Part 5
Harvoin sattuu onnettomuus tuomatta toisenkin mukanaan. Kommentissa kiinnitettiin huomiota siihen arveluttavaan seikkaan, että suuri joukko korsikalaisia upseereja palveli italialaisessa armeijassa. "Korsikalaiset ovat sotaisia; heidän maansa on lähellä; englantilaisten valloittamasta Bastiasta on tullut Ranskaan entisten lisäksi koko joukko noita saarelaisia, jotka ovat kaikki vallankumouksen puolella, ja korsikalaisen kansanedustajan läsnäolo etelä-armeijassa on niitä houkutellut sinne." Hallitus huomasi viisaimmaksi hajoittaa nämä levottomat vallankumoukselle suosiolliset päät niin laajalle kuin mahdollista ja asetti korsikalaiset upseerit eri osastoihin kautta maan. Buonaparte sai käskyn siirtyä tykistön päälliköksi länsi-armeijaan, joka taisteli Vendée'n kapinoitsijoita vastaan; joku päivä sen jälkeen hän kuitenkin sai uuden tiedonannon, että hän konventin käskystä siirretään tykistöstä jalkaväkeen.
Kaikki hänen kauniit tuulentupansa särkyivät kerrassaan. Hänen ei ainoastaan ollut pakko luopua näyttämöltä, jota hän -- pitäen silmällä italialaista hyökkäyssotaansa -- oli yhä uudestaan tutkinut, poistua ainoasta paikasta, jossa hänellä oli mahdollisuus saavuttaa sielunsa janoama kuuluisuus. Ei, hän vielä suorastaan alennettaisiin, siirrettäisiin tykistöstä, entisestä aselajistaan, jota hän paremmin kuin kukaan muu osasi käyttää ja jolle hän oli osannut hankkia jonkinmoisen itsenäisyyden, jalkaväestöön, jota hän ja kaikki muiden aselajien sotaherrat siihen aikaan pitivät tavallaan ala-arvoisena. Hänelle ei juolahtanut hetkeksikään mieleen alistua herra Aubry'n, Yhteishyvän valiokunnan sotalaitosta varten valtuutetun taantumuksellisen jäsenen käskyihin, miehen, joka korkeasta iästään huolimatta ei ollut päässyt kapteenia ylemmäksi, ja joka sai kiittää ainoastaan oikullisia valtiollisia oloja lyhyestä valtansa aikakaudesta. Buonaparte matkusti heti Parisiin saadaksensa selityksen tähän nöyryyttävään virka-alennukseen. Syyksi Aubry esitti -- ainoassa puhelussa, jonka hän Buonapartelle myönsi -- tämän suhteettoman pikaisen ylenemisen ja hänen nuoruutensa. "Taistelutantereella vanhenee äkkiä", vastasi viisikolmattavuotias kenraali tiukasti, "ja sieltä minä tulen." Päätös ei kumminkaan ollut peruutettavissa, ja silloin hän ajan voittamiseksi ja odottaaksensa tapausten kehittymistä ilmoittautui sairaaksi. Yksi ainoa henkilövaihdos Yhteishyvän valiokunnassa saattaisi avata hänelle uusia mahdollisuuksia.
