Part 17

Hän kyllä kuuntelisi, harkitsisi asiaa mielessään, haluaisi olla oikeudenmukainen, ja ehkäpä lopulta tarjoaisi rahaa. Rahaa, joko emännöitsijän tai sairaanhoitajattaren hankkimiseen, vuokraan tai sairaalahoitoon. Mutta siihen se päättyisi, muusta ei voinut olla puhettakaan. Sen sopimuksen järkyttäminen, että lapsi oli oleva hänen, Elma Liwinin, eikä kenenkään muun luona, mikä oli Tildan äidin nimenomainen määräys, ei voinut tulla kysymykseen. Ja vaikkapa Alice Murius, vastoin luuloa, saataisiinkin ottamaan vastaan rahaa melkein ventovieraalta, mitä se sittenkään merkitsi, kaivatun tyttären kotiintulon, todellisen avun rinnalla?

Monena syysiltana kävelivät Tilda ja Libert yhdessä Muriuksen talosta Liwinin taloon, jos Libert oli joutilas ja äiti saattoi tulla toimeen ilman häntä. He kulkivat viteeseen Humlegårdenin poikki, joka kerran oli niin täynnä kuviteltuja vaaroja. Vieläkin täytyi heidän painautua toisiaan lähemmäksi, muistaessaan lapsuutensa velhoja ja pahantekijöitä. He vilkaisivat sivumennen muinaiseen Keisaripalatsiin. Nyt olivat kaikki suuret ikkunat tyhjiä ja pimeitä puistolyhtyjen niukassa valossa. Lehdettömien puiden märät, törröttävät oksat ja latvat sekaantuivat taivaan nokiväriin.

»Kävellään vielä pieni kierros, eihän nyt ole kovin myöhä», sanoi Libert.

Vielä pieni kierros. Tilda tiesi, että Elma odotti häntä, että pidätetyn paheksumisen ja julkilausumattoman moitteen piirre kaivautui hänen kasvoilleen yhä syvemmäksi joka neljännestunnin kulumisesta. Hän ei tahtonut tehdä Elmalle pahaa, hän oli luvannut sen itselleen ja luvannut äidille ja Rolandille. Mutta hänhän tiesi kuitenkin, että hänen velvollisuutensa vaati häntä ihan toiselle taholle, ja niin kauan kun hän kulki täällä Libertin kanssa, oli helpompaa pitää sitä velvollisuudentunnetta täysin hereillä.

»Kuule», sanoi Libert eräänä iltana, »nyt ne alkavat kaupungeissa taas pitää tanssiaisia. Minulla on kolme tilausta tällä viikolla.»

Hän oli jo tunnettu ja etsitty, eikä hän myöskään ollut kalleimpia. Heitä oli kaksi soittajaa: Libert viuluineen ja eräs pianisti, ja he jakoivat ansion: puolet kummallekin, tai oikeammin sanoen, Libert toivoi, että vähitellen tultaisiin siihen. Toistaiseksi otti pianisti enemmän, sillä hän piti itseään tunnetumpana ja Libertiä vain apurina, suojattina, jota hän elätti.

»Mutta kuule», sanoi Libert Tildalle, »_sinun_ pitäisi olla toisena hänen sijastaan! Niin päästäisiin ylimalkaan jakamasta.»

Libert pysähtyi tätä sanoessaan, ja hänen silmänsä säteilivät. Erään puistonlyhdyn heijastus sattui suoraan niihin. Hän tunsi saaneensa neronleimauksen.

Sitten he kävelivät kauan ja harkitsivat hänen ehdotustaan, Tilda ja hän. He kun olivat niin tottuneita soittamaan yhdessä, voittaisivat he epäilemättä suosiota. Ehkäpä olisi tanssiaisia Tukholmassa tänä talvena niin runsaasti, että heillä olisi työtä joka ainoa ilta. He saattaisivat silloin piankin saavuttaa sellaisen menestyksen, että uskaltaisivat korottaa hintaa. Heitä kyseltäisiin kukaties piankin yhtä ahkerasti, kuin ketä muuta suurta tanssimusiikkikuuluisuutta tahansa. Libertin nykyinen pianisti lukuunotettuna...

