Part 6
Kolmannen kerran eläessään häneltä nyt olivat kadonneet kaikki mahdollisuudet, ja hänen täytyi rakentaa kaikki toiveensa äkilliseen muutokseen johtavissa piireissä. Tässä hänelle olivat kuitenkin eduksi hänen jakobinilaiset mielipiteensä ja entiset suhteensa "Vuoreen"; sillä onnellisesti suoriutuakseen uhkaavasta pulasta täytyi konventin etenkin luottaa radikaalisiin puolueisiin, jotka, kuten Buonaparte ja joukko upseereja y.m. -- esim. tunnettu Santerre -- olivat taantumuksen aikana kärsineet. Konventissa istuikin henkilöitä, jotka eivät ainoastaan, kuten Barras ja Fréron (jälkimäinen oli hänen sisarensa Paulinen ihailija) olleet nähneet häntä Toulon'in edustalla, vaan semmoisiakin, jotka tunsivat hänen kirjasensa "Ilta Beaucaire'issa", jossa hän puolustaa jakobineja ja halveksien kaikkea puolinaisuutta näkee tasavallan pelastuksen ainoastaan häikäilemättömässä, tarmokkaassa esiintymisessä. Konventissa tiedettiin, mihin hän oli valmis ja missä hän oli ajan tullen löydettävissä. Huolimatta väliaikaisen säännöksen hylkäämisestä, konventti vendémiaire'in 2 p:nä (syyskuun 23) julkaisi uuden perustuslain, jonka piti tulla voimaan heti kun vaalit olivat ohi. Kapinalliset kuitenkin kieltäytyivät hajoittamasta vaalikokouksiaan, jotka nyt tulivat entisten klubien sijaan ja joissa nyt puhuttiin samalla tavalla konventista kuin joku vuosi sitten oli puhuttu kuningasvallasta. Erityisesti yksi vaalipiiri -- Lepelletier -- esiintyi rajusti; kun lokakuun 4 p:nä kenraali Menou lähetettiin sinne asevoimalla hajoittamaan kokousta ja sulkemaan huoneustoa, hän antautui välittelyihin kapinallisten kanssa ja vetäytyi pois uskaltamatta ryhtyä toimeen. Se oli siveellinen tappio konventille, joka käsitti, ettei saanut hetkeäkään epäröidä. Sillä oli käytettävänään tuskin enempää kuin 7,000 miestä kapinallisia vastaan, joilla oli tukenaan noin 30,000 kansalliskaartilaista. Myöhään illalla konventti julisti, ettei se aijo hajaantua ennenkuin järjestys on palautettu ja jätti hallituksen viidelle sen omasta keskuudesta valitulle miehelle. Kun ei rohjettu luovuttaa sotavoiman ylipäällikkyyttä muukalaiselle, se annettiin Barras'lle, jolla entisenä meriupseerina luultiin olevan jonkinmoinen käsitys sotilasasioista; mutta Barras, joka itse epäili näin kärjistyneissä oloissa ryhtyä päälliköksi, pyysi saada lähimmäksi miehekseen tykistöupseerin jo vangitun Menou'n sijaan, ja ehdotti Carnot'n kehoituksesta nuorta kenraali Buonapartea. Keskiyön aikana hän eräässä komiteahuoneessa, pienessä kabinetissa Tuilleriain teatterisalin vieressä, esitettiin konventille.
Napoleon on sittemmin itse antanut kertomuksen tapauksista tänä hänelle niin merkillisenä päivänä.
"Olin eräänä iltana teaterissa, oli vendémiaire'in 12 p. (lokakuun 4). Kuulin sanottavan, että seuraavaksi päiväksi odotettiin jotakin 'halloota' -- tiedätte, että se oli yleinen sana Parisissa, jossa oli totuttu välinpitämättömästi katselemaan alituisia hallitusmuutoksia, koska ne olivat niin jokapäiväisiä, etteivät ne häirinneet parisilaisten puuhia eikä huveja, tuskinpa heidän päivällistäänkään. Hirmuhallituksen jälkeen tyydyttiin kaikkeen, kun vain henki säilyi.