Ja varsin luultavaa olikin, että pian oli tapahtuva yleinen sekä henkilö- että järjestelmänmuutos. Äärimäiset "vuorelaiset", jotka kukistuivat termidorin 9 p:nä v. II, koettivat valmistaa nousua taantumusta vastaan. Siihen Buonaparte pani kaiken toivonsa -- samoin kuin hän kolme vuotta ennen oli toivonut demokratian voittoa elokuun 10 p:nä. Salicetti ja muut entiset ystävät olivat ankarissa puuhissa kapinan järjestämiseksi, ja itse Buonaparte näkyy ottaneen osaa sen valmistuksiin. Hänen ystävänsä koulu-ajalta, Bourienne, jonka hän taas tapasi, ainakin näyttää viittaavan siihen: "Kävin melkein joka aamu hänen luonaan. Sinne tuli moni sen ajan etevistä miehistä, m.m. Salicetti, jonka kanssa hänellä oli vilkkaita keskusteluja ja jonka kanssa hän mielellään tahtoi olla kahdenkesken. Huomasin pian, että nuori ystävämme oli päässyt tai koki päästä jonkin valtiollisen juonen perille. Vieläpä luulen havainneeni, että Salicetti oli hänet vannottanut ja että hän oli sitoutunut olemaan ilmaisematta, mitä oli tekeillä. Hän oli aina mietiskelevä, usein totinen ja rauhaton, ja odotti aina salatun kärsimättömästi Salicettin tuloa." Myöskin yhteisen kotimaalaisensa rouva Permon'in luona he usein tapasivat toisensa, ja sielläkin -- vähää ennen kapinaa -- oli pantu merkille heidän levottomuutensa ja hajamielisyytensä. Joskus sattui heidän välillään kiivaita yhteentörmäyksiä, ja kun rouva Permon kerran lausui Buonapartelle paheksumisensa Salicettin menettelyn johdosta häntä kohtaan, hän käsittämättömällä hymyilyllä vastasi: "Hän on tahtonut tehdä minulle suurta harmia, mutta minun tähteni ei ole sitä sallinut. Sittenkään en rohkene juuri kehua tähteäni: minkähänlaiseksi tulevaisuuteni muodostuneekaan?"
Prairial'in 1 p:nä III (20/5 1796) puhkesi kapina, mutta kaikkialla se kukistettiin; hallitus oli lujempi kuin koskaan ennen, ja Buonaparten toivo saada nähdä uusia miehiä peräsimessä petti. Jotkut hänen ystävistään ja tuttavistaan, jotka eivät olleet yhtä nuorteita ja taitavia laskuissaan kuin hän, olivat rohjenneet mennä liian pitkälle; niiden joukossa oli Salicetti, jota vastaan heti julkaistiin vangitsemis- ja syytöskirja. Hän oli ennen, hirmuhallituksen aikana, pelastanut rouva Permon'in miehen ja pojan teloituslavalta ja tuli nyt itse vaaran uhatessa anomaan tyyssijaa hänen talossaan. Piilopaikastaan hän sai ohuen seinän takaa kuulla Buonaparten sadatuksia häntä vastaan: "Hän on minua suuresti vahingoittanut ja turmellut tulevaisuuteni sen ensi hetkinä, saanut kunnianhimoiset toiveeni lakastumaan varressaan. Sen raportin, jonka lähetin Genuasta palattuani ja jonka piti antaman minulle arvoa ja kunniaa, sen on pahanilkisyys myrkyttänyt, niin että se käännettiin minua vastaan syytöksenä! Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa? Ei, se on toinen asia."
Buonaparte, joka Salicettin ilmiannossa Robespierre'n kukistumisen jälkeen luuli näkevänsä syyn nykyiseen toimettomuuteensa ja alennukseensa, sai pian palvelijaltansa, joka oli rouva Permon'in kamarineitsyen rakastaja, tiedon Salicettin piilopaikasta. Mutta jalomielisyydellä, joka aiheutui viisaudesta sekä varovaisuudesta rouva Permon'in ja hänen perheensä vuoksi, hän ei ollut siitä tietävinäänkään; vasta kun rouva Permon, ajuriksi puettu Salicetti palvelijanaan, tyttärineen pysähtyi postiasemalla Parisin ulkopuolella vaihtaakseen hevosia matkalla Bordeaux'hon, sai hän kenraali Buonapartelta seuraavan kirjeen:
'En ole koskaan tahtonut käydä narrista; siltä kuitenkin näyttäisin teidän silmissänne, ellen sanoisi teille, että olen yli kolme viikkoa tiennyt Salicettin olevan teidän luonanne kätkettynä. Muistakaa sanani, rouva Permon, itse prairialin 1 p:nä. Olin siitä melkein siveellisesti vakuutettu. Nyt sen tiedän varmasti. Salicetti -- huomaat, että olisin voinut sinulle kostaa sen ikävyyden, jonka teit minulle; sillä olisin ainoastaan kostanut, sen sijaan että sinä tuotit minulle pahaa, vaikka en ollut sinua loukannut. Kumpi meistä nyt on jalommin menetellyt, sinäkö vai minä? Niin, olisin voinut kostaa, enkä sitä tehnyt. Ehkä väität, että suojaajattaresi tähden olet pelastunut, ja on suhteeni häneen todella minuun suuresti vaikuttanut. Mutta vaikka olisit ollut yksin, aseetonna ja turvattomaksi julistettuna, olisi pääsi ollut minulle pyhä. Pakene! Etsi rauhassa paikka, jossa voit saada paremmat tunteet isänmaatasi kohtaan; minun suuni ei ikinä mainitse nimeäsi. Koeta katua, ja ennen kaikkea: koeta antaa arvoa vaikuttimilleni. Sen ansaitsen, sillä ne ovat ylevät ja jalomieliset.
