Part 5

Axel Ahlbergin taide on vakaumuksen taidetta; siinä ei ole humbuugia nimeksikään. Kuulee toisinaan sanottavan, että se "vaikuttaa teatterilta" — sellainenhan lausetapa on yleinen. Eräissä suhteissa se Ahlbergin taiteeseen nähden on paikallaankin. Siinä on nimittäin teatteria, mutta — ja se on huomattava! — _hyvää_ teatteria. Sitä teatteria, jota Axel Ahlbergin vakaumuksen ja taiteellisten ihanteiden mukaan hyvässä näyttämöluomassa tuleekin olla.

— — — Minusta on aina tuntunut siltä, ettei kenenkään suomalaisen näyttelijän kilpilauseeksi sovi niin hyvin kuin Axel Ahlbergin Cyranon uljaat repliikit:

"Yks' sentään mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte, se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa, ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa, — — — — — — — — — — ja liikkein kaunehin ja siroin uljahasti se kaartuu alas auerkynnyksehen asti; ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa, se mull' on... kannan...

ROXANE

Mitä?

CYRANO

Hatun töyhtösulkaa."

3.

Adolf Lindfors.

[_Adolf Erik Lindfors_ syntyi Porvoossa toukokuun 18 p:nä 1857 (vanhemmat: kirjanpainaja Gustaf Adolf Lindfors ja Ulrika Gustava Berg), kävi Helsingissä alkeiskoulua ja palveli Hofferin valokuvaamossa, tuli sitten oppilaaksi Mallanderin perustamaan yksityiseen teatterikouluun; oli Ruotsalaisen teatterin palveluksessa 1873—81, jonka jälkeen yritti merimieheksi, mutta liittyi jo syksyllä 1881 Fiorinin italialaiseen oopperaan Helsingissä, esiinnyttyään sitä ennen aivan lyhyen ajan kiertävässä seurueessa Göteborgissa; kuului Suomalaiseen teatteriin 1882—92; oli Helsingin dramaattisen yhdistyksen oppilaskoulun johtajana 1892—94; sittemmin toiminut Kansallisteatterissa, jonka johtajana oli 1907-09.]

Tässä on otettava puheeksi Adolf Lindforsin näyttelijätaide. Mutta mistä alottaa ja miten määritellä sen olemusta? Ei ole helppoa keksiä iskusanaa eikä kaavaa, johon tämän etevän näyttelijän taiteen ytimen saisi keskitetyksi. Se liikkuu niin rikkaissa poljennoissa, etteivät sen olennaisimmatkaan piirteet mahdu yhteen määritelmään; sen heijastuspinnat ovat niin monisärmäisiä, että ylimalkaiset laatusanat kutistuvat köyhiksi ja vähän sanoviksi. Ja niin ollen jää ainoaksi keinoksi näyttelijän luomien muistiinpalauttaminen yksitellen yhtenäisten säikeitten ja yhteisten ominaisuuksien poimimista ja muistiinmerkitsemistä varten.

* * * * *

Adolf Lindfors on suurin Molièretulkitsijana; hän on sillä alalla aikansa kaikkein ensimmäisiä ja loistavimpia. Olkootpa esitettävänä suuren mestarin, vallattominta farssia lähentelevät huvinäytelmät — "Scapinin vehkeilyt", "Lääkäri vastoin tahtoansa", "Sievistelevät hupsut" — tahi suuret komediat — esim. "Saituri" —, samalla ylevällä taidolla ja samalla terävällä älykkyydellä Lindfors niiden päähenkilöt hahmottelee ja elävöittää. Jok'ikisestä hänen tulkitsemastaan suuren ranskalaisen luonnekuvasta näkee, kuinka antautuvalla hartaudella esittäjä mestaria lähestyy. Eipä satu juuri usein, että näyttelijä, joka muissa osissa kieltämättä toisinaan lankeaa pieneen kiusaukseen ja helposti uhraa hivenen luontevata inhimillisyyttä liioittelun alttarille — rivien huvittamisen luvattomassa tarkoituksessa, että hän Molière-tehtävissä tinkisi tyylitajunsa ja taiteellisen omantuntonsa vaatimuksista.

