Part 11

»Sinä olet väsynyt», sanoi hän, »sinun täytyy saada olla rauhassa nyt, ja sitäpaitsi on aikakin myöhäinen.»

Elma ei vastannut. Bourgsten jatkoi:

»Minulta jäi autokin lukitsematta.»

Hän avasi ikkunan, katsahti alas kadulle ja näki auton edelleen olevan oven edustalla. Salavihkaa hän vilkaisi kelloon: ei ollut kulunut vielä tuntiakaan siitä, kun he lähtivät ravintolasta, mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi, jottei vain tuntuisi siltä, että hän halusi päästä pois.

»Asutko sinä yksin?» kysyi hän vihdoin.

»Asun.»

»Eikö kukaan ole voinut kuulla meitä?»

»Ei.»

Elma lisäsi:

»Älä ole levoton.»

»Ah kultaseni, minähän kysyin vain sinun vuoksesi.»

»Haluatko polttaa?» kysyi Elma.

Nousi sitten, meni toiseen huoneeseen, palasi mukanaan sikareja ja paperosseja, ja alkoi itse polttaa. Nyt tuntui hän Bourgstenin mielestä ihan tyyneltä, ja Bourgsten piti itseään hiukan naurettavana, kun äsken oli niin kauhistunut hiljaisuutta. Elma oli istahtanut toiseen suureen nahkatuoliin pienen tupakkapöydän ääreen.

»Omituinen kalusto naisen makuuhuoneeksi», ajatteli Bourgsten.

Ikäänkuin Elma olisi nähnyt Bourgstenin ajatukset, sanoi hän:

»Niin, näiden pitäisi oikeastaan olla arkihuoneessa, mutta kaikki tässä kodissa on niin hajanaista.»

»Asuntosihan on viehättävä», vastasi Bourgsten.

Elma vain naurahti siihen kylmästi. Nyt tiesi Bourgsten, että Elma tahtoi pitää keskustelua loitolla kaikesta intiimisyydestä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt hän alkoi ymmärtää: se illusioni, jonka hän oli luullut aikaansaaneensa, oli jo haihtunut. Hänen lemmensanansa eivät olleet olleet oikeat. Elma torjui häntä jo niinkuin torjutaan vierasta.

Mutta jotakin oli kuitenkin heidän välillään tapahtunut. Bourgstenista tuntui vastenmieliseltä lähteä Elman luota vain hetken keskusteltuaan asunnosta ja huonekaluista. »En ole tottunut kohtelemaan naisia ilman kunnioitusta», ajatteli hän.

Niinpä hän istahti Elman tuolin käsinojalle, kumartui sen selkänojaa vasten hänen taakseen, kosketti hänen kaulaansa ja hiuksiansa ja pakotti hänet vihdoin kääntämään kasvonsa hänen puoleensa.

»Elma, rakas ystävä, kumpikaan meistä ei ole mikään nuori hupakko. Usko minua: minä en kuvittele itsestäni mitään, mutta yksi hyvä puoli minulla on: minä olen jokseenkin suora. Minä pelkään nyt jättäväni sinut tyytymättömäksi minuun tai katuvaksi. Älä huoli, Elma! Minä olen vain samanlainen mies kuin tuhannet muut. Sinä olet varmaan liian selvänäköinen, jotta olisit voinut mitään muuta kuvitellakaan. Sinä olet ollut sangen hyvä minua kohtaan, ja minä kiitän sinua sanomattomasti. Anna minun säilyttää toivo, että pidät minusta edes hiukan, teethän sen?»

Elma irtaantui hänen otteestaan.

»Jos se sinua ilahduttaa — annan.»

»Ilahduttaa kyllä», sanoi Bourgsten.

Heti sen jälkeen hän oli poissa, vielä suudeltuaan hyvästiksi. Elma avasi ikkunan, niin kuin Bourgsten oli tehnyt vähän ennen, näki hänen nousevan autoon, työntävän suuret vällyt, missä Elma äsken oli istunut, syrjään ja ajavan pois taakseen katsahtamatta. Erikin päähän ei kaiketi pälkähtänytkään, että Elma seisoisi häntä katselemassa.

