Part 7

Hra Puron Shylock oli itara juutalainen koronkiskuri. Hänen kostonhimonsa herätti etupäässä rahojen menettäminen; sentähden siitä puuttui suurpiirteisyys. Kuva jäi mittasuhteiltaan aivan liian pieneksi. Enemmän alleviivaamalla rakkautta omaan sorrettuun heimoonsa ja kärsimänsä alituisen ylenkatseen kirvelevää katkeruutta, hän olisi saanut mahtipontta ja kaikua kostonhuutoihinsa. Etenkin Shylockin kuuluisassa yksinpuhelussa tuota paatosta kaipasi. Tosin siinä oli paljon enemmän väriä kuin erään edellä mainitsemani ulkomaalaisen näyttelijän monoloogissa, joka objektiivisuuspyrkimyksessään lähenteli kuivakiskoista referaattia, mutta sitä vakuuttavan välitöntä elämää, jota esim. takavuosina täällä vierailevan tanskalaisen Mantziuksen lausunta säteili, siinä ei ollut. — Hra Puron Shylockin ansiot löysimme ulkonaisesta tekotavasta. Ne olivat kieltämättä laadussaan varsin huomattavat; sekä hermostuneet sormiliikkeet että kasvojen eleet kuvastivat äärimmäistä saituutta. Mutta ne eivät korvanneet sielullisen syventymisen puutetta.

Leppymättömän Shylockin tumman, mutta syvähohtoisen ja ankaran kuvan rinnalla on Portian valoisa ilmestys oleva "kuin Rembrandtin vieressä säteilevä Tizian." Kauneuden ja nuoruuden säteilyä oli rva Lindelöfinkin Portiassa. Myöskin herkästi soinnahtavaa lyriikkaa. Mutta yhdelle puolelle tämän hurmaavan renesanssikaunottaren sielusta ei näyttelijätär ollut löytänyt kylläksi vakuuttavia ilmaisuja: hänen henkiselle ylemmyydelleen, joka aateloi myöskin hänen seikkailunsa oikeussalissa sukkelasta kepposesta henkevän huumorin kirkastamaksi juoneksi.

Hra Korhosen Bassaniossa oli epäilemättä nuoruutta ja sydämellistä lämpöä — niinkuin tulikin olla. Mutta lausunta ei ollut pakotetusta teennäisyydestä puhdasta eikä liikehtiminen vielä vapaata. Luontevammalta tuntui hra Leppäsen Lorenzo, jonka kuutamolyriikka viime näytöksessä kirkastui varsin kuulakkaaksi. — Esityksen viehättävimpiin piirrelmiin lukisin rva Somersalmen Nerissan; siinä oli sekä herttaisuutta että parodioimisesta vapaana säilyvää hyväntuulisuutta. Samaa ei voi sanoa hra Kilven Arragonin herttuasta, jonka tulisi olla — kuten Siegfried Jacobsohn huomauttaa — "teeskentelevä hidalgo", eikä mikään keikaroiva hovinarri. — Hra Jänneksen Marokon prinssissä oli kieltämättä aitoa primitivisyyttä, joka miekkakohtauksessa leimahti varsin voimakkaasti. — Hra Raution Lancelot Gobbo oli vekkulimainen venetsialainen katupoika, mutta sitäkin haittasi pakotettu pingoittuneisuus, joka ilmeni sekä sanonnassa että liikkeissä ja eleissä. — Vanhana Gobbona hra Pihlajamäki oli erittäin onnistunut, kun sitä vastoin hra Kallion Tubal jäi liian vähäpätöiseksi — osaa ei näet suinkaan ole pidettävä merkityksettömänä täytehenkilönä. Vähän värittömäksi tahtoi jäädä myöskin hra Snellmanin Gratiano, joka muuten oli sangen sulavin piirtein hahmoteltu.