Parhaat toivomukseni seuraavat teitä, rouva Pernmon, ja tytärtänne. Te olette kaksi heikkoa, turvatonta olentoa. Taivas ja ystävänne rukoukset suojelkoot teitä. Olkaa varovaisia, älkääkä oleskelko koskaan isoissa kaupungeissa. Jääkää hyvästi!'
Buonaparten, sairaaksi ilmoitettuna, tutkiessa ajan merkkejä hänen kassansa arveluttavassa määrässä hupeni. Paperirahat, _les assignats_, joilla valtio maksoi hänen jotensakin niukan kenraalinpalkkansa, olivat siihen määrään arvossa alentuneet, että heinäkuussa 1795 maksettiin 750 paperifrangia 20 frangin kultarahasta, ja samaan aikaan elatusaineiden hinta suunnattomasti nousi. Hän antautui Bourienne'n kanssa keinotteluihin, jotka kuitenkin menivät myttyyn; sen paremmin ei menestynyt yritys toimittaa ranskalaista kirjallisuutta ulkomaille. Hänen täytyi pian myydä vaununsa ja supistaa tarpeensa välttämättömimpään. Joskus hänellä ei ollut sitäkään; silloin hänen täytyi olla iloinen, että oli hyviä ystäviä. Yhteen aikaan Buonaparte ja Junot elivät jälkimäisen kotoa saaduilla taskurahoilla. Kun nekin loppuivat, hän vei Junot'n muassaan Permon'lle ja sanoi hymyillen talon rouvalle: "Espanjan hopealaivasto ei ole saapunut tänään, minä tuon sentähden vieraan mukanani." Täällä eräillä päivällisillä, joihin jokaisen täytyi kalliin ajan tähden tuoda leipä muassaan, Junot ensi kerran näki talon nuoren tyttären, neiti Loulou'n; hänestä tuli sittemmin hänen vaimonsa, ja Abrantes'in herttuattarena hän tiesi kertoa monta hauskaa kaskua Buonapartesta.
Uhkaavasta nälänhädästä huolimatta Parisi oli hirmuhallituksen kukistuttua herännyt uuteen elämään. "Vaunuja ilmestyy taas; keikareita näkyy kaduilla, tai oikeammin: ne eivät muista -- kuten pitkän unennäön jälkeen -- että koskaan olisivat lakanneetkaan loistelemasta. Taas käydään kirjastoissa, käydään kuulemassa historian, kemian, kasvitieteen, tähtitieteen y.m. luennoita myötäänsä. Tässä maassa on koottuna kaikki, millä voi huvitella ja saada elämän suloiseksi; mietiskelyistä tempaudutaan irti -- minkätähden katsottaisiinkaan maailmaa mustassa valossa moisen henkisen liikkeen aikana, moisessa hälinässä ja hyörinässä. Naisia on kaikkialla, teattereissa, kävelypaikoilla, kirjastoissa. Oppineen työhuoneessa tavataan hurmaavia naisia. Ainoa paikka maan päällä, jossa ne ansaitsevat päästä hallitsemaan, on täällä! Miehet ovat sentähden kokonaan niiden lumoamia, ainoastaan niitä miehet ajattelevat, elävät ainoastaan niitä varten. Vain puolen vuoden oleskelu Parisissa riittää naiselle opettamaan, mikä hänelle sopii ja kuinka suuren vallan hän voi saavuttaa."
"Täällä tuntuu hyvältä olla, ja huvittelemaan täällä ollaan varsin halukkaita; tekisi mieli sanoa, että jokainen koettaa korvata äskeisinä aikoina kärsimänsä vahingon ja että epävarma tulevaisuus vaatii nauttimaan hetkestä mahdollisimman tyyten."
