Part 6

Mimmi Lähteenojan ohjelmisto on vuosien varsilla ollut jokseenkin samanlaatuinen. Siitä huolimatta hän kykenee miltei jokaisesta uudesta tehtävästään saamaan irti uuden muunnelman. Se merkitsee, että hänen asteikkonsa, ohjelmiston ahtaasta liikkumisalasta huolimatta, on harvinaisen laaja. Ja edelleen se merkitsee, että myöskin hänen tekniikkansa on joustava ja varma, kun se ulottuu aina uusiin ilmaisumuotoihin, vaikka sisällyksen — jos niin saa sanoa — eroavaisuus usein on kutakuinkin hiuksenhieno. Mehän tiedämmekin nti Lähteenojalla olevan tukenaan kaksi oivaa avua: taipuisa mimiikki (siihen liittyy myöskin varma naamioimistaito) ja vivahdusrikas ääni, jota näyttelijätär erinomaisella taidolla käyttelee.

* * * * *

— Lopuksi pieni persoonallinen muiston sirpale, ehkä itsessään aivan merkityksetön, mutta kenties kuitenkin omiaan osaltaan vähän valaisemaan Mimmi Lähteenojan taiteellista työskentelymetoodia!

Istuin aamupäivää näyttelijättären aurinkoisen kesäkodin parvekkeella Mankalassa. Oli kuunneltu linnunlaulut pihan vihreässä koivikossa, oli käyty näköalapaikat joen töyräällä ja tarkasteltu kukat ja kylvömaat. Ja miten olikaan, niin työntyi kahvikuppien ääressä tarina teatteriin — kuten aina tapahtuu siellä, missä kaksi tahi kolme teatteri-ihmistä yhteen tulee. Mimmi Lähteenoja pakisi puheliaalla tavallaan muistoistaan ja entisistä ajoista, "tohtorin" päivistä ja Ida Aalbergin vierailuista. Ja vähitellen myöskin muusta ja muista. Ehkäpä hän ei itse huomannutkaan, että hänen siinä juttuja kertoessaan liikkeet, eleet ja ääni taipuivat matkimaan niiden henkilöiden ilmaisukieltä, joiden vuorosanoja hän kulloinkin kertaili. Imitatsionia oli ilo katsella ja kuunnella; siinä välähtelivät "mallin" erikoisuudet, tietysti karrikoidun alleviivattuina, mutta sitä selkeämmin havaittavina:

— Muistatteko, kun hän tuli näin ja teki tämän liikkeen ja sanoi — —?

Miten terävän huomiokyvyn ja miten tarkan havaintojen muistamisen taidon tuo matkiminen paljastikaan! Muistiini juolahti erään kuuluisan ruotsalaisen näyttelijän kerran linkoama paradoksi: "Eihän hänestä voi tulla näyttelijää; hän matkii ihmisiä niin perin huonosti." Ja kun joku pyysi selitystä, jatkoi hän tähän tapaan: "Näyttelijän täytyy usein käyttää elävää mallia, jolta hän lainaa peruspiirteet näyttämön hahmoon. Hän ei tietenkään kopioi todellisen elämän ihmistä sellaisenaan, vaan hän ottaa mallista muutamat piirteet, joihin hän liittää toisia, muualta kokoomiaan huomioita ja mielikuvituksensa luomia lisiä."

Jotenkin tuohon tapaan arvailin siinä parvekkeella istuessani monen Mimmi Lähteenojankin luoman syntyneen. Niissä on niin väkevänä ja välittömänä elämän väri, että katsoja ehdottomasti tulee ajatelleeksi niiden olevan kirkastettujen todellisuushavaintojen pohjalle rakennettuja.

6.

Kirsti Suonio.

[_Kirsti Suonio_, o.s. Kjäll, syntyi Helsingissä heinäkuun 24 p:nä 1872 (vanhemmat: työmies Erik Johan Kjäll ja Erika Wass); käytyään kansakoulun nautti yksityisopetusta; hyväksyttiin oppilaaksi Suomalaiseen teatteriin joulukuun 17 p:nä 1890 ja on siitä lähtien yhtämittaa palvellut kansallista päänäyttämöämme; esiintyi ensimmäisen kerran näyttämöllä tammikuun 1 p:nä 1891 Kiven näytelmässä "Yö ja päivä" Annan (Liisan äidin) osassa; ollut valtion matka-apurahalla ulkomailla.]