Varsinkin kaksi Lindforsin Molière-luomaa on muita kirkkaampina muistiini jäänyt: saituri Harpagon ja luulosairas Argan.

Monien pitkien vuosien takaa nousee vieläkin silmiini ilmielävänä Harpagonin hahmo vanhan Arkadian näyttämöllä, jolta sen ensikerran näin. Kuinka suorastaan tärisyttävä olikaan Lindfors neljännen näytöksen loppukohtauksessa, kun Harpagon aarteensa menetettyään linkoaa vihlovan tuskansa kysymykset katsomoon: "Missä minä olen? Kuka minä olen?" Näyttelijä astui askeleen ramppia kohti, koko hänen olentonsa värisi tukahduttavan intohimon paineen alla, sitten hän onnettomuutensa äärettömän taakan taittamana vaipui maahan, ikään kuin sielunsa kadottaneena: "Minä olen kuollut!" — Ja kun sitten — v. 1912 — uudelleen näin "Saiturin", vaikutti tämä komedian tragediaa lähentelevä huippukohta vähintään yhtä voimakkaasti, ehkäpä sen teho oli vielä entisestään terästynytkin.

Entä "Luulosairas", joka viisitoistavuotisen väliajan jälkeen uusintona esitettiin Lindforsin 60-vuotispäivänä! Millä verrattomalla mestaruudella juhlija elävöittikään hypokondrisen Arganin hahmon ja vuorosanat! — Tämä Argan on todella aivan ihmeteltävä näyttämöluoma, täynnä eloa ja nerokkaasti keksittyjä detaljeja. Ja kuitenkin ehyt ja johdonmukainen. Notkeasti taipuilee näyttelijän lausunta — vierasperäisestä poljennostaan huolimatta — kaikkia pienimpiäkin mielentilojen ja päähänpistojen heijastuksia kuvastamaan mitä rikasvivahteisimman mimiikin säestämänä. Asianlaita on niinkuin eräs arvostelija sanoo: "Monessa muussa osassa näyttelijä ei karta kaikkein suurimpiakaan keinoja eikä teatterimaisimpiakaan temppuja — aina asianhaarojen mukaan. Tässä istuu hän enimmän aikansa rauhallisesti nojatuolissaan, vain pienillä vivahduksilla, äänenväreillä ja kasvojeneleillä merkiten henkilönsä eri mielentiloja. Ellei ohjelmassa olisi Molièren nimeä ja ellei kappaleen sommittelu sekä ulkonainen asu toisi mieleemme entisiä aikoja, luulisi näkevänsä jotakin modernista salonkinäytelmää, mitä modernisimmän salonkinäyttelijän esittämänä."

* * * * *

Lindforsin taide on detaljityötä. Luonteenomaiset pikkupiirteet ja kuvaavat, mitä terävimmällä havaintokyvyllä huomatut yksityiskohdat ovat rakennusaineina hänen luomissaan. Viiva viivalta, väri väriltä hän tutkii ja punnitsee kuvattavan luonteen ominaisuudet ja kohta kohdalta, käänne käänteeltä hän valmistaa tulkintansa. Hän on sukua maalaustaiteen _pointilisteille_, jotka panevat kokoon taulunsa vieri viereen asetetuista väripilkuista, mitkä katsojan silmissä sulavat toisiinsa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Niin ovat Lindforsinkin näyttämöluomat koottuja miltei lukemattomista pilkuista ja pisteistä. — On luonnollista, että tällaisen taiteen edellytyksenä täytyy olla keinojen suvereeninen hallinta. Lindforsissa onkin teknillinen taituruus huippuunsa kohonnut, hän on meidän näyttämömme suurin _taitaja_; eikä vain meidän, sillä siinä suhteessa hänen vertaisiaan täytyy etäämpääkin etsimällä etsiä. Mutta tämä menetelmä edellyttää myöskin, että sen käyttäjällä on kylliksi teatterikulttuuria voidakseen viljellyn maun ja erehtymättömän asiantuntemuksen avulla ratkaista ja ennakolta arvioida laskelmiensa pätevyyttä. Tiedämme, että Adolf Lindfors tässäkin suhteessa mitan täyttää. Ja vielä kolmanneksi: detaljinäyttelijän täytyy onnistuakseen ymmärtää ja osata yhdistää yksityiskohdat ja hajapiirteet kireäksi ja eheäksi kokonaisuudeksi. Lindforsin Harpagon ja Argan ovat loistavia todistuksia tällaisesta avusta.