"Kerrottiin että konventin istunto jatkuisi keskeytymättä. Riensin sinne ja tapasin kaikki hämmentyneinä ja neuvottomina. Salin keskustasta kuului äkkiä ääni: 'Jos joku tuntee kenraali Buonaparten osotteen, pyydetään asianomaisia kääntymään hänen puoleensa ja ilmoittamaan hänelle, että konventtivaliokunnassa halutaan keskustella hänen kanssaan'. Olen aina mielelläni suonut ohjakset sattumalle; sen mukaan tein päätökseni ja lähdin valiokuntaan.
"Tapasin siellä muutamia jäseniä, kaikki mitä suurimmassa hämmingissä, muiden muassa Cambacérès'in. He odottivat hyökkäystä seuraavana päivänä; mihin ryhtyä? Minulta pyydettiin neuvoa; minä vastasin pyytämällä tykkejä. Tämä heitä kauhistutti, ja niin koko yö kului, eikä mitään päätetty. Tiedot olivat aamulla hyvin huolestuttavia. Silloin uskottiin minulle koko juttu ja ruvettiin keskustelemaan, oliko todellakin oikeus asettaa väkivalta väkivaltaa vastaan. 'Herrat ehkä tahtovat, että me kysyisimme kansanjoukolta, suvaitseeko se itseään ammuttavan! Kun minut on nimitetty, olen minäkin asiaan sekaantunut henkeni uhalla; ei ole sentähden muuta kuin oikeus ja kohtuus, että te sallitte minun toimia.' Sitten jätin nuo herrat, jotka olivat vähällä hukkua omaan sanatulvaansa, järjestin sotamieheni ja suuntasin kaksi tykkiä St. Roch'ia kohti. Niiden vaikutus oli kauhistuttava; porvarismiehistö ja kapinaliitto olivat silmänräpäyksessä lakaistut pois."
Noin "sattumalta", kuin Buonaparte tässä rouva Rémusat'lle kertoo asian, se kaiketi ei liene käynyt. Jo Korsikassa muuan vanha sukulainen hänelle ennusti, että hän kerran hallitsee maailmaa, koska hän osaa niin mainiosti valehdella; ja jo vanhastaan on häntä syytetty siitä, että hän muistelmissaan, sekä niissä, jotka hän kirjoitutti, että niissä, jotka hän on kertonut, ei pidä varsin suurta lukua totuudesta. Jo Abrantes'in herttuatar, joka oli hänen ihailijoitaan, sekä Bourienne ovat tämän huomanneet. "Hän ei tullut ajatelleeksi", sanoo Junot'n vaimo, "että oli tuleva memoarien aikakausi, joka saattoi kukistaa hänen viekkaasti lasketun rakennuksensa; niinikään hän ei tullut ajatelleeksi, että saattoi säilyä yksityisiä kirjeitä ja asiakirjoja -- sillä paljon on tahallisesti hävitetty ja toimitettu pois -- joilla on sama todistusvoima kuin memoareilla. Lyhyesti, Buonaparte tahtoi itse kirjoittaa historiansa ja esiintyä siinä valossa, joka hänelle paraiten sopi; hän koettaa samassa määrässä mutta vähemmän taitavasti pettää jälkimaailmaa kuin omaakin aikaansa; sentähden hän kaikkialla salaa kunnianhimoiset puuhansa ja viekkaasti harkitut temppunsa, joita hän eteenpäin päästäkseen käytti, ja esittää elämänsä ratkaisevat tapaukset kohtalon leikkinä. Jos myönnetäänkin, että Buonaparte, jonka harrastukset kuitenkin suuressa määrässä riippuivat olojen kehityksestä ja niiden menosta päivä päivältä, vasta teatterissa sai tiedon piirikuntain kapinallisista hankkeista ja konventin keskeytymättömästä jatkumisesta, on sittenkin vaikea uskoa, että hän konventissa sattumalta kuuli yleisesti lausutun kehoituksen kelle halukkaalle hyvänsä koettamaan hankkia tietoa kenraali Buonaparten olinpaikasta! Kun jäsenten oma kallis henki oli kyseessä, on varmaa, että he olivat ryhtyneet parempiin toimiin kutsuakseen saapuville sen miehen, jonka uskaliaaseen esiintymiseen he nyt turvautuivat.
