Part 12

— Ei, massa, nigger ei syödä kärpäslikaa.

— Tarkotat hunajaa.

— Se, mitä kärpäset likaavat, niin massa. Kristityt olla liansyöjiä, nigger ei.

— Ei se ole lantaa, se on niiden talviruokaa.

— Ei meillä ole mitään talvea.

— Se on totta, sinulla on aivan oikein, mutta mehiläiset ovat joka tapauksessa pakotettuja keräämään hunajaa, koska se on niiden vaisto, käsitätkö, Jumalan tahto, sanalla sanoen.

— Jumala tahtonut, että kärpäset syövät talvella, mitä likaavat kesällä? Ei voida käsittää sitä, massa!

— Mutta, senkin pässinpää, niiden täytyy joka tapauksessa kerätä kutsu sitä miksi tahdot. Jos on Jumala taivaassa, niin tapahtukoon hänen tahtonsa!

— Mutta, pyhä isä, entä kärpästen tahto sitte?

— Oh, älä tule puhumaan, että luontokappaleilla voisi olla tahtoa.

— Miksikä ei, veli? Ja miksi kerätä talveksi, kun sokeriruokoja on koko vuoden ympäri käsillä? Ei olla mitään tyhmeliiniä, nuo pikku elävät.

Pastorin järki sumeni. Olisivatko mehiläiset todella huomanneet, ettei niiden enää tarvinnut kerätä varastoa kylmän vuodenajan varalta, senvuoksi että sokeriruokoja oli aina saatavana?

Kauheat epäilykset saivat pastorin sielun valtaansa. Jos mehiläiset voivat ajatella, olivat esteettömiä vetämään johtopäätöksiä ja muuttamaan ikuisia määräyksiä mielensä mukaan, mihin joutuvat silloin vaisto ja sallimus? Joutuneena toivottomuuteen ja täynnä suuttumusta näitä mehiläiskelvottomia kohtaan, kävi hän eräänä päivänä vihapäissään särkemään pesiä. Mehiläiset, jotka raivostuivat siitä, että niitä tällä tavalla ajettiin ulos, syöksyivät laumottain pastorin päälle, joka ei enää ollut sotakelpoinen, vaan lopuksi joutui tappiolle ja oli pakotettu turvautumaan vuoteeseen.

Kärsimysten pitkien öiden kuluessa sai hän aikaa katuakseen uskoaan harhaoppiin. Äitinsä hoitamana, jonka hurskaisiin mielipiteisiin ei harhaoppinen jumalaoppi ollut vaikuttanut, heitti pastori henkensä hänen sylissään, voitettuna takasin lapsuuden uskolleen, tunnustaen riemulla todellista jumalaakieltävää uskoa, suureksi iloksi mustille seurakuntalaisilleen, jotka olivat saaneet niin kovasti kärsiä neulaa terävämmistä todistuksista Jumalan olemassaolosta.

OMISTUSOIKEUTTA

Komea pähkinäpensas kasvoi haassa. Pähkinät olivat kypsiä, kun orava tuli sinne heleänä elokuun aamuna.

— Tämä on minun pähkinäpensaani — sanoi se itsekseen ja hyppäsi oksalle koitellakseen hampaittensa kestävyyttä herkullisissa hedelmissä.

— Pois täältä, varas! — kuului heikko ääni pensaasta.

— Kuka siellä? — huusi orava ja kurkisteli sinne tänne.

Pian oli se keksinyt pähkinähiiren pensaan juurella.

— Tahdotko laputtaa matkoihisi ja jättää minun pähkinäni rauhaan! — jatkoi pähkinähiiri.

— Sinun pähkinäsi — irvisteli orava ja kävi käsiksi pähkinöihin kaikin voiminsa ja ensinkään ujostelematta.

— Anna olla, senkin varas!

— Millä oikeudella, jos saan luvan kysyä, kuuluu tämä pensas sinulle?

— Jus primi venientis, ensiksi tulleen oikeudella, jos haluat tietää.

— Erittäin hyvä, herraseni, ja minä otan sen jus primi occupantis, ensiksi valtaajan oikeudella. Voima käy oikeuden edellä. Minä olen voimakkaampi, siis on minulla etuoikeus sinun edelläsi, näetkös!

— Mitä teillä on täällä tekemistä — löperteli närhi, melun paikalle houkuttelemana. Antakaa minun pähkinäini olla rauhassa, muuten saatte nähdä jotakin.

Anteeksi, herraseni — vastasi orava heti, — mutta minä olen juuri keksinyt tämän pensaan.

— Että sinä olet keksinyt minun pensaani, sen kyllä uskon, mutta millä oikeudella olet sen vallannut.

— Olen ottanut sen sillä oikeudella, jonka...

— Sinä olet aivan yksinkertasesti ottanut sen. Ja nyt tulen minä ja otan sen takasin.

Samassa silmänräpäyksessä kun närhi aikoo syöksyä oravan kimppuun, lentää tiheä kivisade taistelevia kohti, joille tulee kiire lähteä pakoon.

— Senkin vietävät — huutavat pojat, jotka olivat tulleet sinne keräämään pähkinöitä — nyt ne eivät saa mitään vaivoistaan.

Ja pojat alkavat poimia pähkinöitä lakkeihinsa.

Luulen että pensaiden takana pidetään hauskaa — mutisi vuokraaja, joka nyt ilmestyi näyttämölle. — Sallikaa, herrat varkaat, minun hiukan kuumentaa teidän korvianne, niin ettei teidän käskyksenne yksityisestä omistusoikeudesta joutuisi harhateille.

— Kauniita vapoja nuo, keskeytti hänet korpraali, joka oli tullut sinne patrulleineen ja veti nyt esiin miekkansa, juuri semmosia me tarvitsemme risukimppuihin.

— Seis siellä — keskeyttää vuokraaja.

— Oletteko te ehkä tilanomistaja? — kysyy korpraali. — Ei, sitä te ette ole! Pitäkää sitte suunne kiinni!

— Mutta minä olen vuokraaja.

— Entä sitte! Teillä ei itsellänne ole oikeutta leikata poikki tätä pensasta, mutta minulla on.

— Olisivatko lait omistusoikeudesta lakkautetut? — kysyy vuokraaja.

— Kyllä, tällä kertaa, hyvä mieheni; sodan aikana vaikenevat lait, ja jos te tahdotte seurata minua tilanomistajan luo, näytän minä hänelle määräykseni. Tässä se on.

He menevät, mutta tuskin ovat he poissa, kun rautatie-insinööri astuu paikalle työmiesjoukon seuraamana.

Hän pystyttää vatupassinsa, tekee laskuja, sihtailee, kirjottaa muistiinpanoja ja jakaa töitä.

— Hakatkaa pois tuo pensas aluksi — sanoo hän.

Sanottu ja tehty.

— Millä oikeudella te otatte vapauden hakata metsää? kysyy tilanomistaja, joka on tullut paikalle.

— Pakkoluovutuslain nojalla.

— Vai niin. Olkaa niin hyvä.

Ja tilanomistaja menee tyytyväisenä saamaansa selitykseen.

— Laillista yksityisen omistusoikeuden syrjäyttämistä tuo — sanoo korpraali.

— Viimeksi tulleen oikeudella — puhkeaa vuokraaja sanomaan.

— Nyt on meidän kiiruhdettava pakkoluovuttamaan pähkinät — mutisevat pojat.

— Minä teen tilauksen — löperteli närhi.

— Tulkaa sitte sanomaan, että löytyy mitään omistusoikeutta — piipittää pähkinähiiri.