* * * * *

Sellainen taide, jolla Adolf Lindforsissa on etevin ja loistavin edustajansa meillä, on järkeilevää taidetta. Se on kotoisin hyvästä päästä eikä hellästä sydämestä. Ja sellaista taidetta vaanii hyvin usein kuivakiskoisuuden vaara. Lindfors tuon vaaran välttää eloisalla tempperamentillään — pienempilahjainen epigooni joutuisi auttamattomasti karille.

Järkiperäisyys, sepä selittääkin, miksi Adolf Lindfors juuri klassillisen komedian alalla — ei vain Molièren, vaan myöskin Beaumarchais'n ja Holbergin näytelmissä — on kauneimmat laakerinsa niittänyt. Hän on klassillisten komediarunoilijain läheinen henkinen sukulainen. Hän on taipumuksiltaan yhtä intellektualistinen kuin hekin. Ja siksi sopii juuri heidän tekstinsä paremmin kuin muut hänen näyttämöluomiensa pohjaksi.

Mainitsin ohimennen Holbergin nimen. "Jeppe Niilonpojassa" pitäisi kuitenkin hetkinen viivähtää, sillä se on myöskin luettava Lindforsin kaikkein loistavimpiin saavutuksiin. Siinä on niin ylenpalttinen pikkupiirteiden ja karakterististen mielijohteiden rikkaus, että katsojan ihmettely muuttuu ihailuksi, etenkin kun joka hetki havaitsee, kuinka terävään erittelyyn tuo runsaus pohjautuu ja kuinka loogillinen johdonmukaisuus sitä aina ohjaa ja pitää koossa. Ja senpä vuoksi katsoja niin mielellään on sulkevinaan silmänsä niissä muutamissa kohdissa, joissa näyttelijä ei malta olla pirahuttamatta pientä liikapisaraa ilomaljansa läikkyvään pikariin...

Klassillisesta repertoarista puhuttaessa ei tietenkään saa syrjäyttää kansallisen päänäyttämömme runsasta Shakespeare-ohjelmistoa, jossa Adolf Lindfors monta tärkeätä tehtävää on suorittanut, mainitsen vain Fallstafin, "Myrskyn" Trinculon, kankuri Pulman "Kesäyön unelmassa", Autolycuksen "Talvisessa tarinassa" ja "Kuningas Learin" narrin esimerkkeinä Lindforsin mestarillisesta osuudesta suuren brittiläisen henkilökuvien esittämisessä. Shakespearen narrien älykkään leikinlaskun ja säkenöivien pistosanojen maailmasta on jokseenkin pitkä harppaus siihen sisällyspitoisuudeltaan varsin vaatimattomaan, mutta silti rehevään ja mehukkaaseen porvarilliseen ilonpitoon, jota Fritz Reuter edustaa. Adolf Lindfors osaa kuitenkin, jos tarvitaan, vieläkin pitempiä askeleita ottaa. Hän maalailee oivallisin värein, joskaan ei ylen levein siveltimenvedoin — viimeksi mainituthan eivät olekaan hänen luonteensa mukaisia — inspehtorin herttaista naurettavuutta "Setä Bräsigissä." Hän osaa temppuilla ja naurattaa; hän ei halveksi minkäänlaisia keinoja, sillä hänen mielestään sopivat tämänlaisiin tehtäviin yksinpä areenankin ilonpitäjien otteita muistuttavat vivahteet.