Kukapa teatterinharrastaja ei tuntisi Kirsti Suonion Suorasuuta! Sehän on niin erinomaisen elävä ja veikeä näyttämöluoma. Siinä on mehevän huumorin ohella myöskin sydäntä, joten hyväntuulisuus on mitä herttaisinta. Kuinka verrattomasti tämä Catherine sinkahuttaakaan sutkauksiaan, kuinka vakuuttavan naivia onkaan hänen kursailemattomuutensa! Danzigin herttuatar herättää meidän vilpittömimmän myötätuntomme; Kirsti Suonio tempaa meidät vastustamattomasti mukaansa. Tuskinpa muistamme panna merkille sitäkään, että tästä Catherinestä tykkänään puuttuu ranskalaisuus. Vasta perästäpäin tulemme ajatelleeksi, että niin pesijätär kuin urhean Lefèbvren puolisokin olivat aivan — supisuomalaisia. Kirsti Suonion Suorasuu on reipas ja rivakka, välittömän sydämellinen ja aurinkoisen avomielinen ilmestys; ja nämä avut kai siinä korvaavatkin gallialaisen vilkkauden ja synnynnäisen keveyden puutteen. Joka tapauksessa: suomalainen teatteriyleisö laskee tämän esityksen näyttämönsä klassillisiin luomiin, aivan kuten Lindforsin Napoleoninkin.

Eikä Suorasuu kuitenkaan ole Kirsti Suonion, puhtaasti taiteellisessa suhteessa, kaikkein täysipitoisimpia saavutuksia. Nähdäkseni hän monetkin kerrat on näyttelijänä kohonnut korkeammalle kuin Sardoun historiallisessa komediassa; osunut paremmin ja täydellisemmin elävöitettävänään olevan ihmisen ytimeen ja hermoihin. Mutta siitä huolimatta Catherine on yleisön silmissä ikään kuin keskeisenä merkkiluomana Kirsti Suonion "tuotannossa." Se johtunee ensiksikin itse roolista ja toiseksi siitä seikasta, että Suorasuu oli näyttelijättären ensimmäinen loistava "lupaus" hänen uransa alkutaipaleella.

Yllä on jo viitattu niihin Kirsti Suonion päivänpaisteisen taiteilijaluonteen ominaisuuksiin, jotka välittömimmin katsomoon tehoavat. Mutta ne eivät vielä — niin merkityksellisiä kuin ovatkin — riitä hänen taiteensa määritelmäksi. Nuo luontaiset ominaisuudet ovat näyttämön taiteilijalle arvokkaita avuja, mutta yksin niiden varaan ei voi syvällisempää taidetta perustaa.

Kirsti Suonion taide on rehellistä ja tervettä. Siinä ei ole mitään teennäistä, ei pakotuksen jälkeä. Taiteilijatar kulkee halki elämän avoimin silmin, ja hänen silmänsä verkkokalvo on herkistynyt vaikutelmia vastaanottamaan. Mutta hänellä on myöskin varma valinnan kyky: hän osaa huomioistaan seuloa olennaisimmat detaljit, ne, jotka asian ytimen ilmaisevat. Ja niitä hän käyttää luomissaan. Hän ei rasita henkilökuviaan kaikilla siihen mahdollisesti sopivilla piirteillä; se pelastaa hänet pikku realismin arkisesta ahtaudesta.

Hänen taiteensa on realistista alkujuurta, mutta siinä on myöskin pieni romantiikan pisara; se on kai kotoisin siitä näyttelijättären ominaisuudesta, jota saattaisimme sanoa tunnekulttuuriksi — luontaista herkkää tunnettaan hän näet kernaasti runontuoksuiseksi hienostaa. Kirsti Suonio on kauniimmat voitonhetkensä viettänyt liikkuessaan niillä aloilla, joilla hän on tuntenut todellisuuden vankan maaperän jalkainsa alla. Mutta hän ei ole yksipuolinen. Myöskin mielikuvituksen ilmavissa maailmoissa hän on valloitusretkillä pistäytynyt. Niinpä on — vain yhden esimerkin mainitakseni — muistiini jäänyt hänen mehevällä huumorilla ja levein ottein tulkitsemansa (Larin Kyöstin) "Taikapeilin" hovirouva; se oli koko esityksen aidoin ja ehein satukirjaolento.

