Part 12

»Hulda antoi minulle mainion ajatuksen. Kuinka ei kukaan ole tullut sitä ennen ajatelleeksi? Minä otan itselleni ottolapsen.»

Hulda oli myöskin nukkunut eikä enää niin tarkoin muistanut, mitä apukeinoja hän oli käyttänyt saadakseen neidin tyyntymään. Mutta kun neiti, nähdessään Huldan epäröivän ilmeen, heti selitti, että ihan pieni lapsi ei voinut lainkaan tulla kysymykseen, vaan jo puolikasvuinen tyttö, noin esim. viisitoistavuotias, alkoi hänkin innostua.

»Aikooko neiti panna ilmoituksen lehtiin?»

»En, minä tunnen erään lapsen, jota olen tullut ajatelleeksi, ja aion tiedustella sitä.»

Palatessaan työstään sinä päivänä poikkesi Elma erääseen kultasepän liikkeeseen ja osti Huldalle muistolahjan. Hän tahtoi tuottaa iloa. Ehkä kääntyisi hänen elämänsä nyt vihdoinkin uuteen suuntaan, ehkäpä epäonnistumisten ja erehdysten aika lopultakin oli ohi.

Elma ryhtyi pian puuhaan. Ja muutamia päiviä myöhemmin hän oli matkalla kätilön luo, jonka kotona hänen tyttärensä oli syntynyt. Menneiden vuosien kuluessa hän oli tosin joskus, vaikka tahtomattaan, tullut kulkeneeksi sen talon ohi. Hän oli nähnyt, että pieni nimikilpi portissa oli jäljellä, vaikka yhä enemmän ruosteensyömänä. Talo oli rappeutuneen kadun varrella, jonka pohjakerrosten pienet huoneistot olivat vähitellen joutuneet yhä enemmän lumppukauppojen, työpajojen tai inhoittavien ruoka- ja olutmyymälöiden haltuun. Kaikki täällä tuntui olevan tuomittu pian revittäväksi antaakseen tilaa ilmalle ja päivänvalolle, uusille, valoisammille ja siistimmille rakennuksille, kuten jo oli tapahtunut melkein kaikkialla naapuristossa. Kätilön harmaanruskea talo ja sen laikkainen murentuva rappaus oli jäljellä kuin jäännös salattujen tekojen ajoilta, kuiskauksista pimeissä portaissa, ennakoltasovituista koputuksista kapeille, vanhanaikaisille oville, joiden avain oli sisäpuolella.

Portista näkyi kuten ennenkin pieni »puutarha», rouva oli aina nimittänyt siksi pientä maatilkkua, jossa kasvoi kaksi vanhaa, korkeata puuta, joiden laihat latvat pyrkivät ylös ympäröivien seinien kaivosta, sekä erään huvihuoneen jäännökset. Vuokralaisia kehoitettiin istumaan sinne, kun ilma tai vuodenaika sen salli, ja talon vakinaiset asukkaat loivat uteliaita, ahnaita katseita alas, toivoen saavansa selkoa häpeällisistä salaisuuksista.

Elma nousi kolmanteen kerrokseen ja veti soittokellon rautalankaa. Hetken kuluttua avattiin ovi, ja sen raosta pistivät esiin kasvot, joiden silmälasien takaa välähti epäluuloinen ilme.

»Eikö rouva Gustavson tunne minua?»

»En, minun silmäni ovat niin huonot.»

»Ehkä rouva Gustavsonilla on muistiinpanoja niistä, jotka aikojen kuluessa ovat asuneet täällä?»

Ei toki! Ei, muistiinpanoja hän ei koskaan ollut tehnyt. Täällä kävi niin paljon sekä rouvia että neitejä, että oli mahdoton pitää selkoa niistä kaikista, ja mitä niihin tuli, jotka ottivat huoltoonsa lapset, niin nekin olivat keitä sattui. Ei, ei, täältä ei voinut minkäänlaisia tietoja saada.

Mutta Elma pani jalkansa oven vähin eikä väistynyt. Hän työnsi vaimon syrjään ja tunkeutui sisään.