* * * * *

On luonnollista, että pienimpiä yksityiskohtia ja hiuksenhienoja vivahteita hyväkseen käyttävä ja niihin perustuva "siselöimistyö" vaatii laajaa esivalmistelua. Niinpä saattaakin jokaisesta Lindforsin luomasta lukea — ikäänkuin rivien välistä —, että luontevan liukkaitten liikkeitten, välähdyksinä vaihtuvien ilmeitten ja mainioitten äänenpainojen takana on mitä tarkin harkinta ja huolellisin valmistelu. Lindfors perustaa hahmottelunsa tunnollisiin tutkimuksiin. Hän käyttää hyväkseen tarjolla olevat kirjalliset lähteet syventyäkseen henkilönsä aikakauteen, hän miettii ja punnitsee sen ajatusmaailman rakennetta, jossa kuvattava liikkuu, ja vasta tällaisen tarkan analyysin jälkeen hän ryhtyy muovailutyöhönsä, jossa ei mikään saa jäädä sattuman varaan. Niinpä saakin hän aikaan sen, että esim. hänen verraton Napoleoninsa Sardoun "Rouva Suorasuussa" virittää katsojaan oikean historiallisen tunnelman. Hänen liikkeensä, asemansa, eleensä, ryhtinsä — koko kuva on aivan niiden vaikutelmien mukainen, jotka muotokuvat, elämäkerrat ja anekdootit ovat mieliimme syövyttäneet.

Välitöntä ei Lindforsin taide koskaan ole. Aina se on mietiskelyn ja tarkkojen laskelmien tulosta. Siitä eivät soi syvät ja väräjävät rintaäänet, siinä eivät tunnu elämän lämpimät ja suuret sykähtelyt sellaisina, jollaisiksi me ne herkkinä hetkinämme havaitsemme. Siinä ei ole "iäisyyspiirrettä", _der Ewigkeitszug_. Ja siksipä saattaakin tapahtua, ettei tämä taide, loistavasta ja täydellisestä muotovalmiudestaan huolimatta, meitä vakuuta. Tavallisesti Lindfors kuitenkin tempaa katsojan niin kokonaan mukaansa, että kaikki vastaväitteet vaikenevatpa me otamme taideluoman vastaan juuri sellaisena kuin se meille tarjotaan. Kuinka monet kuvat kirjallisuudesta ovatkaan meissä aivan kiinnikasvaneina Lindforsin luomiin!

Kävisi tietysti mahdottomaksi luetella kaikkien — edes suurempienkaan — näytelmähenkilöiden nimet, jotka Adolf Lindfors on meille välittänyt. Niitä on niin paljon. On ranskalaisia salonkikomediojen herroja — sillä alalla Lindfors, ranskalaisine kouluineen ja parisilaisimpana kaikista Talian palvelijoistamme, liikkuu yhtä varmasti kuin muut virkatoverit supisuomalaisessa kansannäytelmässä —; on vakavampiakin miehiä, sekä hyviä että huonoja ihmisiä — mutta miltei aina häikäisevän taidokkaita näyttämöluomia.

Adolf Lindfors kuuluu kansallisen näyttämötaiteemme uranuurtajapolveen; hänen hiihtämänsä latu kohti taitamisen ja muotovalmiuden päämaaleja on ollut ja on edelleenkin oleva mitä merkityksellisin näyttelijätaiteemme kehitykselle.

4.

Otto Närhi.

