Part 10

Mutta vielä oli jälellä mieluisa yllätys, jonka naiset tavallisella rakastettavalla tavallaan ymmärtävät järjestää. Ovella istui vahtimestari kynä kourassa ja lista edessään. Oliko vielä keräyskin? Ei!

— Kaksi kruunua viisikymmentä äyriä, saanko pyytää!

— Mistä?

— Teeillallisesta, huoneustosta, valaistuksesta ja tarjoilusta.

Vastustus ei auttanut, vannomiset vielä vähemmän. Saada maksaa siellä missä piti saada maksu! Sehän oli ennen kuulumatonta. Mutta mitä se teki. Tarkotushan oli saavutettu. Nuori mies oli tunnettu kirjallisessa maailmassa.

Tultuaan alas satamalaiturille vannoivat kirjallisuusarvostelijamme kuun valossa kalliin valan, etteivät sanallakaan mainitse sanomalehdissä koko esiintymisestä.

Ja he tunnustivat ansaitsevansa tulla heitetyiksi Norrströmiin, jos he rikkovat valansa. Ja he pitivät valansa.

Se ei kuitenkaan ensinkään estänyt heitä seuraavana päivänä lukemasta, kunkin omassa lehdessään, mitä imartelevimpia ylistyksiä nuoren miehen esitelmästä. Viisaat rouvat olivat tarpeeksi ajoissa huomanneet teen vaikutukset ja vainunneet tupakkarullat, antaakseen kalliin ajan mennä käyttämättä.

Herra Lagerström antoi edelleen pehmeiden käsien kannattaa itseään. Kun hän oli kirjottanut ensimäisen yksinäytöksisen kappaleensa, kutsuivat suojelevat rouvat koolle kuninkaallisen teaterin taiteilijat ja sanomalehtien teateriarvostelijat, mutta varoivat kutsumasta kirjallisuusarvostelijoita. Pikku kansallisteaterin etevimmän näyttelijän täytyi lukea kappale, jonka hänen lukemanaan täytyi onnistua. Päivää myöhemmin onniteltiin kansallisteateria uuden kappaleen johdosta ja kotimaista näytelmäkirjallisuutta uuden kirjailijan johdosta. Että kappale sen läksyn perästä otettiin näyteltäväksi oli selvää.

Parin vuoden perästä, jotka kuluivat ilman mitään puutteita ja epäonnistumisia, oli meidän Lagerströmimme niin suuri kirjailija, että hän omasta puolestaan oli alkanut suojella nuoria kirjailijoita. Hän sovittaa siinä erästä periaatetta, jonka hän on saanut kokemuksesta: ihmisen itsensä on vika, ellei hän voi päästä eteenpäin.

No, entä ne, jotka eivät anna suojella itseään, tai ne, jotka eivät ole kyllin onnellisia miellyttääkseen suojelevia naisia? He eivät näitä naisia varten ole olemassakaan. Ensimäisenä vuonna vastaavat he, etteivät he "ole kuulleet sitä nimeä". Jos tuo polonen on nimeltään Petterman, niin alkavat he viidentenä vuonna puhua eräästä Petterssonista ja kysyvät tuleeko hänestä mitään. Kahdeksantena vuonna tuntevat he herra Pettermanin, mutta "eivät ole lukeneet häneltä mitään." Kun häntä viidentenätoista vuotena ei enää voi kieltää, alkavat he vihdoin tunnustaa, että hän on kirjailija, ja osottavat hänelle sen kunnian, että alkavat näykkiä häntä aikakauskirjoissaan. Kun häntä vihdoin aletaan kääntää saksankielelle, puhuvat he hänestä nimittäen häntä nuoreksi lupaavaksi kirjailijaksi, ja sen nimen saa hän pitää kuolinpäiväänsä saakka.

Tämän urakoitsijayhtiön johtajana on eräs sangen oppinut nainen. Hän osaa kahtakymmentäkuutta kieltä ja hänellä on aina höyrylaivalla mukanaan koptilainen kielioppi, jota hän ei unohda asettaa avattuna taakseen peräkannella. Muuan tukkukauppias, joka kuutena kesänä on matkustanut samassa laivassa ja aina käy katsomassa avattua kirjaa kun eukko menee kannen alle, on nyttemmin vakuutettu, että koptin kieli on vaikeinta kieltä, ja hän vakuuttaa ystävilleen, että tarvitaan vähintään kuusi vuotta oppiakseen sitä.

