän vielä tiedä muusta perheestä kuin teidän. Tarkoitin selittää hänelle tulleeni tänne hänen äitinsä edustajana, mutta tulin puhuneeksi sekavasti, pelkäänpä sanoneeni ihan väärin, kun juuri sillä hetkellä tunsin pyörtyväni.»

»Neiti rakas», vastasi Alice Murius ja katsoi toisen kartteleviin silmiin — äänetön ja lyhyt kohtaus kuin kädenanto. »Minä kyllä selitän asian, älkää olko levoton.»

Elma peitti kasvonsa käsillään ja hengitti taas hitaasti ja syvään. Niin sairas kuin äsken hän ei enää ollut, mutta kuitenkin hyvin heikko.

Hänen täytyi saada auto ja päästä kotiin. Hän mutisi:

»Ja rouva Murius, antakaa hänet minulle! Auttakaa minua! Se on äidin tahto, hänen viimeinen ja ainoa toivonsa elämässä.»

»Kyllä, minä lupaan, koska se on onnettoman äidin tahto.»

Illalla Alice Murius otti lapsen kahden kesken pieneen makuuhuoneeseen kertoen hänelle raskaan totuuden, että hän oli heillä oikeastaan lainalapsi ja että lainaa nyt vaadittiin takaisin.

Ruokasalissa istui Libert soitellen nuoteista, joita hän oli saanut lainaksi suojelijoiltaan musiikkikaupassa, uusia, ja aivan uusien säveltäjien nuotteja. Joka rivi merkitsi hänelle tuntemattomien ystävien ja hengenheimolaisten löytöä, joilla oli sanomattoman arvokasta uutta hänelle kerrottavana. Hänen poskensa hehkuivat, hänen teki mielensä huutaa. Kerta toisen jälkeen hän oli vähällä juosta Tildan luo kysymään, eivätkö nämä merkilliset sävellykset olleet saman hengen lapsia — vaikka tietenkin äärettömän paljon parempia — kuin hänen omat pienet sävellyksensä.

Mutta kun Libert ei hennonut jättää nuottejansa edes sellaisen kysymyksen vuoksi, saivat Tilda ja hänen äitinsä olla häiritsemättä, ja poika pääsi näkemästä, kuinka nämä molemmat istuivat sängynlaidalla toisiansa syleillen ja niin itkusta menehtyneinä, etteivät olisi edes ymmärtäneet, mitä Libert tarkoitti.

Totuutta ei kuitenkaan voinut ajanmittaan salata häneltä eikä Pontukselta. Rouva Murius tiesi, että onneton nainen odotti sanomaa ratkaisusta. Jo pari päivää käyntinsä jälkeen oli neiti Liwin kirjoittanut uudelleen, kiittäen osakseen tulleesta hyvyydestä, mutta myöskin ilmoittaen nyttemmin täysin toipuneensa ja odottavansa mahdollisimman pian tietoa, minä päivänä hän saisi ryhtyä huoltamaan Tildan kohtaloa.

Hän ilmoitti pitävänsä omasta puolestaan viisaimpana, että tyttö ja hän tapaisivat Keskusasemalla, alkaakseen vastaisen yhteisen elämänsä sillä matkalla, jota hän oli suunnitellut ilahduttaakseen lasta ja voittaakseen hänet puolelleen. Ja kun sitten vielä oli mennyt muutamia päiviä eikä hän saanut vastausta rouva Muriukselta, kirjoitti hän toistamiseen, tällä kertaa hiukan jyrkemmin, hiukan vaativammin.

»Minä en tahdo matkustaa», huudahti Tilda. »Minä en tahdo lähteä pois. En halua toista äitiä.»

Koulujen lukuvuosi oli päättynyt. Oopperakausi niinikään. Joka ilta pidettiin Muriuksen perheessä perheneuvotteluita. Perheeseen luettiin Garibaldi, oopperalaulaja Wattman ja muutamia muita ystäviä. Kaikkia heitä asia kiinnosti ja kaikki he olivat sitä mieltä, että Tildalle oli tapahtunut onnenpotkaus. Eihän tässä tarvinnut rikkoa välejä vanhan kodin kanssa. Oli tehty vain edullinen tarjous, jota piti käyttää hyväkseen. »Niin minä olen aina tehnyt», sanoi Garibaldi. Mutta konserttimestari istui synkkänä. Hän oli kuin puristettu sitruuna, palveluksensa suorittanut mauri, vanha ukko, joka ei enää kyennyt huolehtimaan perheestänsä.