[_Otto Närhi_ syntyi Rautalammilla helmikuun 28 p:nä v. 1864, oli soittajana Kuopion pataljoonassa, ennen kuin v. 1884 liittyi Aspegrenin Kansanteatteriin; Aspegrenin seurueesta hän keväällä 1892 siirtyi Suomalaiseen teatteriin, jossa ensimmäisen kerran esiintyi syyskuun 14 p:nä 1892 "Mustalaisen" Petinä — arvostelu merkitsi heti hänen näyttelijälahjansa "erinomaisiksi" —, saman vuoden joulukuussa hän näytteli "Villisorsan" Gregers Werlen, jota sitten seurasivat m.m. mielipuoli Amandus (Halben) "Nuoruudessa", Onervo-noita "Kullervossa", Mitritsh "Pimeyden vallassa", Vaari (Sjöströmin) "Marissa", Teemu "Nummisuutareissa", Störmer (Dreyerin) "Koeopettajassa", Geronte "Scapinin vehkeilyissä", Reita "Panussa." — Kun syksyllä 1903 näytäntökausi Kansallisteatterissa alkoi, ei Otto Närhi enää kyennyt työtään jatkamaan; ankara hermotauti oli pakottanut hänet sairaalaan, jossa hänen elämänsä sammui toukokuun 7 p:nä 1904.]

Otto Närhi on suomalaisen näyttämötaiteen Aleksis Kivi, ei samanarvoinen "suuruus" vaan sukulaisilmiö.

Muistoni hänen taiteestaan perustuvat pääasiallisesti vain kahden luoman varaan: "Hanneleen" juopon isän ja "Myrskyn" Calibanin. Mutta niiden kuvat ovatkin sieluuni lähtemättömiksi syöpyneet; intensiivisemmin elettyjä rooleja en ole milloinkaan enkä missään teatterissa nähnyt.

— — — Selailen vanhoja muistiinpanojani Hauptmannin näytelmän esityksestä. Näen, että mielestäni Olga Leino on ollut erinomainen Hannele — ja kun ajattelen hänen hentoa ja herkkää olemustaan ja hänen taiteensa laatua, niin uskon yhä vieläkin, että hän oli aivan erinomainen! — sekä Katri Rautio ylevä ja rakkautta säteilevä äiti ja Iisakki Lattu mainio räätäli. Mutta kuitenkin on muurari Matternin kuva ainoa, joka vielä tällä hetkellä ihan ilmielävänä eroittuu silmiini, kun Hauptmannin unennäkyä vanhassa Arkadiassa ajattelen. Jos osaisin käyttää piirrintä, tahi jos sanat riittäisivät, niin voisin milloin tahansa loihtia sen pienimpiä yksityispiirteitä myöten toistenkin nähtäväksi. Muistan sen ulkonaisen hahmon: paheen paaduttamat ja pöhöttämät kasvot lippalakin ja nahkaesiliinan väliltä; kuulen vieläkin raa'an äänensävyn, sammaltelevan puheen ja — ennen kaikkea — näen katseen ja lyöntiin kohoavan käden... Se oli kappale tärisyttävintä taidetta.

* * * * *

Mimiikki oli ehkä kaikkein tehoisin myöskin Närhin taiteen ilmaisukeinoista. Hän sai kasvojen eleisiin mahtumaan kokonaisia tunteitten maailmoja. Hänen miimillinen asteikkonsa oli erinomaisen laaja ja hän hallitsi sen salamannopeasti vaihtuvia vivahteita aivan suvereenisesti. _Symboolisilla_ eleillä hän osasi _tulkita_ mielentilat, _maalailevilla havainnollistaa_ lauselmien sisällyksen ja _alleviivaavilla huomauttaa_ sanojen ja lauseitten merkityksellisyyttä ja tärkeyttä. — Mutta myöskin äänikielensä hän oli kehittänyt taipuisan tottelevaksi aseeksi. Hänen lausunnassaan oli iskevää nasevuutta, mutta "liukuvan puheen" taidon hän myöskin oli omistanut. Hän _puhui_ pitämättä puheita. Tahi — kuten Coquelin vanhemmalla oli tapana sanoa —: Hän ei näyttämöllä puhunut, vaan hän "sanoi"; puhuminen on nimittäin vain sanojen kuuluviksi tekemistä äänen avulla, "sanominen" tähtää määrättyyn sisällykseen. Saattaa puhua hyvinkin paljon ja kuitenkin sanoa mitättömän vähän... Närhi ymmärsi korkeus- ja mataluussuhteitten, valojen ja varjojen jakoperusteiden tärkeyden ja osasi niiden varaan lausuntansa rakentaa.