»Mitä neiti täällä juoksee? Minä saan vain ikävyyksiä.»

Elma ei vastannut. Kädessään hänellä oli sadankruununseteli valmiina ja hän asetti sen keskelle pöytää, niin etteivät edes muorin huonot silmät voineet olla sitä näkemättä. Hän olisi ollut valmis ottamaan esiin vielä toisen setelin, jos olisi tarvittu. Mutta nyt ilmenikin, että rouva Gustavsonin muisti oli herännyt. Hän hymyili muinaiselle suosikilleen ja muutaman minuutin kuluttua oli Elmalla sen naisen nimi ja osoite, joka oli vienyt lapsen: eräs rouva Asp, erään peltisepän vaimo.

»Elääkö hän vielä?» kysyi Elma. »Hän näytti jo vanhalta.»

»Elää, elääpä tietenkin.»

Elma ei rohjennut kysyä, elikö lapsi myöskin.

Rouva Aspin piti asua Söderin puolella. Elma lähti seuraavana päivänä erääseen sikäläiseen vanhaan kaupunginosaan, joka myöskin näytti olevan tuomittu pian häviämään tai muuttumaan. Siellä oli vanhoja hökkeleitä, rykelmä pieniä taloja ja niiden välillä pyykkinuoria, siellä täällä matala pengermä ja pengermällä penkki ja tulpaaneja keväisin, muita kukkia vähän myöhemmin tai orastavia perunanlehtiä.

Elma meni erääseen eteiseen, josta kaksi ovea johti eri huoneistoihin. Kaikki ilmaisi pitkällistä rappeutumista: köyhyyden, pilaantuneiden ruuanjätteiden ja liian harvoin vaihdettujen vaatteiden haju oli kyllästänyt koko talon jo miespolvia. Hänen koputtaessaan toiselle ovelle ilmestyi hänen eteensä epäsiisti, nuorenpuoleinen nainen.

»Rouva Asp?»

»Niin olen», vastattiin.

»Minä tarkoitan erästä vanhaa ihmistä.»

»Jaa, se on sitten kyllä kuollut. Rouva tarkoittaa kai mieheni äitiä. Lapsilla on talo hänen jälkeensä.»

»Lapsillako? Eikös niiden joukossa ollut myöskin ottolapsia, ainakin yksi ottolapsi?» kysyi Elma väristen.

»Ei kai ne olleet perillisiä», vastasi nainen äreästi.

Vastenmielisesti hän väistyi syrjään ja päästi Elman huoneeseen. Inhoittava epäsiisteys tuntui vallitsevan siellä, eikä Elma tahtonut voida katsoa ympärilleen. Nainen ei millään tavoin pyydellyt anteeksi huoneen epäjärjestystä. Tänäkin päivänä oli Elmalla sadankruununseteli varalla. Hän pani sen pöydälle pesemättömien astioiden keskeen.

»Minä tulen rouva Gustavsonin luota», sanoi hän, »ja tahtoisin tietoja eräästä tyttölapsesta, joka jätettiin tänne viisitoista vuotta sitten ja jolle rouva Gustavsonin mukaan kai annettiin nimeksi Matilda. Rahat maksettiin kerta kaikkiaan ja ilman ehtoja. Ei ole tarkoitus vaatia minkäänlaista tiliä», lisäsi hän.

»Siitä minä kyllä voin antaa tietoja», vastasi nainen. »Sen kakaran muistaa mieheni vallan hyvin. Että se oli parempien ihmisten lapsia, ymmärsi hänen äitinsä heti, sillä pari kuukautta sen jälkeen tuli eräs rouva ja vei tytön pois vaunuissa eikä pyytänyt takaisin yhtään äyriä hänkään. Ei, kiireesti vain pois.»

»Eräs rouva?» toisti Elma. »Vaunuissa? Minkä näköinen se rouva oli?»

»Sitä en tiedä, mutta se oli melkein itkenyt lapsen nähdessään, niin että se kyllä oli äiti, vaikkei ehkä ilmoittanutkaan oikeata nimeänsä.»

