Part 11

— Niin herraseni, ja etymologia (oppi sanojen synnystä) säilyttää vielä jälkiä siitä. Naiset vallitsivat ja miehet ohjasivat: miehet olivat toimeenpanijoina ja naiset antoivat ohjeita. Naiset, tarkotan naaraat, jäivät kotiin hoitaakseen poikasia, ja miehet lähetettiin ulos hankkimaan ruokaa, sotimaan, ottamaan orjia ja kaikkea semmosta, ja olivat aina vaimojensa nöyrimpiä palvelijoita. Silloin oli kyllä kuningas, mutta hän oli vaan muodon vuoksi, koska kuningatar oli varustettu kaikilla välikappaleilla tehdäkseen tahtonsa määrääväksi, ja kaikki muu oli samassa suhteessa. Silloin olimme saavuttaneet huippukohdan. Seurauksena alituisista sodista, joihin naiset eivät ottaneet osaa, alkoivat rajattoman työn kautta murtuneet koiraat tulla naaraksia harvalukuisemmiksi. Jälkimäisten liiallinen lukumäärä toi mukanaan naimattomien naisten luokan, voimakkaan suvun, jolta puuttui kaikkia tunteita, mitkä olisivat voineet olla esteenä heidän astumiselleen julkiseen elämään. Siitä lähtien häviävät suvustaan huonontuneet miehet taistelussa ja naimattomat naiset vahaavat kaikki toimet, jopa sodankin. Päästyään valtaan alkoivat nämä, jotka sitäpaitsi keinotekosesti perinnöllistä tietä oli tehty sukupuolettomiksi, vähentää naarasten lukumäärää keinoilla, joita tunnetaan malthusialaisuuden nimellä, ja siitä johtuu nykyinen yhteiskuntamuoto, niin kutsuttu ihanneyhteiskunta.

Lokki ei voinut olla ajattelematta rouva Sappea ja sitä lakkoa, joka oli puhjennut heidän pienessä yhteiskunnassaan Genèvejärven rannoilla, kun samalla kuului ääntä muurahaispesän sisästä ja parvi muurahaisia yhtäkkiä syöksyi ulos, toiset siivekkäitä toiset siivettömiä. Se, joka piti historiallista esitelmää, ei ennättänyt väistää ja sai korvapuustin eräältä lihavalta eunukilta.

Lokki ja sorsa pakenivat erään paatsaman taakse ja voivat sieltä hyvässä rauhassa katsella sitä surullista näytelmää, joka tapahtui heidän hämmästyneiden katseidensa edessä.

Ensiksi tuli noin parikymmentä siivekästä naarasta ulos pesästä ja muutamien valmistavien toimien jälkeen kohosivat ne auringonpaisteessa suuren kuusen huipun yläpuolelle. Sen jälkeen muutamia satoja, samoin siivekkäitä koiraita, jätti vankilansa täyttääkseen synkkää kutsumustaan.

— Tämä on häämatka — sanoi sorsa selitykseksi.

— Se mitä tapahtui kuusen yläpuolella, oli peitetty itse siihen pilveen, jonka nämä pienet elävät muodostivat, ja oli jokaiselta kuolevaiselta silmältä salattuna, ollen ainoastaan hedelmöittävän auringon katseiden alasena.

Kun tunti oli kulunut ja häät olivat lopussa, laskeutuivat naaraat alas ja astuivat jälleen äitiyshuoneeseen, missä työntekijättäret nyhtivät niiltä pois siivet, joista niille ei tästä lähin ollut mitään hyötyä.

— Langenneet enkelit pudottavat viattomuuden siipensä — lausui sorsa.

— Entä murhaenkelit, mitä ne tuolla tekevät? — kysyi lokki säikähtäneenä, kun hän näki työntekijättärien syöksyvän koiraksien niskaan, joilla uupuneina ei ollut rohkeutta lähestyä muurahaispesää, vaan pysähtyivät avuttomina ruohistoon sen ympärillä.