Mutta tämä nainen ei tyydy siihen, että suojelee nuoria tuntemattomia ruotsalaisia, hän suojelee myös kaikkia suuria ulkomaalaisia kirjailijoita, joille hän kirjottaa kirjeitä ja kiittää heidän viimeisestä työstään, kuitenkin liittäen aina jonkun oppineen huomautuksen, jota hän ei voi pidättää, koska hänellä on avomielinen luonne.

Yhtiö on myöskin ottanut huostaansa ruotsalaisen säveltaiteen, (säveltaiteella kokonaisuudessaan on jo suojelijansa) ja on näyttäytynyt, että nuoret laulajat ja laulajattaret harvoin ovat onnistuneet jättämättä kohtaloaan yhtiön käsiin.

Yhteiskunnassa, missä suojelusjärjestelmä on näin kehittynyt, voisi olla oikeutta odottaa loistavampia tuloksia kuin mitä todellisuudessa tapaa. Valitettavasti on valistunut aikakautemme havainnut urakoimisjärjestelmän vanhanaikuiseksi ja kehitystä estäväksi, mistä on ollut seurauksena, että sitä sen lämpimämmin hellivät sen ystävät ja suojelijat, ja että sillä näyttää olevan parempi tulevaisuus edessään kuin mitä se ansaitsee.

SATUJA

LOKIT

Oli kevät. Eräs vanha lokkimamseli, jota kutsuttiin rouva Sapeksi, oli kerännyt kaiken lokkinaisväen Genèven kaupungista ja sen ympäristöstä Niton kareille ulkopuolella Meripuutarhaa, neuvottelemaan kotoisista asioista alkavaa kevättä varten. Edellisen vuoden kuluessa oli nimittäin ilmaantunut eripuraisuutta lokkivaltakunnassa, ei oikein tiedetty minkävuoksi. Lokkinaisväki (näissä piireissä ei koskaan sanota naaraat) oli esiintuonut valituksia lokkiherroja vastaan uudistuneiden laimiinlyöntien vuoksi näiden toimessa isinä ja aviomiehinä, nämä herrat kun olivat havainneet sopivaksi aivan ujostelematta puittaa tiehensä niin pian kuin naisväen lapsivuoteet olivat ohitse.

— Se on kauheata — kaakotti rouva Sappi.

— Aivan vastoin tervettä järkeä — vastasi eräs vanha rouva, kolmenkymmenenkuuden lapsen äiti.

— Vasten luontoa — vahvisti kolmas.

— Aivan varmaan vastoin luontoa — alkoi taasen vanha mamseli, jonka mielestä oli vastoin luontoa saada poikasia. — Juuri sinne tahdoin tulla. Minkävuoksi teidän täytyi saattaa maailmaan neljät kaksoset vuodessa, hautoa kolmen viikon ajan, kasvattaa neljä viikkoa ja raahata niitä koko talvi perässänne opettaaksenne niitä kalastamaan? Eikö meillä ole tarpeeksi lokkeja? Ja katsokaahan nyt noita niin kutsuttuja luomisen herroja. Kuherruskuukausina lörpöttelevät ne tyhmyyksiä ja ovat meille nöyriä, eivätkä voi elää ilman meitä.

— Äh, me emme anna enää narrata itseämme.

— Mitä te tahdotte tehdä asialle, uskalsi eräs tyttö kysyä.

Meidän täytyy palauttaa tasa-arvosuus molempien sukupuolten välille. Meidän täytyy tehdä lakko.

Kauhea hiljasuus syntyi, kun rouva Sappi lausui nämä sanat. Nuoret tytöt olivat huulet riipuksissa, vanhat rouvat pudistivat päätään.

— Ainaiseksiko? — mutisi ensimäinen nuori neitonen, joka jo etukäteen oli solminut vaarallisen suhteen.

— Se vaiva tulee olemaan turhaa — väitti vanha rouva kuuden vuoden kokemuksensa perusteella.

Nyt kuului suurta kirkunaa Nyonin taholta, ja parvi lokkikoiraksia lähestyi äkkiä Nitonkareja.

— Mitä tuo velho nyt rääkyy? — alkoi vanhin näistä herroista.

— Tulkaa tänne ja kuulkaa — kaakottivat nuoret.