»Ilmoittiko hän nimensä?»

Likaa muistamatta Elma vaipui istumaan eräälle tuolille. Vaimo kopeloi hetken erästä piironginlaatikkoa, ja pian senjälkeen oli kellertynyt paperi Elman kädessä. Hän ei halunnut heti siihen katsoa, hänen ei sopinut täällä näyttää liikutustaan, hän viittasi vain pöydällä olevaa seteliä, noikkasi hiukan päätään ja meni ulos puristaen paperia kädessään.

Niinpä hän oli siis perillä! Mikä selittämätön historia mahtoikaan piillä naisen sanojen takana? Mikä ihminen se mahtoi olla, joka oli käynyt noutamassa lapsen, missä tarkoituksessa, mitä tulevaisuutta varten? Elma pisti paperin päällysnuttunsa taskuun, yhä puristaen sitä kädellään. Hän kulki suoraan eteenpäin; hän oli näillä seuduin melkein eksyksissä ja tunsi paikat vasta erään raitiotien päässä. Hänen ohitseen kulki tyhjä auto. Hän otti sen. Oli jo ilta, ja kun hän tuli kotiin, meni hän maata.

»Minä olen sairas», ajatteli hän, »minun täytyy olla sairas; minähän en siedä mitään enää...» Hänestä tuntui, että hän tuskin hengitti, ja kuitenkin oli kaikki hänen sisässään pelkkää tuskaa, pieninkin liike, sydämen nopea tykintä, kaikki teki kipeää.

Hän ei ollut kuvitellut, että päämäärään pääseminen saattoi olla näin selittämättömän kiihdyttävää.

Kun Hulda tuli tuomaan teetä, pelästyi hän ja tahtoi lähettää noutamaan lääkäriä, mutta Elma kielsi sen. Hulda pakotti hänet juomaan teetä. Sitten Elma levähti taas. Hän odotti, kunnes oli varma, ettei enää mikään häirinnyt, ei puhelin eikä Huldan hyväntahtoisuus. Silloin vasta hän rohkeni viimein ottaa esiin paperin ja luki:

»15. päivänä syyskuuta 19.. nouti allekirjoittanut rouva Karoliina Aspin luota pikku Matildan, tuntemattomien vanhempien lapsen, viiden kuukauden vanhan.

Alice Murius, rouva.»

Tämän jälkeen seurasi osoite sekä ikäänkuin jälkikirjoituksena ilmaus ajatuksesta, joka viime hetkellä näyttää johtuneen tämän rouva Muriuksen mieleen: vakuutus, että lapsi hänen luonaan saisi hellää hoitoa. »Minun kauttani», oli siihen kirjoitettu, »niin kauan kuin elän, voi lapsen äiti aina hänet löytää.»

Elma kumartui tämän paperin yli, jossa tuntui inhoittavan asunnon ja sen piirongin tuoksua, jossa se oli ollut niin monta vuotta. Häntä puistatti ankara nyyhkytys; itkua se ei ollut. Tämmöisen varalle ei hänellä enää ollut kyyneliä.

»Lapseni!» kuiskasi hän hiljaisessa yössä, joka niin usein oli tuonut hänelle pahoja näkyjä, vihaa, pelkoa, joka oli herättänyt eloon menneisyyden kummituksia ja pakottanut häntä väsyttävään kamppailuun olemattoman kanssa, joka oli täyttänyt hänet kauhulla yksinäisyyttä kohtaan, johon hän oli tuomittu vajoamaan yhä syvemmälle.

Vihdoinkin yö toi armeliaana hänelle elävän todellisuuden tai ainakin toivon siitä.

7.