Nämä sanat Buonaparten kirjeessä veljellensä Josefille, joka äsken oli nainut rikkaan saippuankeittäjän tyttären, neiti _Clary'in_, jonka sisarta _Desirée'tä_ hän itse juuri tähän aikaan toivoi vaimokseen, kuvaavat selvästi pääkaupungin uudestaan virinnyttä elämää. Mutta siinä ei mainita, että hän itse olisi ollut osallisena yleisessä ilossa; hän näyttelee lähinnä vain katselijan osaa. Lisäyksessä yllä sanottuun hän ilmoittaa, mitä hän kaipaa. "Omasta puolestani olen tyytyväinen; kaipaan vain edes yhtä taistelua. Soturin täytyy poimia laakereita tai kaatua kunnian tantereella." Mutta tämä kaipuu olikin niin kipeä ja toivo saada se poistetuksi siksi pieni, että Buonaparte, vaikka hän joskus olikin huveissa mukana, ei päässyt koskaan sen painostuksesta vapaaksi. "Olimme Théâtre Français'ssa", kertoo Bourienne'n vaimo, "mieheni, Buonaparte ja minä. Kaikkia näytteleminen huvitti, taputettiin käsiä ja nauraa hohotettiin. Buonaparte vain istui kylmänä ja vaiti. Minulle silloin selvisi, että hänen luonteensa on kylmä, usein synkkä; hänen hymynsä oli harvoin luonnollinen, ja hän usein nauroi väärässä kohdassa." Joskus hänelle sattui meluavan iloisuuden kohtauksia; ne saattoivat vaikuttaa vastenmielisesti, mutta silloin hän osasi, vaikkakin puutteellisella ranskankielellä, omituisen pirteällä tavalla kertoa tapahtumia sotilaselämästä, joita leimasi milloin tarttuva hilpeys, milloin kyynillinen vahingonilo. Ruvettiin jo kutakuinkin yleisesti parisilaisessa seuraelämässä puhumaan tuosta vaatimattomasti puetusta, jo tunnetusta mutta ulkomuodoltaan niin vähäpätöisestä kenraalista, jonka silmiä ja suuta kuitenkaan ei unohdettu koskaan, kun ne kerran oli sattumalta nähty, ja joka ulkonaisesti niin paljon muistutti kauheata Marat'ta. "Sen vaikutuksen hän teki, ettei ole hyvä tavata häntä illalla metsän läheisyydessä," kertoo muuan säätynainen siihen aikaan. Sittemmin sama nainen puhuu hänen kauniista katseestaan ja lisää: "Ellei hän olisi ollut laiha sairaloisuuteen saakka, niin että häntä tuli sääli, olisi huomattu, että hänen piirteensä olivat erinomaisen hienot. Semminkin hänen suunsa oli hyvin kauniisti muodostunut. Eräs maalari, Davidin oppilas, joka usein kävi herra N:n luona, missä kenraalin tapasin, sanoi että hänessä oli kreikkalaisia piirteitä."
Tämä hieno suu osasi kuitenkin sinkahuttaa teräviä sanoja. Tällä odotusajalla, jolloin köyhyys ja tulevaisuuden huolet häntä tuskastuttivat ja jolloin hän aina itselleen saarnasi kärsivällisyyttä, hän oli osannut hankkia pääsyn kaikkiin johtaviin piireihin, ja siten hän osui myös _Tallien'in_ luo, jonka kaunis vaimo oli muodin ja maun kuningatar. Siellä hän kerran tapasi vaarallisimman kilpailijansa, tasavallan ylpeyden, nuoren kenraali _Hoche'in_; tämä oli päällikkönä länsiarmeijassa, johon Buonaparte vastoin tahtoaan oli siirretty. Seurueen huviksi hän esiintyi taikurina läsnäolijain käden viiruista ennustaen heidän tulevaisuuttaan. Myöskin Hoche ojensi kätensä; Buonaparte tarkasti viivat ja sanoi kuivasti: "Te, kenraali, kuolette rauhallisesti vuoteessanne."