— Ne panevat toimeen verilöylyn koirasten keskuudessa, jotka nyt ovat tulleet tarpeettomiksi.

— Semmosta kuulumatonta raakuutta! Tulkaa sitte ja sanokaa, että naiset ovat orjuutettuja! Tarvittaisiin yhdistys miesten oikeuksien valvomista varten. Mies parat! Minä olen saanut tarpeekseni ihannevaltiosta.

— Mitä tehdä. Se on niiden luonto.

— Sitä voi kutsua taaksepäin meneväksi kehitykseksi. Minä toivon sinun myöntävän, että sukupuolettomiksi tehdyt olennot ovat suvustaan huonontuneet.

— Siitä ei ole epäilystäkään, etteivät ne ole suvustaan huonontuneet, ja se on juuri kehitystä...

— Onko suvustaan huonontuminen kehitystä? No niin. Onneksi tapaa vielä korkeampien eläinten keskuudessa luomisen herroja paremmissa oloissa.

— Missä sitte, ellei kysymys ole liian tunkeileva.

— Joo, esimerkiksi kanoissa.

— Oh, luuletko sinä että kukko on keisari? Erehdys! Katsohan, miten se seuraa kanoja, miten kohtelias se on antaessaan käsistään makupalat, kuopiessaan maata naisille. Kukko saa olla yövahtina, suojavahtina, kenttävahtina. Hän on sanalla sanoen naisyhteiskunnan asiamies ja juoksupoika.

— Sinä olet kai kuitenkin samaa mieltä siinä, että mormonismi on epäsiveellistä.

— Onko sinusta sitte parempi, että on sukupuolestaan vapautettuja naisia, kuin hedelmöitettyjä. Minusta on kanatarha parempi kuin muurahaispesä.

— Tiedätkös sorsa, että tästä hetkestä alkaen en pidä kummastakaan. Luonto on yhtä puutteellinen kaikkialla. On yhtä hyvä ottaa luonto semmosena kuin se on, kuin muualta etsiä ihanteita. Hyvää iltaa ja kiitos ja kunnia!

— Onnea matkalle! Muista nyt vaan ne opetukset, joita olen sinulle antanut!

Matkatoverit erosivat ja lokki lensi pohjosta kohti. Kun paraillaan oli auringonlasku, ei hän lähtenyt merelle, vaan pysytteli maanpuolella. Keskiyön paikkeilla oli kuu noussut ja lokki näki jalkainsa alla pitkän valoviivan, kahden hopeanauhan tavoin kiemurtelevan Pohjosesta etelää kohti. Hän seurasi korkealla rautatienrataa, jonka kiskot loistivat kasteessa, samalla kun hän hengitti ilmaa, joka oli täynnä oranssin ja magnoliakukkien tuoksua, ja sai näkyviinsä suuren pyöreän kehän täynnä keltasia valopilkkuja. Se oli kaupunki. Uteliaana saamaan tietää, miten kaksikätiset olennot käyttäytyivät kaunista sukupuolta kohtaan, läksi lokki kaupunkiin, pysytellen sivulla, jotta ei saattaisi itseään minkäänlaisen tunkeilevan huomion esineeksi. Hän näki silloin suuren rakennuksen, jota valasivat suuret kynttiläjalat sähkövaloineen, ja josta juhlapukuinen joukko astui ulos; naiset ensinnä ja miehet jälestä, kantaen näiden saaleja.

— Siinä on meillä miesrenki — mutisi lokki.

— Hän lensi ja piilottautui kattoräystäälle. Siitä hän voi tarkastella niitä kun ne vaelsivat eri tahoille. Naiset kulkivat suorina kuin kuningattaret ja kavaljerit seurailivat heitä hattu kädessä, tarjosivat käsivarttaan palvelevaisella tavalla ja osottivat seuralaiselle alituista pientä huolenpitoa, ilman että voi nähdä ainoatakaan naista, joka teki samalla tavalla kavaljerilleen.