Tilda ei uskaltanut katsahtaa konserttimestariin: hänhän saattaisi lukea kaikki Tildan ajatukset. Nyt hän ymmärsi niin monta seikkaa: miksi konserttimestari oli saattanut kummastella hänen musikaalisia taipumuksiaan. Siksi, ettei Tilda ollut hänen oma lapsensa. Ja kun Tilda kerran oli kysynyt, eikö hän ollut iloinnut, kun hän, tyttö, syntyi — niin konserttimestari, joka piti enimmän tytöistä, oli vain vastannut: »Hm.» Tässä oli selitys. Tosin piti ukko hänestä, sitä ei voinut epäillä, mutta tuo »hm» oli johtunut siitä, että Tilda oli vain ulkoa kannettu heidän kotiinsa viiden kuukauden vanhana.

Ja kuitenkin he olivat olleet äärettömän hyviä hänelle, sekä isä että äiti.

Eräs ääni hänen sisässään sanoi selkeästi:

»Nyt sinun pitää nostaa taakka heidän niskastaan.»

Mutta ääneen hän huusi:

»Neiti Liwin, joka ei edes tiedä, mitä hän sanoo, mitä hän minusta tahtoo? Ei kukaan voi minua pakottaa!»

»Ilmetty Gavelström!» mutisi Garibaldi itsekseen.

Libert sanoi:

»Mehän voimme toimia yhdessä, sinä ja minä, Tilda, ja elättää itseämme soittelemalla pitotilaisuuksissa.»

Viulunvinguttaja ei ollut osoittanut suurta surua kuullessaan, että Tilda ei ollut hänen oikea sisarensa, sillä sehän ei muuttanut mitään Tildassa eikä hänen omissa tunteissaan. Omasta puolestaan hän aikoi edelleenkin pitää häntä sisarenaan. Minkävuoksi siis niin paljon kyyneleitä ja murhetta?

Mutta Pontus neuvoi:

»Älä ole lapsellinen, Tilda. Meitähän sinä aina voit käydä katsomassa, ja sinullehan on luvattu erinomaiset olot. Saat ehkä tulla ylioppilaaksi, jos tahdot, ja se sinun pitäisi tehdä.»

Olisi voinut luulla, ettei Pontuksella itsellään olisi ollut mitään vastaan, vaikka hän itse olisikin ollut se, joka viiden kuukauden vanhana kannettiin taloon huopapeitteeseen käärittynä.

Aika kului ja neiti Liwin kirjoitti kolmannen kerran.

Se käsitys oli hänessä vain vahvistunut, etteivät nuo Muriukset olleet, niinkuin hän jo alusta pitäen oli aavistanutkin, kovin kunnollista väkeä, ainakaan sellaista, joka käsittelee määrättyjä asioita järjellisellä tavalla. Tätä tosin ei kirjeessä sanottu, mutta kirje oli kuitenkin kylmempi ja niin sanoaksemme afääriluontoisempi kuin kumpikaan edellinen. Ratkaisua ei käynyt enää lykkääminen. Täytyi ilmoittaa määräpäivä, milloin tyttö saapuu, tai ryhtyä avoimeen taisteluun, pakottaa oikea äiti astumaan esiin, eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut saada Alice Muriusta vaatimaan sitä, niin kauan kuin äiti itse tahtoi pysyä salassa. Mihin suuntaan neuvottelut Muriuksen salinpöydän ääressä kääntyivätkin, tiesi Alice, että Tildan kohtalo ennemmin tai myöhemmin täytyi ratkaista.

Tilda ei väsynyt vastustamaan:

»Antakaa minun matkustaa Amerikkaan Rolandin luo. Niin se neiti Liwin unohtaa minut.»