Jessika on Portian jälkeen näytelmän naisluonteista vaativin, mutta myöskin mielenkiintoisin. Kauniin juutalaistytön ulkonaisen hahmon kuvasi rva Snellman erinomaisen soreasti. Hän oli todellakin kaunis tummakulmainen Israelin tytär. Mutta tummien kulmien alla kytevä tuli — se jää tulkinnassa liekkiin leimahtamatta. Niin kalpeaksi ei Shakespeare ole tätä Saaronin liljaa runoillut.

Olen jättänyt viimeiseksi tässä luettelossani nimiosan, Venetsian kauppiaan, jonka näytteli Axel Ahlberg. Hänen Antoniossaan ei ollut nuoruuden intomieltä, ei räikeitä värejä eikä yllättäviä otteita. Mutta siinä oli tyyliä; sen takana oli traditsioneja. Ahlbergin Antoniossa oli tyyntä miehuutta ja murhemieltä, joka tuli sisältäpäin: siinä oli sielua.

2.

"Hamlet."

(Ruotsalainen teatteri 11/V 1917.)

Näytäntökauden yhdennellätoista hetkellä Ruotsalainen teatteri on vielä tahtonut teroittaa mieliimme onnettoman Tanskan prinssin kuolemattomia mietelmiä. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei "Hamletin" syvämielisiä vuorosanoja olekaan siltä näyttämöltä kuultu, joten suurrunoelman ohjelmaan liittäminen oli otollinen teko ei vain runottarille, vaan myöskin yleisölle.

Ehkäpä vielä ensi sijassa yleisölle. Sillä syvällisen elämänviisautensa rikkauksista huolimatta, lienee juuri "Hamlet" Shakespearen draamoista se, jonka osalle runsain yleisön suosio on langennut. Väitetäänhän sen siinä suhteessa kilpailevan varsin huomattavalla menestyksellä yksin Romeon ja Julian syvähohtoisen lemmenrunouden kanssa. Mistä se sitten johtuu? Siitäkö, että tuo kuninkaanpoika on onnettomampi ja samalla parempi kuin yksikään meistä, vaiko siitä, että "hän on ihminen, ihminen ennen muita, ihminen kokonaan." Mene tiedä. Joka tapauksessa hän saavuttaa meidän jakamattoman ja vilpittömän myötätuntomme — perustukoonpa se sitten joko tuohon hänen äärettömään onnettomuuteensa ja kadehdittavaan paremmuuteensa tahi hänen syvälliseen ja suureen inhimillisyyteensä!

"Hamlet"-prinssi on erinomaisen rakastettava prinssi. Hän on kaunis, hänen kohtalonsa on kova; hän tietää kaikki, mutta ei kuitenkaan keksi, mitä hänen on tehtävä (Anatole France).

* * * * *

Saimme Ruotsalaisessa teatterissa kuulla todettavan Tanskan valtakunnassa olevan jotain mätää oikealla tanskankielellä. Minun täytyy rehellisesti tunnustaa, ettei se seikka ollut omiaan nautintoa lisäämään. Sille ei kerta kaikkiaan mitään mahda, että kielensekoitus häiritsee, kun on puhuttavana teksti, jossa jokaisella sanalla on oma merkityksellinen tehtävänsä; eikä vain sanoilla, vaan myöskin lausunnan sävyllä ja äänenpainolla. Kuinka paljon menikään hukkaan! Ja se oli vahinko sekä Shakespearen että osin myöskin Adam Poulsenin Hamletin takia.

Viimeksi käyttämäni lausetapa sisältää väitteen: Adam Poulsenin Hamlet on toisenlainen kuin Shakespearen draaman, ainakin minulle — ja, näkemistäni näyttämötulkinnoista päättäen, monelle muullekin — välittämä mielikuva. Siinä ei ole juuri nimeksikään synkkämielistä mietiskelijää, ei kysymysten portilla tuijottavaa epäilijää. Sen sijaan se on tarmoaan tuhlaileva, äärimmilleen impulsivinen mies, jonka voisi joka hetki odottaa antiikkiseen tapaan aukaisevan elämänsä gordilaiset solmut.

