Part 10

»Te olette vielä hyvin, hyvin nuori», oli Bourgsten sanonut. Sellaisena hän siis piti Elmaa: vielä lapsekkaana, liian herkkänä, yhden pahan sanan peloittamana, noikkauksen, ystävällisen leikinlaskun onnelliseksi tekemänä. Entä nuo viittaukset uuteen kevääseen hänen elämässään? Ihastumista häneen itseensä ei hänellä ollut mitään aihetta olettaa: niinpä hän tarkoitti siis ainoastaan, ettei Elman aika vielä ollut mennyttä tai ehkäpä vieläkin enemmän — että hänen pitäisi ottaa siitä vaari, ennenkuin todenperään oli liian myöhäistä.

Kun lähdönhetki läheni, tuli Bourgsten jälleen hänen luokseen ja kun hän kuuli Elman olevan ilman seuraa ja aikovan mennä kotiinsa jalkaisin, pyysi hän saada tulla saattamaan. Elma kuuli, että eräät ystävät olivat toivoneet saavansa Bourgstenin mukaansa, ja tämä huomauttikin hänelle sitten leikkisästi:

»Nyt tullaan minua härnäilemään, että olen kaapannut neiti Liwinin.»

»No, se ei ole kovin kehuttava valloitus.»

»Älkää sanoko sitä», väitti toinen, »te olette suurta arvoa nauttiva nainen.»

Siihen ei Elma vastannut mitään. Niissä sanoissa tuntui hänestä olleen torjuvaisuutta. Arvoa nauttivalle naiselle kumarretaan kunnioittavasti, häntä saatetaan ritarillisesti ovelle, hänestä puhutaan arvonannolla ja häntä ajatellaan kai samaten — vain arvonannolla. Tämä arvon valli, jonka ympärilleen rakentamisesta hän oli ollut ylpeä, tuntui hänestä tällä hetkellä vihollismuurilta.

Estäisikö se Erikiä aavistamasta sen sisäpuolella niin köyhänä istuvaa ihmistä, kerjäläistä?

Kun he olivat perillä ja Elma kopeloi laukustaan ulko-oven avainta, sanoi Bourgsten:

»Saanhan soittaa teille jonakin päivänä, eikö niin?»

2.

Elma liikutti Erik Bourgstenia. Hän muistutti Bourgstenin mielestä ihmistä, joka seisoo aivan tien reunalla, koettaen varata itselleen desimetrin levyistä tilaa uhkaavan ojan ja häikäilemättä esiin porhaltavan, likaa pärskyvän auton välillä. Mutta samalla hän tajusi kuitenkin, ettei tuntenut Elmaa.

Sillä huolimatta tästä vertauksesta kiperässä asemassa olevaan jalankulkijaan, oli Bourgstenin mahdotonta jättää huomioonottamatta, että Elma oli — kuten hän oli lausunut rouva Paschille — etevä ammattinainen, omalajisensa (hänelle erikoisen vieras laji) leijona, itseänsä elättävä, pätevä, arvatenkin juuri sellainen, jota tarkoitettiin nykyjään niin usein tavattavalla määritelmällä: »nykyaikainen» nainen. Sellainen, joka kannatti naisten äänioikeutta, naisen pääsyä kaikkiin virkoihin, joka uskoi naisen kykyyn kaikilla aloilla; joka arvatenkin myöskin halveksi miehiä, noita vanhoja sortajia, jotka vähitellen olivat jääneet yhä enemmän jälkeen eivätkä enää ansainneet suurtakaan mielenkiintoa.

Hänellä saattoi kyllä, arveli Bourgsten, olla syytäkin ajatella niin, kun hän kerran oli osoittanut olevansa järjestelykykyinen, hyvinkin pystyvä liikenainen, siis huomioon otettava kilpailija. Mutta Bourgsten ei voinut löytää siltaa näillä ominaisuuksilla varustetun, urhoollisen naisen ja sen joskus melkein avuttoman, omituisen epäluuloisen naisen välillä, joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan ja senjälkeen selittämättömällä tavalla hänen myötätuntoansa.