»Ehkä hän, mutta ei sinun äitisi», vastasi rouva Murius.

Siinäpä se oli. Oli olemassa äiti — ja kun Tilda katsoi rouva Muriukseen ja tiesi, mitä äiti merkitsi, ei hän saattanut täysin ylläpitää kapinahenkeä.

Vihdoin Pontus aikaansai ratkaisun.

Hän otti Tildan huoneeseensa, sulki oven, pyysi häntä istumaan, järjesteli ensin kirjojaan pöydällä, voittaakseen minuutin, pari. Sillä se oli hänelle tarpeen. Lopuksi hän sanoi:

»Rakas Tilda, minä olen yhtä kiintynyt sinuun kuin kaikki muutkin meillä. Mutta minä olen tässä perheessä ainoa — paitsi kenties, minä sanon kenties, Roland — joka olen järkevä, ja sentähden täytyy minun — —»

»Minä tiedän, mitä sinä tahdot!» huusi Tilda.

»Mitä sitten?»

»Ei, sano se itse, sano vain julki!»

Pontus huomasi, että Tildan kasvoille syntyi kankea ja kummallinen ilme, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt. Silmät olivat sangen tummat, uhmaavat ja päättäväiset. Tytön oli täytynyt sisässään käydä ankaraa kamppailua, josta hän ei ollut tiennyt mitään, mutta josta Tilda nyt tällä sekunnilla luopui... Oli kuin hän, Pontus, olisi asettanut Tildan seinää vasten, kuin teloitettavaksi tuomitun: seinä takana, pyssynluodit edessä. Tuomittu lakkaa äkkiä vastustamasta ja alistuu kohtaloonsa.

Pontuksen kävi sääliksi, mutta hän ei saattanut lakata olemasta ainoa järkevä ja epämusikaalinen tässä epäkäytännöllisten fantastien perheessä, jotka eivät koskaan ottaneet lukuun tuloja, etua tai edes tulevaisuuden mahdollisuuksia — ja hänen täytyi senvuoksi jatkaa:

»Rakas Tilda, sinun täytyy käsittää velvollisuutesi.»

»Minä olen sen jo käsittänyt», vastasi Tilda.

Nousi sitten ja huusi tulipunaisena:

»Etkö sinä käsitä, hölmö, että minä olen käsittänyt sen kauan sitten? Täällä minä olen ollut taakkana vuosikausia, kuluttanut ja repinyt rikki ja syönyt, enkä milloinkaan ajatellut muuta kuin hölynpölyä. Koko elämäni ei riitä korvaamaan sitä kaikkea. Mutta minun on tehnyt mieleni pitää kiinni vielä pikkuisen, vain muutamia päiviä edes — sittenkin, sittenkin!»

»Hyvähän se on, Tilda», sanoi Pontus ystävällisesti, »mutta sinä olet tehnyt taakan vain raskaammaksi äidille.»

Se sattui. Tilda oli ääneti ja mietti. Pontus oli oikeassa; Pontus kaikessa karkeudessaan oli kuitenkin muistanut tärkeintä: äitiä.

»Minähän tässä olenkin hölmö», sanoi Tilda sitten.

Niin tehtiin päätös: Tilda suostui vapaaehtoisesti neiti Liwinin toivomuksiin tai määräyksiin. Hän teki sen kiitollisena, kirjoitti rouva Murius, ja niin määrättiin lähtöpäivä.

Nämä epäkäytännölliset ihmiset, konserttimestari Murius ja hänen vaimoina, kieltäytyivät kuitenkin jyrkästi ottamasta korvausta menneeltä ajalta. Rouva Murius torjui tarjouksen lempeästi, konserttimestari suuresti suuttuneena. Tästä keskusteli heidän kanssaan neiti Liwinin lähettämä juristi, hänen luottamusmiehensä raha-asioissa. Hänen täytyi tyytyä vain siihen, että sai jättää pienen summan sopivien matkavaatteiden ja matkalaukun hankkimiseksi Tildalle.