Vaikka tuo kunnianhimoinen mies kuumeisesti odotti onnea tuottavaa mullistusta, hän kuitenkin mestarillisesti osaa kirjeissään Josef-veljelleen salata levottomat ajatuksensa ja toiveensa ja puhuu mitä ylistävimmin sanoin Ranskasta ja hallituksesta: "Tämä on se paikka, jossa oikeamielinen ja järkevä mies, joka ainoastaan huolehtii ystäviensä menestyksestä, saattaa elää täysin pakottomana ja todellisesti vapaana." -- "Oleskelen Parisissa yksinomaan sinun tähtesi." -- Ei voine kuitenkaan kukaan väittää hänen laiminlyöneen omia etujansa; päinvastoin hänen olonsa Parisissa oli hänelle itselleen merkitykseltään mitä tärkein. Mutta korsikalainen, voimakas perhetunteensa sai hänet kyllä varsin vireästi toimimaan sukunsakin puolesta. Äiti ja sisaret olivat turvatut Josefin rikkaan naimisen kautta, joten hänellä niistä ei ollut mitään huolta. Mutta Lucien oli terroristina vangittu; hän oli vapautettava; Jerôme oli saatava Parisiin kouluun; Louis, jonka kasvatuksen hän erityisesti oli ottanut huolekseen, oli lähetettävä Chalons'iin Marnen varrelle suorittamaan tykistötutkinto, ja tämä kaikki oli Buonaparten hartioilla. Viimemainitusta veljestään hän kirjoittaa Josefille syyskuun 6 p:nä: "Olen varsin tyytyväinen Louis'hin, hän vastaa minun toivomuksiani ja odotuksiani, hän on reipas viikari ja sentähden myös minun makuni mukainen, hänessä on yhdistyneenä lämpö, terveys ja kyky, hän on luotettava ja rakastettava, hänessä on kaikkea. Tiedät, ystäväni, että elän yksinomaan siitä ilosta, jonka voin valmistaa omaisilleni; jos toiveitani seuraa sama menestys, joka ei koskaan petä minua yrityksissäni, niin voin tehdä teidät onnellisiksi ja toteuttaa toivomuksenne."
Hän saattoi hyvällä syyllä puhua menestyksestä, joka aina seurasi häntä. Sillä uusi sotaministeri, joka heinäkuussa astui Aubry'n sijalle, oli kutsuttanut hänet kuulustaaksensa hänen mielipidettään italialaisesta armeijasta, joka taas oli menettänyt Buonaparten itsensä saavuttamat edulliset asemat. Tässä kosketeltiin kaikkien hänen toiveittensa ytimeen. Hän oli heti ilmi tulessa ja esitti hämmästyneelle ministerille sotaretkisuunnitelman, jonka mukaan oli samottava Lombardian ja Tyrolin kautta aina Wien'iin saakka. Ihastuneena niihin nerokkaisiin ja rohkeisiin ajatuksiin, joita hän heti huomasi suunnitelmassa, ministeri pyysi häntä olemaan jonkun aikaa vapaana ja rauhassa ja laatimaan selityksen, jonka ministeri sitten aikoi esittää Yhteishyvän valiokunnalle. "Aikaa!" huudahti Buonaparte. "Suunnitelmani on niin kypsä, ja minulla on se niin täydellisenä päässäni, että minun tarvitsee vain pyytää teiltä pari paperiarkkia, kynää ja mustetta."
Puoli tuntia sen jälkeen sotasuunnitelma oli ministerin pöydällä ja lähetettiin Yhteishyvän valiokunnan käskystä Italian-armeijan kenraaleille, joiden mielipidettä tahdottiin kuulla. Buonaparte määrättiin toistaiseksi topografisen toimiston johtajaksi; tämä oli hänelle sikäli suureksi hyödyksi, että hän joka päivä joutui tekemisiin hallituksen jäsenten kanssa. Hän osoitti tässä toimessa suunnatonta työkykyä. Koko päivän ja joskus kolmeen asti yöllä hän oli toimessa, ja pääsi lyhyessä ajassa yhteyteen kaikkien tasavallan sotaväen-osastojen kanssa.