Kaksi päivää edellämainittujen päivällisten jälkeen hän soitti Elmalle ja ehdotti teatteriinmenoa.

Hän oli ottanut tämän puhelun useiden toisten, tärkeiden ulkolinjapuhelujen välissä, joten puhelu pian keskeytettiin. Kuitenkin hän oli ehtinyt saada Elman suostumuksen ja sopia teatteripäivästä. Hän kirjoitti edessään olevalle paperille: »keskiviikkona nti Liwin», ja pyysi senjälkeen sihteeriänsä hankkimaan siksi päiväksi teatteriliput sekä kaikin mokomin muistuttamaan häntä asiasta, ettei hän — niinkuin pari kertaa oli tapahtunut — unohduksesta jäisi pois ja siten joutuisi noloon asemaan. Teki senjälkeen tärkeän, suuren kaupan, keskusteli pankin kanssa, söi kiireesti päivällistä, jonka jälkeen hänellä jälleen oli kokous. Vähän myöhemmin hänellä oli illallissopimus rouva Molly Faberin kanssa, jonka hän oli tuntenut monta vuotta ja jota hän aikanaan oli auttanut suurista vaikeuksista ja sittemmin aina lähettänyt hänelle kuukausittain määräsumman rahaa, vaikka hyvin tiesi rouvan pettävän häntä enemmän kuin osoittavan kiitollisuutta.

Hänen päivänsä olivat täynnä puuhaa. Valvoipa hän kuinka myöhään tahansa, ei hän laiminlyönyt liikettänsä, elämänsä intohimoa: ansion intohimoa, mutta myöskin intohimoa vaihtelun jännitykseen, jota mikään muu ei tarjonnut hänelle samassa määrässä. Hän oli kohtuullinen ruuan ja juoman suhteen, hoiti terveyttänsä, voimisteli, otti suihkuja, ratsasti, antoi hoitaa käsiänsä ja joskus kasvojaankin. Puolen tunnin uni, jonka hän sai tulemaan kuin komennuksesta, saattoi hänet jälleen reippaaksi, olipa hän kuinka väsynyt tahansa.

Bourgsten tahtoi säilyttää nuorekkuutensa. Ensimmäinen harmaa hiuskarva, jonka hän havaitsi tukassaan täyttäessään neljäkymmentä vuotta, herätti hänessä hiljaista epätoivoa. Peilin ääressä hän tutki tarkkaan ulkonäköänsä. Hän oli tyytyväinen siihen. Niin, tämä pää miellytti häntä huolimatta sen hiukan juutalaistyyppisestä nenästä; mutta olihan sen vastapainona ei-juutalainen, kapea ja ivaviiruinen suu, eloisat silmät ja kaunismuotoinen pääkallo. Hän ei tahtonut menettää mitään siitä. Tämä ulkomuoto oli pääomaa, jolla hän usein oli voittanut voittoja toisten luottamuksen ja ystävyyden muodossa — se kun ilmaisi luotettavaa luonnonlaatua — sekä useiden naisten rakkauden.

Bourgsten piti naisista. Hän ei kuulunut niihin, joista juhla on juhla vasta silloin, kun naiset ovat siitä pois suljetut. Mutta naiset ottivat kuitenkin vain pienen murto-osan hänen ajastaan. Niinkuin hän lahjoittajana koetti karttaa liian anteliaan tai intoutuneen mainetta, ei hän myöskään mitenkään halunnut joutua naisten pyydystäjäin huutoon. Hän tunsi vaistomaista kammoa naurettavaisuutta kohtaan.

Teatteri-iltana hän nouti Elma Liwinin omalla autollaan. Hänellä oli permantoliput, paikat keskellä salia.

»Pidättekö teatterista?» kysyi hän.

»Minä tulen käyneeksi siellä hyvin harvoin.»

»Mihin te käytätte iltanne?»