Elma alkoi nyt varovasti tiedustella. Tuo nimi Murius ei ollut hänelle tuntematon. Selittäen toimivansa toisen henkilön puolesta hän antoi sen juristin, jonka neuvoja hän eri tilaisuuksissa oli käyttänyt asioittensa hoitoa varten, kuulustella, mikä senniminen perhe saattoi olla kysymyksessä. Tiedustelut johtivat pian tulokseen, ja tiedot olivat hyviä. Konserttimestarin perhe oli kunnioitusta nauttivaa, eli ahtaissa oloissa, heillä oli kolme poikaa, ja he olivat ottaneet kotiinsa kasvattityttären.

Mutta Elma tahtoi tietää enemmän. Hän karttoi vieläkin persoonallista kosketusta näiden vieraiden kanssa. »Kunnioitusta nauttiva» ei vielä ilmaissut paljon. He saattoivat kuitenkin olla epähienoja ja tehdä johtopäätöksiä, joita ei sopinut tehdä, jos ottolasta nyt ruvettaisiin tiedustelemaan. Muusikerinperhe, se ei Elmasta ollut vielä kylliksi luottamusta herättävää, ja varsinkin hän arvosteli rouvaa, sitä naista, joka oli vienyt pois hänen lapsensa vaunuissa, ikäänkuin löydön. Hän oli epäilemättä omituinen nainen, ehkäpä oikullinenkin. Mitä oikeastaan oli kaiken tämän takana?

Onni suosi Elmaa. Hän tapasi erään oopperanregissöörin ja käytti tilaisuutta kysyäkseen tältä, mitä hän tiesi konserttimestari Muriuksesta ja tämän lähimmistä omaisista. »Olen kuullut ystävieni puhuvan hänestä», sanoi hän.

»Se ei minua kummastuta», vastasi regissööri, »ukko Murius on kunnon mies ja suuri originelli.»

Kertoi sitten yksityiskohtia. Sanoi ukon ulkomuodon olevan mitä vanhanaikaisinta mallia; puolipitkä tukka iänikuisen lievetakin kaulurin yllä, selkä kumarassa, hajamielinen katse rillien takana, joiden nauha meni korvan yli. »Nykyjään», sanoi regissööri, »jolloin muusikerit ovat kuin insinöörejä, hammaslääkäreitä tai luutnantteja!»

Ukko oli ollut oopperassa enemmän kuin puolet elämäänsä, ja joka kerta, kun uutta, suurempaa teosta ryhdyttiin harjoittamaan, tapahtui poikkeuksetta, että Murius tuli aina mieskohtaisesti johtajan luo ja anoi juhlallisesti eroansa, vakuuttaen, ettei hän mitenkään kykenisi enää hoitamaan osaansa kunnollisesti. Johtajat, toinen toisensa jälkeen, olivat taputtaneet häntä olalle ja pyytäneet häntä olemaan levollinen, ja Murius oli silloin seissyt neuvottomana, sangen kunnioittavana, väännellen käsiään ikäänkuin olisi niitä kuivannut, sisäisen kamppailun vallassa. Sillä vaikka johtaja aina, olipa hän kuka tahansa, oli konserttimestarin mielestä kaiken hienon ja ylhäisen huippu, kaiken suuruuden tunnuskuva ja tärkein henkilö Ruotsinmaassa, ajatteli ukko kuitenkin sisimmässään, ettei hän, tämä johtaja, käsittänyt yhtään mitään siitä, mitä musiikki todellisuudessa on, eikä siis mitenkään voinut ratkaista, mihin konserttimestari pystyi. Siinä hän seisoi sisäisen ristiriidan raatelemana, kunnes korkeat asianomaiset sanoivat ratkaisevasti: »Ei tässä mikään auta, herra Murius, asia on selvä!» Ja ukko asettui silloin jälleen paikallensa orkesterissa, jossa hän oli vieläkin ehdottomasti kantavana voimana.

Enempää ei Elma kuitenkaan saanut siltä taholta tietää, ja ukosta itsestään hän ei oikeastaan välittänyt. Hän ei voinut karttaa kiusallista mielikuvaa bohemiympäristöstä, jossa yö tehtiin päiväksi ja päivä yöksi, jossa lapset jätettiin oman onnensa nojaan, jossa velkoja ei maksettu ja jossa rouva käytti italialaisia tai ranskalaisia, kirjavilla saaleilla koristettuja fantasiapukuja.