Mutta vanhus, joka aavisti petosta eikä ollut halukas ryhtymään nokkasille, pysytteli sopivan välimatkan päässä lentelemällä sinne tänne karin ympärillä.

— Tuommonen raukka! Noin pelkuri! huusi matami Sappi niin paljo kun hän jaksoi. — Tule tänne vaan!

— En minä halua teitä matami Hameeton, mutta lähettäkää tänne tuo hempukka tuosta, minulla on semmosta, mikä voi häikästä naisväkeä.

— Haa, tuo hävytön, hän tekee meistä pilkkaa, mutta hän saa sen takasin! Tehdään lakko naiset, tehdään lakko!

Ja kaikki naiset nousivat kutsumatonta vastaan. Mutta hän nauroi yhä kovemmin ja istahti kallion huipulle.

— Tarkastelkaamme asiaa maltillisesti, hyvät naiset. Te tahdotte siis tehdä lakon.

— Ei mitään miehiä enää! Ja tasa-arvosuus on palautettava.

— Tasa-arvosuus, hyvät naiset, miten niin? Onko se sitte tasa-arvosuutta, että naiset saavat pitää hyviä päiviä lämpimässä pesässä, sillä aikaa kun me hankimme ravintoa.

— Luonnon laki, herraseni!

— Kaunis luonto, joka muuttuu aina sen mukaan kuin sopii! Kaunis luonto, joka vaatii että koirasstrutsi hautoo munia! Kaunis luonto, joka käskee villihanhen puittamaan tiehensä juuri kun naisväen muniminen on loppunut!

— Minulla on täysi syy luulla, herraseni, että teidän luontonne tulee muuttumaan heti — väitti matami Sappi.

— Ennen maailmassa oli se teidän luontonne mukaista, että te piditte naisillenne seuraa, hoiditte niitä lapsivuoteen aikana...

— Aivan totta, mamseli. Mutta meidän täytyy ottaa tämä kysymys tieteellisesti. Hyvät naiset ja herrat, kansantaloudessa, samoinkuin muuallakin, on eräs rautanen laki, joka perustuu tarjontaan ja kysyntään. Minun nuoruudessani oli sangen vähän ravintoa saatavana, sillä Genèven järvi oli tyhjennetty hillittömän kalastuksen kautta. Siihen aikaan elettiin päivästä päivään ja jokainen itsekseen, ja sentakia saivat naiset elättää itsensä niin hyvin kuin taisivat. Mutta toiset ajat, toiset tavat. Viisas lainsäädäntö kansotti taas järven, jossa pian alkoi vilistä forellia, lahnoja, ahvenia j.n.e. Siitä hetkestä alkaen kasvaa yhä aviomiehen ja isänrakkaus; huoli toimeentulosta ei ole enää niin raskas, ettei se jätä hiukan aikaa jälelle perhettä varten. Kaikeksi onnettomuudeksi on olemassa myöskin eräs kultalaki, jonka Liittoneuvosto on päättänyt, tarkotan lakia vapaakaupasta, jonka nojalla ensiksitulleen oikeuden kumoo voimakkaamman oikeus. Kiitos tämän ihmisystävällisen laitoksen olemme me nyt pakotettuja käymään sotaa, niin kutsuttua vapaakauppasotaa harmaita lokkeja vastaan, jotka suurten kantonalisten kalanviljelystoimenpiteiden kautta houkuteltuina siirtymään tänne parvittain, eivät viivytelleet ruvetessaan Sveitsin kansalaisiksi. En tahdo ajatella, mitä meistä olisi tullut, saatettuina tulevaisuudessa kerjäläissauvan varaan, ellei sattuma olisi tullut meille avuksi. Genève, joka on rikas kaupunki, mutta jolla on syvälle syöpynyt vastenmielisyys kerjäläisiä vastaan, oli vastikään astunut rauhan aikakauteen. Mont-Cenis-radan avaaminen oli suurin käännekohta sen, samoinkuin meidän elämässämme. Rautatie vetää tänne joukottain ulkomaalaisia, kaupunki tulee kauniiksi, liikkeet menevät eteenpäin, höyrylaivat myllertävät ja muuan hullu englantilainen keksii ruveta heittelemään meille leipää Mont-Blanc sillalta. Ja silloin täytyi kaikkien ihmisten heittää leipää meille. Me olemme muodissa. Me pääsemme tarpeettomasti kalastamasta, me pääsemme tappelemasta harmaiden lokkien kanssa. Mitä mieluisia hetkiä olemmekaan viettäneet sillan alla tai höyrylaivain vanavedessä. Tarvitsi vaan avata suunsa samalla kuin paistatteli päivää kuparinsinisillä laineilla. Suuri alaspäinmeno isän velvollisuuksissa! Ja te hyvät naiset, kaukana siitä, että te olisitte lausuneet mitään moitteita meidän poisjäämisestämme! Te päinvastoin näytitte hyvin tyytyväistä naamaa. Siitä alkaa meidän vapautumisemme, siitä ajankohdasta meidän vapautemme miehinä, oltuamme sitä ennen vaivojen rasittamia miehiä, kotoisia miehiä. Hyvät naiset ja herrat, pitopäivät ovat ohitse, ja Schlaraffenmaa on enää ainoastaan sulonen muisto. Siihen saakka oli kaikki käynyt erinomasen hyvin, mutta täytyy antaa kohtalon täyttyä. St. Gotthardin rata muuttui todellisuudeksi, ja silloin on Genèven ja Cenisin loppu käsissä. Liikkeet seisovat, ulkomaalaiset häviävät, eikä enää tule englantilaisia heittämään leipää. Kaikki katoo ja taasen julistetaan rautasta lakia: jokainen pitäköön huolta itsestään! Mutta kehitys on jo tapahtunut. Rajattoman vapauden tottumus on jo siirtynyt meidän tapoihimme, meidän vereemme, eikä enää sovi palata takasin. Sanalla sanoen, meidän luontomme on muuttunut.