— Tasa-arvosuutta ei ole otettu käytäntöön täällä — lausui lokki.

— Hän kurkisti erääseen vastapäätä olevaan ikkunaan, missä oli unohdettu vetää alas verhot.

Nuori nainen istui siellä leposohvalla ja tarkasteli kylmällä katseella nuorta miestä, joka oli polvistuneena hänen edessään matolla.

— Eihän tuo pyydä tuolla naiselta muuta kuin minkä nainen tulee myymään hänelle?

Lokki lensi ylös ja nousi korkealle ilmaan keksiäkseen tien kotiinpäin.

Kuunvalossa pisti hänen silmiinsä suuri rakennus valkeasta marmorista. Koristeltuna torneilla rajattomiin saakka, sekä tuhansilla kuvanveistoksilla, kukilla, lehdillä, viireillä ja päädyillä, tarjosi se verrattoman näyn. Lokki liukui alas tarkastellakseen veistokuvia. Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja sekasin. Mutta keskellä tätä minaretimetsää kohosi korkealle kupoli, korkeampi kuin kaikki toiset, ja sen huipulla, korkeimmalla paikalla, oli kuparista tehty nainen, joka tuuditti käsivarsillaan vastasyntynyttä lasta.

— Temppeli, joka on pyhitetty naisten palvelukselle, päätteli lokki itsekseen. — Tämä on toki kuitenkin äiti. Erittäin hyvä!

Samassa hetkessä kuin lokki valmistautui lähtemään matkoihinsa, kuului sulavaäänistä laulua katedralin syvyydestä. Säveleet tunkivat katon läpi ja keskellä urkujen möyryämistä puhuivat ihmisäänet sanoja, jotka tekivät suuren vaikutuksen vanhaan lokki-isoisään. Äänet lauloivat:

Ave Maria, gratia piena, Dominus tecum, Benedicta tu in mulieribus Et benedictus ventris...

— Huolimatta täysin ihanteellisesta realismistaan on tämä laulu, mikäli juuri olen saanut oppia, erittäin paikkansa pitävä. Ave mater! Siunattu olkoon äitiys!

Ja lokki läksi matkaan, äkkinäisen koti-ikävän pakottamana.

Kun hän oli kulkenut Mont Cenis vuoren ohitse kevyen aamiaisen jälkeen Annecyjärvessä, tuli hän takasin Genèven satamaan varhain aamulla.

Suuri oli hänen hämmästyksensä kun hän ei nähnyt vilahdustakaan lakkotovereistaan. Hän lensi selän ympäri tuloksetta, nuuski kaislikon Coppèn, Thononkarien ja Nyonjärven luona, mutta menestyksettä. Katkeria epäluuloja alkoi nousta hänen sieluunsa kun hän saapuessaan Genèven satamaan luuli näkevänsä rouva Sapen kyyristyneenä eräällä lankulla Collongen lastauspaikalla. Tämä näytti olevan häpeissään ja hämillään eikä osottanut huomaavansa matkailijan paluuta.

— Hyvää päivää rouva — huusi tämä kaukaa. — Miten käy lakon?

Vanhus muutti tuskin asentoa ja vastasi, katsellen viistoon häneen:

— Noin mukiinmenevästi. Kaikki ovat karanneet kaikessa hiljaisuudessa.

— Yhdessäkö?

— Sikin sokin.

— Kirottua! Antamatta minun aavistaa hituistakaan!

— Se on oikein teille, vanha pukki!

— Kas siinä te näette, niin paljon kuin te saarnasittekin vastoin luontoa, pysyy terve luonto kuitenkin jälellä!

— Entä epäterve luonto?

— Sekin on jälellä, mutta se tulee toisessa sijassa. Minä valitan täydestä sydämestäni, vanha Sappi, muita kyttyräselällä ei koskaan ole oikeutta ruveta harjottamaan kiihotusta selkärangan mutkistamiseksi.