»Polttelen, kirjoitan, luen, ajattelen — ajattelen usein tuhmia, hyödyttömiä asioita unta odotellessa» — niin hän ei tahtonut vastata.

»Miksikä tappaa iltoja?» sanoi hän senvuoksi. »Päinvastoin minä pidän niistä, ja pidän niistä kiinni.»

Hänestä tuntui, että tämä vastaus miellytti Bourgstenia.

Elmalla oli musta silkkipukunsa, josta hän oli ottanut pois valkoiset koristeet. Muutos teki edullisen vaikutuksen. Mutta hän ei ollut nytkään käynyt ulkona erikoisesti kampauttamassa tukkaansa. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, mutta luopunut ajatuksesta. »Ei, ei mitään naamiointia. Sellaisena kuin olen, nähköön hän minut!»

He istuivat niin, että Bourgstenin hiha hiukan kosketti Elman hihaa. Bourgsten ei huomannut sitä, mutta kyllä Elma. Se ujostutti häntä, ikäänkuin se olisi ollut jotakin sopimatonta, jota takana istuvien ei pitäisi huomata, mutta ei kuitenkaan saanut siirtäneeksi käsivarttansa siihen tarvittavaa paria senttimetriä kauemmaksi.

Ehkäpä olisi Bourgsten sen huomannut ja pitänyt sitä joutavana pikkumaisuutena. Ja pohjimmalta hän halusi pysyä tässä kevyessä, Bourgstenille ihan luonnollisessa, Elmalle itselleen taas niin oudossa tuttavallisuudessa.

Sali ei ollut täynnä. Väliajoilla he istuivat paikoillaan katsellen tulemista ja menemistä pitkin edessään olevia penkkirivejä. Aivan nuori mies heitä lähinnä olevan penkkirivin päässä nousi ja kumarsi Bourgstenille.

»Se oli nuori Pasch», sanoi tämä.

Elma katsoi Alexandran poikaa: hyvin siistitty, smokingpukuinen pikku herra, tosiaankin täydellisen huolellisesti huoliteltu. Valkoisen papukaijan täysin laillinen poikanen. Kuinka samalla kunnioittavasti ja herttaisen tuntevasti hän olikaan osannut tehdä kumarruksensa isän liikekumppanille! Sitä täytyi ihailla. Hänen seurassaan oli nuori tyttö, melkein lapsi vielä, joka oli omituinen pojan vastakohta sekä ulkonaisen yksinkertaisuutensa että sen vilkkauden kautta, jota hän osoitti katsellessaan joka haaralle, tarkatessaan teatterisalin kaikkia yksityiskohtia ja tehdessään niistä havaintojansa, sillä nuori Pasch näkyi tuon tuostakin naurelevan kauniin lapsen puheita.

Kun tyttö oli nähnyt kaikki, mitä saattoi nähdä päätä vääntelemällä ylös, eteenpäin ja sivuille, kääntyi hän ympäri ja tarkkasi takanaan olevia tuolirivejä, ensin lähinnä olevia, sitten ylempänä ja vihdoin ihan ylhäällä istuvia ihmisiä. Sitten palasivat katseet taas alas ja pysähtyivät vihdoin salin keskessä istuvaan pariin, minkä jälkeen ne äkkiä taas kääntyivät Paschin puoleen.

»Tiedätkö, Alexis, tuo herra, jota sinä tervehdit, on täällä sen naisen kanssa, joka tuli juuri, kun minä löysin kultalankaristin!»

»Se on eräs neiti Liwin. Äitini tuntee hänet», vastasi Alexis.

Aivan äitinsä tietämättä Alexis oli tänä iltana Tildan kanssa teatterissa. Rouva Pasch oli antanut hänelle liput, kun hän viime hetkessä tuli itse estetyksi niitä käyttämästä, ja sanonut: »Ota joku toveri mukaasi, poikani» — ja poika oli toverikseen valinnut Tildan.