Kysyin kerran Kirsti Suoniolta, mistä osistaan hän itse enimmin pitää. "Oh, niitä on niin paljon sellaisia, joista pidän, että on vähän vaikea luetella. Olenhan näytellyt ihan kaikenlaisia — ingenueitä en kuitenkaan koskaan, en edes vihreimmässä nuoruudessani. Mutta jos nyt joitakin erityisesti rakastamiani ajattelen, niin johtuvat ehkä ensimmäisinä mieleeni Anna Mellilä (Tavaststjernan) 'Uramon torpassa', Anna Liisa ja Maija 'Tukkijoella.' Niin, ja sitä paitsi venäläiset akat, joista pidän aivan hirveästi."

Eikö tämä tunnustus tue juuri lausumaamme ajatusta, että Kirsti Suonion taide parhaiten soveltuu todellisuuden maaperästä välittömästi versonneita henkilökuvia elävöittämään?

Ja mitä noihin "venäläisiin akkoihin" tulee, niin on Kirsti Suoniolla juuri niissä ollut tilaisuus käytellä hyväntuulisen huumorinsa höystämää, luistavaa luonnehtimistaitoaan — jota usein on tukenut viisaasti ja taidolla käytetty _eloqventia corporis_ — ja edellä mainittua romanttista vivahdettaan.

Kirsti Suonion huumori ansaitsisi oman erikoisen lukunsa. Siinä ovat pääominaisuuksina, kuten sanottu, herttaisuus ja suorasukaisuus. Se merkitsee, että se on vapaata katkeruudesta ja vihlovasta ivasta; siinä on hyvin vähän ilkeyttä, mutta sitä enemmän suvaitsevaa ymmärtäväisyyttä ja aurinkoista anteeksiantavaisuutta. Siinä on — niin sanoakseni — aivan itsetiedoton, tahi ainakin siltä näyttävä, filosoofinen piirre, joka on sukua Diogeneen ylevämmyydelle.

* * * * *

Kirsti Suonio ei ole niitä taiteilijoita, jotka _aina_ osuvat naulan päähän. Toisinaan sattuvat hänen vasaraniskunsa koko paljonkin syrjään hairahtumaan — esim. silloin kuin hänen on liikuttava ympäristössä, joka on koko hänen rehevälle olemukselleen vieras. Kirsti Suonio on liiaksi tuores ilmestys mahtuakseen ahtaisiin budoaareihin ja liikkuakseen aivan kompastumatta liukkailla parkettipermannoilla. Salonkinäytelmässä häneen jää aina ja auttamattomasti sirunen Suorasuuta ja konversatsionikappaleissa hiven — Maijaa. Mutta mitä se todistaa? Vain sitä, että Kirsti Suonio aina ja empimättä uskaltaa ja tahtoo olla rehellinen. Ja loppujen lopuksi pitää taiteessakin paikkansa esi-isiemme sananlaskuun keskittämä elämänviisaus: rehellisyys maan perii! — Satutteko muistamaan Kirsti Suonion näyttämönaurua? Se on harvinaisen tarttuvaa. Se tulee sydämen pohjasta. Sellainen nauru ei ole aivan jokapäiväistä näyttämön maailmassa. Omasta puolestani luulen, että se on harvinaisempaa kuin oikeat kyyneleet...

MUUTAMIA NÄYTTÄMÖESITYKSIÄ.

1.

"Venetsian kauppias."

(Kansallisteatteri 1/III 1917).

On jo monta vuotta vierähtänyt siitä, kun Shylockin vuorosanat viimeksi kielellämme kajahtivat. Jäähyväisnäytännössä vanhassa Arkadiassa — viisitoista vuotta takaperin — esitettiin tosin neljäs näytös, mutta koko näytelmää ei suomalainen yleisö ole nähnyt sitten vuoden 1898, jolloin se — huhtikuun 13 p:nä — oli Benjamin Leino-vainajan 25-vuotisjuhlan ohjelmana.

Tämä Shakespearen valtaava näytelmä liitettiin Suomalaisen teatterin ohjelmistoon jo vuonna 1882; sen ensi-ilta oli Viipurissa joulukuun 1 p:nä mainittuna vuonna. Helsingissä se näyteltiin ensimmäisen kerran huhtikuun 13 p:nä 1883.

"Venetsian kauppias" oli järjestyksessä toinen suuren brittiläisen mestariteoksista, johon suomalainen yleisö näyttämönsä palkeilta sai tutustua; ensimmäinen oli kaksi vuotta aikaisemmin esitetty "Romeo ja Julia."