Älkäämme kieltäkö, etteikö Shakespearen syvällistä luonnekuvaa nerokas näyttelijä voisi siitäkin näkökulmasta tarkastellen todelliseksi elävöittää. Mutta vaikkapa myöntäisimmekin rikasvivahteisen Hamlet-luonteen esittämismahdollisuuksiin tämänkin käsitystavan mahtuvan, niin on sen sijaan vaikea myöntää hra Poulsenin kovakouraisen realistisista — joskin erinomaisen taidokkaista — yksityiskohdista ja pikkupiirteistä rakentuvan mieleen syöpyvää ja mielikuvitusta virittävää taideteosta.

"Hamletin" johdosta voisin melkein toistaa sanani hra Poulsenin Jokamiehestä. Mutta kertaaminen on turhaa, pääasia sisältyy jo edellä sanottuun.

Myöskin näyttämöjärjestely oli sopusoinnussa pääosan esityksen kanssa: todellisuutta tarkoin tavoittelevat kulissit, statistien huudot, juoksut ja levottomat liikehtimiset j.n.e. Tyypillinen ohjauksen pyrkimyksille oli näytelmäkohtauksen meluisa loppu ja Hamletin petoeläin-juoksut.

Se oli kaikki erinomaisen kiitettävää, taiturillista ja tunnollista teatterityötä, mutta se ei kuvastanut Hamletin niin äärettömän korkeaksi kaartuvaa draamaa.

"Hamletin" onnistuneen näyttämölle asettamisen edellytyksinä ovat elävä ja erehtymätön tyylitaju ja luova mielikuvitus. Näitä avuja tarvitaan, vaikkei pyrittäisikään Gordon Craigin tunnelmapitoiseen vertauskuvallisuuteen. Niiden kannattamana olisi Ruotsalaisen teatterinkin "Hamlet"-näytelmä, joka nyt jäi vain erittäin kunnollisen ja tunnollisen työn asteelle, voinut kohota sen taiteen tasolle, joka sytyttää sydämet ja virittää sielun kaikki kielet soimaan. Silloin olisi saattanut tapahtua sellainenkin ihme, että melkein täydessä katsomossa olisi ollut monen monta henkeä, jotka yhtyessään Horation "hyvän yön" toivotukseen olisivat huomanneet seisovansa saman kysymysten portin edessä, jonka lukkoja Hamlet yritti aukaista.

3.

"Wilhelm Tell."

(Kansallisteatteri 24/IV 1918.)

"Wilhelm Tell" esitettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 17 p:nä 1804 Weimarin hoviteatterissa.

Herttuallisen näyttämön päämiehenä oli silloin Goethe, joka Italian matkansa jälkeen oli ottanut huolekseen maan taidelaitosten ylimmän valvonnan ja vuodesta 1791 alkaen johti hoviteatterin toimintaa. — Goethe oli itsevaltias teatterinsa hallitsija, mutta myöskin innostunut ja ymmärtäväinen ohjaaja. Hänen päämääränään oli ihanteellisen näyttämötyylin luominen; näyttelijöiltä tuli vaatia puhdasta ja selvää lausuntaa, runotekstin kauneusarvojen vaarinottamista, plastillisen kauniita liikkeitä ja asentoja, ehdotonta alistumista yhteisesityksen ja kokonaisuuden vaatimuksiin. — Mutta huolimatta Goethen syvällisestä taidekäsityksestä ja ammattimiestenkin auliista avusta, ei Weimarin hoviteatteri aluksi jaksanut kohota paljonkaan senaikuisten saksalaisten näyttämöjen keskitasoa korkeammalle. Syynä siihen oli se, ettei ollut käytettävänä ensiluokkaisia näyttelijäkykyjä. Schillerin uudelleen virinnyt tuotteliaisuus, joka kartutti ohjelmistoa monilla täysipainoisilla lisillä — "Wallensteinin leiri" (1798), "Piccolominit" ja "Wallensteinin kuolema" (1799), "Maria Stuart" (1800), "Messinan morsian" ja "Orleansin neitsyt" (1803) — sai kuitenkin syntymään kauniin taiteellisen nousukauden. Ja sen jälkeen kun Schiller oli siirtynyt Jenasta Weimariin — joulukuussa 1799 — avusti hän johtajaa itse näyttämöllisessäkin työssä. "Wilhelm Tellin" ensiesityksen aikoihin lieneekin Goethen teatteri jo ollut parhaimmassa kukoistuksessaan; Schillerin näytelmä sai osakseen arvonsa mukaisen tulkinnan.