Matami Sappi, joka oli kuunnellut tätä pitkää puhetta suuremmalla kärsivällisyydellä kuin olisi voinut odottaa, takertui kiinni rautaseen lakiin ja kiiruhti laukasemaan vastauksensa. — Juuri niin herraseni, jokainen itsekseen, ja siis: lakko miehiä vastaan! Menkää ja huvitelkaa yksinäisyydessä, herrat vapaakauppiaat tieteellisine menettelytapoinenne!

— Rouva tahtoo siis tehdä kapinan herrojaan, luomisen todellisia herroja vastaan? Varokaa itseänne!

— Hyi, herroja! Vaikkakin eläisin sata vuotta, en paraalla tahdollanikaan voisi tunnustaa semmosia pässinpäitä herroikseni.

— Kysymystä täytyy tutkia — sammalsi lokkiherra.

— Tieteellisen menettelytavan mukaan... — lisäsi mamseli.

— Se on välttämätöntä. Mutta olkaamme järkeviä, ystäväni, ja suvaitkaa kuulla sitä ehdotusta, jonka nyt tahdon esittää teidän valistuneen neuvottelunne alaiseksi. Hyvät naiset ja herrat, me olemme täällä joutuneet vakavaan riitaan, joka epäilemättä ei tuota mitään tuloksia, ellemme sovi siitä, että kysymys on selvitettävä kaikessa ystävyydessä. No niin, jos te suostutte tähän, ja ehdolla että lakko siirretään minun takasin tulooni saakka, otan tehdäkseni tieteellisen retken perinpohjin tutkiakseni naiskysymystä. Onko teillä halua siihen, mitä?

— Kättä päälle, asia on selvä — vastasivat kaikki kuorossa, kovin ilosina nähdessään lopun näille ikäville keskusteluille — mutta voi sitä, joka rikkoo sopimuksen antautuakseen luvattomaan rakasteluun!

— No hyvä, käykää käsiksi työhönne — sanoi matami Sappi halveksuvalla hymyllä.

— Tervetuloa takasin, herraseni, ja lähtekää nyt!

— Lähtekää — yhtyivät kaikki läsnäolevat kuorossa.

Ja vanha luonnontutkija teki kierron ylöspäin, otti ilmaa siipiinsä ja lensi pois kaupunkia kohti.

* * * * *

Eräänä kauniina aamuna matkustajamme laskeutui saarelle Toscanan ulkopuolella. Väsyneenä ja kovin huonolla tuulella, kun hän ei ollut huomannut mitään, millä olisi ollut yhteyttä hänen retkensä päämäärän kanssa, alkoi hän noukkia raakkuja merenrannalla tyydyttääkseen nälkäänsä. Kun tämä on tehty, tahtoi hän alkaa yhteiskunnalliset tutkimuksensa. Mutta miten tulisi hän siinä menettelemään? Hän ei voinut keksiä ainoatakaan elävää olentoa ja oli jo vähällä joutua epätoivoon, kun hän sai kuulla sorsan kaakottamista, joka täydellä vauhdilla kulki pitkin rantaa.