Teatterihistorioitsijamme sanoo, että "Venetsian kauppias" herätti tuskin vähempää juhlatunnelmaa kuin "Romeo ja Julia." Menestyksenhän väittää riippuneen "paremmin oivallisesta yhteisnäyttelemisestä ja näyttämölle panosta kuin yksityisten näyttelijäin taiteesta." Näyttämölle-asetus lieneekin ollut oloihin nähden aivan erinomainen. Niinpä kerrotaan karnevaaliyön gondooleineen, serenaadeineen ja riehuvine naamiojoukkoineen, samoin kuin kuutamokohtauksen Belmontin puistossa, Portian juhlasalin j.n.e. "antaneen enemmän kuin oli osattu odottaa."

Yksityisistä osista näyteltiin Shylock ja Portia etevimmin. Edellisessä tehtävässä oli Benjamin Leino "voimakas ja luonteenomainen ja hänen mahtavassa ulkonaisessa olennossaan oli jotakin, joka sai ajattelemaan langennutta patriarkkaa." Esityksen huipuksi kohosivat kohtaukset Tubalin kanssa ja oikeuden edessä, joissa koronkiskurin intohimo nousee korkeimmilleen. "Niissä", sanoo Aspelin-Haapkylä, "Leino merkillisellä kyvyllä käytti lahjojaan, saavuttamatta kuitenkaan korkeinta kantaa, jossa yksityispiirteiden tarkoitus kerrassaan katoaa kokonaisuuteen."

Sekin, jolle ei ole suotu nähdä Benjamin Leino-vainajaa Shylockina, voi uskoa ja ymmärtää, että tämä etevä luonnenäyttelijä, jonka suurpiirteinen ja tärisyttävän vaikuttava kuningas Lear kuuluu muistista hälvenemättömiin luomiin, Venetsian kauppiaana oli kuin "luku Mooseksen laista."

Portiana oli ensiesityksessä Kaarola Avellan. Sanotaan, että hänen luomansa oli "yhtä huolekas kuin taidokas käsityksen ja esityksen puolesta ja nousi korkeimmilleen tuomiosalissa, missä hänen, koettaessaan lepyttää julmaa juutalaista, onnistui saada sydämen ääni kuuluville." Väitetään Portian olleen nti Avellanin kaikkein parhaita osia.

Muista esiintyjistä mainittakoon Inez Borg Jessikana, Böök suruttomana ja ritarillisena Bassaniona, Lindfors hullunkurisena Lancelot Gobbona ja Ahlberg Antoniona.

Kun "Venetsian kauppias" sitten v. 1898 uusintona esitettiin, oli Portiana Katri Rautio ja Jessikana nti Hertzberg.

* * * * *

"Venetsian kauppiaan" uusinnossa näimme ensi kerran Suomessa käytännössä n.s. kiertonäyttämön _("Drehbühne")_. Muutamat tiedot sen rakenteesta ja tarkoituksesta puolustanevat sen vuoksi tässä yhteydessä paikkaansa.

Shakespearen draamojen pahimpana näyttämöteknillisenä kompastuskivenä ovat niiden lukuisat näyttämömuutokset. Mestarin oman aikakauden teattereissa ne eivät sanottavia häiriöitä tuottaneet. Yleisesti tunnettuahan on, miten hänen primitivisessä teatterissaan aivan yksinkertaisin ja katsojien välittömään ja herkkään mielikuvittelukykyyn perustuvin keinoin kulissivaihdosten pulista pelastauduttiin.

Shakespearen teatterin näyttämönä oli aivan yksinkertainen lava, joka eteni katsomon keskelle, niin että näyttelijöitä voitiin katsella useammilta puolilta. Teatterin keskiosa, johon saakka näyttämö ulottui, oli katoton, ja näytännöt tapahtuivat päivänvalossa. Maalattuja kulisseja ei lainkaan ollut. Näyttämön taustana kohosi puusta rakennettu luolan tapainen laite, jonka aukon peitti verho ja jota käytettiin mitä erilaisimpiin tarkoituksiin: se oli esim. Julian hautana ja Desdemonan vuodekammiona. Tämän rakenteen yläosa taasen esitti Julian parveketta ja Shylockin talon ikkunaa, josta Jessika heittää ulos lippaan, j.n.e.