* * * * *

"Wilhelm Tell" oli Schillerin viimeinen suuri teos; sen jälkeen aloitettu tragedia "Demetrius" jäi keskeneräiseksi.

Wilhelm Tell kuului vanhastaan ihailtuihin vapaudensankareihin; taruhistoria oli luonut tämän Sveitsin miehen pään ympärille sankarisadun sädekehän. Rousseau oli hänen nimensä kunnioittaen maininnut ja Göttingenin runoilijat olivat hänen ylistyksekseen lyyransa virittäneet. — Goethe oli Sveitsissä ollessaan tutustunut Tell-tarinaan, jonka m.m. Aegidius Tschudi oli esittänyt kuudennellatoista vuosisadalla kirjoitetussa kronikassaan. Ja Goetheen, joka vast’ikään kertovassa runoelmassaan "Hermann ja Dorothea" oli laulanut vapaustaistelusta ja ihannoinut luonnonihmisiä, se oli syvällisesti tehonnut. Mutta hän ei kuitenkaan luonut aikomaansa eeposta tästä aiheesta, vaan jätti sen Schillerille, joka rakensi siitä draaman, intomieltä uhkuvan ja lennokkaan vapauden korkean veisun.

Schillerin "Wilhelm Tell" on nimittäin ensi sijassa hymni vapaudelle ja isänmaanrakkaudelle ja vasta toisessa draama. Se on melkein kuin jonkinlainen näyttämön Marseljeesi; sen paatos kajahtaa mahtavana ja sytyttävinä sinkoilevat sen kirkkaat säkeet. Satu vuorten kansasta, joka nousee sorron kahleita katkomaan, on kirkastunut kuultavien runokuvien sarjaksi. Ja kuvia koossapitävänä punaisena lankana ja tunnelmien ytimenä on sama ajatus, joka jo sisältyi "Ryövärien" vallankumoukselliseen mottoon: _in tyrannos_. Sama, mutta ei samanlainen!

Enemmän kuin mikään muu saman ajan teos kuvasti "Ryövärit" aikakauden vallankumouksellista kuohuntaa. Siinä oli rajua voimaa, räikeitä sanamaalailuja, kiihkeän tuskallista vapauden kaipuuta; siinä oli uhmaa ja uhittelevia hansikkaanheittoja, taistelunhalua ja sotahuutoja. Mutta lopulta sen sankarin — "harhaan eksyneen suuren sielun" — kuitenkin täytyi jättäytyä saman yhteiskunnan kostavan oikeuden valtaan, jonka huonous pakotti hänet rikosten polulle. Muistamme Karl Moorin repliikin: "Voi minua narria, joka luulin kauhuntöilläni voivani tehdä maailman kauniimmaksi ja laittomuudella pitää lait pystyssä!" Wilhelm Tell ei sorru. Hänet vie voittoon hänen asiansa ehdoton oikeus: hän pyrkii pitämään lait pystyssä poistamalla mielivallan. Ja hän onnistuu, sillä hänen takanaan on koko hänen kansansa. Oikeastaan ei Wilhelm Tell olekaan Schillerin runoelman sankarina; siinä on Sveitsin kansa, näytelmässä jaettuna edustaviin tyypillisiin yksilöihin. Draaman polttopisteessä on kuoro — ei tosin antiikin! — liikkuva, jäsennelty joukko. Ja juuri se seikka on omiaan alleviivaamaan "Wilhelm Tellin" mahtavaa paatosta, tekemään siitä valtaavan vapauden ja isänmaanrakkauden hymnin.