Sitäpaitsi onkin todistuksia siitä, että Buonaparte saman päivän aamuna oli ollut kirjevaihdossa Barras'n kanssa, ja Fréron se iltamyöhään vei hänet konventin valiokuntaan, jossa Barras hänelle tarjosi paikan konventin sotajoukkojen päällikkönä ja kenraalina. Joku tunti sitä ennen tullessaan teaterista ja nähdessään kapinallisten valmistukset hän sanoi Junot'lle: "Kumpa vain minulle annettaisiin johto, kyllä minä ottaisin kahdessa tunnissa viedäkseni nuo ihmiset Tuillerioihin ja karkoittaakseni kaikki nuo viheliäiset konventin jäsenet." Ei voi mikään paremmin kuin tämä osottaa, kuinka vähän hän piittasi puolueista; hänen halunsa oli yksinomaan päästä valtaan. Nyt oli kuitenkin arpa heitettävä, nyt oli luovuttava kaikesta kaksoispelistä. Tuona yöllisenä hetkenä ratkaistiin Euroopan kohtalo pitkiksi ajoiksi.
Buonaparte ei horjunut; hän vain asetti sen ehdon, että hänelle suodaan vapaat kädet; tunti sen jälkeen kulki ratsuosasto, nuori luutnantti Murat johtajanaan, kiertoteitä ja hiljaisuudessa leiriin Sablons'in luo ja vei sinne tuodun tykistön turvaan Parisiin. Päivän koittaessa olivat Tuilleriat ylt'ympäri tykkien saartamat; niiden taa oli asetettu konventin joukkoja, 7,000 miestä, joihin viime hetkessä oli lisätty 1,500 "1789 vuoden patrioottia", vanhoja klubin jäseniä ja etukaupunkien väkeä Santerre'in johdossa. Itse konventin jäsenille, jotka unettoman levottoman yön jälkeen olivat jotakuinkin riutuneita, Buonaparte antoi jakaa aseita, ja kaikki oli siis valmiina vihollisen kohtaamiseen, jos sitä haluttaisi ryhtyä rynnäkköön.
Kun päivä vaikeni, niin että asemasta voitiin saada yleissilmäys, konventin jäsenet huomasivat kauhukseen, että kapinallisia oli paljo enemmän kuin konventin väkeä. Kapinalliset puolestaan masentuivat nähdessään uhkaavat tykkien suut tähdättyinä heitä kohden. Guillotiniin oli totuttu, mutta noita mustia, kylmiä kapineita ei oltu totuttu näkemään, ja muisto niiden kauheasta vaikutuksesta Toulon'in ja Marseille'n kaduilla heräsi äkkiä vireille. Vastoin kaikkea hyvää Parisin tapaa seisoivat molemmat puolet suuren osan päivästä rauhallisina vastakkain. Konventin kokoussalissa keskusteltiin yhtenään kapinallisten lähettiläiden kanssa. Monet olivat sovintoon taipuvaisia, toiset arvelivat, että konventilla ei ollut muuta valitsemisen varaa kuin voitto tai kuolema -- silloin kumahtivat klo 1/2 5 iltapuolella ensimäiset laukaukset. Painostava äänettömyys oli loppunut; pian oltiin kaikin rajussa taistelussa. Buonaparten tykit lakaisivat katuja, niin ettei vihollisen ylivoimainen lukumäärä paljoakaan hyödyttänyt. Tuimimmin riehui taistelu St. Honoré-kadulla; siellä olivat kapinallisten osastot ja kansalliskaarti alkaneet tulen, ja tykit, jotka olivat asetetut kadun toiselle puolelle, aikaansaivat hirvittävän verilöylyn kapinallisten riveissä, jotka olivat miehittäneet St. Roch-kirkon portaat. Joku tunti sen jälkeen Buonaparte samoilta portailta kuritti Pont Neufiä, josta klo 7 aikaan yritettiin viimeinen rynnäkkö Tuillerioihin. Yön tullen tasavalta oli pelastettu. "Kaikki on ohitse", kirjoitti Buonaparte samana iltana Josefille. "Minulle on onni myötäinen."
