Part 7
Direktorio oli sotaisen politiikin puolella ja se oli jatkanut Konventin taistelua Itävaltaa vastaan sekä Saksassa että Italiassa. Tahdottiin toteuttaa Carnot'n suuri hyökkäyssuunnitelma: kolmin armeijoin piti tämän mukaan samota Wieniin; Meuse-joelta Main- ja Naab-laaksojen kautta tulevan pohjoisarmeijan piti Regensburg'in luona yhtyä Reinin armeijaan, jonka oli kuljettava pitkin Tonavaa; näiden kahden armeijan piti vihdoin myöhemmin liittyä italialaiseen armeijaan, jonka tuli kulkea pitkin Po'ta ja sieltä taas reetisten alppien kautta. Kuitenkaan ei käynyt missään toiveiden mukaan. Bonaparte valmisti silloin uuden sotasuunnitelman italialaista armeijaa varten, tällä kertaa pannen pääpainon hyökkäykseen Piemont'ia vastaan, ja lähetti sen hallitukselle. Tammikuun 19 p:nä 1796 se Direktoriossa hyväksyttiin ja lähetettiin kenraali _Scherer'ille_, joka silloin komensi italialaista armeijaa ja majaili Merialpeilla. Direktorion käskyyn panna toimeen Bonaparten suunnitelma hän vastasi, että se oli hullun ihmisen laatima ja että sen tekijä mieluummin pantakoon itse sitä suorittamaan. Sitäpä juuri toivottiinkin. Carnot ehdotti Barras'n ja _La Réveillère-Lepaux'n_ kannattamana Bonapartea italialaisen armeijan ylipäälliköksi. Ehdotus herätti monessa suurta tyytymättömyyttä, mutta Carnot, joka oli lujasti vakuutettu Bonaparten suuresta sotapäällikön-kyvystä, ajoi sen läpi; helmikuun 23 p. 1796 Direktorio allekirjoitti hänen nimityksensä, varmasti luottaen siihen, että mies, joka oli pelastanut tasavallan, myös osaisi ajaa sitä politiikkia, joka yksin kykeni tällä hetkellä pitämään sen hallitusta pystyssä: valloituspolitiikkia.
Kirjeessä, jonka Josephine kirjoitti eräälle naisystävälleen vähää ennen häitä, hän kertoo Barras'n varmasti vakuuttaneen -- siinä tapauksessa että hän, Josephine, suostuu menemään naimisiin Bonaparten kanssa -- antavansa tälle italialaisen armeijan ylipäällikkyyden. Jos tässä tiedonannossa onkin vähän kerskailua -- Direktoriohan se nimitti ylikenraalit eikä yksityinen direktori -- ei sittenkään liene epäilystä siitä, että avioliitto rouva Tallien'in ystävättären kanssa suuressa määrässä edisti Bonaparten ylenemistä. Itse hän ei mielellään tätä myöntänyt. Josephine kirjoittaa yllämainitussa kirjeessä: "Kun Bonaparte eilen kertoi minulle tästä kunnian-osotuksesta, joka jo saa hänen kumppaninsa nurisemaan, vaikka se ei ole vielä lopullisesti päätettykään, sanoi hän: luuletteko minun tarvitsevan suosiota päästäkseni eteenpäin? Kaikki ne kerran ihastuvat, jos minä tahdon antaa heidän käyttää hyödykseen suojelustani. Miekka on kupeellani, ja sillä pääsen pitkälle! Mitä arvelet sellaisesta luottamuksesta onneensa? Eikö se osoita itseluottamusta, joka voi syntyä ainoastaan rajattomasta itserakkaudesta? Prikaatikenraali aikoo suojella hallituksen etevimpiä miehiä! En tiedä... mutta joskus tämä naurettava varmuus minua niin huikaisee, että todellakin uskon mahdolliseksi kaikki, mitä tämä merkillinen mies minulle luulottelee voivansa tehdä. Ja kuka tietää, mitä hän kuvitusvoimallaan saattaa saada aikaan!"