PYHÄ HÄRKÄ ELI VALHEEN RIEMUITSEMINEN

Faraojen maassa, missä leipä oli niin kallista ja uskontoa oli kovin viljalti, missä kaikki muu oli pyhää paitsi veronmaksajat, missä pyhä lantaeläin kiersi kokoon pyhiä lantakasojaan pyhän uskonnon pyhän suojeluksen alaisena, siellä seisoi muuan nuori fellah eräänä kauniina päivänä, jolloin pyhä Niili oli nostanut pyhän liejunsa huojuvien palmupuiden juurelle, ja katseli sitä riemastuttavaa toimitusta, jonka avulla sonni Aleksanteri oli paraikaa jatkamassa sukuaan, tietämättä mitään niistä kolmestakymmenestä vuosisadasta, jotka pyramidien harjoilta heittivät historiallisia katseitaan tämän keväiseen työhön.

Silloin kohoaa punanen hiekkapilvi pohjosella taivaanrannalla ja jono kamelinpäitä nousee vähitellen väreilevän erämaanpinnan yläpuolelle, lähestyy, kasvaa suuremmaksi ja fellah heittäytyy pelokkaana Osiriksen kolmen papin ja näiden hengellisen matkaseurueen eteen.

Papit nousevat kameliensa selästä kiinnittämättä huomiotaan fellahiin, joka makaa mahallaan.

Hillitön sonni on nimittäin kiinnittänyt hengellisten herrain uteliaat silmät puoleensa. He astuvat lähemmäksi ja tutkivat tulista eläintä päästä kantapäihin, nipistävät sitä kyljistä, katsovat sitä suuhun ja äkkiä tulee vavistus heidän päällensä ja he lankeavat polvilleen ja alkavat veisata virttä.

Kun härkä oli täyttänyt velvollisuutensa tulevia sukupolvia kohtaan, haisteli se odottamattomia jumaloitsijoitaan, jonka jälkeen se kääntyi ympäri ja sivalsi vienosti hännällään heitä kasvoihin.

Mutta kun kunnon papit taasen olivat selvinneet jaloilleen, kävivät he puhuttelemaan fellah polosta, joka ei enää tiennyt mitä ajatella.

— Onnellinen kuolevainen, sinun epäpuhtaiden käsiesi hoidossa on aurinko antanut syntyä ja kasvaa Apis-härän, Osiriksen tuhannenkuudennenkymmenennen lihaksitulemisen. [Apis-härkä oli vanhan ajan egyptiläisillä auringon jumalan Osiriksen lihaksi tullut edustaja.]

— Herrain tulisi pikemmin kutsua sitä Aleksanteriksi — vastasi hämmästynyt fellah.

— Suus' kiinni, sinä arkkinauta, sinun härälläsi on kuun merkki otsassa, ja sillä on merkit kyljissä ja sittiäinen kielen alla. Se on auringon poika.

— Ei, varmasti ei, hyvät herrat, sen isä oli kylän siitossonni.

— Pois täältä, senkin aasi — huusivat papit raivostuneina — tästä hetkestä alkaen ei sonni Memfin papillisen lain mukaan enää kuulu sinulle.

Turhaan koetti fellah polonen tehdä vastaväitteitä tätä tunkeutumista vastaan yksityisen omistusoikeuden alalle. Papit tekivät parastaan valistaakseen hänen vähäistä käsityskykyään, mutta heille oli mahdotonta saada häntä käsittämään, että sonni oli jumala, ja he velvottivat hänet lopuksi täydelliseen vaiteliaisuuteen sen sukuperän suhteen, eivätkä vitkastelleet kulettaessaan sitä pois.

* * * * *

Apiksen temppeli oli aamuauringon valasema ja tarjosi verrattoman nähtävän, joka vaikutti suorastaan musertavasti ja salaperäsesti asiaa tuntemattomiin, mutta melkein naurettavasti salaisuuden tietäviin, jotka ymmärsivät tutkia sen merkkejä, mitkä eivät mitään merkinneet.