* * * * *

Kun Bergbom v. 1892 (19/10) esitti "Wilhelm Tellin", olikin hän pannut pääpainon yhteisnäyttelemiseen. Teatterihistorioitsijamme toteaa, että "suurin innostava vaikutus lähti kansankohtauksista." Wilhelm Tellinä oli silloin Benjamin Leino, Attinghausenina Falck ja Stauffacherina Halme. — Seuraavan kerran oli "Wilhelm Tell" suomalaisen teatterin ohjelmistossa v. 1899; myöskin Schillerin kuoleman 100-vuotispäivänä (9/5 1905) se uusintona näyteltiin.

* * * * *

Olisi ollut onnellista, jos Kansallisteatterissakin olisi seurattu samansuuntaisia periaatteita kuin Goethen ohjelmaansa ottamat. Varsinkin lausuntaan nähden ne olisivat olleet erinomaisen terveellisiä. Runorepliikkiä vaanii aina kahtalainen vaara: toiselta puolen proosakielen arkipäiväisyys, toiselta teennäinen mahtipontisuus. Meidän näyttämöllämme langetaan kumpaiseenkin syntiin. Ja eksytään vielä kolmanteenkin: siloiseen ja muodollisesti kutakuinkin moitteettomaan, mutta syvällisempää sielukkuutta puuttuvaan deklamatsioniin. — Goethen vaatimusta roolien haltijain alistumisesta näyttämökuvan yhteissointuun noudatetaan meillä sikäli, että kokonaisuutta rikkovia yksinesityksiä ei sallita. Mutta yhteisnäyttelemisessä ovat mukana myöskin statistit, joilla tässä näytelmässä päälle päätteeksi on aivan erikoinen ja tärkeä tehtävänsä: eivät näet yksin "puhuvat" roolit muodosta kuoron virkaa toimittavaa Sveitsin kansaa, siihen kuuluvat myöskin "mykät." Senpä vuoksi kansanjoukkojen liikehtimisessä välttämättä tulee olla sitä rytmillistä elämää, joka selkeästi jäsenneltynä ja taidolla käytettynä kauniisti korostaa runon paatosta. Kansallisteatterin joukkokohtaukset eivät tässä suhteessa mittaa täyttäneet.

Viitatessani weimarilaiseen esikuvaan en suinkaan tarkoittanut sitä, että meidän päivinämme klassillinen teos olisi esitettävä _samalla tavalla_ kuin sata vuotta takaperin; Goethen ohjeita pitää soveltaa nykyaikaisessa hengessä. Klassilliset ohjelmat voivat helposti käydä meidän aikamme ihmisille ikäviksi, jollei vanhoihin leileihin saada kaadetuksi uutta viiniä. Onpa useimmiten välttämätöntä leilejäkin vuoleskella, s.o. pyyhkiä tekstiä. (Siinä taidossa Goethe on Eckermannille kertonut juuri "Wilhelm Tellin" runoilijan olleen mestarin.) Tätä uuttaja väkevämpää viiniä Kansallisteatterissa kaipasi. Siellä oli kaikki niin perin kesyä, jopa suorastaan sovinnaista. Siitä oli seurauksena, että Schillerin runo oli muuttumaisillaan yhtä kuivakiskoiseksi kuin miksi se toisinaan käännöstekstinä käytettynä koulupenkillä saattoi muuttua. Ja totta tosiaankin on "Wilhelm Tell" niin toisessa kuin toisessakin paikassa paremman kohtalon ansainnut!