»Libert», sanoi Tilda, »sinä olet nero!»

»Jaa, kuule», vastasi poika. »Hyviä aatteita minulla on tosiaankin usein.»

5.

Mutta jo kun Hulda avasi eteisen ovea ja huomautti, että neiti Liwin oli tänään saanut tavattoman kauan odottaa teetänsä, tunsi Tilda, että suunnitelma, niin hyvältä kuin se oli näyttänytkin, kuitenkin oli mahdoton toteuttaa. Oli jokseenkin varmaa, ettei hän saisi Elmaa siihen suostumaan.

»Sinä olet viipynyt myöhään», huomautti Elmakin.

»Anteeksi, minä unohduin Libertin seuraan. Me teimme — me rakentelimme tuulentupia.»

Elma ei kysynyt, mitä ne tuulentuvat olivat. Joitakin Muriusten tuulentupia, mutta turhaahan Tildan oli niihin liidellä.

Hulda oli saanut käskyn lykätä teentuonnin, kunnes tyttö oli kotona, ja hän toi nyt sisään hyvinvarustetun tarjottimen: siinä oli voita, marmelaatia, vastaleivottua vehnästä, sokeria ja mantelia. Elma sanoi:

»Sinun on varmaan nälkä, lapsi. Ja etkö ole märkä? Katso kenkiä!»

Kengät olivat tosiaan märät ja tahraiset pitkästä vaelluksesta pitkin puiston sateenliuottamia teitä. Ne olivat herra Feuerilta Hampurissa ostetut kengät, hyvin erilaiset kuin ne, joilla ennen maailmassa oli piirretty hyppykaavion rajoja hiekkaan, kun Tilda oli ulkona leikkimässä yllään merimiesnuttu ja lyhyt poimuhame. Kaikki oli erilaista. Tildan povea ahdisti, hengitys tuntui vaikealta ja vielä enemmän pureskelu. Hänen oli mahdoton nauttia Huldan vastaleivotuista vehnäsistä.

Sinä iltana tuntui Tildasta, ettei hän milloinkaan ennen ollut oikein todenperään ymmärtänyt, kuinka kahlehdittu ja sidottu hän oikeastaan oli. Kun Elma ja hän olivat sanoneet hyvää yötä, itki hän. Kauan kuului Elma liikkuvan ja puuhailevan arkihuoneessa. Tähän aikaan hän hoiti ruukkukasvejansa, järjesteli jo ennestään hyvässä järjestyksessä olevia laatikoitaan ja kaappejaan, ja Tilda hillitsi nyyhkytyksiään, jottei tulisi ilmi. Jos Elma olisi kuullut hänen itkevän, tullut sisään ja tehnyt kysymyksiä, mitä olisi hän vastannut? Elma ei olisi hyväksynyt niitä vastauksia, joita hän olisi voinut antaa.

Kun huoneessa vihdoin oli hiljaista, ja hiljaisuutta jatkunut yli tunnin, nousi Tilda. Ellei hän ottanut ratkaisevaa askelta nyt, ei siitä tulisi ikinä mitään.

Kun hän ensin oli suostunut tulemaan Elman luo, oli se tapahtunut järkisyistä. Hän oli oivaltanut ne ja mukautunut niihin. Nyt oli järkevyys toinen, eikä mikään puolustanut enää viipymistä täällä, hyödyttömässä ylellisyydessä ja mukavuudessa.

Kylmästä ja kiireestä väristen hän pukeutui. Hän ei rohjennut tavata Elmaa enää, hän ei kyennyt kamppailemaan tämän järkähtämätöntä tahtoa vastaan, ei ollut varma, pystyisikö uhmaamaan sitä vetoamista äidin toivomukseen, johon Elma nojautui. Oli jäljellä vain pako. Oikean jalan kenkä joutui vasempaan jalkaan ja vasemman oikeaan, hän huomasi sen vasta, kun oli lähtövalmiina eikä arvannut menettää kallista aikaa vaihtaakseen kenkiä.