— Halloo sorsa! — huusi lokki, ilosena tavatessaan seuralaisen.

— Päivää lokki — vastasi koirassorsa ja laskeutui lokin viereen — mitä kuuluu? Ja mitä sinä täällä teet?

— Minä tutkin naiskysymystä.

— Ja oletko päässyt pitkälle siinä? — vastasi sorsa varovainen ilme kasvoillaan.

— Kyllä! Ja sinä, oletko sinä jo livistänyt naistesi luota?

— Hm! Kaunista livistämistä, kun tulee ajetuksi pois.

— Ajetuksi pois? Minä hämmästyn. Minulle on sanottu, että sorsaherrat ovat niin häijyjä aviomiehiä, että ne hylkäävät vaimonsa juuri samassa hetkessä kun nämä ovat lopettaneet munimisen.

— Sanotaan, niin... Sanotaan niin paljo karkeita valeita aviomiesraukkojen tiliin.

— Mitä lajia? Valeita?

— Ah ne naiset, kuinka hyvin minä ne tunnen! Kevätpuolella, kun niitä alkaa kuumottaa siipien alta, silloin niillä riittää kiemailua niin että siihen voi suuttua, mutta kun vaan kuherteluaika on kunnolla ohitse, niin hyvästi hunsvotit! Tosiaan kaunis kohtalo olla aviomiehenä! Kaikki aatteellinen ja ylevä meidän elämässämme on meiltä kielletty.

— Mutta mistä helkkarista se johtuu, että ne ajavat teidät sillä tavalla luotaan, sen sijaan että ne pitäisivät teidät luonaan elättäjinä?

— Mikä liikuttava yksinkertasuus! Niin tiedä siis, että ne ovat etukäteen hankkineet muonaa makuuajakseen ja että ne eivät halua ketään syömätoveria, sekä että lopulta meidän läsnäolomme saattaisi heidät vaaroille alttiiksi meidän alituisen menemisemme ja tulemisemme kautta.

— Ne ovat tosiaan käytännöllisiä, teidän naisenne!

— Sen minä vakuutan. Mutta kun kaikki otetaan lukuun, mikä nöyryyttävä asema meille! Tiedättekö, että eräs nainen, joka muuten on melko lailla sukkela, on tehnyt hyvän sukkeluuden määrittelemällä aviomiehen seuraavalla tavalla: "Koiras", sanoi hän, "on todistus naisen kykenemättömyydestä tehdä itse poikasia".

— Mikä häikäilemättömyys! Mikä raakuus! Naisen koiras! Mutta onko sinun avioelämäsi tällaista?

— Se on samanlaista kaikkialla.

— Oikeinko totta?

— Ole varma siitä.

— Mutta miksette nouse vastustamaan noita röyhkeitä! — Naisia ei enää lyödä.

— Miksei?

— Joo, senvuoksi, että ne ovat vahvempia.

— Vahvempia?

— Niin herraseni. Tarvitaan enemmän voimaa muniakseen neljä munaa kuin olla munimatta ainoatakaan. Naaras komentaa aina koirasta, niinkuin pian tulet näkemään. Mutta sinä saat luvan alkaa tutkimuksesi alusta.

— Kuulehan sorsa, juuri alkumunan johdosta minä olenkin tullut tänne.

— Eikö muuta? Minä syön muutamia miljonia semmosia aamiaiseksi.

— Voi, minä olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit tuoda ylös minulle näytteen; tunnen etten itse jaksa sukeltaa.

— Niin mutta sinä et voi nähdä alkueläimiä paljaalla silmällä, ja muuten ei siinä ole mitään näkemistä. Se on muna, joka aivan itsekseen sikiää ja liikkuu, siinä kaikki. Jos sinulla sensijaan on halua tehdä tuttavuutta alkuperäisen naisen kanssa, joka tekee miesten temppuja...

— Kyllä, tietysti tahdon nähdä...

— Kuten käsket siis.

— Sanottu ja tehty. Sorsa syöksyy mereen ja on hetken perästä jälleen lokin vieressä, mihin hän laskee pienen eläimen sileälle kivelle.