Kansallisteatterin näyttämöasu oli omiaan esityksen sovinnaisuutta alleviivaamaan. Kulissikehys jäi pelkäksi maisema- ja sisuskuvapanoraamaksi, joka kyllä — lähinnä värillisten postikorttien tapaan — kuvasi Sveitsin luontoa ja oloja, mutta ei pienimmässäkään määrässä kuvastanut Schillerin vapaudenhymnin lennokasta sisällystä. Toisin sanoen: se muodosti irralliset puitteet, jotka eivät elimellisesti olleet kasvaneet tekstistä.

Urho Somersalmi oli komea Tell; hänen päättäväisyytensä vaikutti miehekkäältä ja hänen rohkeutensa oli reippaan ryhdikästä. Mutta kuvassa olisi saanut olla enemmän leveyttä ja ennen kaikkea sydämellisempää ja syvällisempää hartautta. — Vanhan Attinghausenin osa on — pienuudestaan huolimatta — näytelmän kauneimpia. Sanotaan, että esim. Baumeister Wienissä siinä on ollut suorastaan suuremmoinen. Vanha vapiseva ukko oli Burgtheaterissa kasvanut tulisieluiseksi nuoreksi sankariksi hehkuvan innostuksensa korkeimpana hetkenä, luhistuakseen sitten taas Rudenzin poistuttua taittuvaksi korreksi. Emil Falckin Attinghausen kutistui aivan mitättömäksi ja pieneksi. — Suuri Kainz on aikoinaan näytellyt Melchthalia; sillä osalla mainitaan hänen kuuluisuutensa alkutaipaleella valloittaneen Münchenin yleisön. Olihan Jussi Snellmanissakin innostunutta intomieltä, mutta kokonaisuudessaan ei luoma kasvanut sellaiseksi taiteelliseksi saavutukseksi, jolla valloituksia tehdään — edes Helsingissä. — Gessler kuuluu vanhastaan Axel Ahlbergin mainehikkaisiin osiin. Hänen satraappinsa on niin sanoaksemme hienostunut tyranni, siinä on rafinoitua julmuutta enemmän kuin riuhtovaa raakuutta. — Pitkästä rooliluettelosta mainitsen vielä Teuvo Puron tallimestarin ja Mimmi Lähteenojan vaikuttavan Armgardin.

Mutta näytäntö tuntui auttamattoman pitkäveteiseltä...

4.

A.K. Tolstoi: "Tsaari Feodor Ioannowitsh."

(Kansallisteatteri 8/11 1917.)

Aleksei Tolstoin elämänpuuta eivät mitkään rajumyrskyt ole ravistaneet; se sai vesasta varttua ja vanhentua mitä suotuisimmissa ja suojatuimmissa oloissa. Harvoille kynän miehille — ja varsinkin harvoille venäläisille — on sallimus suonut yhtä menestyksellisen myötätuulen purjeisiin. Useimmathan heistä ovat kohtalon kovissa kamppailuissa itsensä taiteilijoiksi taistelleet.