Elma ei kuullut, kuinka syvään Erik hengitti nauttien talven ensimmäistä tuoksahdusta. Sensijaan, että Bourgsten olisi ajanut suoraan kotiin, ohjasi hän autonsa nukkuvan kaupungin läpi; maantielle tullessaan hän lisäsi vauhtia. Ohuet, pienet lumikinokset, joita tuuli oli kasannut sinne tänne, tehden tien hiukan epätasaiseksi, pakottivat häntä pitämään varansa. Tämä irtautuminen äskeisistä tunnelmista oli suloinen. Hän unohti Elman... Tämä lepo oli parempaa kuin uni.

Elma sulki ikkunan huomatessaan, että raaka yöilma oli aivan jäätänyt hänet. Hän katsoi ympärilleen tutussa ympäristössään. Pienintä yksityiskohtaa myöten hän muisti kaikki, mitä täällä vastikään oli tapahtunut. — »Minä voisin kirjoittaa sen muistiin», ajatteli hän, »eikä mikään kuvaus olisi realismissaan räikeämpi. — 'Kultaseni', sanoi hän — tyhjä sana! — Hän sanoi olevansa suora, mutta hän ei ollut vilpitön. Minä tiesin sen koko ajan, minä tiesin sen ja tahdoin olla sokea. Hän ei ikinä olisi tullut tänne, ellen minä olisi pyytänyt! Minähän pyysin, ja hän käytti tarjoutuvaa tilaisuutta. Hän teeskenteli antaakseen minun kuvitella, että hän muka oli kiintynyt. Vielä ravintolassa, kun kohotimme lasejamme, ja hänen katseensa hyväili minua, uskoin hänen kiintymykseensä. Hänelle tahdoin kertoa koko elämäni, kerrankin kertoa koko totuuden, mutta tuleeko hän edes takaisin! Semmoisia ovat siis miehet!»

Vanhat hornanhenget huusivat hänen korviinsa: »Hupakko, hupakko!»

Suuttuneena hän karkoitti ne.

»No niin, minä pyysin häntä. Minä otan vastuun. Miksei minulla olisi sitä oikeutta? Enkö ole vapaa?»

Mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut sitä oikeutta. Ei voi olla ennakkoluuloton ja vapaa yhdessä suhteessa, kun kaikissa muissa aina on yleinen mielipide ajatuksissa.

Tämä saattoi hänet suunniltaan. Siis hänen elämässään vielä toinen teko, josta täytyi vaieta, joka täytyi painaa alas — ja joka kuitenkin, niin kauan kuin Erik Bourgsten eli, olisi toisen ihmisen tiedossa! Raivostuneena hän heitti yltään mustan puvun, johon hän kolme kertaa oli pukeutunut Bourgstenin vuoksi, saavuttaakseen hänet, kiinnittääkseen niinkuin muutkin naiset puoleensa miehen huomiota, ja jätti sen yhtenä mysynä lattialle.

Seuraavana aamuna hän sanoi Huldalle:

»Myykää se, Hulda, ja pitäkää rahat itse!»

»Mitä pahaa se hame on tehnyt?» kysyi Hulda.

»Minä en siedä sitä.»

Mutta itselleen hän sanoi kamppailusta väsyneenä:

»Miksi salaan sitä itseltäni? Minähän rakastan häntä!»

4.

Elma oli tuskin vielä pukeutunut, kun Rick Brunjohann tuli käymään. Hän odotti Elman pyytävän häntä jäämään aamiaiselle. Huomaamatta Elman synkkyyttä hän kulki läpi kaikkien huoneiden ja lausui julki havaintojaan:

»Tiedätkö mitä? Täällä näytti sentään hiukan hauskemmalta minun aikanani. Mikset vuokraa pois minun entistä huonettani? Oikeastaan voisit vuokrata vielä salinkin. Mitä sinä oikeastaan salilla teet niin yksinäisenä? Sinullahan voisi olla ruokakomero arkihuoneessa.»