He tapasivat toisensa asemasillalla, Elma ja Tilda. Kotiväestä oli Tildaa saattamassa ainoastaan Libert, joka kantoi hänen uutta matkalaukkuaan. Olisi ollut liiaksi hermoja kysyvää, jos useampia olisi tullut mukaan, syntynyt vain turhia kohtauksia, jotka muiden matkustajain aikana olisivat olleet kiusallisia, sen he kaikki olivat käsittäneet.

Neiti Liwin oli paikalla ennen lapsia. Hän odotti makuuvaunun oven edustalla. Hänen tavaransa oli jo viety vaunuun. Hän tarttui molempien käteen, ja Tildasta hän tuntui aivan toisenlaiselta kuin se henkilö, joka heillä kotona käyttäytyi niin kummallisesti ja jolle oli pitänyt antaa tippoja, paljon vieraammalta, ylhäiseltä ja välinpitämättömältä.

»Eikö totta, Tilda, tämähän on sinun kasvatusveljesi?» kysyi hän Libertiin viitaten.

Tilda vastasi:

»Kasvatusveljenikö? Siksi neiti ei koskaan saa minua häntä kutsumaan.»

Siitä ei neiti pahastunut, hymyili vain heikosti. Libert vei sisään Tildan messinkihelaisen matkalaukun, katseli ympärilleen mukavassa ensiluokan vaununosastossa, jossa Tilda saisi olla ihan yksin, kun työntöovi neiti Liwinin osastoon pantaisiin kiinni. Libert kävi tällaisessa makuuvaunussa ensimmäistä kertaa elämässään, ja äkkiä hän tunsi kaipaavansa Tildaa, sillä täältä he olisivat saaneet runsaita vaikutelmia toisilleen kerrottaviksi.

Tällä välin Tilda seisoi äänettömänä asemasillalla neiti Liwinin vieressä. Hänen katseensa oli nyt kiintynyt suureen valkoiseen kellotauluun, jonka musta minuuttiviisari antoi hänelle vielä viisi minuuttia aikaa — neljä minuuttia. »Minun täytyy käsittää velvollisuuteni», ajatteli hän.

Libert palasi, veti hänet hiukan syrjään ja sanoi kiireisesti:

»Kuule, viime yönä kirjoitin pienen sävelmän, otapas huomioosi instrumenttaus! Se on tarkoitettu sinulle hyvästelyksi.»

Ja kömpelösti hän pisti moneen kertaan taitetun kankean nuottipaperin Tildan käteen. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta siitä ei tullut mitään. Niinpä hän teki päätöksensä, syleili Tildaa kovasti puristaen, unohti sanoa hyvästiä neiti Liwinille ja juoksi tiehensä taakseen katsahtamatta.

Juna jyski pois asemalta. Tilda painautui osastonsa etäisimpään nurkkaan, hän ei tahtonut tietää, ei nähdä mitään, ei edes Tukholman ympäristöä, jota Garibaldi oli kehoittanut häntä katselemaan. Hän ei tahtonut ajatella mitään. Hän oli hyvillään, että neiti Liwin vielä viipyi käytävässä ja näytti kiinnostuneen siihen, mitä ikkunasta näkyi. Hämärästi Tilda aavisti, että tämä tapahtui ystävällisyydestä ja herkkyydestä, ja hän oli siitä kiitollinen.

Hän piti kädessään Libertin hyvästelysepitelmää ja aukaisi hetken kuluttua paperin. Siinä oli vanha hoku:

Neiti Itse se se

Niin, se oli niin Libertin kaltaista. Ja tuohon rakkaaseen, tuhmaan vanhaan tekstiin hän oli sepittänyt kokonaisen pikku-concerton, monin eri instrumentein, tosiaan sangen merkillisen instrumenttauksen. Pieni viulunvinguttaja oli ulkona etsimässä tietänsä omin päinsä — myöskin hän.

Tilda suuteli paperia. Sitten hän suoristi ryhtiänsä ja istui odottelemassa saattajaansa kyynelettömin silmin ja vakavana kuin viisitoistavuotias suuri tyttö ainakin.

NELJÄS OSA

1.