Miten kotona oli laita, sen tiesi Tilda hyvin: isän huoneessa istui väsynyt äiti valvomassa, sillä konserttimestari oli ollut huonona, ja istui arvatenkin lisäksi epämukavalla tuolilla, sillä talon ainoa mukava tuoli oli korituoli ja se narisi eikä potilas saattanut sitä sietää. Luultavasti valvoi myöskin Pontus, jolla oli tentti edessään, ja ehkä myöskin Libert keittiökomerossaan, toivehikkaana, täynnä aatteita ja myöskin uskoa häneen, Tildaan.

Tilda hiipi eteiseen. Ei muuta tavaraa kuin mitä taskuihin mahtui, ei äyriäkään rahaa — kaikki rahathan olivat Elman. Varovasti työnsi hän patenttilukonsalvan syrjään, kuuli takanaan pehmeiden huopatohvelien askelia ja ymmärsi, että Elma oli kuullut. Äkkiä hän avasi oven rientääkseen ulos, mutta Elma oli jo hänen luonaan ja tarttui kovasti hänen käteensä.

»Tule», sanoi hän vain.

Elma sytytti orvokkikaihtimisen lampun arkihuoneessa. Hän oli kietaissut yönutun ympärilleen. Hänen edessään seisoi Tilda täysissä pukeissa, päällysvaippa yllään, hattu päässä, liikkumattomana.

»Minne sinä olet menossa?»

»Kotiin.»

»Keskellä yötä? Ethän edes olisi päässyt sisään.»

»Minä olisin herättänyt alakerroksen asukkaat. Kaikki minut siellä tuntevat. Minun täytyy mennä sinne.»

»No, ja entä huomenna?»

»Minä en olisi tullut takaisin.»

Elma asteli edestakaisin. Hän ei katsahtanut Tildaan. Yönuttua hän piti kiinni toisella kädellään, painaen kättä kovasti poveansa vasten. Hän hengitti raskaasti. Väliin tuli heikko voihkaus, jota hän ei voinut pidättää. Nyt se oli tullut, sen hän oli aina tiennyt, sitä aina pelännyt!

»Vai tämä nyt sitten on loppu», sai hän sanotuksi. »Sinä jätät minut, sinä karkaat kuin seikkailija öiseen aikaan, ilman että meidän välillämme on pahaa sanaa vaihdettu. Sinä vain et tahdo enää olla minun luonani!»

»Elma!» huusi lapsi. »Anna minulle anteeksi! Mutta Elma ei voi ymmärtää minun tunteitani heitä kohtaan. Siellä ei voida tulla toimeen ilman minua — täällä voidaan. Minun täytyy mennä sinne korvatakseni edes jotakin kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni.»

»Mutta jospa minä en voi tulla toimeen ilman sinua?»

»Kyllä Elma voi.»

»Ja mitä minä olen tehnyt, sitä ei lasketa?»

»Kuinka sitä voisi verrata?»

»Ei, sitä ei voi verrata!» puhkesi Elma. »Ei, mutta voitko sinä mitata, mitä vuodet ovat olleet minulle, kun minun on täytynyt olla vailla kaikkea sitä, mitä nuo vieraat ihmiset ottivat ja saivat? Voitko sinä tietää salattuja, osaatko lukea minun elämäni tarinaa? Voitko aavistaa sen nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, sen lyijynpainoa, sen vavahdusta jokaisesta satunnaisesta sanasta? Oi, sinä kiittämätön, sinähän et tiedä mitään! Sinä teet omia pieniä päätelmiäsi!»

Elma oli koroittanut ääntänsä. Hän kohotti käsiänsä yli pään, heristi niitä kuin uhmaten taivaista kaitsijaa ja vaatien häntä vastuuseen, kun oli niin huonosti hoitanut häntä ja hänen oikeuttansa.