Joukko talonpoikaisnaisia oli kerääntynyt suuren portin eteen ja odotti sitä hetkeä, jolloin portit avattaisiin ja heidät vapautettaisiin maitopytyistään, joita he olivat kantaneet sinne niinkutsutun uudestisyntyneen jumalan hyväksi.

Vihdoinkin kuului temppelin sisustasta torven räikeä ääni ja pieni luukku suuressa portissa avattiin. Näkymättömät kädet vastaanottivat pytyt ja luukku sulettiin taasen.

Mutta sisällä temppelissä, kaikkein pyhimmässä, seisoi sonni Aleksanteri kopissaan ja pureskeli heinätukkoa, mulkoillen alempaa papistoa, joka paraikaa kirnusi voita hunajakakkuja varten, jotka korkeampi papisto tulisi hyväntahtosesti syömään Apis-jumalan puolesta.

— Maito alkaa tulla huonommaksi — arveli eräs.

— Kasvava epäusko! — vastasi toinen.

— Tahdotko siirtyä senkin kaksinkertainen aasi! — huusi kolmas, joka paraikaa suki härkää, ja antoi potkun härän kylkeen seurata sanojaan.

— Uskonto menee taaksepäin — jatkoi ensimäinen.

— Helvettiin uskonto, kun kaupat rotsii huonosti!

— Niin, mutta joka tapauksessa tarvitaan uskontoa kansaa varten! Ja miksei yhtä hyvin tämä kuin joku muu.

— Käänny luuska kuului häränhoitajan suusta, joka jatkoi sukimistaan — huomenna tulee sinun näytellä rakasta jumalaa, niin että piru ottaa seurakunnan.

Ja koko papisto kajahutti hillittömän, vilpittömän naurun, semmosen, jonka valistunut papisto niin erinomaisesti osaa.

Seuraavana päivänä, joksi juhla oli määrätty, kulotettiin Apis-härkää, joka oli kukkien ja köynnösten koristama ja silkkinauhoihin kääritty, ja jonka edellä joukko lapsia ja soittajia kulki ympäri temppeliä vastaanottamassa kansan palvelusta.

Kaikki kävi niin hyvin kuin voikin toivoa, eikä mikään häirinnyt iloa ensimäisten puolituntisten aikana. Mutta häijy sattuma sovitti, että Aleksanteri-polosen entinen omistaja, jota veronmaksuhuolet rasittivat, oli tuonut lehmänsä torille myydäkseen sen. Ja se seisoi vielä siellä, kun juhlakulkue marssi esiin eräältä lähikadulta ja toi sen sivutse puolison, josta se oli ollut vuode- ja pesäerossa useampia kuukausia. Tämä, joka pakollisen leskeytensä aikana tunsi itsessään aivan uskomattoman voiman virtaavan ja jota nyt entisen puolisonsa erityinen tuoksu houkutteli luokseen, unohti ne velvollisuudet, joita sillä jumalanvirassaan oli, antoi jumalan näyttelemisensä jäädä sikseen ja rynkäsi kohti puolisoaan.

Asema tuli vakavaksi ja se täytyi pelastaa jos mahdollista. Kaikeksi onnettomuudeksi papeille oli fellahin ilo sonninsa jälleennäkemisestä liian suuri, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan alkoi huutaa:

— Voi sinua, polonen Aleksanteri, kuinka olen sinua kaivannut!

— Mutta papit olivat valmiita vastaväitteilleen:

— Hän pilkkaa jumalaa! Kuolema pyhyyden häväisijälle!

Fellah, jonka raivostunut joukko yhdessä silmänräpäyksessä mukiloi pehmeäksi, joutui poliisin käsiin ja vietiin oikeuden eteen. Kun häntä käskettiin puhumaan totta, pysyi hän jyrkästi väitteessään, että härkä kuului hänelle, ja että se Aleksanterin nimellä oli tehnyt kunnan siitossonnin palvelusta hänen kylässään.