Kerran viikossa, joka sunnuntai, rouva Murius kirjoitti pojalleen Rolandille Amerikkaan. Terveenä ja sairaana, iloisena ja suruisana, oli joutoaikaa tai kiirettä, aina hän sai jostakin raosta sen hetken, joka tarvittiin kotoa odotetun raportin antamiseen.

Se amerikkalainen pomo, jolle Garibaldi oli Rolandia suositellut, ei todellisuudessa ollutkaan niin suuri ja mahtava mies kuin ensin oli luultu. Mutta hän oli kuitenkin hankkinut Rolandille toimen, josta ei tosin ollut suurta palkkaa, mutta pienestäkin palkastaan hän säästi ahnaasti, voidakseen lähettää kotiin jonkin dollarin silloin tällöin. Sitäpaitsi oli toimessa mahdollisuus kunnostautua ja yletä. Se ei ollut niinkään huono asema, ja monen oli täytynyt tyytyä huonompaankin.

Itsestään Roland ei puhunut paljon. Ei mitään yksinäisistä illoista tympeässä täyshoitolassa, silloinkuin iltaa ei käytetty johonkin kurssilla käyntiin. Ei mitään myöskään koti-ikävästä tai siitä, kuinka hänen mielessään kangasteli ahdas tukholmalainen asumus, jonka hänen äitinsä, ainakin hänen mielestään, oli loihtinut mitä ihanimmaksi olinpaikaksi. Mutta rouva Murius luki rivien välistä ja kirjoitti itse sen mukaan, ja usein oli Tildakin liittänyt muutamia sivuja äidin kirjeeseen, niin että Rolandilla lukitussa pöytälaatikossaan Amerikassa oli kaksi vähitellen kasvavaa kirjekasaa, molemmat yhtä rakkaita.

Siitä katastroofista, joka oli tehnyt lopun Tildan olennasta Muriuksen perheen todellisena jäsenenä, kirjoitti Tilda itse Rolandille. Siitä tuli niin pitkä ja paksu kirje, että se vaati eri postimaksun ja lähetettiin eri kuoressakin muutamia päiviä ennen Tildan ja neiti Liwinin matkaa, kun matka jo oli lopullisesti määrätty.

»Kuule», kirjoitti hän, »Roland, sinähän olet aina tiennyt, kuten nyt kuulen, että minä en ollut sinun oikea sisaresi. Ja kuitenkin sinä olet aina ollut minua kohtaan kiltein kaikista veljistä. Minä en ole unohtanut yhtäkään kaikista niistä kerroista, jolloin sinä otit minut hoiviisi ja kannoit minua ja puhuit järkeä minulle, enkä koskaan sitä unohda. Ja saat sinä senvuoksi olla _minun ainoa uskottuni_. Koska sinä et enää ole minun veljeni, niin tahdon, että olet jotakin, joka merkitsee yhtä paljon ja ehkä vielä enemmänkin. Näetkö, Libert elää nyttemmin vain musiikissaan ja on sitäpaitsi liian lapsellinenkin ymmärtääkseen _kaikkea_, ja rakas äiti, ymmärräthän, hänen niskaansa taas ei _saata_ sälyttää kaikkea.

— Se on suuri salaisuus, mutta minä sanon sinulle, että mikään maailmassa ei saa minua uskomaan muuta, kuin että neiti Liwin _on minun äitini_, vaikka hän ei tahdo sinä esiintyä. Kenties hän haluaa ensin koetella minua. Mutta se ei ollut erehdys, enkä minä kuullut väärin, kun hän sen sanoi minulle, ja minä näin, ettei hän valehdellut. Hän oli sairas juuri silloin ja luuli kenties kuolevansa, eikähän silloin tehne mieli valehdella. Heti sitten hän tuntui kuitenkin katuneen, mutta minä en vain käsitä, kuinka äiti ei nähnyt hänen lävitseen; vaikka se on kyllä totta, että äiti ei ollut huoneessa itse sillä _hetkellä_, jolloin se pulpahti esiin.