Maaliskuun 9 p:nä Bonaparte vietti häänsä markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sormukseen, jonka hän pani morsiamensa sormeen, oli hän piirrättänyt sanat: "_Au destin!_" (kohtalon huomaan!). Siinä ilmeni mahdollisimman selvästi hänen fantastinen uskontunnustuksensa, joka niin usein purkautuu hänestä esiin ja joka omituisessa määrässä kehittyy hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa. Onni ei kuitenkaan koskaan ollut huimannut hänen päätänsä: päinvastoin, hänen aivojensa tavaton voima, hänen pettämätön ihmistuntemuksensa ja uskomaton laskelmataitonsa tekivät hänet kykeneväksi itse ohjaamaan onnensa vaunuja. "Kauvan tutkimalla sitä miestä, jota on sanottu 'kohtalon mieheksi'", sanoo Bourienne, "olen tullut siihen käsitykseen, että hänen menestyksensä oli seuraus hänen korkeasta intelligenssistään, hänen salamannopeista laskelmistaan, teon ja ajatuksen samanaikaisuudesta, vihdoin hänen vakaumuksestaan, että rohkeus usein on järkevyyttä." Bonaparte käyttää yhdessä ensimäisistä kirjeistään Josephine'ille näitä kummallisia sanoja: "Olen aina ollut onnellinen; kohtaloni ei ole koskaan asettunut tahtoani vastaan." Tässä hän itse koskettaa siihen, mikä on hänen salaisuutensa: tuohon ihmeteltävään sopusointuun, joka on olemassa hänen järkensä ja tahtonsa, hänen kylmien, selkeiden aivojensa vaatimusten ja hänen hehkuvan, intohimoisen sydämensä halun välillä. "Minä huomasin pian", sanoo hänestä rouva de Staël, "ettei hänen luonnettaan käy kuvaaminen samoilla lauselmilla, joita meidän on tapana käyttää. Minulla oli epämääräinen aavistus, ettei mikään tunne voinut vaikuttaa hänen sydämeensä. Hän arvosteli ihmistä samalla tavalla kuin numeroita ja tosiasioita eikä niinkuin vertaistaan. Yhtä vähän hän vihaa kuin rakastaakin; hänelle ei ole olemassa muuta kuin hän itse. _Hänelle on kaikki välikappaleena tai keinona johonkin päämäärään_. Hän ottaa asiat lukuun ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi hyödyksi, yleinen periaate on hänelle vastenmielinen, naurettava tai vihattava."
Hänen lopputarkoituksensa oli valta, rajaton valta. "Minä rakastan valtaa, mutta minä rakastan sitä taiteilijana, kuten soittaja rakastaa viuluansa. Minä rakastan sitä syystä, että voin siitä houkutella säveliä, akordeja, sointuja. Valta on rakastajattareni." -- Kun hän kerran keskustelussa sattui lausumaan: "En ole laisinkaan kunnianhimoinen", hän itse samassa korjasi lausuntonsa, lisäten varsin kuvaavasti: "tai jos olen, niin on kunnianhimoni siksi myötäsyntyinen, niin likeisesti olentooni liittynyt, että se on kuin veri, joka virtaa suonissani, kuin ilma, jota hengitän."
Kaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle arvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi päätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa alussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön, luonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta myöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin vähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin. Nämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat eri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle arvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja hänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in uskottomuudesta -- asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia etelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan -- Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut, pysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän, joka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika, hän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja mitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen vaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen "tähteensä", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären menettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan kärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Tavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine osasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa.
* * * * *
Ainoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon suloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen virkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin. Neljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa. Vanhemmat prikaatikenraalit, kuten _Masséna, ja Augereau_, jotka olivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi suutuksissaan tuosta "korsikalaisesta nousukkaasta", joka heille lähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta tehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa, eikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan? Jättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä pienestä "katukenraalista", Barras'n suosikista, joka oli heitä kaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä päällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau myöntää, että "tuo pieni kenraali raukka" häntä peljästytti. Hän ei laisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi hetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit olivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa itseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan katseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun päähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden liike... asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen myönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa kuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni saamaan koneiston käymään.
Armeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen osan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla rannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä "italialainen armeija!" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat luolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja ja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta Ranskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa. Silloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin elintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty, ja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti.
Mutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se oleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa: siten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa reippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei ollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia kuin nämä puolisissit Merialpeilla.
Semmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän itse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi puhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta, jolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen armeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli saapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman päiväkäskynsä:
"Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus on teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän kestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä, mutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile teille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille. Rikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne, siellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit! Teiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?"
"Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle", sanoi Bonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen ja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää niille sieltä luvatun maan. "Hän petkuttaa meidät peräti noilla hedelmällisillä lakeuksillaan", sanoivat vanhat soturit. "Jospa hän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne alas." Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi huolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin Bonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä teki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia vaatteita. "Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä vietän", hän kirjoitti Direktoriolle. "Minä saavun kuolemakseni uupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa; kaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen." Niiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja vastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella, täytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole leipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun sitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta liian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja ja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna: järjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali Bonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen nero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita saappaissa?
Jo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien välisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie Savona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti solan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä puolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä -- Milanoon saakka -- itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu. Bonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset ja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä taholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut Sardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta häntä ei enään suoranaisesti tukenut.
Bonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan välillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta. Täällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja ajoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte eteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan pohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon luona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen Beaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä avoimena tien Alessandriaan.
Direktorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää Beaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli, kuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi hallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion käskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten tahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo Toulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita olemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä. Täällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin määrättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan heidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen maanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä, joiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja saada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan vahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti Beaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22 p:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän oli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta eristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan, anoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän saa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa hänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista päivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja Milanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon lippuja.
Beaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen itäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä tulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun 8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte -- jonka hän oli odottanut tulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli -- olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt joen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa kuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta. Milano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä, ja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun 10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana iltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla rynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian valloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa viikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui Milanoon.
Näillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla Bonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle varsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään. "Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan", kertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, "leimasi kunnioitus tai oikeammin ihailu." Hänen suuri etevämmyytensä, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys, jonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma voittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä. Sillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan vapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina ylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin, jonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen. Porvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa kenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte taistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi alemmalle upseerille: "Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni käskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?" hän sai vastaukseksi: "Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä ymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?" Hän sai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin rintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena kohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi väkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka voi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan.
Mutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka keskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin valettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli ihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran pelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti suorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden todennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia mahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo poikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten puistattavina tempauksina. "Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon tilassa", sanoi hän itse. "Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian kuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä, esiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä."
Tuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte itse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi osaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. "Ei vendémiaire eikä Montenotte", sanoi hän St. Helenassa, "saaneet minua uskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen selvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö valtiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle pyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät."
Bonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle pyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen, mutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana kohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi uskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti hankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta kenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon lukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään hallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi tahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu, tehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi, vaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan kanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle allekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: "Olen vastaanottanut teidän rauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt." Oli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi tuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi lisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa kansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21 anastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin Parisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli kaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen päihdyttävän voitonmaljan, jonka hän -- ja kuten näytti, hän yksin -- osasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan vallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden.
Hallituksesta oli kuitenkin, vaikka sen pelko yhä kasvoi, arveluttavaa karkoittaa pois miestä, jonka voitot lisäsivät sen arvoa -- aikana, jolloin se ei ollut missään arvossa muulla taholla -- ja joka sitäpaitsi omin neuvoin suoritti oman armeijansa kulungit ja lisäksi kykeni lähettämään miljoonan toisensa jälkeen Parisiin ja muillekin armeijoille. Saadaksensa kuitenkin jarrutetuksi tätä vaarallista mutta ehdottomasti tarpeellista Bonapartea Direktorio päätti, että hänen täst'edes oli komennettava yhdessä kenraali Kellermann'in kanssa, jonka johdossa oli Alppi-armeija, ja samaan aikaan hänelle ankarasti huomautettiin, että diplomatiset välittelyt olivat kokonaan jätettävät hallituksen komissarioille. Tämä odottamaton käsky saapui Bonapartelle päivää jälkeen Lodin taistelun, jolla hän oli pukenut Ranskan nimen voiton säteilevään loistoon. Hän ei milloinkaan olisi ollut halukas luopumaan itsenäisestä asemastaan ja päästämään toista kunniansa ja valloitustensa osalliseksi. Tämän uuden loistokohtauksen jälkeen se oli hänelle mahdotonta. Hänen päätöksensä oli nopea, ja toukokuun 14 p:nä hän vastasi Parisiin. Hänen kirjeensä alkoi kertomalla Lodin voitosta. "Toivomuksenne ovat toteutuneet. Lombardia on nyt tasavallan oma." Mutta Carnot'n välityksellä hän Direktoriolle lähetti päätöksensä ylipäällikkyyden jakamisesta. "Nykyisissä oloissa on ehdottomasti välttämätöntä, että teillä on kenraali, jolla on teidän täydellinen luottamuksenne. En valita, jollen minä ole se, ja minun intoni on oleva kahdenkertainen ansaitakseni luottamuksenne siinä asemassa, jonka minulle määräätte. Mutta itsekullakin on omat tapansa sodankäynnissä. Kenraali Kellermann'illa on suurempi kokemus kuin minulla, hän ehkä osaa käydä sotaa paremmin kuin minä, mutta molemmat yhdessä me vasta voisimme käydä sitä huonosti. Sodan laita on sama kuin hallitsemisen; se on tunteen asia. En tahdo mitään jarrua jalkaani. Olen alkanut joltisellakin kiitoksella, haluan vast'edeskin osoittautua teidän vaatimustenne arvoiseksi. Mutta jos minun täytyy hallituksen komissarioille tehdä selkoa jokaisesta askeleestani, johon rupean, jos heille suodaan oikeus muuttaa liikkeitäni, lisätä tai vähentää sotajoukkojani, älkää sitten odottakokaan saavanne minusta kuulla mitään hyvää."
"Vannon teille, että pidän silmällä ainoastaan isänmaan parasta; minut tapaatte aina oikealla tiellä. Olen velvollinen uhraamaan aatteeni tasavallalle. Jos minua koetetaan halventaa teidän silmissänne, niin on vastaukseni sydämessäni ja omassatunnossani!"