* * * * *

"Myrskyn" Caliban paljasti erään puolen näyttelijän taiteessa, joka sille antoi niin yksilöllisesti erikoisen omintakeisuuden, että Otto Närhiä olemme oikeutetut sanomaan näyttämötaiteen Aleksis Kiveksi. Eino Leino on (kirjasessaan "Suomalainen näyttämötaide") osunut tämän asian ytimeen: "Hra Närhi on luonnonvoima. Hänellä on aivan oma tekotapansa, rohkea ja raju, terve-realistinen ja niin sanoaksemme taiteen metsä-ilmassa viihtyväinen. Hän tuo mukanaan näyttämölle sellaisen määrän tuoreutta ja alkuperäistä voimaa, että yleisöä melkein pelottaa sen ylenpalttisuus." Calibanissa purkautui tuo luonnonvoima väkevänä ilmoille. Shakespearen valtaavan mielikuvituksen muovailemasta, puoleksi vertauskuvallisesta ja ikään kuin kehitysopin teorioja ennustavasti havainnollistavasta epäsikiöstä Närhi loi hämmästyttävän todellisen olion: kammottavan ja kauhean, mutta irvokkaisuudessaan ja avuttomuudessaan syvästi traagillisen satujen hirviön. Ja juuri tuo viimeksi mainittu ominaisuus oli sen jalostavana aateluuden merkkinä.

Närhin Calibanissa oli jotakin, mikä sitä muistellessa panee ajattelemaan niitä kuvia, joita Shakespearen taruolennot ovat Reinhardtin mieleen herättäneet. Niinpä esim. "Kesäyön unelman" Puck, Reinhardtin käsityksen mukaan on oleva luonnon alkuperäisinten ilmaisujen kuva — itse _Urlachen der Natur_. Sen tulee olla lähellä eläimellisiä alkuvaistoja; Panin, paimenten pukinjalkaisen suojelijan, makean mahlan juojan karhea ja harjaksinen, huhuileva poika; Böcklinin pieni Pan, jonka ympärillä kesäyön satuhämärä kiiltää, kuiskii ja tuoksuu... Mutta Reinhardtin näyttelijät eivät ole kyenneet näitä olentoja havainnollistamaan — ei Eysoldtkaan — niin selkeäpiirteisiksi ja samalla niin sielukkaan tosiksi kuin miksi tämä suomalainen näyttelijä elävöitti väkevän mielikuvituksensa hahmotteleman Caliban-kuvan.

Vähääkään liioittelematta saattaa sanoa "Myrskyn" esityksen juuri tämän Caliban-tulkinnan takia muodostuneen merkkitapaukseksi meidän teatterihistoriassamme.

* * * * *

En tunne Otto Närhin sukupuuta. Mutta minusta tuntuu aivan todennäköiseltä, että hänen suonissaan saattoi olla mustalaisverta. Ei vain sen vuoksi, että hän voitti ensimmäiset taiteelliset voittonsa puolivilleillä mustalaistyypeillään, joihin hän valoi taiteilijaluonteensa vielä jalostamatonta, mutta sitä hehkuvampaa tulta. Vaan myöskin — ja ennen kaikkea — siksi, että hänen luonnonvoimansa pysyi yhtä alkuperäisen väkevänä ja hänen hehkunsa yhtä tummahohtoisena vielä sittenkin, kun hänestä oli kypsynyt itsetietoinen taiteilija. Nuo ominaisuudet olivat hänessä suku- ja heimoperintöä.