Mitä syytä neiti Liwinillä on vaieta, sitä minä, kuten sanottu, en tiedä. Hän sanoi äidille, että minun tulee sanoa häntä _Elmaksi_ ja _sinutella_. Kernaasti minun puolestani! Sydämessäni en minä kuitenkaan voi pitää ketään muuta _äitinä_ kuin sitä, jonka tiedät. Minä aion olla kiltti »Elmaa» kohtaan, kun kerran äiti on sitä pyytänyt ja tunnen velvollisuudekseni olla enempää rasittamatta kotiväkeä kustannuksilla minun vuokseni ja osoittaa kiitollisuutta »Elmalle», joka on ottanut niistä vastatakseen. Pontus oli ollakseen tärkeä ja rupesi selittelemään sitä asiaa minulle, mutta minä näin, että hän oli _liikutettu_, kun hänen piti se sanoa, ja se on niin tavatonta Pontukselle, että en voinut pahastua, vaan tunsin itsekin liikutusta. Mutta Pontuksen puuha oli kuitenkin ihan tarpeetonta. Minä kyllä hoidan itseni. Sen _vannon sinulle_ ainoana uskottunani kaikessa tässä.

Mihin sitten ryhdyn, kun olen lopettanut koulun, senkin aion ajatella. Siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa, ja minä tahdon niin pian kuin mahdollista ansaita toimeentuloni itse. Voin sanoa sinulle yhden asian vielä, Roland, minä olen _ajatellut_ sangen paljon viime aikoina ja se johtuu siitä, että minullakin on ollut _suruja_, vaikka niistä en vielä toistaiseksi puhu kenellekään.

Oma

Tildasi.»

Roland vastasi kirjeeseen, mutta hänen vastauksensa saapui Tukholmaan vasta kun Tilda jo oli matkustanut. Se lähetettiin hänen jälkeensä Tukholmasta Saksaan, siellä kaupungista toiseen ja vihdoin Ranskaan, missä neiti Liwin oli päättänyt oleilla kuumimman vuodenajan rannikolla.

»Mitä tuttavuuksia sinulla on Amerikassa?» kysyi Elma, kun kirje vihdoin saapui perille niin monia postileimoja ja osoitteita kuoressa, että Tildan omaa nimeä tuskin enää näkyi.

»Vanhin veljeni», sanoi Tilda.

Elma huomautti:

»Pikku Tilda, mitä itsepäisyyttä se on, että sinä yhä vain sanot veljiksi ja vanhemmiksi ihmisiä, joista tosin voit pitää, mutta jotka kuitenkaan eivät ole sinulle edes sukua?»

»Miksi minä heitä sitten sanoisin? Konserttimestarin väeksikö?»

»Käytä mitä nimeä hyvänsä, mutta ei sellaista, joka on suorastaan harhaanjohtavaa.»

»_Heille_», sanoi Tilda, »ei kukaan voi estää minua sanomasta isä, äiti ja veli koko elämäni ajan, mutta _heistä_ puhuessa koetan noudattaa Elman käskyä.»

»Se ei ole mikään käsky, vaan järkevä toivomus.»

»Niinkuin Elma tahtoo.»

Elma jätti asian silleen. Hän oli päättänyt ennen kaikkea olla kärsivällinen.

Tilda luki selkä kumarassa Rolandin kirjettä, jossa tämä kannatti kaikkia hänen itsensä lausumia hyviä päätöksiä. Hän sanoi myöskin, ettei mikään saattanut tehdä häntä iloisemmaksi kuin se, että sai olla se ainoa uskottu, joksi Tilda oli hänet valinnut. Se oli tosiaan yhtä hyvää kuin veljenäolo — tai ehkä vielä vähän parempaa. Hän neuvoi Tildaa ajattelemaan, että _jos_ neiti E.L. todellakin oli hänen äitinsä, niin saattoivat syyt sen salaamiseen olla painavat ja traagilliset, ja sille, jolla itsellään oli suruja, ei varmaankaan ole vaikeaa ottaa lukuun toisten suruja, huomautti Roland.

Tytön lukiessa Elma istui lepotuolissaan tarkaten häntä.