Elma meni sille kadulle, missä he asuivat, kulki ohi talon, joka oli tavallinen Östermalmin talo, vanhaa, yksinkertaista tyyppiä. Katu ei myöskään kuulunut kaikkein hienoimpiin. Hän meni sisään lukitsemattomasta katuovesta, astui hitaasti portaita ylös, etsien ovilta sitä nimikilpeä, jota hän tahtoi nähdä. Huoneistosta kuului soittoa ja sitten nuorekasta naurua, mutta ketään ei näyttäytynyt, ja Elma meni taas alas. Kaikki oli ollut kovin arkipäiväistä ja lisäksi niin vähän valaisevaa kuin mahdollista. Kotona tiedusteli Hulda:

»No, miten sen ottotyttären laita on?»

»Minä kuulustelen vielä», vastasi neiti Liwin.

Hän ei saanut päätöstä tehdyksi. Näin likellä päämäärää peloitti häntä äkkiä viimeinen askel. Hänen täytyi löytää jokin lähentymisen muoto, jottei heräisi mitään ilkeitä luuloja, jottei mikään tuntuisi teennäiseltä ja kahnauksia aiheuttavalta. Rahaa hän oli valmis maksamaan, mutta ei tahtonut kuitenkaan joutua kiristyksen alaiseksi, ja pohjimmalta hän pelkäsi vielä, että lapsi itse voisi tulla hänelle pettymykseksi — viimeiseksi ja sellaiseksi, jota hän ei enää saattaisi kestää.

Toistaiseksi riitti hänelle tieto, että lapsi oli olemassa, elossa. Vielä sisälsi tämä tieto kaikki ihanat mahdollisuudet. Vielä hän tahtoi tuutia toiveissansa.

Tuli toukokuu ja toukokuinen ilma kaupunkiin. Ei vain tavallinen ilma, tavallinen tuuli: kirpeä syksyllä, pistävä talvella, pölyinen kesällä, ei, vaan oikea kevättuuli, kipakka ja reipas ja vinha, niin että liput paukkuivat kilpaa kuin laukaukset, iloista, epäsäännöllistä, pirteätä paukkinaa, ja kaupungilla näkyi vaunuja, täynnä vastaleivottuja ylioppilaita, poikia ja tyttöjä, vähän viluisia ja sininenäisiä, ilman päällysvaatteita, sillä muutoin ei kukitusta olisi näkynyt, mutta kuitenkin hilpeitä.

Tänä keväänä tuli monien muiden joukossa myöskin pääkonsuli Paschin ainoa poika ylioppilaaksi.

Se oli tapahtuma! Ylioppilastutkinto ei ollut juuri keskimääräistä loistavampi opettajien mielestä, mutta suurenmoinen tapaus muhkean pääkonsulin ja kauniin Valkoisen papukaijan silmissä. Sinä päivänä ylpeä isä kirjoitti suuren shekin ylioppilas Alexis Paschin nimelle. Onnellinen äiti odotti autossaan ylioppilasta, nähtyään toverien, ihailijain ja ystävätärten seppelöivän, syleilevän häntä, hautaavan hänet kukkien alle, ja vihdoin nostavan ilmaan hurraten! Alexilla oli jo keppi, paperossikoteloita, helminapit paidanrinnuksessa, kultakello, matkalaukku, vaakunasormus. Rouva Alexandran oli kuitenkin onnistunut keksiä vielä uusi lahja: mitä kallisarvoisin lompakko säilytyspaikaksi shekille, joka odotti häntä kotiin tullessa.

Illalla oli määrä antaa suuret päivälliset kaikille Alexin tovereille, ja Alexis, aina gentlemannina, oli näihin lukenut myöskin entisen toverinsa Pontus Muriuksen, joka muutoin oli hypännyt yhden luokan yli ja tullut ylioppilaaksi jo viime vuonna.