Mutta nyt ei ollut kysymyksessä tosiasiain selville saaminen. Fellahin oli vaan vastattava syytteeseen:

— Oletko tai etkö ole pilkannut pyhää härkää kutsumalla sitä Aleksanteriksi?

— Tietysti olen kutsunut sitä Aleksanteriksi, koska...

— Riittää! Sinä olet kutsunut sitä Aleksanteriksi.

— Koska... se on totta.

— Ei totuutta saa sanoa.

— Onko sitten valehdeltava?

— Ei sanota valehdella; käytetään sanontatapaa: kunnioittaa toisten mielipiteitä.

— Kenen toisten?

— Sen sinä kyllä tiedät... lähimmäistensä... kaikkien ihmisten.

— Siinä tapauksessa, kunnioitettava tuomari, suvaitkaa kunnioittaa minun mielipidettäni härän suhteen ja jättäkää minut rauhaan!

— Mutta, senkin pölkkypää, niillä toisilla ei tarkoteta sinua, ymmärrätkö?

— Niin, kyllä ymmärrän, toisia ovat kaikki muut paitsi fellah.

— Sinäkö tässä minua kuulustelet? Mene matkoihisi; papit saavat menetellä suhteesi niinkuin haluavat.

Vietynä Osiriksen temppeliin tapasi fellah ylipapin enemmän vastaanottavaisena selityksille, kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Se oli epäilemättä sonni Aleksanteri, sitä ei pappi tahtonut kieltää, mutta sitä ei saanut sanoa, koska... no niin... koska kerran yhteiskunta oli rakennettu äänettömien sopimusten varaan, oli aivan välttämätöntä kunnioittaa toisten mielipiteitä.

Mutta miksi taivaan nimessä ei sitte kunnioiteta fellahin mielipidettä, koska hänkin on "toinen", joukkoon verrattuna.

Ylipappi, rehellinen mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan, tunsi väsyneensä kaikkiin varastemppuihin ja tuli liikutetuksi fellahin koristelemattomasta tavasta katsoa asioita. Hän huomasi nyt tilaisuuden sopivaksi ehdottaa parannuksia ja neuvoteltuaan ammattiveljiensä kanssa, päästi hän etukartanoihin kansan, joka oli seissyt porttien edustalla, ja viittansa poisheitettyään astui hän kansalaisen pukuun puettuna alttarille puhuakseen kansalle.

Lapseni — alkoi hän.

Mutta hämmästyneen kansan keskuudessa, joka ei enää tuntenut häntä, syntyi liikettä.

— Lapseni — huusi ylipappi — puku ei tee miestä. Ettekö näe ystäväni, että se olen minä, Osiriksen ylipappi.

Joukko alkoi mutista.

No niin lapseni, hetki on nyt lyönyt, jolloin teille on tehtävä tunnetuksi pyhät salaisuudet. Älkää pelästykö! Minä olen vaan yksinkertainen kuolevainen, niinkuin te kaikki, ja rauhottaakseen teitä olen heittänyt päältäni pitkäliepeisen pukuni. Te olette pitänyt härkää, kaikkea hedelmöittävän auringon vertauskuvaa, itse jumalana.

Ja kääntyen pappien puoleen, jatkoi hän:

— Vetäkää pois esirippu!

Joukko, joka ei milloinkaan ollut nähnyt temppelin sisustaa, heittäytyi polvilleen sfinxin ja Osiriksen kuvien edessä, joita häämötti puoliavointen esirippujen välistä.

Ei kukaan uskaltanut katsella sinne.

— Nouskaa ylös — jyrisi pappi — kas niin, nouskaa ylös! Ja vetäkää nyt syrjään toinen esirippu!

Esirippu vedettiin syrjään. Ja kansan hämmästyneiden silmäin eteen avautui aivan tavallinen talli temppelin taustassa, ja siinä makasi pyhä härkä aivan välinpitämättömästi märehtien.