Kreivi Aleksei Konstantinovitsh Tolstoi syntyi vuonna 1817. Hänen varhaisimmat lapsuutensa paisteiset päivät kuluivat vähävenäläisellä maatilalla, josta hänen rikas setänsä — kirjailijana esiintynyt salanimellä Pogorelskij — v. 1826 vei hänet Pietariin. Pääkaupungissa poika joutui silloisen perintöruhtinaan (sitt. Aleksanteri II) leikkiveikoksi; lapsuustoverien kiintymys säilyi sitten elinaikaisena ystävyyssuhteena. Jo 10-vuotiaana Aleksei Tolstoi pääsi ensimmäiselle suurelle ulkomaanmatkalleen halki koko Euroopan; siltä retkeltä — varsinkin Italiasta — hän säilytti vielä myöhemmälläkin iällään muistoja väkevistä vaikutelmista. 18-vuotiaana kreivi Tolstoi lopetti yliopistolliset lukunsa, joita hän oli harjoittanut Moskovan korkeakoulussa. Palveltuaan muutaman vuoden Venäjän vanhassa sydänkaupungissa, hän muutti Pietariin, jossa astui ylhäiseen virkaan perintöruhtinaan hovissa. Hoviylhäisön elämä ei kuitenkaan Tolstoita viehättänyt; paljon paremmin hän viihtyi kirjallis-taiteellisissa piireissä, joissa olikin ahkera vieras.

Jo vuonna 1841 Tolstoi julkaisi esikoisenaan fantastisen novellin "Vampyyri", jota seuraavana vuonna seurasi proosakertomuksia sekä jonkun ajan kuluttua runoelmia, m.m. "Sinikellot", "Johannes Damaskolainen" ja "Syntinen vaimo" (v. 1855), mutta vasta 60-luvun alusta hän kokonaan antautui kirjalliseen toimintaan. Vuonna 1862 hän julkaisi draamarunoelman "Don Juan", joka kuitenkaan ei missään suhteessa kestä vertailua Pushkinin samannimisen draaman rinnalla. Vuosina 1866—1870 syntyi hänen pääteoksensa: draamatrilogia, jonka eri osina ovat suuret historialliset murhenäytelmät "livana Julman kuolema", "Tsaari Feodor Ioannovitsh" ja "Boris Godunow."

Aleksei Konstantinovitsh Tolstoi kuoli vuonna 1875 lapsuutensa maatilalla.

* * * * *

Tyynissä oloissa solunut elämä on kai myöskin osaltaan ollut vaikuttamassa kreivi Tolstoin taiteen laatuun. Se on moitteettoman korrektia, siloista ja huoliteltua, muotovalmista ja -kaunista. Mutta siinä kaipaa usein väkevämpää, punaisempaa verta, voimakkaampia otteita ja syvempiä rintaääniä. Se on kernaammin hienon älyn ja viljellyn maun kuin palavan sydämen runoutta.

Hyvällä vaistolla ja tarkalla silmällä Tolstoi käsittelee historiallisia aiheitaan. Historiallinen väritys ja paikallinen erikoistuntu on varsin hyvin saatu sisällytetyksi sekä trilogian draamoihin että romaaniin "Ruhtinas Serebrjannyi", joka viimeksimainittu myöskin on kotimaassaan erittäin suosittu teos. Sitä vastoin tekijällä ei tunnu olevan sitä draamallisen keskittämisen taitoa, joka yhdistää kuvaukset kiinteäksi kokonaisuudeksi. Draamallisiin aineksiin on sekoittunut aivan liian viljalti kertovaisia; ne herpaisevat näytelmän hermoa ja pirstovat sen rakennetta, Niinpä "Tsaari Feodor Ioannovitshkin", jota kuitenkin pidetään trilogian draamoista parhaana, on ansiokkaasta luonnekuvauksestaan huolimatta sangen hajanainen teos, jonka liitokset ovat liiaksi löyhät pitääkseen rakennetta kireästi koossa näyttämöllä.

Mutta, kuten sanottu, Tsaari Feodorin luonne on kuvattu erittäin ansiokkaasti. Etenkin on Tolstoin onnistunut varsin vakuuttavasti esittää tämän Iivana julman ruumiillisesti raihnaan ja henkisesti heikon ja vähälahjaisen pojan avutonta hentoutta. On arveltu runoilijan keisarillisen ystävän joissakin kohdin olleen draaman päähenkilön mallina. Tietenkään Tolstoi ei ole tahtonut Tsaari Feodorin hahmossa kuvata Aleksanteri II, mutta varmana pitää m.m. Krapotkin, että monet luonnekuvan vakuuttavimmista realistisista piirteistä ovat "elävän mallin" mukaan maalatut, mallin, jonka kamppailuja ja sielullisia ristiriitoja kirjailijalla oli tilaisuus monien vuosien varsilla aivan läheltä seurata.