Jos Muriuksen kodin seinät olisivat olleet lasista ja neiti Liwin olisi voinut nähdä niiden läpi, olisi hän ehkä saanut syytä epäluuloonsa, että tämä koti ei ollut ilman bohèmileimaa. Salissa olivat kaikki perheenjäsenet Pontuksen ympärillä, joka oli lähdössä myöhäisille päivällisille pääkonsulin luokse ja juuri saanut ylioppilasfrakkinsa — aikoinaan isän paras oopperafrakki, vaikka siitä tosin oli sangen kauan — uudelleen korjatuksi päivän kunniaksi.

Salina ei enää ollut vanha, suuri sali, sillä konserttimestari oli vihdoin havainnut, että tämä huone, huoneiston suurin, oli ainoa hänelle todella soveltuva. Täällä hän saattoi arvokkaimmin vastaanottaa oppilaansa. Pihanpuolinen huone, jossa hän oli kärsinyt notarioiden kotiintulosta öisin, oli nyt Pontuksen hallussa, tämä kun tarvitsi eri huonetta opintojansa varten. Sitten oli äidillä ja Tildalla yhteisesti sisin huone, ja tämän huoneen ja isän uuden, suuren huoneen välillä oli supistettu ruokasali, kauhean ahdas, varsinkin kun pikku Libertin telttasänky oli yöksi tuotu sisään, ja kun äkäinen apuihminen, joka oli hankittu konserttimestarin oppilasluvun jälleen lisäännyttyä, oli laittanut sen kuntoon.

Tällä hetkellä perhe oli koolla vielä korjaamattoman päivällispöydän ja ikkunan välissä, missä Pontus seisoi puettuna hännystakkiinsa.

Hännystakki oli liian ahdas, polvet, kyynärpäät ja ylimalkaan kaikki saumat kiiltävät. Se oli vanhanaikainen. Valkoinen kaulaliina oli puhdas, mutta ei uusi.

»Ei sitä niin huomaa sähkövalossa», sanoi rouva Murius lohduttaen. »Illalla, kun siellä on valoa, on se kyllä hyvä.»

»Ei se siitä parane», sanoi konserttimestari. »Minulla ei ole varaa hankkia pojalleni edes kunnollista hännystakkia.»

»Kaikki hännystakithan ovat ihan samannäköisiä», sanoi kokematon Tilda. Pontuksella oli amerikankultaiset kellonperät, jotka Garibaldi oli lahjoittanut. Niistä olisi saanut niin vähän, jos ne olisi myynyt. Pontus oli ottanut selkoa. Mutta kelloa ei voinut näyttää, sillä se oli vain kuhmuinen hopeanauris.

Tilda oli pessyt ja harjannut Pontuksen tukan, äiti oli tiputtanut hänen vaatteilleen pari pisaraa hajuvesipullosta, joka oli ollut hänen peilipöydällään ikimuistoisista ajoista. Sen oli kerran jonakin valoisana hetkenä konserttimestari lahjoittanut, ja rouva oli sen huolellisesti säilyttänyt.

Pontus katsoi jalkojansa.

»Eikö koko talossa tosiaankaan ole parempia kenkiä?» kysyi hän.

Rouva Murius laski rahoja kukkarossaan.

»Mene kenkäkauppaan, poikani, ja koeta kenkiä. Kiiltonahka! Kauniit kengät vaikuttavat paljon pukuun», sanoi hän. »Mutta osta järkevästi!»

Itse hän kulki tohveleissa säästäväisyydestä ja yllään ikuinen, vanha, kiinalainen yönuttu, uudelleen vuorattu, uudelleen reunustettu, vielä varsin mukiinmenevä; silläkin säästi paljon vaatteita, kun käytti vain sitä kotosalla.

Jos neiti Liwin olisi nähnyt tämän yönutun, olisi hän ensi näkemältä voinut pitää sitä jonakin espanjalaisena saalina tai muuna kirjavana päällyskoristeena, mutta se oli Alice-rouvan uskollisin palvelija.