— Tässä näemme sonni Aleksanterin — huusi pappi — te luulette, että se on jumala, ja kuitenkin se on vaan nautaparka, eli kuinka fellah?

Mutta silloin kuului kauhea kiljahdus ja keskellä sekavaa melua huusi naisen ääni:

— Temppelin häpäsijä! Alas jumalanpilkkaaja, valehtelija!

Ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa olivat naiset kuristaneet, raahanneet ulos ja heittäneet kaivoon ylipapin.

Ja samalla tavalla kohdeltiin fellahia, joka oli hävässyt pyhää valetta.

Mutta papit näkivät parhaaksi laskea alas esiriput ja he pakenivat kaikkein pyhimpään, jossa he jatkoivat pyhää karjanhoitoaan ja yhä edelleen omistivat elämänsä ainoalle autuaaksitekevälle erehdykselle.

MITEN PAPPI, JOKA USKOI JUMALAAN, TULEE KÄÄNNETYKSI MEHILÄISTEN NOKKELUUDEN KAUTTA JA KUOLEE PERHEENSÄ HELMASSA TOTISESSA JUMALAAKIELTÄVÄSSÄ USKOSSA

Oli kerran pappi, joka uskoi Jumalaan; kiusallinen tapaus, joka ei kuitenkaan ole niin aivan harvinainen kristillisessä kirkossa.

Niin ei kuitenkaan ollut aina ollut laita, sillä nuoruudessaan oli hän saanut oikeita käsityksiä yliluonnollisista asioista sen kasvatuksen avulla, jonka hänen hurskas jumalaakieltävä äitinsä oli hänelle antanut. Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämä nuori mies, heitettynä nuoruudenajan myrskyihin, joutunut huonoon seuraan, joka pian ryösti häneltä hänen lapsellisen uskonsa. Niin että kun hän tuli kypsään ikään, havaittiin hänen olevan innokkaan jumalaanuskojan ja valmiin vastaanottamaan papin takin äitinsä suureksi suruksi.

Tarkkaan otettuna ei tämä nuori mies ollut tyhmä, kaukana siitä. Ja hän ei milloinkaan turvautunut pyhiin tai maallisiin kirjoihin etsiäkseen niistä todistuksia Jumalan olemassaolosta; hän oli keksinyt tästä jääväämättömän todistuksen luonnon täydellisyydessä, joka ilmeni ennen kaikkea eläinten vaistossa. Nuori pastori oli antautunut mehiläisiä hoitamaan, ja kaikki mehiläishoitajat muuttuvat mehiläisten turmiollisen vaikutuksen alaisina jumalaapelkääviksi; vakava seikka, jonka turmiolliset seuraukset ovatkin herättäneet huomiota jumalankieltäjien joukossa, jotka ovat tehneet parastaan vastustaakseen mehiläisiä suojelustullien avulla.

— Katsokaamme lapseni — niin tapasi pastori lopettaa alituiset saarnansa jumalan olemassaolosta — katsokaamme esimerkiksi mehiläisiä (ainoat eläimet, joita hän oli tarkastellut), kukahan on opettanut niitä valmistamaan näitä ihmeellisiä hunajakakkuja? Minäkö? Piikaniko? Vanha puutarhurini Jaakkoko? Ei, tuhat kertaa ei! Olisiko ajateltavissa, että jos me tapaisimme mehiläiset taivaassa (jota minä toivon), olisiko ajateltavissa, että nämä mehiläiset eivät osaisi valmistaa hunajaa? Ei, tuhat kertaa ei! Yksinomaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Jumalan lait ovat ikuisia. Reväiskää pois siivet niiltä, nyhtäkää jalat niiltä, silpokaa niiden kieli, sittenkin ne valmistavat hunajaa kaikesta huolimatta. Kaikissa oloissa, kaikissa ilmanaloissa säilyttävät mehiläiset vaistonsa kerätä hunajaa. Se on järkkymättä niiden luonto, jonka Jumalan, muuttumattoman, kaikkivoivan tahto on niihin istuttanut. Amen!