Mutta toivoaan päästä takaisin etelä-armeijan tykistöväkeen hän ei saanut toteutetuksi; se oli "liian suurta kunnianhimoa", sanottiin hänelle. Vaikka hän kuinka koetti salata näihin aikoihin niin vaarallista intohimoa, ei hän siinä kuitenkaan aina onnistunut. Saadaksensa tuumansa siihen valoon, että hänen ajatuksensa olivat muka Ranskasta kaukana, hän teki konventille ehdotuksen lähteäkseen Konstantinopoliin järjestämään sultanin tykistöä ajanmukaiseen kuntoon, niin että Turkki voisi ryhtyä Ranskan eduksi taisteluun Itävaltaa ja Venäjää vastaan. Hän varmasti uskoi, että viime tingassa ei suostuttaisi päästämään pois upseeria, joka jo oli osoittautunut monessa suhteessa tavattoman kykeneväksi. Ja hän toivoi, että kyllä hänet siirretään entiseen aselajiinsa, kun vaan asianomaiset saavat syytä pelkoon, että hän omin päinsä lähtee pois. Hän kirjoittaa syyskuun alussa Josefille: "Mitä tapahtuneekin, älä ole minun puolestani levoton; olen saanut kaikki oikeamieliset ihmiset ystävikseni, mihin puolueeseen kuulunevatkin ja mitä mieltä asioista lienevätkin."
Mutta oli sittenkin muutamia ei "oikeamielisiä" ihmisiä, joilla oli jonkunverran vaikutusta. Fructidor'in 27 p:nä muutamat hänen ystävänsä Yhteishyvän valiokunnassa ehdoittivat, että häntä käytettäisiin sekä tykistössä että diplomaattina, ja lausuen hänestä kiittäviä sanoja arvelivat hänen turkkilaistuumansa johdosta, ettei pitäisi päästää pois niin kykenevää upseeria, vaan pikemmin palkita häntä; kaksi päivää myöhemmin, fructidor'in 29 p:nä (syyskuun 15 p:nä), toiset valiokunnan jäsenet saivat aikaan käskyn, että kenraali Buonaparte oli pyyhittävä armeijan luetteloista, "koska hän oli kieltäytynyt lähtemästä virkaan, joka oli hänelle määrätty". Tämä määräys on sitä merkillisempi, kun sama Yhteishyvän valiokunta 16 päivää sitä ennen oli käskenyt hänen pysyä topografisessa toimistossa ja itse pannut toisen upseerin länsiarmeijaan hänen sijalleen.
"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla joku väärinkäsitys", sanoo Napoleonin uusi elämänkertoja, ja semmoinen onkin silloisissa sekavissa oloissa sangen todennäköinen ja hyvin selitettävissä. Mutta nuo erilaiset, ristiriitaiset konventinkäskyt ilmaisevat varmasti, että jos Buonaparte saattoikin jommoisellakin luottamuksella puhua ystävistä, niin häneltä myöskään ei puuttunut vihollisia, jotka kaikin tavoin koettivat päästä hänestä. Siten allekirjoitettiin fructidor'in 29 p:nä samassa konventinkokouksessa, jossa hänen erottamisensa kenraalin virasta päätettiin, suostumus siihen, että hänet ranskalaisena kenraalina lähetetään Turkkiin. Asia kuitenkin tälläkin kertaa viivähti, kun Buonaparte pyysi saada ottaa mukaansa muutamia muita upseereja, pyyntö, jonka hän etukäteen tiesi evättävän, mutta jolla hän aina voi saada lähdön lykätyksi. Itse hän ei näyttänyt mitenkään hätääntyneeltä äkkinäisen virkaeronsa johdosta, jatkoi vain näennäisesti tyynenä matkavalmistuksiansa. Syyskuun 26 p:nä -- 11 päivää myöhemmin -- hän kirjoittaa Josefille: "Nyt puhutaan enemmän kuin milloinkaan matkastani; se olisi jo päätetty, ellei tällä hetkellä oltaisi semmoisessa kuohunnassa, mutta nyt on kiehuva levottomuus ja paljon kapinansiemeniä ilmassa; kyllä kaikki kuitenkin parissa päivässä tyyntyy."