Sillä välin kun Pontus oli ostamassa kiiltonahkakenkiä, olisi Elma saanut nähdä tämän uskollisen palvelijan olevan sangen vilkkaassa liikkeessä seuraten emännän kaikkia nopsia liikkeitä järjestäessään perin ahdasta salia, missä pianon päällystä oli täynnä Tildan nuotteja ja Libertin yksityistä omaisuutta, tuolit Tildan koulukirjoja ja tekeillä olevaa uutta kesäpukua ja kaikkinaista muuta kamaa.

Sangen pian oli kuitenkin järjestys palautettu, ja Pontus pääsi vihdoin lähtemään jalassaan kiiltävät ja ahtaat kiiltonahkakengät, jotka olivat vähän kalliimmat kuin rouva Murius oli laskenut, ja joiden silmiinpistävä uutuus vain korosti frakin veran vanhuutta.

Tilda sanoi:

»Libert, me menemme ulkopuolelle katsomaan.»

Tilda oli ollut opiston pihalla, kun Alexis tuli ulos ylioppilaana, olipa hänellä ollut kukkiakin mukanaan. Mutta hän ei uskaltanut astua esiin. Siellä oli niin monta muuta, eikä hän ollut tavannut Alexia kuin ihan sattumalta sen illan jälkeen, jolloin tämä oli kutsunut hänet teatteriin. Tilda oli ymmärtänyt, ettei hänen esiintymisensä täällä kenties olisi ollut Alexin mielen mukaista. Olihan Alexin suorastaan tarvinnut muistuttaa häntä istumaan kunnollisesti teatterissa. Missään tapauksessa Alexis ei ollut sen jälkeen enää kutsunut häntä ulos eikä tuntunut tarvinneen uskoa hänelle mitään ikävyyksiänsä tai tyytymättömyyttään, sillä hän oli pysytellyt kokonaan poissa.

Tämä ei antanut aihetta olla rakastamatta Alexista eikä Tilda ollutkaan uskoton. Aleksis eli aina hänen mielikuvituksessaan: milloin hän pelasti Alexin hengen, milloin hän oli tullut äärettömän rikkaaksi, mutta pääkonsuli köyhäksi, ja Tilda antoi Alexille kaikki, mitä omisti. Pikkuasioita. Semmoistahan tekee mielellään, ja joskus Tilda kuvitteli myöskin, että Alexis oli jälleen muuttunut entiselleen, jolloin he leikkivät kesätalossa alaslaskettujen uudinten takana tai sellaiseksi, jommoinen hän oli ollut, kun he kävelivät valetähtien alla. Olihan Alexis sanonut tulevansa aina pitämään hänestä.

Libert ja Tilda kulkivat nyt Florankatua ylöspäin.

Paschin talon ulkopuolella kukki pieniä mantelipuita, aivan lehdettömiä, pelkkiä kukkia, hienoisia kuin auringonnousut; pitkin talon seiniä kiemurteli hienoja köynnöskasveja; kadun puolisella seinävierellä olivat nurmipenkit täysin valmiit ja vihannat. Ei edes kuninkaan linnan ympärillä ollut niin kaunista. Sisällä syötiin parhaillaan päivällistä. Ketään ihmistä ei voinut nähdä ulkoapäin, mutta Tilda tiesi, minkänäköinen valkoisen- ja kullanvärinen ruokasali oli, ja hän saattoi erinomaisen hyvin kuvitella mielessään koko päivälliset ja niiden käsittämättömän hienot ruuat.

Libert ja hän kulkivat edelleen käsi kädessä, tuuli yltyi, ja paperilappuja lenteli leveillä kaduilla, mutta sisarukset kyyristyivät ja tulivat hyvin toimeen tuulen kanssa.

»Muistatko sinä, kun olit rakastunut Alexiin?» kysyi Libert.

Tuhma viulunvinguttaja, joka luuli, ettei sitä, mistä ei enää joka päivä kuullut puhuttavan, enää ollut!

»Niin olen vieläkin», vastasi Tilda.

»Entä hän sitten?»