* * * * *

Tolstoin draamojen tehoa lisäävät sangen huomattavassa määrässä värikkäät ympäristökuvat. Niinpä Tsaari Feodorin tarinan puitteina olivat koristeelliset sisuskuvat upeasta Kremlistä — eikäpä olekaan monen näytelmän kohtaussarjaa voitu niin omaperäisen maalauksellisiin kehyksiin sovitella.

Tälle seikalle Kansallisteatterissa annettiin suuri, melkeinpä ratkaiseva merkitys. Viivoiltaan ja väreiltään sopusuhtaiset ja kauniit kulissilaitteet sekä loistavan upeat ja tyylikkäät puvut kiinnittivät siihen määrään huomion puoleensa, että ulkonaiseen komeuteen pyrki usein — varsinkin draaman alkupuolella — hukkumaan juonen säikeet ja vuorosanojen sisällys. Ikäänkuin katsojan ajatukset olisivat häipyneet harhailuille mahtavien holvien pitkiin perspektiiveihin...

Hahmotellessaan kreivi Tolstoin draaman esitystä, ohjaaja ymmärtääkseni ratkaiseviksi näkökohdiksi valitsi seuraavat kolme tosiasiaa: näytelmän koristeellisen luonteen, romantiikan draaman tekotapaa noudattavan, mutta silti realistisiinkin pikkupiirteisiin nojautuvan henkilökuvauksen ja vahvan historialliskansallisen värityksen. Se on: tekstin pääominaisuudet ja olennaisimmat erikoisuudet saivat Kansallisteatterissa määrätä näyttämöllisen tulkinnan sävyn. Ensimmäinen ominaisuus edellyttää upeaa ulkoasua, toinen räikeyksiä karttavaa, mutta silti koristeellisen tyylittelyn rajoissa yksilöistävää henkilöiden luonnehtimista ja kolmas niin näyttämökehyksen kuin myöskin ihmisten elekielen ja lausunnan virittämistä aikakauden ja rotuerikoisuuksien vaatimaan äänilajiin. Olisi tietenkin ollut ajateltavissa toinenkin menetelmä: ohjaajan oman mielikuvituksen väkevöittämä näyttämöllinen uudestirunoilu vapaammissa ja väljemmissä puitteissa. Mutta, mikäli kuvista — varsin yksityiskohtaisista — ja selostuksista voi päättää, on draaman kotimaassakin, esim. Moskovan taiteellisessa teatterissa, tulkinta tyylitelty samojen periaatteiden mukaan kuin Eino Kaliman esityksessä. Nyt on tässä kuitenkin huomattava, että suomalainen näyttämökuva oli täydellisesti omintakeinen eikä missään kohdassaan pelkkä kopio.

Loisteliaasta ja huolitellusta ulkoasusta olemme jo puhuneet. On kuitenkin vielä mainittava, että kaariviivaiset kulissit vaaleine värisointuineen ja pukujen maulla ja ymmärtämyksellä sommitellut väriyhdistelmät olivat taiteilija Eero Snellmanin käsialaa. Noudattaen ohjaajan menetelmää — ja kirjailijan taiteen laatua — maalarikin pyrki korrektiin asiallisuuteen. Hänen dekoratsioneissaan ei näin ollen ollut rehevän ja rikkaan fantasian jälkiä — kuten niin monissa Orlikin, Czeschkan, Ludvig von Hofmannin y.m. tunnettujen teatterimaalarien luomissa kehyksissä — mutta sen sijaan niissä oli miellyttävää sopusuhtaisuutta ja herkkää värilyriikkaa.