Senjälkeen hän kertoi, että Klaun, luutnantin, ja hänen välinsä jälleen oli hyvä. Eräs väärinkäsitys luutnantin puolelta oli aiheuttanut kihlauksen purkamisen. Nyt he julkaisevat kihlauksensa heti.

»Sillä tavoin hän on lujemmin sidottu.»

»On sekin näkökanta!» sanoi Elma.

»Sangen terve, kultaseni! Hänelle, tai ylimalkaan kenellekään miehelle, ei voi tehdä parempaa palvelusta, kuin että ryhtyy pitämään heistä huolta.»

Samassa Rick purskahti nauramaan muistaessaan yöllistä kohtausta, jolloin hän kaikessa viattomuudessaan myöhäisen kävelyretken jälkeen oli ottanut Klaun mukaansa ruokasaliin, missä Elma sitten heidät yllätti kesken kahvinjuontia.

»Muistatko hänen noloa naamaansa?»

Kun Rick vihdoin oli sanonut hyvästi, soi ovikello taas. Eteisessä seisoi erään kukkakaupan lähetti kantaen suunnattoman suurta sireenipuuta, jossa oli pieniä, keinotekoisesti kukkimaan saatuja vaaleanvihreitä kukkia. Rick oli tavannut miehen portailla eikä voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan pyörsi takaisin saadakseen tietää, mistä kukat tulivat. Hän se avuliaan innokkaana irroitti kukkien ympäriltä monet silkkipaperit ja puuvillakääreet.

»Mitä, hyvät ihmiset, Elma? Eikä mitään korttia, ei riviä! Kuka, minä sanon, kuka sinulle lähettää tämänlaatuisia kukkia?»

Elma oli jo asian ymmärtänyt. Ei riviäkään, vain tämä mykkä huomentervehdys. »Näin se siis tapahtuu», ajatteli hän.

Rick kantoi ruukun sisään ja etsi sille edullisen paikan arkihuoneen toisen ikkunan ääressä.

»Ja muista, että et kastele sitä», neuvoi hän. »Hulda, muistakaa se! Muuten kuihtuvat kukat. Mullan päälle on vain pantava lunta tai pieniä jääpaloja ja vaihdettava niitä usein. Mutta minä kysyn vieläkin: keneltä?»

Elma vastasi kylmästi:

»Arvattavasti rouva Paschilta.»

»Hän on lähettänyt sinulle kukkia ennenkin», huomautti Rick.

»Niin on muistaakseni.»

Rick ymmärsi enemmän kyselyn turhaksi. »Tuo rouva Pasch», ajatteli hän, »pitäisi olla minun potilaanani. Sellaisilla rikkailla naisilla on aina jotakin vammaa.» Moisen riistan erästämistä kuvitellessaan juoksi hän alas portaita, kun Elma tyytyväisenä, että oli päässyt rauhaan, koetti jäähdyttää kuumia kasvojansa painamalla niitä kalpeita kukkarykelmiä vastaan.

Ja mitä nyt seuraisi?

Kului viikko. Elmalla oli säännöllisen työnsä lisäksi kokouksia, tehtäviä. Samariitissa tuli kysymys, eikö hän jälleen suostuisi tulemaan johtokuntaan. Mutta hän vastasi kieltävästi.

Silloin tuli hänen luokseen rouva Alexandra Pasch, rouva Pasch omassa persoonassaan.

»Kuinka viehättävä asumus teillä on, neiti Liwin, ja kuinka ihania sireenejä! — Suoraan sanoen: johtokunta on tänä vuonna niin huonosti kokoonpantu — tehän muistatte sen kodin naimattomia äitejä varten, jota te niin lämpimästi puolustitte — — —»

»Vastustin», oikaisi Elma.

»Niin, oikein, vastustitte, ja me panimme sen toimeen kuitenkin. Mutta se on aivan epäonnistunut. Te olitte siis oikeassa. Eikähän ole mahdollista, että te vielä olette vihainen minulle, kun olin ehkä sanonut jotakin? Tulkaa nyt jälleen meille! Minä en koskaan saa kieltävää vastausta.»