Tilda oli salaperäisyys seitsentoistavuotiaan Alexin elämässä. Nuorukainen ei häntä tunnustanut, mutta ei hänestä myöskään hellittänyt. Virallisesti hän oli tänä vuonna valinnut itselleen »flamman», yhden van der Rosenin neljästä sievästä sisaruksesta, Eleonoran, ja se oli suuresti miellyttänyt hänen äitiänsä. Hän oli siinä iässä, sanoi isä. Eleonoran kanssa Alexis kävi kävelemässä ja Eleonoraa hän oli suudellut. Mutta Tilda ei antanut suudella itseään. Tildalle hän puheli sen sijaan asioista, joita hän ei koskaan olisi paljastanut Eleonoralle. Hän ei ollut luopunut, ei ainakaan kokonaan, tavastaan pitää omaa etuoikeutettua ja sileää elämäänsä sisällyksettömänä ja yksitoikkoisena, ja tällaisina hetkinä hän selitteli mietelmiänsä Tildalle.

»Tule tapaamaan minua Linnén luo», pyysi hän, ja Tilda tuli Linnén luo krookuksien, ruusujen ja syysasterien keskeen. Pimeiden iltojen suojassa he kulkivat käsikoukussa, molemmat yhtä pitkinä tai yhtä pieninä — kuinka tahtoo sanoa — kaksi nuorekkaan hintelää olentoa; menivät joskus johonkin pieneen, syrjäiseen kahvilaan tai sokerileipomoon, jonka luo vilkkaan keskustelunsa aikana olivat joutuneet, istuivat pienillä, suoraselkämyksisillä, epämukavilla tuoleilla ja juttelivat.

»Sinä osaat puhua helkkarin viisaasti, Tilda!» tunnusti Alexis. Huomasi, että Tildalla oli veljiä, sillä hän tiesi, mitä poika pitää joutavan lapsellisena ystävättäressään, tyttötoverissa, ja Tilda osasi sitä karttaa.

Sitäpaitsi Tilda luki neljä, viisi, ehkäpä kymmenen kertaa enemmän kuin Eleonora, ja vaikka Alexis pääasiassa harrasti urheilua, tanssia ja hienoa esiintymistä, oli hänestä kuitenkin hauskaa kuulla Tildan kertovan jotakin lukemistaan kirjoista, jopa joskus lausuvan runojakin. Se olisi hävettänyt häntä kenen muun kanssa tahansa, mutta Tildan seurassa se oli luontevaa.

»Te valetähdet, minä vihaan teitä!» lausui Tilda, ja Alexis tunsi silloin katsahtaessaan talvisella taivaalla olevia tähtiä, että runo todellakin saattoi tulkita jotakin siitä tympeydestä, siitä hurjasta kaipuusta Florankadun talosta sangen kaukana oleville rannoille ja kaupunkeihin ja taloihin, joka häneen oli tarttunut. Runon katkera sävy miellytti häntä. Mutta pian juolahti Tildan mieleen toisia runoja, jotka taas häntä lohduttivat, ja kun hän illalla oli palannut kotiinsa jälleen, oli katkeruuden tunnelma haihtunut. Poika ymmärsi silloin myöskin, että oli joutavaa syytellä tähtiä ja poistaa maailman kaikkeudesta esineitä, joiden valovoiman mikä sähkölamppu tahansa himmensi.

Ajoittain olivat Tildan osakkeet alhaalla, toisin vuoroin ne taas nousivat. Ne saattoivat joskus nousta niin äkisti, että Alexin täytyi ottaa esille ne pari kolme kameravalokuvaa, jotka hän oli ottanut ruudulliseen skotlantilaispukuun puetusta Tildasta. Mutta niin korkealle ne eivät sentään koskaan nousseet, että Eleonora olisi menettänyt arvoasemansa julkisena flammana, jota sitäpaitsi äidillinen Alexandra-rouva kannatti.

Sen sijaan saattoivat ne kyllä vaipua niin alhaalle, että hän naureskeli itseänsä tunteilevaksi kuutamosankariksi.