* * * * *

Otto Närhin taiteessa oli nerouden merkki. Se eroittautui väkevästi persoonallisen sävynsä takia ympäristöstä, mutta se taipui samalla alistuvaisena kokonaisuutta palvelemaan. Sen komiikka — ja sitä siinä oli paljon — oli perustuksiltaan jäyheää ja karkeasyistä; samanlaista oli sen tragiikkakin. Sen luomat olivat kuin graniittiin hakattuja. Mutta taiteilija oli oppinut vuosien varsilla raskaan moukarin ohella käyttelemään myöskin keveämpää vasaraa ja ohkaisempiteräistä talttaa; ja niin syntyi teoksia, joissa arkaistista ankaruutta lievensi — mutta ei silti laimentanut — pehmeämpi pintakäsittely. Mutta graniittiaineen vaatimaa erikoisluonnettaan ne eivät milloinkaan kadottaneet, sillä ne olivat aina ja johdonmukaisesti graniittiin ajateltuja. Siksi ne säilyivät omaperäisinä. Eikä Närhi kuitenkaan koskaan väkipakosta tunkenut omaa persoonallisuuttaan osiinsa aikaansaadakseen omintakeisen vaikutelman; hänen ei tarvinnut sitä tehdä, tuo vaikutelma syntyi itsestään.

Sellaista oli tämän miehen taide, miehen, joka seisoo aivan yksin suomalaisen teatterin nuoressa historiassa. Moni suomalainen näyttelijä — ajattelen esim. parhaassa miehuudessaan manalle mennyttä Kaarlo Braxénia — on astellut samansuuntaisia teitä kuin Otto Närhi, mutta ei yksikään niitä polkuja yhtä pitkälle kuin hän.

5.

Mimmi Lähteenoja.

[_Mimmi Lähteenoja_ (ent. nimi Puls) syntyi Helsingissä elokuun 27 p:nä 1865 pohjalaisista vanhemmista. Hän on — omien sanojensa mukaan — käynyt kolmea koulua: kansakoulun, rippikoulun ja maailman koulua. Esiinnyttyään seuranäyttelijänä hän monien kehoituksesta liittyi August Aspegrenin seurueeseen elokuun 30 p:nä 1888 esiintyen ensimmäisen kerran tullinhoitajan rouvana "Pukkisen pidoissa" (Hämeenlinnassa lokak. 2 p:nä). Helmikuun 5 p:nä 1892 hän sai "tohtorilta" kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänet oli hyväksytty Suomalaiseen teatteriin; "hauskempaa Runebergin päivää en milloinkaan ole viettänyt", sanoo neiti Lähteenoja. Ollut sekä valtion että teatterin myöntämillä matkarahoilla ulkomailla.]

Mimmi Lähteenoja tuli Aspegrenin seurueesta Suomalaiseen teatteriin. Hän oli silloin liikkunut näyttämöllä neljä vuotta ja oli 26-vuotias.

Hänen aikaisempia näyttämötehtäviään pääkaupungissa olivat Fekluska Ostrowskin "Ukkosilmassa", Gina Ekdal Ibsenin "Villisorsassa", Katri "Daniel Hjortissa", Rotta-Ulla Ibsenin näytelmässä "Pikku Eyolf", Armi J.H. Erkon "Kullervossa", Martta Sjöströmin "Marissa", Noita Kasimir Leinon näytelmässä "Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming", Louhi Erkon "Pohjolan häissä" ja kalastajanleski Heyermansin näytelmässä "Siunauksen toivo." Myöhempiä on turha luetella — ja luettelo venyisikin liian pitkäksi —; ne ovat vielä elävinä osin muistissamme, osin silmiemme edessä. Kenenpä mieleen eivät olisikaan syöpyneet nuo melkein lukemattomat akkatyypit, jotka Mimmi Lähteenoja merkillisen varmalla luonnekuvauskyvyllään ja hienotunteisen taiteellisella tekotavallaan on elävöittänyt!