— Tässä on meillä mustekala, hyvin alkuperäinen eläin. Ei maksa vaivaa kysyä tältä naiselta, kuinka hänen herra miehensä jaksaa.

− Koska?...

— Koska sillä ei semmosta olekaan... Se tekee itse poikasensa.

− Aivan itsekseen?

— Aivan itsekseen! Näytä minulle mies, joka voi tehdä saman!

— Voi semmosia pettureita! Entä se juttu naisesta, joka on lähtenyt miehen kylkiluusta... Onko joku mies pannut sen kokoon?

— Joku, joka on enemmän kuin mies: mies hameissa, pappi. Jos sinä tahdot nousta ylöspäin kehitysportaita ja läheltä tarkastaa ihmisen ensimäistä luomista, niin tarvitsee sinun vaan seurata minua.

Sorsa lensi tiehensä lokki kintereillään, ja pysähtyi pian erään peittyneen laivahylyn luo pienessä satamassa.

Odotahan hiukan niin saat nähdä. — Ja sorsa esiintyi taas sukeltajana, tullakseen hetken jälkeen ylös tuoden kölistä mukanaan omituisen eläimen joka muistutti tulpania.

— Katsohan tänne lokki! Tässä on minulla hanhenkaula, crustaceain jalosta suvusta. Katsohan vaan: tässä näemme heikon sukupuolen suurena kuin tulpani.

— Entä vahvempi sukupuoli sitte?

— Niin, mitä luomisen herraan tulee, niin heitähän silmäys tämän mamman selkään! Näet siinä tuon pienen kukkaron, joka on siihen kiinninaulattu.

Tämän pienen laukun, joka ei ole nappia suurempi?

— Juuri sen. Se on aviomies. Näetkö, ei ole niinkään kehumisen arvoista olla mies, mutta siinä on joka tapauksessa pirstaleita aviomiehestä, muita uskollisemmasta. Siis kunnioitusta naisia kohtaan!

Lokki tunsi olevansa melko lailla hämillään, kun hän muisti, miten hän oli ottanut suun täydeltä keskustelussa Nitonkareilla.

— Lopettakaamme nyt, jos mahdollista, — sanoi hän. — Mikäli voin nähdä, täytyy maailman olla ylösalasin käännetty, kun asian perille pääsee.

— Aivan varmasti; etkö tiedä että esineet kuvastuvat ylösalasin silmän sisällä?

— Miten täynnä sinä olet viisautta! Mutta palatkaamme aviomiesraukkaamme: tässä on siis nainen tehnyt miehensä?

— Ilman epäilystä — meritulpaanien joukossa! Mutta jatkakaamme opintojamme.

— Kestääkö sitä vielä kauan?

— Eteenpäin, niin saat nähdä!

Sorsa saavutti merenrannan ja kierteli jyrkänteen reunalla alati lokin seuraamana.

— No, kas tässä, mitä me tarvitsemme.

Hän laskeutui kasalle kuivia lehtiä, missä kaksi etanaa makasi.

— Tahdotko olla ystävällinen ja tarkastella tätä täysin onnellista avioliittoa.

— On tosiaan nautinto nähdä vapaa mies,

— Miehiä? Kaikista vähimmin! Ei, vaan kaksi mies-naista, jotka keskenään auttavat toisiaan rakastelupuuhissa.

— Siis täydellinen tasa-arvosuus; ei mitään tämän sulosen työn jakoa.

— Täydellinen; tässä ei ole mitään koiraksia, jotka vetelehtivät.

— Mutta se on joka tapauksessa siveetöntä, kokonaan vastoin luontoa, herraseni.

— Luonto ei ole koskaan siveetön, herraseni, ja luonto ei koskaan tee mitään vastoin luontoa, vaikkakin se on koko mutkikas.

— Se on tosiaan käsittämätöntä.

— Miten suuri sukupuolisankari lieneekin, niin kyllä jättää pöyhkeilemättä tämmösten kokemusten jälkeen, Näetkös, täytyy tottua siihen ajatukseen, että nainen on ensimäinen, sekä että me kaikki olemme lähteneet äidin kohdusta, ennenkuin mitään isää oli olemassa. Hämähäkit antavat sinulle siinä suhteessa uusia todistuksia. Tämä suuri peto, joka riippuu verkon keskessä, on naaras. Ja tämä pieni, hyväntahtoinen naapuri, joka on niin pelokkaan näkönen, on kosija eli paremmin sanoen anoja. Polonen luomisen herra, kuinka tuhman näkönen se on. Hiljaa, hän lähestyy. Nainen heittää häneen syrjäkatsauksen. Hän ei ota kernaasti vastaan vierailukäyntejä tältä elolliselta kautsukkioliolta. Katsohan nyt vaan miten naaras syöksyy koiraksen kimppuun, lävistää sen, kiertää sen verkkoon ja imee sen verta!