»En, rouva Pasch», sanoi Elma. »Minä tarvitsen kaikki voimani vain — tuota — — tarkoitan — — toisella taholla.»

Vielä kului viikko. Elma piti jääpaloja sireeniruukun mullassa, mutta kukat kuihtuivat ennakolta kuolemaan tuomittuina, muuttuivat ruskeiksi, ja Huldan piti kantaa koko ruukku tunkiolle.

»Niin, minä tarvitsen tosiaan kaikki voimani», ajatteli Elma.

Erik Bourgstenista ei kuulunut mitään. Tätä äänettömyyttä ei Elma ymmärtänyt. Hän tuijotti läpitunkemattomaan pimeyteen kykenemättä kuvittelemaan, kuinka — tämän pimeyden toisella puolella — Erik Bourgsten jatkoi jokapäiväistä elämäänsä: puhelinkeskusteluja, tilauksia, kokouksia, raportteja, matkoja, vastoinkäymisten pelkoa, myötäkäymisen iloa, joitakin kohtauksia rouva Molly Faberin kanssa, joka koetti pakottaa häntä naimisiin ja pani liikkeelle voimia, joita vastaan Bourgsten puolustautui tarmokkaasti ja harmitellen ajanhukkaa. Ainoa, mitä Elma vihdoin kuuli, oli, että Bourgsten oli lähtenyt Tukholmasta.

Elma odotti edelleen. Odotusta, joka oli kuin korva, joka pingoittautuu erottaakseen yhtä ainoata ääntä suuresta humusta. Jouluksi tuli sähkösanomatervehdys, mutta pimeys sulkeutui jälleen tervehdyksen ympärille ja Bourgsten pysyi poissa.

5.

Tähän aikaan Elma alkoi yhä enemmän ajatella lastaan. Ajatus tästä lapsesta liittyi omituisella tavalla sen Hampurin ravintolassa nähdyn tytön muistoon. Tytön ulkonaiset piirteet olivat haihtuneet Elman tietoisuudesta. Hän näki vain edessään ilkeän ilmeen, joka tuntemattoman kasvoilla oli, kun ne kolme frakkipukuista miestä olivat kiistelleet saadakseen hänen kädestään kukkasta tai nenällenäppäystä. Elma näki mielikuvituksessaan tyttärensä, jolla oli hänen omat nuoruudenaikaiset piirteensä — varsinkin sellaiset kuin eräässä maalauksessa, joka hänellä oli niiltä ajoilta — ja sen tuntemattoman naisen ilme.

Ikähän ei sopinut yhteen, vasta tänä vuonna tulisi lapsi viisitoistavuotiaaksi, mutta ajatus, että hyljätty lapsi voisi joutua kulkemaan samaa tietä kuin tuo toinen, kasvoi vähitellen kalvavaksi peloksi. Ja edesvastuu oli silloin hänen, äidin.

Niin voimakas oli Elman tahto ollut, että hänen oli vuosikausia onnistunut torjua tätä vastuuntunnetta. Tahdonlujuus oli ollut hänen ylpeytensä. Joskus saattoi hänen mielessään tuntua haikeutta siitä, ettei edes kaukaa ollut voinut seurata lapsen kehitystä ja kohtaloita; mutta uskollisuus sitä lakia kohtaan, jonka hän oli itselleen laatinut, oli voimakkaampi ja aikaa myöten siirtyi ajatus siitä asemasta, jonka hän oli ansainnut, siitä ulkonaisesta arvosta, jota hän nautti, yhä enemmän etualalle: ne täytyi säilyttää järkkymättöminä. Puolue, johon hän oli liittynyt ja joka voisi joutua kärsimään, jos jotakin sen jäsentä kohtaisi skandaali. Ja vihdoin koko naisasia, jonka kunnian Elma oli tehnyt omakseen, kielsi tunteilevan heikkouden, kun arpa kerran oli heitetty.