Permantopenkillä nojasi Tilda hiukan olkapäällään Alexia vasten aivan avoimesti, aivan ujostelematta, mutta ei niin paljon, että sitä olisi voinut samalla pitää sopimattomana. Sillä sitä ei äiti olisi sallinut. Muuten hän ei tavannut Alexia usein eikä kovinkaan paljon viime aikoina enää häntä ajatellut. Pitkät ajat hänestä tuntui kuin Alexis olisi tykkänään hänet unohtanut, mutta sitten ihan odottamatta ja ilman aihetta oli tämä soittanut taas puhelimella ja tahtonut tavata Tildaa, ja silloin oli tietenkin mahdotonta olla nauttimatta kaikkea sitä iloa, mitä hetki saattoi tarjota.

Rouva Murius oli sanonut teatterissa käynnin johdosta:

»En oikein tiedä, mitä sanoisin, pikku Tilda. Mutta niin kai asia on, että sinun nyt jo pitää alkaa vastata itsestäsi.»

Siihen Tilda oli varmasti uskonut kykenevänsä.

»Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?»

»Sangen hyvin», vastasi Tilda. »Ettei ole hulttio, enkähän minä ole.»

Pientä painallusta olkaa vasten ei voinut sanoa hulttiomaisuudeksi, mutta Alexis sanoi kuitenkin äkkiä:

»Älä istu noin, Tilda, se näyttää liian tuttavalliselta!»

Alexis oli tullut ajatelleeksi, että takanaistujat saattoivat tarkata heitä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että kotiin kulkeutuisi sana hänen teatterissa käynnistään pikku Tilda Muriuksen kanssa: ei silti, että hän olisi aikonut sitä kieltää, jos se tuli puheeksi, sillä hänen ikäisensä nuori mies tekee mitä tahtoo. Mutta hänen täytyi siinä tapauksessa ainakin voida vakuuttaa, että neiti Murius oli käytökseltään nuhteeton daami.

Näytännön jälkeen he menivät kiireesti kotiin, jotta rouva Murius ei tulisi levottomaksi. Aivan toisin kuin rouva Paschilla, oli hänellä tapana iltaisin odottaa sekä miestänsä että lapsiansa, niin että hän itse joutui vuoteellensa vasta kaikkein viimeksi. Ainahan hänellä oli askartamista. Alexis saattoi siis Tildan kiireesti portille. Tämän portin luona hän pari kertaa oli yrittänyt suudella Tildaa, vaikka turhaan, sillä suutelut olivat Tildan mielestä tuhmuutta, joka oli melkein verrattavissa Alexin ensimmäisiin teeskenteleviin mairitteluihin Garibaldin tanssiaisissa.

Samaan aikaan Bourgsten saattoi neiti Liwiniä autoonsa, jota hän itse ohjasi.

»Rakas neiti Liwin», sanoi Bourgsten, »enpä luule näytelmäkappaleen teitä erikoisesti miellyttäneen. Mennään syömään pieni illallinen ja juomaan lasi hyvää viiniä!»

Hän oli illan kuluessa huomannut Elman hajamieliseksi, vaikka oli tehnyt parhaansa väliaikoina pitääkseen keskustelua vilkkaana. Elma ei tuntunut täysin vapaalta, mistä tämä sitten mahtoikaan johtua, eikä Bourgsten tahtonut eritä hänestä jättämällä epäedullista vaikutelmaa. Hän muisti tyttömäisen kirkastumisen, kun Elman luottamus kasvoi, punastuksen, joka melkein itseänsä ujostellen saattoi pelmahtaa hänen kasvoilleen jostakin odottamattomasta kohteliaisuudesta, punastuksen, joka ulottui aina silmien reunaan saakka ja lisäsi niiden loistoa vähentämättä kuitenkaan katseen arkuutta; päinvastoin, juuripa siten tehden sen vieläkin viehättävämmäksi.