Niin, onni oli ollut hänelle suopea, ja hän oli saanut komennon Parisissa kenties pikemmin kuin oli odottanut. Hän oli taas monien kohtalon vaiheiden perästä mitä lähimmässä yhteydessä hallitsevan puolueen kanssa; kunnianosotuksia hänelle tuli tulvimalla tämän pontevan esiintymisen ja Tuillerioiden nerokkaan puolustamisen johdosta. Kolme viikkoa vendémiaire'in 13 p:n jälkeen hän oli nimitetty prikaatinkenraaliksi ja kaikkien Ranskassa olevain konventin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Mutta oli tällä pikaisesti saavutetulla menestyksellä arveluttavakin puolensa. Se oli saatu kansalaissodassa vuodattamalla ranskalaista verta, ja Buonaparte, joka taantumuspuolueen silmissä oli vain _le corse terroriste_ (korsikalainen hirmuvallan puoltaja), ei ollut hyvillään niistä liikanimistä, joita hänelle pian annettiin: "herra kenraali Vendémiaire", "katukenraali" y.m., ja hän tunsi pakottavaa tarvetta ansaita laakerinsa toisella tavalla. Vaikka hänen valta-asemansa olikin melkoinen, piti hän sitä vain askeleena eteenpäin sillä tiellä, jonka kunnianhimo oli hänelle viittonut. Sillä Buonaparten päätä ei koskaan pyörryttänyt, häntä ei koskaan onnensa hurmannut. Saavutettuaan yhden päämäärän, jonka hän mielikuvituksessaan oli itselleen asettanut, ryhtyi hän heti selvänäköisenä ja teräväjärkisenä toimeen saavuttaakseen toisen.
Ennen kaikkea hän tunsi välttämättömäksi hankkia itselleen Ranskan yhteiskunnassa lujemman aseman kuin minkä hän ennen, pitäen silmällä vain korsikalaisia suunnitelmiaan, oli voinut saada. On ennen mainittu, että Buonaparte Toulon'in valloituksen jälkeen siirsi kunnianhimoisen mielikuvituksensa toiselle näyttämölle ja ajatteli tulevaisuuttansa Ranskassa. Semmoinen tapaus kuin vendémiaire'in 13 p:n tietysti ainoastaan vahvisti tätä ajatusta, ja nyt huomaamme hänen gallialaistavan nimensäkin, heittämällä pois italialaisen u:n, ja kirjoittavan siit'edes nimensä Bonaparte. Ja samaan aikaan neiti Permon kertoo, että hän äitinsä häntä italiaksi puhutellessa tekeytyi kuin olisi unohtanut äidinkielensä ja vastasi tämän moitteeseen, että olihan hän muuten ranskalainen. Viimeiseksi renkaaksi, jonka piti liittää yhteen kaikki Bonaparten ponnistukset päästä täysikelpoiseksi kansalaiseksi Ranskan yhteiskunnassa, tuli tietenkin hänen avioliittonsa ranskalaisen naisen kanssa.
Kun Bonaparte suvella 1795 oli halunnut naida veljensä kälyn, Desirée Clary'n, oli tämän melkoinen varallisuus avioliiton aikeen käytännöllisenä vaikuttimena. Nyt, päästyään kaikista taloudellisista vaikeuksista, hänen tuumansa menivät siihen suuntaan, että hän naimisella pääsisi hienojen seurapiirien yhteyteen. Sillä "hienot seurapiirit" rupesivat vähitellen saamaan merkitystä, ja uudestaan virinneessä salonkielämässä matkittiin miten parhaiten taittiin _l'ancien régime'in_ hienoa maailmaa. Barras, Bonaparten ystävä ja suosija, vanhaa provensilaista aatelia, nautinnonhimoinen ja irstaileva, eli täydellisesti kuten _grand seigneur_ ennen vallankumousta. Hänen salongeissaan, joihin kokoontui koko senaikainen Parisin eleganssi, toivoi Bonaparte paremmin kuin missään muualla saavansa unohdetuksi _le corse terroriste'in_ ja saavuttavansa yhteyksiä vanhojen aatelissukujen kanssa, joiden jäsenet taas vähitellen alkoivat näytellä osaansa seuraelämässä. Ja siihen määrään oli järki etualalla hänen naimatuumissaan, että hän kosi sukunsa vanhaa ystävää, rouva Permon'ia, joka juuri äsken oli joutunut leskeksi. Rouva Permon oli tosin nähnyt hänen saapumisensa maailmaan ja hänellä oli täyskasvuisia lapsia, mutta hän oli rikas ja yhteydessä monien vanhojen sukujen kanssa. Mutta rukkaset Bonaparte sai ja hänen täytyi luoda silmänsä toiselle taholle. Silloin sattuma tuli hänelle avuksi.