Ei ollut siis suinkaan monimutkainen sen näyttämön rakenne, jota varten mestari suurteoksiaan loi. Sen ajan ihmisille olivat kuitenkin nuo yksinkertaiset puitteet aivan riittävät runon tapahtumien taustaksi. Mutta mitäpä sanoisikaan meidän päiviemme yleisö, jos sille tarjottaisiin näytelmä yhtä karuissa kehyksissä? Tokkopahan se jaksaisi uskoa meren olevan jollakin näyttämön kohdalla, jos pelkkä tienviittataulu sen vakuuttaisi siinä olevan? Varmaankaan ei! Se on jo aikoja sitten menettänyt herkästi uskovaisen lapsenmielen, sen mielikuvitus on tylsistynyt. Sen täytyy saada _nähdä_ meren sineä ja välkkyviä laineita. Sen täytyy kuulla ukkosen jyrinää ja tuulen tohinaa uskoakseen rajuilman raivoavan.

Miten tulee siis nykyaikaisen ohjaajan menetellä tyydyttääkseen yleisönsä illusionin tarvetta, silti ylenmäärin esitystä pitkittämättä ja kovin pahoin draaman eheyttä särkemättä — siinä problemi, jonka ratkaisua monin keinoin on yritetty. Kokeiluista mainittakoon tässä muutamia. Otto Dewrientin yritys uudelleen rakentaa keskiajan kolmikerroksinen mysterionäyttämö (alkujaan ja etupäässä "Faust"-esityksiä varten) voidaan tässä yhteydessä pelkällä maininnalla syrjäyttää. Merkityksellisempi on sen sijaan Lautenschlägerin suunnittelema v. 1889 ensi kerran käytäntöön ottama Shakespeare-näyttämö. Siinä oli muuttumaton etunäyttämö, jonka verho erotti taka-alasta, mitä muutettiin sill’aikaa kun toiminta etunäyttämöllä häiriytymättä jatkui.

Lautenschlägerin periaatetta, joka tavallaan on illusioninäyttämön ja tyyliteltyjen puitteiden välimuoto, on edelleen kehittänyt m.m. Hagemann Mannheimissa, rakentamalla kolmiosaisena kohoavan näyttämön pilareineen ja erivärisine jakajaverhoineen. Myöskin Kansallisteatterimme on osaksi tätä esimerkkiä seurannut "Hamlet"-esityksessään.

Tällaisella näyttämöjärjestelyllä on aivan ilmeiset etunsa: se sallii draamallisen runon vaikuttaa etupäässä omalla elävällä voimallaan ja sisäisellä tehollaan. Mutta se vaatii ehyttä ja etevää tulkintaa, joka ei hetkeksikään saa herpautua eikä kalveta. Toisin sanoen: se paljastaa näyttelijäluomien ja yhteisesityksen heikkoudet paljon säälimättömämmin kuin illusioniperiaatetta täydelleen noudattava menettely, joka suo ohjaajalle tilaisuuden levittää nähtäväksemme nykyaikaisen teatterin koko kulissikomeuden ja sillä ainakin osaksi peittää mahdollisesti esiintyviä näyttelijätaiteellisia heikkouksia.

Illusioniperiaatetta ovat Shakespeare-esityksissään noudattaneet esim. Reinhardt ja Beerbohm Tree. Se on käynyt mahdolliseksi kiertonäyttämön avulla, joka sekin on Lautenschlägerin keksimä ja ensi kerran Miinchenissä koettelema ("Don Juan"-esityksessä).

Lautenschläger rakennutti näyttämön lattialle toisen näyttämön, ympyränmuotoisen ja akselinsa ympäri pyörivän tason (jonka lävistäjä oli 16 m). Tälle kiertonäyttämölle hän rakensi eri kuvaelmien kehykset siten, että kuvaelman loputtua seuraava dekoratsioni heti voitiin heilauttaa näyttämöaukon eteen. Kulloinkin käyttämättä oleville ympyrän osille voitiin siis uusia puitteita rakennella näytöksien aikana mielin määrin.

Kiertonäyttämön käytännölliset edut huomattiin heti, ja mannermaan suurimpiin teattereihin on useimpiin pyörivät lattiat rakennettu. Tälläkin keksinnöllä on kuitenkin vakavat vikansa ja voittamattomat varjopuolensa. Pahimpana puolena siinä on se seikka, että kulloinkin käytettävänä oleva ala on liiaksi rajoitettu eikä niin muodoin salli tarpeeksi pitkien perspektiivien ja syvyyksien käyttämistä. Mutta siitä huolimatta on erittäin huomattaviin koristesaavutuksiin kiertonäyttämöllä päästy. Ovathan esim. juuri Reinhardtin Shakespeare-asettelut — nimenomaan "Kesäyön unelma", mutta myöskin "Venetsian kauppias" — saaneet osakseen hyvinkin suurta tunnustusta.