Bourgsten tahtoi uudelleen nähdä tämän kirkastumisen ja punastumisen, jotka, siitä hän oli vakuutettu, oli varattu vain aniharvoille.

Bourgsten tilasi erinomaisen illallisen pyydettyään itse saada valita sen, näyttääkseen, että hän pystyy arvaamaan Elman maun; viiniluettelon vuosikertoja hän valikoi sangen kauan; paperosseja tuotiin pöytään. Bourgsten arvasi, ettei Elma ollut tottunut siihen, että hänen vuokseen nähtiin näin paljon vaivaa, ei ainakaan tämänluontoista huomaavaisuutta. He joivat ensimmäisen maljan pohjaan.

»Kertokaa minulle», pyysi Bourgsten, »mitä te nyt näette edessänne?»

»Mitäkö näen edessäni? Vuosi sitten, kun olin sairaana, näin edessäni kuoleman. Nyt tuntuu melkein tyhjältä tietää, ettei mitään ole tullut sen tilalle.

Bourgsten sanoi:

»Minä puolestani näen edessäni suuria yrityksiä ja tuottavampaa toimintaa kuin nuorena miehenä unelmoinkaan. Kuolemaa ei minulla ole aikaa ajatella, mutta minä kammoksun vanhentumista.»

»Sitä minä en ole koskaan ajatellut.»

»Sitä teidän on täytynyt ajatella.»

»Siinä tapauksessa pikemminkin tervehtiäkseni sitä tervetulleeksi.»

»Te petätte itseänne. Te luulette olevanne vähemmän nainen kuin todellisuudessa olette.»

Ja kun Elma oli vaiti ja tuntui odottavan jatkoa, lisäsi hän:

»Ja juuri se antaa teille niin erikoisen viehätyksen. Me olemme samanikäisiä, neiti Liwin, ja kun minä näen teidät nuorekkaana ja iloisena, on kuin itse nuorentuisin.»

Bourgsten näki punastuksen, joka nousi silmien alle pöydän toisella puolen.

Ja vähitellen tuli se avomielisyys, josta hän piti ja jota hän oli tahtonut saada esiin, jälleen Elman olentoon. »Kuinka vähän siihen tarvitaan!» ajatteli Bourgsten liikutettuna: »Pari lasia viiniä, salin lämpö, ruuan ja hajuvesien tuoksua, paperossi, vähän leikittelyä sillä ja sen haihtuminen savuksi!» Silmissä, jotka jo avonaisemmin, väliin jonkinlaisella naivilla odotuksella, loivat katseensa häneen, kimmelsi kiitollisuus. Bourgsten tunsi halua uskoutua Elmalle, tulla vuorostansa velalliseksi. Se tuntui hänestä rehelliseltä. Hänen täytyi antaa Elmalle vuorostaan tilaisuus osoittaa hyvyyttä, mielenkiintoa, osanottoa.

Hän kertoi kestämistään vaikeuksista, siitä kiusallisesta ajasta, jolloin hän erosi vaimostaan. Heillä oli ollut lapsi, mutta se oli kuollut, ja hän oli surrut sitä kovasti. Uusiin naimisiin meno oli hänestä vastenmielistä, hänellä ei ollut aikaa avioliiton kahnaukseen.

»Mutta miksi te ette ole mennyt naimisiin?» kysyi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin.

»En ole tahtonut.»

»Senhän kyllä ymmärrän, mutta miksi ette ole tahtonut?»

Silloin synkkeni ja jäykkeni Elma uudelleen.

»Minä vakuutan teille: minun kohtalossani ei ole mitään kiinnostavaa.»

Bourgsten nuhteli häntä, että hän vetäytyi pois siitä luottamuksesta, siitä ystävyydestä, jota hän jo puolittain oli hänelle luvannut, mutta hänen ei onnistunut enää saada Elmaa mukaan. Jollakin tavoin, sen hän käsitti, oli hänen täytynyt jälleen torjua Elma luotansa. Elma ei sietänyt minkäänlaista yritystä katsahtaa hänen entisyyteensä. »Eihän siinä nyt voi olla mitään niin salaperäistä», ajatteli Bourgsten. »Minä en totisesti häntä ymmärrä.»