Direktorio oli estääksensä uusia levottomuuksia antanut Bonapartelle käskyn riisua aseet parisilaisilta, ja jokaisen täytyi luovuttaa, mitä hänellä aseita hallussaan oli. Silloin eräänä päivänä viisitoistavuotias _Eugène de Beauharnais_ tuli kyynelsilmin pyytämään lupaa saada pitää isänsä miekan. Hänen isänsä, kenraali _de Beauharnais_, joka vähää ennen termidor'in 9:ttä päivää oli mestattu, oli kunnialla käyttänyt sitä tasavallan vihollisia vastaan. Lupa annettiin, ja seuraavana päivänä saapui rouva _Josephine de Beauharnais_ kiittämään poikansa puolesta. Hän oli jo sivuuttanut ensi nuoruuden, oli kolmenkymmenenkahden vuotias, mutta piti omituisen viehättävällä esiintymisellään paikkansa Parisin kauniimpien naisten rinnalla. Hän oli vanhaa Ranskan aatelia -- Tascher de la Pagerie --, syntynyt Martiniquen saarella, ja hänen parisilaiseen hienouteensa liittyi vielä jotakin tropikimaista, mikä harvoin oli tekemättä vaikutusta miehiin. "Olematta varsinaisesti kaunis", kertoo hänestä eräs ystävätär, "koko hänen persoonassaan oli omituista suloutta. Hänen piirteensä olivat hienot ja sopusointuiset, katse lempeä, ja hänen tavattoman pieni suunsa peitti taitavasti rumat hampaat. Hänen hipiänsä hiukan ruskeahkon värin peitti punainen ja valkoinen ihomaali, jota hän osasi oivallisesti käyttää. Hänellä oli siro vartalo, hänen muotonsa olivat hienot ja solakat; hänen pieninkin liikkeensä oli kevyt ja sulava. Hän oli itse hyvyys ja hyväntahtoisuus, hänessä oli tavaton mielen tasapaino ja helposti hän unohti sen pahan, mitä hänelle tehtiin. Mutta hän oli nainen ilman lahjakkaisuutta. Hän oli kreolilainen ja keimaileva, ja hänen kasvatuksensa oli kovin laiminlyöty. Hän kuitenkin tiesi puutteensa eikä koskaan antautunut vaaraan paljastaa itseään keskustelussa. Hänellä oli hieno, luonnollinen esiintymistaito, hän osasi puhua ihmisille miellyttävästi ja hänen muistinsa oli oivallinen, mikä on hyvä ominaisuus korkeassa asemassa olevilla henkilöillä. Valitettavasti häneltä puuttui sielun suuruutta ja tunteen vakavuutta."
Bonaparte heti rakastui viehättävään rouva Josephine'iin ja rakastui niinkuin voi ainoastaan mies, jolla on niin väkevät intohimot kuin hänellä. Kaiketi ei kestänyt kauvan ennenkuin rouva sen huomasi, ja kyllä hän näyttää häntä jossain määrin rohkaisseenkin. Tämän huomaa riittävästi seuraavasta kirjelipusta brumaire'in 6 p:ltä IV (lokakuun 27 p. 1795):
'Te ette enään käy ystävättären luona, joka teistä pitää. Te olette hänet kokonaan jättänyt; siinä te teette väärin, sillä hän on teille hellästi ystävällinen.
Tulkaa huomenna, septidinä, syömään suurusta luonani. Minun täytyy tavata teitä ja puhua kanssanne harrastuksistanne.
Hyvää yötä, ystäväni, syleilen teitä.'