»Kaikki on minulta riistetty viimeistä myöten!» huusi hän. »Kirottu olkoon elämä!»

Kauhistuneena Tilda katsoi äitiänsä. Jokainen sana, jonka tämä lausui, oli omiansa paljastamaan tämän äitiyden ja kaiken sen kärsimyksen, mitä siihen oli täytynyt sisältyä, mutta kuitenkaan hän ei vieläkään lausunut sitä suoraan julki. Ja lapsen sydän kovettui tästä. Vielä seisoi Tilda liikkumattomana päällysvaatteet yllä, käsineet käsissä. Ja äkkiä kääntyi Elma hänen puoleensa sellaisella raivolla, jommoista lapsi ei koskaan ennen ollut nähnyt:

»Niinpä mene sitten tiehesi, jota pikemmin, sen parempi! Minä olen saanut kyllikseni, minä en ota vastaan enempää. Kaikki, mitä omistan, olisi kerran ollut sinun, kun olisit kasvanut ja kypsynyt. Minun iloni oli sitä ajatella. Minun toivoni oli voida ilmaista sinulle elämäni koko synkkä salaisuus. Mene, mitä kirousta, mitä turmiota kohti tahdot! Riennä vain, ennenkuin ehdin peruuttaa ja ehkä alan kerjätä sinua jäämään. Tiehesi! Minä olin hullu, kun yritinkään ottaa hoiviini luiskun sikiötä.»

Kauhistuneena oli Tilda painanut kädet korvilleen päästäkseen kuulemasta. Mutta sanat tunkeutuivat kaiken läpi:

»Kirous!»

Nopeasti ja matalalla äänellä vastasi Tilda:

»Jos Elma synkällä salaisuudellaan tarkoittaa, että me olemme äiti ja tytär, niin olen sen jo ymmärtänyt. Mutta minä en ikinä tule äidistäni käyttämään sitä nimitystä, jota Elma äsken käytti — eikä kukaan ole pääsevä käyttämään sitä minusta.»

Sitten hän juoksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli ulkona eteisen ovesta, ja Elma kuuli oven paukahtavan kiinni. Hän kumartui pöytää vasten, jonka viereen oli pysähtynyt. Sammuiko pienen, himmeäkaihtimisen lampun valo? Hänestä tuntui, ettei hän nähnyt enää mitään. Oliko hänellä kipuja? Sitä hän ei enää tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että hänen lapsensa pakeni, hänen omien sanojensa karkoittamana. Hänen lapsensa katosi yöhön yksinään, turvattomana, eikä ehkä pääsisi sisään missään, saisi harhailla tuntikausia, palellen, ehkä ahdisteltuna, inhoittaville kohtaamisille alttiina.

Elman viha sammui. Sen sijaan tuli sanomaton sääli. Hän levitti tyhjää syliänsä, pyytäen lasta siinä lämmittelemään, tulemaan vakuutetuksi, että mikään uhri ei ollut kyllin suuri, jos vain lapsi oli onnellinen.

»Lapseni», mutisi hän, »onneton, rakas lapseni, älä vain pelkää minua enää! Minä teen kaikki, mitä tahdot!»

Hän sai ikkunan auki, sai huudetuksi. Se oli kuin tuskan huuto yössä ja kaikui autiolla kadulla:

»Tilda, Tilda! Odota!»

Alhaalla ei Elma voinut erottaa mitään, hänen silmiänsä sumensi, ei kyynelet, vaan suuri pimeys hänen ympärillään. Mutta hän kuuli vastauksen, epäröivällä äänellä lausutun sanan:

»Kyllä.» Vaivoin hän pääsi alas ulko-ovelle ja sai sen auki, ja Tilda seisoi sen ulkopuolella väristen.

»Elman ääni oli niin tuskallinen», kuiskasi hän.

»Älä pelkää enää, lapsi.»

Kun he jälleen olivat ylhäällä, sanoi Elma:

»Mene nyt nukkumaan. Minä en enää vastusta sinun toivomustasi. Minä luovutan pois lainan, jota olen saanut pitää. Älä kiitä minua! Ei sanaakaan enää, Tilda, asia on ratkaistu.»