Eräänä kauniina päivänä määrätään nuori pastorimme siirtomaihin laivapapiksi, ja hänen määräpaikkansa on Martinique Länsi-Intiassa.

Pitkä matka kuumaan vyöhykkeeseen ei pelottanut pastoria, mutta mehiläiset raskauttivat hänen sydäntään. Miten suoriutuisi hän jumalaakieltävien neekerien keskuudessa, jos häneltä riistettäisiin todistuksensa Jumalan olemassaolosta.

Pitkän miettimisen jälkeen teki hän reippaan päätöksen ja otti mukaansa hunajaa valmistavat maamiehensä.

Näemme hänet vihdoin onnellisesti ja terveenä saapuneena Martiniquelle, jossa hän jättää siipikarjansa erään neekerin, luotettavan jumalankieltäjän hoidettavaksi. Tämä, joka oli kovin utelias ja sangen omantunnontarkka sekä uuttera siinä mikä hänellä oli tehtävänään, keksi ottaa mehiläiset yhden erältään siivistä laskeakseen ne, mistä oli ainoana seurauksena, että herkkäuskoinen neekeri tuli käännetyksi uskomaan perkeleeseen, niin, enemmän kuin sitä, tuhanteen perkeleeseen.

Laivapappi riensi apuun kuullessaan mustan veljensä hillittömät huudot, ja tarjosi hänen lohdutukseksensa tiedon, että mehiläiset ovat saaneet neulasensa Jumalan tahdon kautta, mikä melkosessa määrässä vahvisti neekerin uskoa häijyyn Jumalaan, jota kutsutaan perkeleeksi. Kaikki toisetkin mustat siirtolaiset, jotka olivat useita kertoja koettaneet syödä "sokerikärpäsiä", olivat valmiita suosiollisesti vastaanottamaan tämän uuden perkeleopin, ja turhaan pani kunnon pastorimme vastalauseitaan tätä vastaan.

Niin pitkälle oli tultu, kun syksy saapui. Hunajasato tuotti ainoastaan mitättömän vähän pastorille, ei oikeen tiedetty mistä syystä.

Oikeastaan pääsi pastorissa vallalle imelänhapan tunne näitä kansanvillitsijöitä vastaan, jotka ottivat itselleen vapauden olla tekemättä mitään ja levittivät kirottua perkeleoppia.

Talvi menee ohitse sateetta ja lumetta. Kunnon pastorimme makaa riippumatossaan, joka on kiinnitetty kahteen palmupuuhun, ja antaa kastepuvussa olevan mustan sisaren leyhyyttää raitista ilmaa itselleen sillä aikaa kun hän miettii kysymystä Jumalan olemassaolosta. "Juoppojen Jumala", sen voi vielä ymmärtää, mutta neekerien ja mehiläisten Jumala — sitä kannattaa miettiä. Ja hän miettii, samalla kun suosiollisesti ja surkutellen silmäilee neekeritärtä, joka oli kokonaan paljastettu — käsityksestä ensimäisen miehen syntiinlankeemisen syistä.

Siten kului talvi, kevät ja kesä, ja mehiläiset vaan yhä jatkoivat neekerien kurjien sielujen turmelemista. Kun syksy oli saapunut, oli pastori koko utelias saamaan tietää, miten mehiläiset olivat menetelleet talvivarastojensa suhteen. Eräänä kauniina päivänä kävi hän käsiksi työhön, Cesarin, mehiläisvartijan avulla, ja aikoi verottaa pesiä.

Voi käsittää hänen hämmästyksensä, kun hän ei nähnyt merkkiäkään hunajasta. Hänen ensimäinen epäluulonsa lankesi Cesarin päälle.

— Oletko syönyt hunajan, senkin nauta? — huusi hän.