Tuo kaunis nainen oli varmaankin huomannut arveluttavaksi pysyä leskenä kahden lapsen kanssa näin levottomina aikoina. Hirmuhallituksen aikana hän aateluutensa tähden itse oli ollut vangittuna ja hengiltä tuomittuna, mutta oli pelastunut Robespierre'in kukistuessa. Hän siis kokemuksesta tunsi ne myrskyt, jotka saattoivat olla uhkaamassa. Ja muistakin syistä saattoi olla hyvä, että häntä olisi miehen käsivarsi tukemassa. Hän ei ollut varakas ja oli kokenut, miltä tuntui olla ilman huolenpitäjää. Ainoastaan Barras'n rakastajattaren, kauniin rouva Tallien'in ystävyys ja muutamien vaikutusvaltaisten miesten tuttavuus, joita hän erityisesti oli tavannut viimemainitun salongeissa, oli antanut hänelle tilaisuuden elää niinkuin hän eli. Mutta juuri näiden tuttavuuksien ja seuraelämän irstaisuuden ja huikentelevaisuuden tähden saattoi olla välttämätöntä naiselle, joka halusi säilyttää siveytensä ja pitää huolta ulkonaisesta muodosta, että hänellä oli mies rinnallaan. Arveluttavaa vain oli, ettei kenraali, tunnettukaan kenraali, ollut mikään loistava aviomies, kun hän ei ollut varakas. Tähän kuitenkin ehkä oli apu saatavissa; kaiketi näistä Bonaparten asioista rouva tahtoi hänen kanssaan puhua aamiaisilla brumairen 7 p:nä. Jos rouva Josephine siten huomasikin edulliseksi mennä yhteen miehen kanssa, jolla selvästi oli tulevaisuus edessään, niin ei ollut Bonapartekaan näkemättä hyötyä, joka hänelle voisi olla avioliitosta markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sillä tuo kaunis leski kuului Ranskan ylhäisimpiin perheisiin, ja naidessaan hänet Bonaparte tiesi pääsevänsä korkeampaan yhteiskunnalliseen piiriin, mihin hän aina oli pyrkinyt, tavallansa tulevansa "salonkikuntoisemmaksi", kuten hän jälestäpäin itse myönsi. Mutta jos hän rakastikin Josephine'iä myrskyisellä intohimolla, ei tämä juuri tuntenut erityistä taipumusta pieneen kenraaliin, jonka huoleton ulkoasu ja usein kömpelö esiintyminen tuskin olivat omiansa tekemään häntä naisten suosikiksi. Mutta hänetkin valloitti Bonaparten selittämätön, melkeinpä demoninen vaikutusvoima niihin, jotka hän tahtoi voittaa puolelleen. "Olet nähnyt kenraali Bonaparten luonani", kirjoittaa hän eräälle ystävättärelleen. "No niin, hän haluaa tulla Aleksanteri de Beauharnais'n lapsille isän veroiseksi, tahtoo naida hänen leskensä. Kysyt: rakastatko häntä?... En, mutta tunnen olevani penseyden tilassa, joka on minulle epämieluinen ja jota hurskaat pitävät uskonnon asioissa kaikista pahimpana. Ihailen hänen miehuuttaan, hänen laajoja tietojaan, hänen henkensä vireyttä, joka saa hänet ymmärtämään toisten ajatuksia ennenkuin ne ovat lausutut. Mutta -- sen myönnän -- minua kauhistuttaa, että hän koettaa saada valtansa alle kaikki, jotka häntä ympäröivät. Hänen tutkivassa katseessaan on jotakin selittämätöntä, outoa, joka painostaa meidän direktori-herrojammekin. Se, jonka pitäisi vihdoin minua lämmittää, hänen väkevä intohimonsa minua kohtaan, jonka hän ilmaisee niin tulisesti, että minun on mahdoton epäillä sen vilpittömyyttä, juuri se minut on pidättänyt ollessani useasti antamaisillani hänelle lupaukseni."
Rouva de Beauharnais itse ja hänen ympäristönsä olivat kauvan olleet selvillä Bonaparten tunteista ennenkuin tämä -- oman kertomuksensa mukaan -- rohkeni niitä hänelle tunnustaa. "Kun siitä ruvettiin juoruamaan, puhui Barras minulle asiasta. Minulla ei ollut ollenkaan syytä salata mitään. Te siis aikoisitte naida rouva de Beauharnais'n, hän sanoi. Te osaatte käyttää hyväksenne kykyänne ja virka-arvoanne, mutta olette yksin, ilman varoja ja ilman suosijoita. Teidän täytyy naida; siitä saatte selkänojaa."