Jos hän, Elma Liwin, kerran oli langennut niin syvälle, niin katsoi hän ainakin velvollisuudekseen sen jälkeen pitää kilpensä puhtaana toisten tähden, esimerkin vuoksi.

Kerran oli Elman aikana kerrottu eräästä naimattomasta naisesta, jonka yhteiskunnallinen asema oli suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja joka oli tunnustanut lapsensa ja itse kasvattanut tyttärensä, mutta tytär oli ollut kuuluisan henkilön lapsi, ja hiukan sitä kuuluisuutta heijasti kai siihenkin, jota hän — vaikka itse toisella taholla sidottuna — kerran oli rakastanut. Siihen naiseen ei Elma voinut verrata itseänsä. Mitä mainehikkuutta voisikaan heijastua tuntemattomasta viulunsoittajasta, jostakin Gavelströmistä, joka johti nelimiehistä soittokuntaa pienoisessa kylpylässä?

Mutta lapsihan oli olemassa.

Ajatus työnnettiin pois, mutta tunkeutui taas mieleen. Sen Hampurinnäyn jälkeen, joka oli Elman mieltä järkyttänyt, ei lapsi antanut hänelle enää rauhaa, ikäänkuin se olisi vain väijynyt tilaisuutta, jolloin Elman torjumisvoima olisi loppunut. Hiljaa se hiipi takaisin hänen sydämeensä, joka kerran oli sen luotaan työntänyt. Tuntemattomana ja kaukaisena — kuinka kaukaisena, sitähän Elma ei saattanut edes itse tietää — se pyysi paikkaansa takaisin. Kun Elma kävelyillään tapasi jonkun nuoren tytön, jonka hän saattoi arvata olevan noin viisitoistavuotiaan, heräsi hänessä aina ajatus: »Kukaties?» Eikö hänestä tuntunut ainoastaan siltä, että lapsi etsi itselleen kotia. Omassa surussaan ja yksinäisyydessään hän ikävöi puolestaan tuota viatonta olentoa, joka ei vielä milloinkaan, ei ainakaan omasta syystään, ollut tuottanut hänelle pettymystä eikä harmia.

Mihinkään tiedusteluihin hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä. Hän pelkäsi vaaraa. Mitä hän saattoi saada tietää? Saattoi kohdata sanoman kuolemasta, joka murskaisi kaiken tulevaisuuden toivon. Tai saattoi tulla tieto ruumiinvammoista, huonoista taipumuksista, turmeluksesta. Hän oli siihen valmistautunut, mutta ei kuitenkaan voinut siihen mukautua. Ja vihdoin riisti häneltä ajatus lapsen ympäristöstä, siitä tympäisevästä naisesta, joka ehkä tekisi asiasta jutun ja yrittäisi kiristystä, jokaisen levonhetken.

Elman ystävät sanoivat:

»Nyt on Liwinillä taas ihmisvihollinen viikkonsa.»

Toiset ajattelivat pintapuolisemmin: »Keväistä verenvähyyttä», ja sanoivat: »Elma, ota Blaudin rautapillereitä.»

Huhtikuussa tuli lapsen syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen vuodatti Elma lapsen vuoksi kyyneleitä, pari salaista kyyneltä, kun hän työpaikallaan pienessä yksityishuoneessaan asiantuntevasti tarkasti erinäisiä pitsi- ja koruommelnäytteitä. Oli synkeä päivä, ja hän oli sen lisäksi aamusta alkaen ollut erikoisen väsynyt.

Hänen toimiessaan yhtenä johtajana siinä kasvavassa ja hyväksi tunnetussa liikkeessä, johon hän viidentoista vuoden aikana oli kuulunut, oli siinä tapahtunut vieläkin varsin huomattava nousu. Elma oli poistanut erinäisiä vanhanaikaisia toimintatapoja ja uusien työmenetelmien kautta laajentanut liikkeen toimintapiiriä maan ulkopuolellekin. Sitä hän saattoi katsoa kokonaan omaksi ansiokseen.

Mutta siitä hän ei nyt tuntenut minkäänlaista iloa. Tämä päivä oli tyhjä, harmaa, eloton päivä. Ja se oli lapsen syntymäpäivä.