* * * * *

Useimmat "Venetsian kauppiaan" näyttämötulkitsijat ovat kuninkaallisen kauppiaan tarinan ympärille rakentuvasta huvinäytelmästä tehneet Shylockin kovia kohtaloita esittävän murhenäytelmän, jossa venetsialainen ilonpito muodostaa vain valoisan taustan, jota vastaan jo itsessään synkän juutalaisen hahmo vieläkin synkemmäksi piirtyy. Se onkin aivan luonnollista, sillä läheneehän — kuten Valter Raleigh huomauttaa — koko näytelmän toiminta tragedian rajoja ja pelastuu töin tuskin suistumasta synkeyden kuiluun. Eikähän kukaan voinekaan kieltää sitä tosiasiaa, että juutalainen ottaa valtaansa miltei koko näytelmän, niin että hänen murheellinen tarinansa muodostaa sen varsinaisen ja olennaisimman ytimen. Yksinpä loppunäytöksen lemmenleikittelyä ja kuutamoista romantiikkaa uhkuvaan keveäpoljentoiseen huvinäytelmäänkin Shylockin tumma muisto vaimentavia varjojaan heittää.

Tällainen huvinäytelmän murhenäytelmäksi muuttaminen perustuu vanhaan ja vakiintuneeseen perintätapaan. Johan aikoinaan Heine, muistellessaan Shylockin takia vuotaneita kauniita kyyneleitä, jotka hän Drurylanen aitiossa oli nähnyt nousevan englantilaisen kaunottaren suuriin silmiin, luki "Venetsian kauppiaan" murhenäytelmiin kuuluvaksi, "joskin kappaleen puitteita iloiset naamiot, satyyrikuvat ja Amorit koristavat ja vaikkapa runoilijakin alkujaan on tahtonut meille huvinäytelmän antaa." Mutta vetoaa Heine sentään muihinkin syihin eikä vain jonkun kauniin englannittaren huudahdukseen: "The poor man is wronged!" (mies-paralle tehdään vääryyttä!). Hän sanoo oiettavansa Shakespearen tahtoneen suuren yleisön ratoksi kuvata kiusatun ihmissuden, vihatun taruhirviön, joka verta janotessaan menettää tyttärensä ja tukaattinsa ja joutuu vielä päälle päätteeksi ivan alaiseksi. Mutta — jatkaa hän — runottaren tahto on ollut runoilijan yksityistä tahtoa voimakkaampi, ja niin onkin tapahtunut, että Shakespearen Shylock on, räikeästä irmastelustaan huolimatta, muodostunut onnettoman lahkokunnan syyttömyyden todistajaksi, heimon, jonka kannettavaksi sallimuksen tutkimaton tahto on määrännyt alhaisen ja ylhäisen roskaväen sammumattoman vihan, mitä se ei aina suostu rakkaudella kostamaan. Toisin sanoen: Shylock on saavuttanut siihen määrin Shakespearen myötätunnon, että hän on kuvannut hänet aivan toisenlaiseksi kuin. miksi juutalainen esitetään keskiaikaisen mielikuvituksen luomassa kantatarinassa ja miksi näytelmän tapahtumain kulun yleinen suunta hänet vaatisi. Hän on onneton ihminen, jota vastaan rikotaan enemmän kuin hän itse rikkoo ja joka saavuttaa meidänkin myötätuntomme paljon suuremmassa määrässä kuin mitä näytelmän juoni oikeastaan sallisi.

Mutta onpa kuitenkin "Venetsian kauppiasta" näyttämöltä niinkin tulkittu, että välitönnä välähtelevä elämänilo on soinut esityksen pääsävelenä, johon juutalaisen tuskan huudot vain särähtelevinä soraääninä ovat hukkuneet. Niin on esim. Reinhardt näytelmän esittänyt. Hänen näyttämöllään olivat ilo ja riemu vallitsevina tekijöinä, ja oikeudenistuimen tuomio otettiin vastaan kaikuvin tyydytyksenhuudoin.