Tuli lähdön aika; Elma katsahti rannekelloonsa, ja Bourgsten käsitti sen toivomukseksi, että illan yhdessäolo päättyisi. Mutta sillävälin kun Bourgsten pyysi laskua ja hoiti maksun, katui Elma jo, ettei päinvastoin ollut koettanut iltaa pitkittää. Salissa istui vielä paljon väkeä, ei olisi ollut millään tavoin huomiota herättävää, jos Bourgsten ja hän olisivat viipyneet vielä hetken.

Ja äkkiä hän katui, ettei ollut vastannut Bourgstenin kysymyksiin, ettei hän sensijaan, että uudelleen linnoittautui vihollismuurien, arvokkuuden muurien taakse, antanut kaiken koreilun mennä, ollut avoin — ja uskoutunut ensimmäiselle ja ainoalle ihmiselle, jolle vihdoinkin olisi voinut keventää koko sielunsa.

Nyt teki hänen mielensä pyytää: »Ei vielä! Älkää menkö vielä! Vain muutaman minuutin kärsivällisyys, niin minä voin alkaa puhua. Ettekö näe, kuinka lähellä olen?»

Mutta Bourgsten ei nähnyt mitään. Hän antoi tarjoilijalle suuren setelin ja sai tältä kumarruksia siitä, mitä jätti lautaselle, jolla jäännös tuotiin takaisin. Elma seurasi hänen kättensä liikkeitä, kun hän kopeloi lompakkoansa. Sivumennen hän otti siitä erään paperin ja vilkaisi siihen kirjoitettua muistiinpanoa. Hänen ajatuksensa olivat jo jättäneet Elman.

Elma oli epätoivoinen. Tämänkin ainoan saamansa tilaisuuden hän oli laiminlyönyt. Hän olisi tahtonut tehdä tinkimättömän ja täydellisen tunnustuksen, jonka suhteen Bourgsten sitten olisi saanut menetellä, miten tahtoi.

»Olemmeko valmiit?» kysyi Bourgsten, ja Elma nousi.

He menivät odottavaan autoon. Ulkoilman kylmyydessä, joka salin lämmön jälkeen tuntui hyvin kirpeältä, tunsi Elma melkein pyörryttävää tunnetta. Bourgsten auttoi hänet autoon ja kääri hänen ympärilleen huolellisesti suuret vällyt sekä istui itse hänen viereensä ohjaamaan. Kadut olivat hiljaiset; vuoden ensimmäinen lumi putoili niille pieninä hiutaleina.

Bourgstenista tuntui, että Elmaa hiukan hytisytti.

»Paleleeko teitä?» kysyi hän huolestuneena.

Elma teki kieltävän liikkeen, mutta vasemmalla kädellään veti Bourgsten vällyjä paremmin hänen ympärilleen. Tässä huolenpidossa tuntui olevan erikoista hellyyttä. »Mutta parin minuutin kuluttua on kaikki kuitenkin ohi!» ajatteli Elma. Ja häntä vilutti niin, että tarvittiin koko hänen tarmonsa ruumiin puistatuksen pidättämiseen.

Hänen huoneensa odottivat häntä aistikkaan ikävinä, mukavuudessaankin tympäisevinä, liian monien katkerain muistojen, liian monien unettomien öiden todistajina. Niissä neiti Liwin eli kunnioitettua ja mukavaa elämäänsä, jonne ei mitään tunkeilevia tiedustelijoita päästetty sisään. Elman mieli ei tehnyt sinne enää — mutta sinnehän hänen kuitenkin oli pakko mennä. Hänen päähänsä pälkähti pyytää Bourgstenia tekemään ajeluretken kaupungin ulkopuolelle, vain lykätäkseen eronhetkeä; mutta hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen todellisen mielialansa.