Elma oli melkein lakannut ajattelemasta Bourgstenia, kun tämä vihdoin taas ilmestyi. Tuli Tukholmaan ja ilman muuta soitti puhelimessa. Elma seisoi juuri pitsi- ja koruommelmallit edessään. Bourgstenin ääni oli iloinen ja avoin. Elma ymmärsi, että hänestä oli niinkuin olisi tavannut Elman edellisenä päivänä. Vain hänelle itselleen, Elmalle, olivat kuluneet kuukaudet olleet sietämättömän pitkiä päiviä, kunnes niitä ei enää jaksanut laskea.

Elman olisi pitänyt heti sanoa: »Minä en tahdo tavata sinua enää.»

Mutta hän sanoi:

»Tahdotko olla vieraanani pienellä, varhaisella päivällisaterialla? Minä arvelen, että sinun iltasi useimmiten ovat varattuja. Mutta se ei merkitse mitään, päinvastoin. Minulla itselläni on töitä kädet täynnä, ja minä tarvitsen iltani. Mutta päivällistähän aina täytyy syödä.»

Huldan kanssa hän suunnitteli herkullisen aterian. Hän osti hyvää viiniä ja runsaasti kukkia pöytään. Hän ei tahtonut vaikuttaa pikkumaiselta erakolta, joka ei voi pitää pitoja tai joka kukkakauppiaan luona harkitsee, mikä olisi mahdollisimman vähäinen ruusumäärä, ettei kukkakimppu kristallimaljakossa sentään näyttäisi kovin köyhältä.

Bourgsten saapui täsmällisesti, astui sisään ja suuteli kohteliaasti kädelle. Päivänvalossa huoneet eivät hänen mielestään lainkaan muistuttaneet niitä, joita hän muisteli miltei vastenmielisesti kaikenlaatuista ääntä vaimentavina, puolipimeinä luolina. »Hyvä maku», päätteli hän nyt, »jos kohta ilman erikoista persoonallista leimaa tai taiteellista mielikuvitusta.» Niinpä tuntui hänestä talvimaisema seinällä olevan huonoa taidetta — ehkäpä jokin arpajaisvoitto. Mutta semmoiset pitäisi mieluummin vaihtaa. Kuparipiirrokset, jotka sitäpaitsi olivat liian kaukana toisistaan, olivat keskinkertaisia.

Ne molemmat puhvelinnahkatuolit, joita hän oli pitänyt outoina huonekaluina naisen makuuhuoneessa, oli nyt muutettu arkihuoneeseen ja muodostivat tupakkapöydän kanssa pienen miellyttävän nurkkauksen. Tummakaihtiminen, pieni lamppu oli myöskin siellä.

Hänelle oli mieluisa yllätys tavata Elma täysin tyynenä, kohteliaana emäntänä. He puhuivat pankkipolitiikasta, ulkomaista, kirjallisuudesta. Viimeksimainitulla alalla oli Bourgsten kömpelön puoleinen. Elma hymyili hänen tietämättömyydelleen. Bourgsten puolestaan huomasi Elman laihtuneen ja vanhentuneen tuntuvasti.

Päivällisen jälkeen Elma saattoi hänet miellyttävään, mukavaan nurkkaukseen, kaatoi kahvia ja toi tupakkaa. Kaikki, mitä tarvittiin viihtyisään levähdykseen hienon aterian jälkeen. Elma istahti toiseen nojatuoliin hiukan huoahtaen ja vaipui hetkeksi äänettömyyteen.