— Oi voi, semmoista hirviötä! Tuommoinen Siniparta naishaamussa! Äsh, noita juttuja, joita istutetaan lapsiin!

— Älä usko mihinkään juttuihin, paitsi siivottomiin: totuus on aina siivoton.

— Tämähän on oikea amazonien valtakunta.

— Eikä ole, sen olemme piilottaneen viimeiseksi! Kas niin, nyt eteenpäin!

He nousivat, syventyivät lähellä olevaan metsään ja pysähtyivät erään suunnattoman suuren muurahaispesän luona.

— Peitä kasvosi kuolevainen, täydellisimmän yhteiskunnan edessä! — lausui sorsa.

— Täydellisen yhteiskunnan? — toisti lokki.

— Niin, ihannevaltion, missä naiset uudestaan ovat vallanneet sen aseman, joka luonnostaan tulee heille.

— Pyh, luonto! — huudahti laimealla äänellä pieni, kurja olento, joka ryömi pesän harjalla.

— Anteeksi, herraseni — sanoi sorsa — ettekö te tahtoisi olla niin hyvä ja selittää tälle toverille teidän ihanneyhteiskuntanne järjestystä; hän hartaasti haluaa saada tietää jotakin teistä.

— Ehkä herra sitte tahtoo tulla hiukan lähemmäksi kuullakseen paremmin, sillä minua on kielletty ottamasta askeltakaan talon ulkopuolelle...

— Ettekö te herraseni ehkä sattumalta olisikaan vapaa? — kysyi lokki.

− En erittäin, niinkuin herra pian voi päättää minun selonteostani. Aluksi on ihannevaltio perustettu työn jaolle, ja valtiomuoto on sukupuolta vailla.

— Te tarkotatte salvettu?

— Lähimain, sillä vallassaolevana luokkana ovat sukupuolta vailla olevat naaraat eli naiseunukit, jotka muodostavat haaremivahdin.

— Vai niin, onko teillä sulttaania? Tarvitsee siis vaan tulla turkkilaiseksi...

— Ei, herra, täällä ovat sulttaanittaret itse... sulttaaneja, ja me miehet saamme ainoastaan suorintaa miehen aviollisen työn.

— Tuhat tulimmaista! Ja viisas Salomo antoi meille kuuluisan neuvon: "Sinä laiska, mene ja katso muurahaisia, ja kehottakoon heidän ahkeruutensa näkeminen sinua parannukseen!"

— Se kunnian mies ei ole valehdellut, sillä ei silloin kelpaa laiskotella, kun jokaisella naisella on satakunta puolisoa.

— Mikä siveettömyyden kuilu! Ja teillä herraseni, ei ole mitään tointa, mitään virkaa? Oletteko te vaan joukko naisten elättejä?

— Se on valitettavasti totta mitä te sanotte; me emme koskaan tee työtä eivätkä naisetkaan koskaan. Eunukit ovat anastaneet kaikki työt.

— Ja ovatko asiat aina olleet sillä tavalla?

— Eipä suinkaan! Meidän valtiossamme on tapahtunut kehitys, samoinkuin kaikkialla muuallakin!

— Onpa kaunista kehitystä!

— Se ei ole aina kaunis, vähimmin silloin kun mennään taaksepäin.

— Kehitystä taaksepäin? Ei käy laatuun!

— Käy kyllä ja mikäli oppineet sanovat, tulee se yhä huomattavammaksi päivä päivältä, niin että esimerkiksi raakku on kehittynyt, taaksepäin etanasta senkautta, että tämä on menettänyt päänsä, j.n.e. Varokaa herraseni pitämästä jokaista kehitystä edistysaskeleena.

— No jopa jotakin!

— Antaakseni teille lyhyen historiallisen yleiskatsauksen meidän kehityksestämme, mainitsen, että hallitus ennen vanhaan oli naisten käsissä aivan niinkuin teillä.

— Niinkuin meillä?