Ja Barras, joka halusi olla mieliksi rakastajattarensa kauniille ystävättärelle ja samalla mielellään käytti tilaisuutta päästäkseen Bonaparten suosioon, otti hankkiakseen hänelle aseman, jossa oli saatavana sekä laakereita että kultaa, niin että siten avioliitto tulisi mahdolliseksi. Saatuaan tästä tiedon Josephine vihdoin suostui, ja Bonaparte oli jonkun aikaa ylimmässä taivaassa. Luettakoon vain kirje, jonka hän kihlauksen aikana kirjoitti rakkaallensa:
'Täynnä sinua luon aamuisin auki silmäni; sinun kuvasi ja tuo hurmaava eilisilta eivät ole suoneet mielelleni lepoa. Rakas, verraton Josephine, minkä ihmeellisen vallan oletkaan saavuttanut sielussani! Jos näen sinut suuttuneena, huolestuneena, levotonna, on sydämeni pakahtumaisillaan, eikä ole ystävälläsi rauhaa ollenkaan. Mutta saanko enemmän rauhaa, kun päästän valloilleen minua hallitsevan syvän intohimon ja sinun huulillasi, sinun povellasi imen liekkiä, joka minua kuluttaa? Oi, minulle on tänä yönä selvinnyt, ettei sinun kuvasi ole sinä itse. Sinä lähdet päivällisille, kolmen tunnin perästä näen sinut taas. Miljoona suudelmaa siksi, mio dolce amor -- mutta älä anna minulle yhtäkään, ne sytyttävät vereni tuleen.'
Selvää on, ettei kaunis markiisitar ollut aina pysynyt yhtä kylmänä rakastunutta kenraalia kohtaan.
Bonaparten rakkaus-onni tosin täytti hänen mielensä, mutta ei sittenkään niin, että se olisi hillinnyt hänen kunnianhimoansa. Päinvastoin, toinen tunne imi ravintoa toisesta. "Ymmärsin hänen puheestaan", sanoo Bourienne heti vendémiaire'in 13 p:n jälkeen, "että tämä avioliitto tulisi suuresti edulliseksi hänen kunnianhimoisille hankkeillensa." Hän oli vakuutettu siitä, että yhtyminen tämän nuoren lesken kanssa tuottaisi hänelle onnen. Siitä hänelle ei koituisi ainoastaan luja selkänoja Ranskan yhteiskunnassa, vaan siitä olisi rouva Josephine'in ja hänen ystävättärensä vaikutuksesta Barras'han ja muihin vielä sekin seuraus, että hän vihdoin pääsisi toimimaan sillä näyttämöllä, josta hänet aikanaan aivan vastoin tahtoaan oli syrjäytetty. Ensimäinen suuri todistus Bonaparten nerokkaasta silmästä lienee se, että hän paljon ennen muita oli käsittänyt, mitä osaa Italia sillä hetkellä näytteli Euroopan valtiollisissa oloissa. Mannermaavallat olivat vähitellen tehneet rauhan tasavallan kanssa. Ainoastaan Itävalta jatkoi taistelua yhdessä Sardinian kanssa. Keisari oli tähän saakka käynyt sotaa Saksan puolella Reinin varrella luottaen siihen, että Sardinian kuningas pystyy torjumaan kaikki yritykset tunkea Piemont'iin. Italia oli siten sen sotilaalliseen merkitykseen nähden huonosti puolustettu. Ja kuitenkin oli juuri sieltä suurin maine saavutettavissa. Siellä liikuttiin klassillisella maaperällä; voitokas sotapäällikkö, jonka maine säteili täältä, voisi helposti aikana semmoisena, joka oli kasvatettu klassilliset esikuvat silmien edessä, päästä muinaisajan suurten miesten rinnalle ja saada ikuisen maineen kuten nekin. Päästä takaisin italialaiseen armeijaan ja voittaa siellä, ei erityisen puolueen suosiota, vaan koko Ranskan kansan ihastus puolelleen -- siinä oli Bonaparten toivomusten lopputarkoitus. Sillä sotajoukkojen sokea alttius ja kansakunnan innostus oli hänelle tarpeellinen ryhtyessään ratkaisevasti tavoittelemaan seuraavaa päämääräänsä, joka hänellä varmaan jo silloin oli mielessään: perustuslain muutosta, jonka avulla hän, ainoastaan kahdenkymmenenviidenvuotias mies, pääsisi valtaan Direktoriossa. Sillä direktorien piti hallitusmuodon mukaan olla ijältään yli neljänkymmenen vuoden.