* * * * *

Mimmi Lähteenoja on älykäs taiteilija. Hänen älykkyytensä ilmenee jo siinäkin, että hän alunpitäen on ollut selvillä omasta alastaan. Luulen hänen aina olleen vapaan näyttelijämaailman ylen tavallisesta ja ylen narrimaisesta turhamaisuudesta, joka saa niin näyttämön herrat kuin sen naisetkin halajamaan itselleen "nuoria" ja "kauniita" osia. Hän tuntee lahjojensa rajat ja tietää, että rajoituksessa myöskin piilee voima. Mutta hänen älykkyytensä ilmenee myöskin hänen luomissaan, joiden takana aina on mitä tarkin ja huolellisin harkinta ja tutkimustyö. Tässä suhteessa on hänen ja Adolf Lindforsin taiteella selviä kosketuskohtia.

Sukulaispiirre on myöskin detaljirikkaus, jota nti Lähteenojakin, kuten kaikki realistiseen taidekäsitykseen pohjautuvat taiteilijat, viljelee. Hänenkin luomissaan pistävät silmiin nuo erinomaiset ja todellisuustuntuiset pikkupiirteet, usein aivan vähäiset ja ikäänkuin ohimennen, jopa aivan kuin sattumaltakin vetäistyt, mutta aina luonnekuvaan sopivat, sitä selventävät ja jotakin ominaisuutta alleviivaavat. Nti Lähteenoja ei kuitenkaan perusta tulkintaansa niin suuressa määrin yksityiskohtien varaan kuin Lindfors, joka terävän analyysinsä eroittelemista alkutekijöistä ja irralleen purkamista rakennuspuista kokoonpanee kuvansa alusta loppuun. Näyttelijättäremme menetelmä on alunpitäen enemmän syntetisoiva — se tietysti voisi johtua siitäkin, ettei hänen tekniikkansa riittäisikään Lindforsin tuhatvivahteiseen taituruuteen taipumaan, mutta varmaankin se pohjimmiltaan sittenkin riippuu taiteilijaluonteen laadun erilaisuudesta.

Sillä aivan olennaisia eroavaisuuksiakin on olemassa. Silmiinpistävin niistä on ehkä nti Lähteenojan tunneherkkyys, joka ilmenee milloin herttaisena sydämellisyytenä, milloin jonakin toisenlaisena välittömänä tunteen läikähtelynä, jopa joskus kohoaa voimakkaaksi paatokseksikin — esim. Katrissa. Jonkun kerran korostuu tämä tunteellisuus pieneksi senttimenttaalisuudenkin pisaraksi. Se tapahtuu kuitenkin harvoin, sillä yleensä on Mimmi Lähteenojan taide hyvin tervettä.

Todellinen ja vakuuttava ja elävä, ne lienevät muuten arvostelun useimmiten käyttämät laatusanat näyttelijättären luomista. Noilla, tosin verrattain vähän sanovilla, mutta kuitenkin kaikessa ylimalkaisuudessaan oikeaan osuvilla adjektiiveillä voikin määritellä useimpia hänen tulkintansa iskevimpiä ominaisuuksia. Hänen esityksensä ovat todellisia siksi, että ne ovat erehtymättömän varmalla vaistolla todellisuushavaintojen pohjalle tyylitellyt; ne ovat vakuuttavia siksi, että eleitten ja äänenpainojen takaa aina erottaa sydämen sykkeen; ne ovat eläviä siksi, että näyttelijättärellä on hartaan antaumuksen ja välittömän myötäelämisen ihana kyky ja taito.