Ei ole vähintäkään epäilystä, että tämä kuohuva levottomuus verrattomasti enemmän veti puoleensa Buonaparten huomion kuin Turkin-matka; ei tiennyt kukaan paremmin kuin hän, että jos nämä kapinansiemenet aijottiin parissa päivässä tukahuttaa, niin täytyi tykkien puhua ensi kerran Parisin kaduilla Ranskan kansalaisille.
Se, mikä nyt sai mielet liikkeelle, oli pian tapahtuva äänestys konventin valmistamasta uudesta hallitusmuodosta -- direktori-hallituksesta. Viime vuosien veristen kokemusten opettamana hallitus ehdotuksessaan koetti turvata maalle rauhallisen kehityksen; tätä yritettiin saavuttaa antamalla hallitusmuodolle niin konservatiivinen leima kuin suinkin sopi tasavaltaisiin muotoihin, muun muassa ehkäisemällä vallankumouksellisten klubien vaikutusvaltaa väkijoukkoihin; jakobinien klubi oli jo yhdeksän kuukautta sitten suljettu. Lakiasäätävä valta annettiin lainsäätäjäkunnan käsiin; sen toinen osasto, "nuorempien neuvosto", johon ehdotettiin 500 jäsentä, saisi tehtäväkseen lakitekstien valmistamisen, mutta toinen, "vanhempien neuvosto", 250 jäseninen, ne sitten hyväksyisi tai hylkäisi. Vaalikelpoisuuden ehdoksi nuorempien neuvostoon säädettiin 30:n ja vanhempien neuvostoon 40:n vuoden ikä; jälkimäiseen valittavien piti sitäpaitsi olla perheenisiä. Vanhempien neuvosto valitsi ne viisi direktoria, joiden käsissä oli toimeenpaneva valta; yhden niistä piti joka vuosi erota.
Tämä valtiosääntö viritti suuria toiveita kaikissa kuningasvallan puoltajissa. Siten tuli heille ehkä tilaisuus saada vaaleissa enemmistö lainsäätäjäkuntaan ja samalla tehdä mahdolliseksi monarkiaan palaaminen. Mutta kun konventti ei aikonut panna kalliisti saavutettua vapautta vaaranalaiseksi ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pelastaa tasavallan, määräsi se liitteessä valtiosääntöön, että kaksi kolmatta osaa lainsäätäjäkunnan jäsenistä oli valittava konventin omien jäsenten joukosta. Se muodostaisi siten luonnollisen siirtymisen direktorioon, ja turvaisi sillä itselleen läheisimmässä tulevaisuudessa valtavan vaikutuksen kehityksen menoon.
Helppo oli ymmärtää, ettei tätä väliaikaista pykälää voitu saada hyväksytyksi ilman taistelua. Ennen oli vastustusta konventtia vastaan ilmaantunut ainoastaan maaseudulla; termidor'in 9 p:n jälkeen se levisi Parisiin ja oli nyt arveluttavan kiihkeä. Kuningasmieliset eivät, huolimatta Quiberon'in luona kärsimästään tappiosta, olleet menettäneet rohkeuttaan, vaan lietsoivat tyytymättömyyttä tarmonsa takaa, ja Vendée'n chouanit taas tulivat hereille. Kaikkialla kapina hehkui tuhan alla, ja väliaikainen säännös oli kaikille konventin vihollisille merkkinä yleiseen kapinaan. Emigrantteja ja rojalisteja tulvaili joukottani Parisiin ja otti chouanien tunnusmerkin; fructidor'in 20 p:nä (elokuun 6) 44 Parisin 48:sta vaalipiiristä hyväksyi uuden perustuslain, mutta hylkäsi väliaikaisen säännöksen.
Tätä liikettä tasavaltaa ja konventtia vastaan, vaarallisinta minkä "vastavallankumous" tähän saakka oli saanut aikaan, Buonaparte -- joka eli tapausten keskustassa ja seurasi niiden kehitystä jännittyneellä tarkkuudella -- kirjeessä elokuun 24 p:ltä, siis levottomuuksien hyörinässä, mainitsee "muutamien nuorukaisten yritykseksi saada taantumusta aikaan". Hän noudattaa taas vanhaa periaatettaan peittää kiihtymyksensä ja toiveensa välinpitämättömyyden naamarilla.