Hän ei voinut salata itseltään, ettei hänen ollut onnistunut voittaa lasta puolelleen läheskään niin kuin sisimmässään oli kuvitellut helpostikin saattavansa tehdä. Hän oli kyllä edellyttänyt kyyneleitä, ehkäpä huonon kasvatuksen, itsehillinnän puutteen ilmauksia, ja oli mielessään siltä varalta suunnitellut parhaaksi menetelmäksi vetoamisen Tildan kunniantuntoon. Mutta sen sijaan oli tytön luontainen viehkeys, joka tuskallisesti muistutti sitä, mikä kerran oli tehnyt hänet niin vastustuskyvyttömäksi tytön isän suhteen, heti voittanut hänet. Tilda oli huomaavainen, vaatimaton, aina kiitollinen kaikesta, mitä annettiin. Mutta ei enempää. Valoisan pinnan, nuhteettomien ulkonaisten muotojen alle, sen aavisti Elma sangen pian, oli vedetty tarkka raja. Hän epäili katkeramielisenä, että siinä piirissä, missä tyttö oli kasvanut, oli rohjettu yllyttää tyttöä häntä vastaan, päinvastaisista vakuutuksista huolimatta. Sitä epäluuloa vastaan puhui toisaalta se seikka, että Tilda aina oli herkin ja herttaisin joka kerta, kun sieltä oli saapunut jokin kirje.

Hänenkö oma persoonansa se siis lasta tympäisi? Hänen, tytön oman äidin persoona?

Sen ajatuksen Elma torjui tyköänsä, sitä hän ei kestänyt. Mutta se vastarinta, jota hän alituiseen, äänettömästi, julkilausumatta, tunsi lapsen puolelta, pani hänen kärsivällisyytensä kovemmalle koetukselle kuin hän oli saattanut aavistaa.

Tilda luki kirjeensä läpi ensin kiireenkaupalla, sitten hitaasti, tarkasti harkiten. Elma näki hänen kauniiden, itsepäisten kasvojensa kirkastuvan ja hellenevän, näki hienon punan korostavan poskien väriä, näki silmissä ilon ja hellyyden kimmellystä.

Sitä ilmettä ei hänen itsensä ollut koskaan onnistunut aikaansaada. Lahjoilla se ei onnistunut; ystävyydellä hän pääsi hiukan alkutaipalelle, mutta ei perille asti, ei näin pitkälle.

Elma muisteli lähtöä Tukholmasta. Hän oli viipynyt mahdollisimman kauan vaunun käytävässä antaakseen lapselle aikaa itkeä, mukautua lähdön tapahtumaan. Hän olisi tahtonut painaa lapsen povelleen, puhua vakaumuksestaan, että tulevaisuus nyt oli oleva valoisa ja onnellinen heille molemmille. Mutta kun hän vihdoin, kuumana levottomuudesta, ettei löytäisi oikeita sanoja, tuli sisään, istui Tilda jo valmiina kylmähköön huomaavaisuuteen ja kiitollisuuteen. Oli syntynyt kahden vieraskäynnillä olevan naisen välinen keskustelu.

»Puhuttelethan minua nimityksillä Elma ja sinä, pikku Tilda?»

»Kyllä, kiitoksia, jos Elma niin tahtoo.»

»Oletko väsynyt, rakas lapsi?»

»Kiitos, en kovin.»

Oliko hänen nälkä, halusiko hän lukea, mistä kirjoista hän piti? Tahtoiko hän kuulla, mikä matkasuunnitelma oli; eikö hänestä ollut hauskaa päästä näkemään maailmaa?

Oli toki, hyvin hauskaa.

Mutta vielä hauskempaa ehkä, jos se nuori poika, joka toi matkalaukun asemalle, olisi ollut mukana.

»Olisi toki!» huudahti Tilda säteilevänä.

Elma oli kysynyt:

»No, mutta etkö usko, että myöskin me kaksi kenties voimme tulla hyviksi ystäviksi?»

»Minä toivon sitä», vastasi tyttö kohteliaasti.

Sitten oli Elma antanut hänelle pienen summan taskurahoiksi, jotka hän sitten matkan varrella näki käytettävän pääasiallisesti postipaperin ja postimerkkien ostoon, kuvakorttien tai vaatimattomiin kotiinlähetettäviin muistolahjoihin.