Aamulla sanoi hän:

»Hulda, Tilda-neiti muuttaa takaisin konserttimestarin luo. Hänen on ikävä sinne, ja minä viihdyn kai sittenkin pohjimmaltani parhaiten yksin.»

Hän tuotti Tildan huoneeseen matka-arkun, joka oli ollut heidän mukanaan molempien kesien matkoilla. Kirjavat paperilaput — hotellien nimiä, reklaamikuvia luonnonkauniista maisemista — tullitarkastusmerkit, kolahdusten tai kantajain hihnojen jäljet muistuttivat niitä teitä, joita oli yhdessä kuljettu. Lapsen vaatekaapista ja laatikoista hän poimi itse, kun Tilda oli koulussa, ja pani huolellisesti kokoon kaikki, mitä oli tytölle hankkinut. Monta kertaa muisti hän tällöin epäröintiänsä: pidättyisikö, ettei tärvelisi hemmoittelulla, vai antaisiko perään ja hemmoittelisi niin runsaasti kuin mielensä teki? Nyt hän katui, että koskaan oli pidättäytynyt. Rakkauttansakin hän oli näin peitellyt, peläten paljastavansa liikaa. Oli arvellut, että olihan aikaa — ja nyt oli liian myöhäistä.

Elma painoi joka vaatekappaletta kasvojansa vasten, hengitti sitä hienoista tuoksua, joka kertoi, että nämä vaatteet olivat verhonneet elävää, nuorta ruumista. Erään, jo jokseenkin kuluneen puseron, hän vei kuin varkain omaan huoneeseensa. Kun kaikki oli valmista, käski hän Huldan tilata kaupunginlähetin. Huldan ehdotus, että syötäisiin edes pieni jäähyväispäivällinen, hylättiin. Oli parasta, sanoi Elma, että Tilda lähti niin pian kuin kaikki oli kunnossa — sittenhän se oli tehty, ja Tilda saisi kai tervetuliaispäivälliset konserttimestarin luona sen sijaan.

Elma ojensi lapselle kättä:

»Kuten näet, olen pitänyt lupaukseni.»

Mutta kun Tilda itkettyneenä yritti syleillä häntä, koetti kiittää, pyysi saada käydä joka päivä tervehtimässä, torjui Elma kaikki.

»Ei, lapseni. Älä pane minun voimiani liian kovalle koetukselle. Minun laitani on aina ollut se, että olen valinnut joko — taikka. Sinä näet, että olen tyyni. Anna minun säilyttää mielenrauhani, Tilda, ja jätä minut itsekseni, kunnes kutsun sinua — jos kutsun.»

Ja niinkuin taannoin Huldalle, sanoi hän vielä jäykemmin:

»Minä viihdyn parhaiten niin.»

Sitten hän lisäsi tavallisella äänellä:

»Mutta sinä voit lähettää veljesi Pontuksen tänne joskus. Minä olen ruvennut pitämään siitä säädyllisestä nuorukaisesta.»

6.

Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Pontus jo tuli.

Jossakin määrin oli Tildan äkillinen palaus entiseen kotiin häntä hämmentänyt. Se tapahtui liian äkkinäisesti, tuntui melkein karkoitukselta, siltä, että neiti Liwin oli väsynyt kasvattityttäreen ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta päästäkseen hänestä vapaaksi. Pontus oli ainoa, joka tulkitsi tapahtumaa tällä tavoin, eikä tarkistanut vaikutelmaansa kenenkään kanssa. Mutta perheen ainoana mallikelpoisena jäsenenä hän oli heti tuntenut tarvetta ottaa selkoa asiasta nähdäkseen, mitä ehkä oli tehtävä.

Hän sai odottaa hyvän kotvan arkihuoneessa ihaillen sen hänen mielestään erinomaista sisustusta. Häntä kummastutti vain, että neiti Liwin ei lähettänyt mitään selitystä, miksi antoi hänen istua odottamassa lähes puoli tuntia.

Kun hän vihdoin ilmestyi, oli hän kuitenkin yhtä tyyni ja hillitty kuin tavallista.

Pontus aloitti:

»Minä ehkä saan lausua», sanoi hän, »kaikkien meidän kiitoksemme neidin hyvyydestä antaa Tildan palata meille. Olot kotona tekevät sen äidille erittäin rakkaaksi. Hänen olisi tietenkin pitänyt tulla itse —»

Elma kysyi:

»Onko konserttimestari yhä yhtä sairas?»

»On, paha kyllä.»

»Tilda on kai hyvin kiintynyt heihin molempiin?»

»Niin on. Ja», lisäsi Pontus, »minun täytyy sanoa, ettei omaa lasta olisi voitu kohdella paremmin kuin Tildaa on kohdeltu meillä.»

»Sen olen kyllä havainnut.»

»Anteeksi, että kysyn», pyysi Pontus, »mutta mitä tulee hänen äitinsä sanomaan palaamisesta meidän, hm, huonompiin oloihimme?»

»Äiti on luopunut puhevallastaan», vastasi Elma.

»Toivottavasti sentään ilman kahnauksia tai ikävyyksiä? Tai tyytymättömyyttä?»

»Täydellisesti. Tilda on saanut valita.»

»Se äiti», sanoi Pontus, »mahtaa olla sangen sääliteltävä ihminen.»

Elma jätti siihen vastaamatta.

»Minä ajattelin ehdottaa teille jotakin», sanoi hän sen sijaan aivan käytännöllisellä sävyllä. »Senvuoksi halusin teitä tavata. Minä tahdon näet tehdä jotakin Tildan hyväksi. Minun terveydentilani vaatii minua nyttemmin viettämään peräti hiljaista elämää enkä senvuoksi tahdo tavata Tildaa, ennenkuin olen tuntuvasti parantunut.»

Pontus huomautti väliin:

»Mahtaa olla hyvin kuluttavaa antautua nuoren tytön kasvatukseen, kun on kauan elänyt yksin.»

»Onhan se, on niinkin», vastasi Elma kylmästi. »Minä olen kuitenkin edelleenkin mieltynyt Tildaan. Hän on hyvin herttainen.»

Kohtelias kaiku vastasi:

»Hyvin herttainen.»

Kesti hetken ennenkuin Elma jatkoi:

»Minä olen ajatellut tarjota teille, kandidaatti Murius, opintolainaa, korotonta opintoapua, takaisinmaksettavaksi joskus tulevaisuudessa, kun se teille saattaa soveltua. Ainoa ehtoni on, että te täst'edes maksatte kotiinne kahta vertaa enemmän kuin ennen, jotenka rahat, välillisesti, tulevat myöskin Tildan hyväksi.»

Hän pyysi Pontusta laskemaan, kuinka paljon hän tarvitsi, ja he sopivat määräsummasta. Paschin apurahojen suhteen hän sai menetellä, miten tahtoi.

»Ja sitten vielä toinen ehto», sanoi neiti Liwin, »että asia pysyy ehdottomasti meidän koskemme. Minä en tahdo rasittaa Tildaa millään kiitollisuudella ja uskon voivani luottaa teihin.»

»Ehdottomasti», vastasi Pontus.

Kun nuorukainen oli mennyt, moneen kertaan vakuutettuaan kiitollisuuttaan, jota Elma koetti kädenliikkeillä torjua, kutsui neiti Liwin Huldaa ja sanoi, ettei hän toistaiseksi ottaisi vastaan vieraita eikä edes tulisi puhelimeen. Työpaikkaansa hän aikoi ilmoittaa itsensä sairaaksi.

»Minä lähetän noutamaan tohtoria», sanoi Hulda.

»Tänne ei tuoda tohtoreita.»

Muutamien päivien kuluttua kutsutti Elma sen sijaan luokseen sen juristin, jonka apua hän vuosien kuluessa oli tarpeen tullen käyttänyt asioitaan järjestäessään, saman henkilön, joka kerran hänen puolestaan oli ollut puhumassa rouva Muriuksen kanssa, tarjoamassa korvausta erään tyttölapsen ylläpidosta viidentoista vuoden aikana, vaikka tarjousta ei otettu vastaan.

Yhdessä tarkastivat nyt lakimies ja neiti Liwin jälkimmäisen taloudellisen aseman. Se perintö, minkä neiti aikoinaan oli saanut isältään ja äidiltään, oli ollut melko suuri, ja omaisuus oli vähitellen kasvanut.

»Neiti on hoitanut hyvin leiviskänsä.»

»Se on sukuominaisuus», vastasi neiti.

Ainoastaan parina viime vuotena oli pääoman korot käytetty kokonaan, ja Elma sanoi, että niin tulisi luultavasti vast'edeskin tapahtumaan.

»Aikooko neiti leventää elämäänsä?» sanoi lakimies hymyillen.

»Arvattavasti.»

Sitten hän jätti lakimiehelle testamentin, jonka hän näinä päivinä oli kirjoittanut ja pyysi tätä ottamaan sen säilöön, sekä pitämään sen sisällystä salassa siihen saakka, kunnes sen avaamisen aika tuli. Lakimies luki hiljaa paperin, hänen kasvojensa ilme ei muuttunut, mutta hän oli ääneti vielä hetken sen jälkeen, kun oli lukenut loppuun.

Lakimies meni. Muita kävijöitä ei tullut. Ei ketään lähetetty noutamaan, ei kukaan päässyt sisään. Hulda vartioi saamiensa ohjeiden mukaisesti ovea. Makuuhuoneeseensa kuuli Elma ääniä eteisestä: Rick Brunjohannin kimeät, säälittelevät huudahdukset, Pontus Muriuksen kohteliaat tiedustelut. Joskus kuului myöskin hyvintunnettu tytönääni, huolestunut ja pyytelevä. Mutta Huldaan saattoi luottaa, kukaan ei päässyt hänen ohitseen.

Eräänä päivänä saapui kukkia: _Rouva Alexandra Pasch_ toivottaen pikaista paranemista. Toisena päivänä, liki joulua, jolloin sireenit parhaillaan alkavat kukkia kukkakaupoissa, tuotiin huolellisesti kääritty, kukkiva pieni puu: _Erik Bourgsten_, toivottaen terveyden pikaista palautumista ja kunnioittavassa ystävyydessä.

Elman toverit ja ystävättäret lähettivät myöskin tervehdyksiä ja olivat hänestä huolestuneita. Hänestä siis huolehdittiin, ei paljon eikä monien puolelta, mutta häntä ei ainakaan unohdettu. Niin kauan kuin elää, ei voi ihmisistä päästä irti, ajatteli hän.

Jouluna hän lähetti Huldan kautta rahasumman parille Samariitin hyväntekeväisyyslaitokselle, mutta nimettömästi. Hän oli tehnyt niin jo monena jouluna, mutta aina ilmoittaen koko nimensä. Nyt tuntui hänestä tarpeettomalta, että tämä nimi enää oli näkyvissä — toistaiseksi.

Muita joululahjoja hän ei lähettänyt.

Mutta uudenvuoden jälkeen hän palasi työpaikkaansa. Siellä oli jo ajateltu sijaisen hankkimista hänen tilalleen. Mutta hän selitti, ettei hänen terveydessään ollut mitään vikaa, hän oli nyt levännyt kyllikseen ja kykeni jälleen astumaan paikalleen rivissä.

Niin oli vanha kiertokulku taas käynnissä. Ylös aamuisin, joskus levottoman, joskus hiukan rauhallisemman yön jälkeen. Ulos paikalleen. Jumalan kiitos, että on työtä, ajatteli hän. Työtä, ihmisiä, joiden kanssa täytyi keskustella, toimitettavia vaaleja, epäkohtia tai laiminlyöntejä oikaistavana. Liwin on yhäkin mies puolestaan, sanottiin hänestä. Oli kuin hän olisi joutunut seikkailuun, joka oli temmannut hänet mukaansa pariksi vuodeksi. Mitä se oli ollut, ei kukaan tiennyt. Joka tapauksessa hän oli nyt palannut — terveenä tai ainakin parantuneena halusta uusiin seikkailuihin. Ja pian lakattiin hänestä puhumasta. Hän ei koskaan ollut kuulunut niin sanottuihin mielenkiintoisiin, voittaviin henkilöihin, joita pyritään monin tavoin lähentymään.

Kun hän oli päivätyönsä päättänyt, palasi hän säännöllisesti kotiin. Sama hahmo katuelämässä kuin ennenkin: yksinkertainen huopalakki, suora, miesmäinen päällysnuttu, kädet nutun taskuissa. Mutta hänen silmänsä, jotka olivat olleet niin haluttomat käyttämään silmäparin luonnollista etuoikeutta katsella maailmaa, sen sekä loistoa että surkeutta, olivat nyttemmin käyneet vieläkin välinpitämättömämmiksi.

Joku vastaantulija saattoi kai joskus hiukan ihmetellä noita harmahtavia kasvoja, joiden suun kerran kaunis kaari oli suoristunut päättäväisyyden viivaksi; yksi ja toinen tunsi hänet ja johtui kukaties sivumennen ajattelemaan naisten kykeneväisyyttä. Mutta usein hän, omissa ajatuksissaan kulkien, ei edes vastannut tervehdyksiin.

Illalla odotti jälleen työ. Elma huomasi, ettei hän enää kyennyt saamaan käsistään yhtä paljon kuin nuorempina päivinään. Hän pakotti itseänsä. Hän poltti liian paljon, sen hän tiesi itse. Joskus suoristi hän ruumistaan, levähti muutaman minuutin ja muisti, kuinka usein hän oli nähnyt isänsä vanhemmiten istuvan näin, silmät kiinni.

Mutta hän ei verrannut itseään enää isäänsä, hän oli lakannut askartelemasta entisyyden kimpussa. Hänestä oli kuin jokin kahle olisi katkennut ja hän nyt vihdoinkin kulkisi omaa tietään.

Huldalta hän kuuli, ettei Tilda lakannut itsepäisesti tiedustelemasta häntä ja pyytämästä saada tulla käymään hänen luonaan.

»Ei vielä!» käski Elma vastata.

7.

Näytti siltä kuin siunaus olisi seurannut Tildan tuloa takaisin Muriusten kotiin.

Ensinnäkin Roland. Hän kirjoitti olojensa parantuneen huomattavasti ja tulevansa luultavasti käymään kotona, kun hänen isäntänsä asioissa arvatenkin tuli tehtäväksi matka Englantiin. Englannista hän aikoi omalla kustannuksellaan pistäytyä Ruotsissa ja säästeli parhaillaan rahaa tätä matkaa varten. Siitä huolimatta hän saattoi, kuten ennenkin, lähettää pienen avustuksen äidin talouteen.

Myöskin Pontus tuntui löytäneen jonkin mahdollisuuden avustaa kotia paljon runsaammin kuin ennen, vaikka ei ilmaissut tämän rikkauden lähdettä. Hän kirjoitteli pieniä kansantajuisia kirjoitelmia lääketieteen alalta ja viittaili siihen, että niistä maksettiin hyvä palkkio. Kun Pontus ei epäillyt, etteikö hänen tulevaisuutensa olisi valoisa, ei hän ollut luopunut Paschinkaan apurahasta; mieluummin hän säästeli salassa, kun sai hiukan enemmän kuin tarvitsi, ja kun hän ei koskaan tavannut Alexia, ei hänen tarvinnut nieleksiä tämän suojelijaeleitä. Alexis liikkui toisessa maailmassa kuin uurastava opiskelijana toisen maailmasta toisen maailmaan oli yhtä pitkä matka kuin maasta kuuhun, vaikka molemmat olivat Tukholmassa.