Auto pysähtyi hyvin ohjattuna hänen ulko-ovensa edustalle. Bourgsten hypähti ulos ja ojensi kättänsä tueksi. Elma löysi avaimen oveen ja aukaisi sen. Silloin hän ei enää voinut pidättää itseänsä.

Harkitusti se ei tapahtunut, ja kuitenkin oli kuin hän koko kotimatkalla ei olisi ajatellut mitään muuta. Arkailun ja pelon kahleet hänen sisässään katkesivat, hän kiersi käsivartensa Bourgstenin ympärille, puristi häntä ja painoi kasvonsa hänen nuttuansa vastaan.

»Älkää jättäkö minua vielä.»

»En, en, kultaseni», vastasi Bourgsten. »Tietenkään en.»

3.

Bourgsten oli yllätetty. Tätä hän ei totisesti ollut osannut aavistaa.

Hapuillessaan ylös portaita, joissa Elma ei ollut sytyttänyt valoa, Bourgsten ajatteli: »Onko hän mieshullu, hysteerinen? Mihin seikkailuun antaudunkaan?» Mutta kun hän jälleen näki Elman kasvot, näki hän, että ne olivat tyynet, ilman kouristuksen tai kyynelten merkkiä, ainoastaan tuon tyttömäisen ujouden tai odotuksen kirkastamat, jonka hän jo tunsi ja joka niin suuresti oli häntä miellyttänyt.

Niinpä Bourgsten kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Minä en tahdo tulla liikutetuksi», ajatteli hän, mutta ei voinut sitä ehkäistä.

Ja tultuaan Elman huoneeseen, missä Elma sytytti vain pienen himmeäkaihtimisen pöytälampun, ja kohdatessaan jälleen hänen katseensa, näki hän uudelleen tuon arvoituksellisen liikutuksen, joka mykisti Elman itsensäkin; silloin hän veti Elman luoksensa ja suuteli hänen huuliaan. Suudelmat lämmittivät häntä, syvä hiljaisuus heidän ympärillään ja tämä käsittämätön, polttava odotus, joka sanattomana siirtyi Elmasta häneen, kiihdyttivät häntä.

Mutta kun Elma lepäsi hänen sylissään häveliäänä ja kankeana, elottomana, pateettisena, odottaen tulevansa temmatuksi pois elottomuudestaan ja kasvot taapäin käännettyinä, epätoivoisina, ikäänkuin hän vaatisi Erikiä tunkeutumaan hänen salattuun maailmaansa ja nostamaan hänet ylös valoon, ymmärsi Erik suuteloittensa ja hellien sanojensa jäävän auttamattomasti tehottomiksi. Sillä hänhän ei rakastanut Elmaa. Vain syvä sääli pidätti häntä täällä — sääli, jota hän piti elämänsä ristinä, se kun joskus oli muuttunut hellyydeksi ja temmannut hänet mukaansa kauemmaksi kuin hän halusi.

Niinpä oli hänellä se tunne, että hänen täytyi auttaa Elmaa säilyttämään sitä illusionia, jonka Elma oli heidän kohtauksensa laadusta saanut.

Ainakin toistaiseksi.

Hän pakotti itsensä kuiskaamaan:

»Kultaseni!»

Siihen ei Elma vastannut. Hän ei ollut enää Bourgstenin sylissä. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, niin että Erik ei enää nähnyt niiden ilmettä.

Sääli runteli Erikiä, hän astui muutaman kerran edestakaisin matolla, joka vaimensi askelten äänen. Elma oli ihan hiljaa, talo hiljaa, katu hiljaa. Bourgsten kuunteli, eikö kuuluisi yhtään ääntä tähän vähitellen kaameaksi muuttuvaan hiljaisuuteen. Erään autotorven törähdys kaukaa tuli hänelle kuin vapauttavaksi merkinannoksi maailmasta, ulkopuolelta tätä huonetta, josta hän nyt vain halusi päästä pois. Hän lähestyi Elmaa jälleen, suuteli hänen jääkylmiä käsiänsä.