Hän ei ollut katsahtanutkaan Bourgsteniin edes salavihkaa, ajatteli hän itsekseen. Ei ainakaan niin kuin katsotaan, kun tahdotaan tarkata. Kuitenkin hän oli aavistamattaan tietoinen Bourgstenin jokaisesta liikkeestä. Elma ei tarvinnut silmiänsä ollakseen varma siitä, että Bourgsten oli katsellut häntä uteliaana ja odottavaisena ja vähitellen kasvavaa, hiukan hämillistä kunnioitusta tuntien. Bourgstenin äänensävy paljasti sen. Hän ei ollut odottanut tätä hillittyä ja kohteliasta tasapainoa... Ahnaasti Elma nautti tietoisuutta Bourgstenin uudelleen heränneestä mielenkiinnosta ja siitä ihmetyksestä, joka ensin oli saanut tämän etsimään häntä. Hän ei myöskään tarvinnut silmiänsä tietääkseen, miten Bourgsten piti sikariansa tai etusormellaan karisti tuhkaa, miten hän väliin hymyili sitä hymyänsä, joka oli niin viehättävä ja jota Bourgsten osasi käyttää.

Niin, Elma ihmetytti häntä. Bourgsten mietti mielessään, mikä häntä alussa oli vetänyt Elman puoleen. Kauneus se ei ollut eikä keimailu. Jotakin kuitenkin oli, ja jotakin oli siitä vielä jäljellä, sen Bourgsten havaitsi. Hän ajatteli: »Elma on oikeassa sanoessaan, ettei hän ole eikä ole ollut tavallisten naisten kaltainen.» Ja se, että Elma viime kerralla oli ottanut niin odottamattoman aloitteen, miltei vähäväkisin heittäytynyt hänen syliinsä, ei enää tuntunut hänestä vastenmieliseltä, yhtä vähän kuin se enää herätti sääliä. Entiselle suurelle säälintunteelleen ei hänellä onneksi enää ollut mitään käyttöä.

Hänen päähänsä pälkähti: entäpä, jos hän esittäisi Elmalle avioliittoa? Hänellä oli kotinsa järjestämisessä Göteborgissa hankaluuksia, ja myöskin hänen äitinsä toivoi, että hän menisi naimisiin. Elmasta tulisi erinomainen emäntä ja, päinvastoin kuin hänen ensimmäinen vaimonsa, hänelle uskollinen, siitä ei ollut vähintäkään epäilyä. Jos hän, Bourgsten, ylimalkaan menisi naimisiin, piti hänen vaimonsa olla kypsynyt ja viisas ihminen. Molly Faber ei voinut tulla kysymykseen; hänen vaimonsa täytyi olla kunniaksi hänen talolleen ja suursuvulleen. Neiti Liwinin kanssa saattoi tosiaan mennä naimisiin.

Elma sanoi:

»Ja nyt, Erik, kun sinä luultavasti pian lähdet täältä, tahdon sanoa sinulle erään asian. Se on syy, miksi pyysin sinua tulemaan.»

»Hyvä.»

»Minä en tahdo tavata sinua enää», sanoi Elma, »mikäli sitä suinkin voi välttää.»

»Mitä sinä tarkoitat?» huudahti Bourgsten. »Nyt kun tunnumme päässeen siihen turvalliseen ystävyyteen, jota molemmin puolin olemme toivoneet!»

»Se perustuu väärinkäsitykseen», vastasi Elma kylmähkösti. »Minun ei sovi pitää uskottuja ystäviä. Sinä satuit kerran tulemaan hiukan liian lähelle: se on syy, miksi minun nyt täytyy torjua sinua.»

»Kultaseni», sanoi Bourgsten ja tarttui hänen käsiinsä. »Sinä et saata olla onnellinen ihminen, kun puhut noin! Anna minun auttaa sinua! Minä luulen ymmärtäväni sinua paremmin kuin tiedät.»

»Sinä et ymmärrä mitään», sanoi Elma ja irroitti kätensä. Sellaista lujaa ja torjuvaa katsetta kuin nyt, ei Bourgsten ennen ollut kohdannut.

Hän sanoi:

»Sinä pidit minusta kuitenkin.»

»Kenties muutamia päiviä. Se oli siinä tapauksessa hairahdus, enkä minä pidä siitä, että minulle muistutetaan hairahduksistani.»