Ei ole aivan helppoa sanoa, kummanko periaatteen maisteri Lahdensuo oli esityksensä pohjaksi valinnut. Eikä sen toteaminen oikeastaan olekaan niin varsin välttämätöntä. Pääasiahan on, että näytelmän henkilöt saadaan eläviksi ihmisiksi, tosiksi ja todellisiksi. Ja sen rinnalla jää jotakuinkin toisarvoiseksi seikaksi meidän yksityinen mielipiteemme ja myötätuntomme, kallistukoonpa se sitten Shylockin puolelle tahi yhtyköönpä Gratianon säälittömään ivaan, jonka hän riemuiten kohdistaa yksinäisen ja murtuneen vanhuksen kohtaloon.

Kansallisteatterin esityksessä oli useita piirteitä, jotka viittasivat Reinhardtin tulkintaan. Soivathan siinäkin paikoitellen hyvinkin voimakkaina ilon sävelet ja pyrkiväthän huvinäytelmän hilpeät poljennot toisin ottein keinuttelemaan vuoropuhelun aaltoja pitkätkin taipaleet. Myöskin moni kohta ulkonaisessa näyttämöasussa johti ajatukset Reinhardtin teatteriin. Mutta määräperäisenä periaatteena ei Reinhardtin käsitystä oltu noudatettu — tahi: ei ainakaan toteutettu. Ohjaaja oli joutunut kulkemaan kultaista keskitietä, jolla heprealaisen elämäntuskan katkerien kaikujen ankarat akordit kuuluivat vähintään yhtä voimakkaina kuin venetsialaisten elämänriemua uhkuva ilonpito.

Tämän kultaisen keskitien mukaiseksi — jos niin saattaa sanoa — oli myöskin Shylockin luonnekuva hahmoteltu. Se ei ollut yksinkertaisesti kostonhimoinen, viekas ja viatonta verta janoava ihmissusi. Eipä edes etupäässä se koston sankarikaan, joksi aikakirjat mainitsevat Edmund Keanin ja Ludvig Dewrientin Shylockinsa muovailleen — edellinen esittäen hänet murtuneena ukkona, jälkimmäinen vielä voimissaan olevana ja taistelukelpoisena miehenä. Se lähenteli paremminkin Possartin edellämainituista käsityksistä luomaa synteesiä ja Schildkrautin jonkinlaiseen objektivisuuteen pyrkivää esitystä. Mutta siinä oli kuitenkin enemmän väriä ja intohimoa kuin Schildkrautin Shylockissa, jonka vuorosanat eivät herättäneet sääliä sorrettua lahkokuntaa kohtaan, vaan muodostuivat aivan kylmäverisen asialliseksi toteamiseksi: kärsimys on tämän heimokunnan perintöosa. Mutta eivät siinä toiselta puolen myöskään aivan vakuuttaviksi kirkastuneet ne aatteet, joita Raleigh näkee Shylockin luonteen kuvastavan: hän on mies, "jonka rakkaus omaan kansanheimoon on yhtä syvä kuin hänen kiintymyksensä elämään; joka puolustaa ihmisyysaatetta ennakkoluulojen julmuritöitä vastaan ja jonka vihassakin on pohjimmalla jonkinlaisen isänmaallisen intomielen jaloutta." Sen sijaan Kansallisteatterin Shylock oli raaka koronkiskuri, jonka itaruutta oli melkein patoloogisena ilmiönä pidettävä.

Kansallisteatterin tulkinnassa oli pääpaino pantu näytelmän ulkonaisiin puitteisiin. Menetelmä oli sama kuin taannoin "Peer Gyntissä", ja tulos muodostui myöskin samanlaiseksi: taidokkaasti sommiteltu kuvasarja, joka havainnollisti runon tekstiä. Itse draama ei jaksanut herätä elämään. Näimme henkilöitä, joitten piirteet tunnemme, huomasimme heidän liikkuvan ympäristössä, johon tiedämme heidän kuuluvan, kuulimme heidän lausuvan sanoja, joitten merkitys — jopa toisinaan kaikukin — on meille tuttu, mutta eläviä ihmisiä emme havainneet kuin toisinaan vilahdukselta.

* * * * *

Varman perussävyn ja yhtenäisyyden puute kuvastui luonnollisesti myöskin yksityisten näyttelijäin esityksissä, niitä kun ei oltu viritetty varmaviivaista kokonaisuutta selkeästi ja määräperäisesti palvelemaan.