»Äsh! Ei kai hän koskaan ole sitä ollutkaan.» Libert käsitti kuitenkin yhtä ja toista. »Äsh» merkitsi: »hän tekee niin kuin tahtoo, mitä se tähän kuuluu?»... He kääntyivät ja tulivat takaisin Florankadulle, ja muhkealla marmoriparvekkeella näkyi nyt muutamia vieraita poltellen ulkoilmassa. Päivällinen oli päättynyt. Oli ehditty kahviin. Libert ja Tilda menivät toiselle puolelle katua; he eivät tahtoneet olla tunkeilevia. He katselivat vain hiukan salavihkaa, mutta Tilda näki nuoren isännän, Alexin, muiden joukossa. Ja vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä ja ulkona alkoi olla hämärä, ei hän kuitenkaan saattanut olla näkemättä, että asianlaita ei ollut lainkaan niinkuin hän oli väittänyt, vaan ihan päinvastoin: hännystakin ja hännystakin välillä oli suunnaton ero. Ilta pimeni, mutta Tilda ei tahtonut lähteä kotiin.

»Tiedätkö mitä, Libert», sanoi hän, »ei ole lainkaan niin hauska olla rakastunut kuin sinä ehkä kuvittelet.»

»Minä en kuvittele mitään», vastasi viulunvinguttaja.

»Älä vastaa niin typerästi. Joskus olen niin alakuloinen, etten välitä mistään, ja tänä iltana on juuri niin. Tahtoisin itkeä.»

Libert tuumiskeli kauan.

»Kävelläänkö ohi vielä kerran?» ehdotti hän.

Niin he kävelivät vielä kerran ohi, ensin edes ja sitten takaisin. Mutta kaikki Alexin vieraat ja hän itse olivat jälleen menneet sisään, parvekkeen ovi oli suljettu ja huoneessa loistivat kruunut. Juhlaa jatkui ja kesti arvatenkin vielä kauan. Sisarukset kulkivat aivan ääneti ohi. Tilda ojensi toista kättään ja kosketti hiukan rauta-aitaa ja erään mantelipuun ulointa oksaa, joka oli kasvanut hiukan liian kauas kadulle.

Seuraavana päivänä Pontus kertoi aamiaispöydässä, että juhla oli hänelle eräässä suhteessa ollut erittäin onnellinen ilta. Alexis oli ottanut hänet hiukan syrjään ja kysynyt, kuinka hänen taloudelliset asiansa oikeastaan olivat. »Sano vain ihan suoraan», pyysi hän, eikä Pontus ollut nähnyt mitään syytä salata olevansa ahtaissa oloissa. Hän ei kertonut omaisilleen, että vanhanaikainen frakki arvatenkin oli näytellyt osaansa ja herättänyt Alexin sääliä. Vähän myöhemmin, kertoi Pontus, oli myöskin pääkonsuli kutsunut hänet hiukan syrjään ja sanonut olevansa valmis avustamaan hänen opintojansa lainan muodossa. Hän teki sen poikansa vuoksi tämän suurena päivänä ja hänen pyynnöstään.

Tildan silmiin kihosivat kyynelet. Hän ei saattanut sitä estää. Hän muisti kultalankaristiä, jonka rouva Pasch Alexin pyynnöstä oli antanut hänelle. Ei kukaan voinut olla hyväntahtoisempi kuin Alexis.

Pontuksen jäähdyttävästä ilmeestä huolimatta kysyi Tilda: »Eikö hän lähettänyt terveisiä minulle?»

»Hän pyysi lausumaan kunnioituksensa kotiin, kun lähdin», vastasi Pontus. »Sinä voit ottaa siitä kunnioituksesta, minkä osan haluat.»

Libert kysyi uteliaana:

»Niinkö sanotaan: kunnioituksensa?»

»Niin, kun on hyvin suittu, ja nyt», sanoi Pontus ja nauroi hiukan happamasti, »on Alexis minun suojelijani ja hyväntekijäni. Se asema on hänelle kuin tehty, mutta hänen kunnioituksensa perhettä kohtaan on kaiketi senmukainen.»