Bourgstenilla ei ollut muuta tehtävää kuin nousta ja sanoa jäähyväiset. Elma ei seurannut häntä eteiseen, mutta kun ovi oli sulkeutunut Bourgstenin jälkeen, meni hän, kuten edelliselläkin kerralla, ikkunan luo ja katseli uutimen takaa, kuinka Bourgstenin auto kääntyi kadunkulmasta parin talonmitan päässä ja Bourgsten kääntyi puoliksi katsahtamaan taakseen, ennenkuin katosi emaljinkirkkaaseen kevätiltaan.

Elma antoi ikkunan olla auki. Savu oli tuuletettava pois ja sen mukana se lyhyt hetki, jonka pienimmänkin vivahteen hän niin huolellisesti oli muistiinsa pannut: viheliäisen voiton hetki — ja sen mukana myöskin viimeinen häive Bourgstenista, jota hän oli rakastanut, jota kohti hän oli kurottautunut äänettömässä toivossa ja jota hän vihdoin oli tahtonut nöyryyttää.

Siihen nöyryytykseen, jonka Bourgsten oli hänelle tuottanut, oli hän vastannut nöyryytyksellä, siitä ei ollut epäilemistä, pian unohdetulla pienellä nöyryytyksellä, jolle Bourgsten varmaankin ennen pitkää hymyilisi pientä, viehättävää hymyänsä. Saman tekevä. Se oli tehty. Ja Bourgsten oli ainiaaksi suljettu ulos hänen elämästään.

Mutta illalla hän itki kauan. Milloinkaan ennen hän ei ollut siinä määrin kyynelissä kylpenyt. Se lievitti, se oli tarpeen, mutta kuitenkin jäi kipu jäljelle. Kosto ei ole mitään balsamia, hän heittelehti vuoteellansa, nousi vihdoin taas kävelemään läpi huoneiden ja meni aina Rickin huoneeseen, joka oli tyhjä. Yksinpä Rickiäkin hän saattoi nyt ikävöidä.

Hän ajatteli: Minä olen yksikseni hyljätty itkemään ja valvomaan koko tässä kaupungissa! Ikkuna ikkunan vieressä taloissa niin pitkälle kuin niitä näki, näytti hänestä vain suojelevan lepoa ja rauhaa, mutta hänen ikkunastaan olisi pitänyt loimuta liekkejä. Hän ei tuntenut, ei voinut laskea niitä eikä tahtonut tietää niistä, jotka samoin kuin hänkin elivät tämänkin yön silmät selkoselällään.

Kello kaksi seisoi Hulda ovella. Hän oli kuullut neidin kävelevän huoneissa ja tullut levottomaksi. Neiti oli tänä yönä tavallistaan huonompi, tuntui hänestä, ja hän oli vihdoin ottanut ylleen yönutun ja alushameen ja mennyt katsomaan.

»Mutta mitä herran nimessä, neiti?»

»Ah, rakas Hulda, tietääkö Hulda, mitä hysteerinen nainen on!»

»Se on kai jotakin hulluutta», vastasi Hulda nyrpeästi, tyytymättömänä itkeskelyyn tähän vuorokauden aikaan.

Hän otti esiin puhtaan nenäliinan, työnsi Elman sänkyyn, asetti peiton hänen päälleen ja kohenteli pienin, kiukkuisin nyrkiniskuin vuoteen tyynyjä.

»Neiti on liian yksinäinen sen jälkeen kun neiti Brunjohann muutti, siinä on koko vika. Neidin pitäisi hankkia kissa tai koira.»

Elma pudisti päätään.

Huldan huolenpito tuntui hyvältä, ja hän antoi Huldan haudella turvonneita silmäluomiaan. Mutta hän ei pitänyt kissoista eikä koirista.

»Taikka ottolapsi. Neidillä kun on varaa.»

6.

Sitten Elma nukkui hyvin lopun yötä, ja kun hän aamulla heräsi mielestään hyvin levänneenä, hytisi hän ilosta. Jotakin oli nyt hänen edessään! Vihdoinkin se oli tullut! Bourgsten oli unohdettu, unohdettu kurja pieni kosto, unohdettu kaikki kuviteltu kirous.

Hän riensi Huldan luo: