Part 21

Viileämpänä vuodenaikana keisari asui Porto-Ferrajossa, hän itse oli laajentanut ennen sangen vaatimattoman palatsin, jossa usein pidettiin juhlia teattereineen ja tanssiaisineen. Saliin mahtui korkeintaan 200 henkeä; siellä tarjottiin virvokkeita, ei kuitenkaan jäätelöä, sillä jäätä oli vaikea saada, ja kustannus kaikkiaan ei saanut nousta 1000 frangia korkeammalle. Mutta lämpöisenä vuodenaikana hän muutti saaren korkeimmalle vuorelle, Monte Capannaan, jossa hän varjoiseen kastanjalehtoon rakennutti yksinkertaisen asuinrakennuksen. Täältä hänellä oli ihanin näköala itään saaren ja penikulman levyisen Piombino-salmen yli Italian rannalle, länteen sinisen Välimeren yli Korsikan vuorille. Hän sai täällä ottaa vastaan äitinsä ja sisarensa Pauline'n, ainoat hänen suvustaan, jotka kävivät häntä katsomassa hänen kukistumisensa jälkeen; ja täällä Marcianan poukamassa astui syyskuun 1 päivänä huolellisesti hunnutettu nainen maihin 4-5 vuoden vanha poika mukanaan ja lähti keisarin luo. Ihmiset luulivat, että hänen puolisonsa vihdoin oli tullut jäädäkseen hänen luoksensa, mutta kahden päivän kuluttua hän lähti taas pois lapsi muassaan. Napoleonin luona oli käynyt puolalainen kreivinna Walewska poikinensa.

"Tahdon tästedes elää rauhantuomarina. Keisari on kuollut, minä en ole enään mitään, enkä ajattele muuta kuin pientä saartani. En ole enään maailmaa varten, ja harrastan vain omaa perhettäni, pientä taloani, muulejani ja lehmiäni." Nämä ovat kukistuneen imperaattorin omat sanat, ja ruokasalinsa seinään hän oli niiden mukaisesti antanut asettaa uuden filosoofisen mielilauseensa: Napoleo ubicumque felix, Napoleon on onnellinen missä hyvänsä. Mutta oli kaksi asiaa, jotka asettuivat häiritsemään sitä mielenrauhaa, jota hän aina halusi ilmaista. Toinen oli muistot, ja toinen hänen vihollistensa esiintyminen. Muistot, ei ainoastaan siitä, mitä hän oli ollut, hänen poliittisesta ja mieskohtaisesta vallastaan, vaan myös hänen puolisostaan ja pojastaan; ja hänen vihollisensa esiintyminen ei ainoastaan mieskohtaisesti häntä vaan myöskin sitä maata vastaan, jota hän oli hallinnut.

Fontainebleau'n sovinnossa ei oltu päätetty mitään Marie Louise'in suhteesta Napoleoniin. Keisarinna oli saanut Parman ja Guastallan maakunnat ja lausui itse toivovansa saada jakaa puolisonsa kohtalon. Koko suven tämä odotti hänen tuloansa, valmisti hänelle huoneet, ja puhui ilosta saada poikansa luoksensa. Mutta liittoutuneet ruhtinaat olivat päättäneet, ettei Marie Louise millään ehdolla saanut liittyä Napoleoniin ja vielä vähemmin hänen poikansa päästä hänen yhteyteensä; Metternich, joka tunsi keisarinnan välinpitämättömän, häilyvän luonteen, keksi -- estääksensä pakollisen avioeron skandaalia -- keinon: kääntää hänen mielensä Napoleonista hankkimalla hänelle rakastajan. Hän valitsi tähän tarpeeseen miehen, jolla oli tarpeellinen viettelytaito, kreivi _Neipperg'in_, ja pani tämän seuraamaan keisarinnaa kylpymatkalle palvelevana kavaljeerina. Parin kuukauden kuluessa Marie Louise unohti kauniit puheensa puolisostaan ja etsi lohdutusta uuden ystävänsä luona.

Napoleon, jolle olisi ollut poliittisesti sangen tärkeää, jos keisarintytär olisi osoittautunut lujaksi uskollisuudessaan, puhui suurella katkeruudella hänen vaitiolostaan Englannin komissariolle sir Campbell'ille, joka yhä oleskeli Elbassa. "Vaimoni ei kirjoita enään minulle", hän sanoi vapisevalla äänellä, "poikani on minulta riistetty, jotta hän, kuten muinoin voitettujen lapset, koristaisi voittajien riemukulkua. Voidaanko uudella ajalla tavata moisen julmuuden vertaa?"

Mutta myöskin hänen vihollistensa esiintyminen mieskohtaisesti häntä vastaan saattoi nostaa levottomuutta. Ludvig XVIII oli alkanut ilman muuta laiminlyödä hänelle määrätyn vuotuisen apurahan maksamista; hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä pakolla, ja saaren tuloista hän ei voinut elää. Lisäksi tulivat nuo alituiset huhut, että hänet aijottiin kuljetuttua pois milloin espanjalaisilla milloin algerilaisilla merirosvoilla. Hänen verivihollisensa Pozzo di Borgo oli aivan samaa mieltä kuin Talleyrand ja lordi Castlereagh, että Napoleon oli saatava niin kauvas Euroopasta kuin mahdollista, ja toiset lisäsivät: "mieluimmin sellaiseen paikkaan, jossa ilmanala ei ole varsin terveellinen". Ei ole sentähden oudoksuttavaa, että Napoleon -- jonka ympärillä liikkui italialaisten vallankumouksellisten joukkoja -- yhä suuremmalla huomaavaisuudella kuunteli niitä selviä tyytymättömyyden ilmauksia bourbonien hallitusta vastaan, joita hän sai Ranskasta kuulla. Siltä näytti, että vanha aika ennen vallankumousta oli palannut laillisen kuningaskunnan ja ylimielisten emigranttien mukana. Kansan kansallistunnetta kuohutti, että kuninkaan oli kiittäminen vieraita painetteja valtaistuimestaan ja että vallankumousajan ja keisarikunnan suuria muistoja halveksittiin ja hävitettiin. Kotiutuneet soturit puhuivat vain voitoista ja pienestä korpraalista, ja se osa väestöä, joka oli nähnyt Napoleonin viime sodassa ja ihmetellyt hänen uupumatonta työtään estääksensä vihollisen pääsemästä Parisiin, hänen tyytyväisyyttään, kestäväisyyttään ja rohkeuttaan, rupesi nyt omasta keisaristaan kertomaan piirteitä ja juttuja, jotka kulkivat kautta maan ja lämmittivät väestön sydämiä, nyt kun oli valtaistuimella ainoastaan bourboni. Ja Wienin kongressissa ilmaantuneista erimielisyyksistä suurvaltojen kesken saapui niinikään tietoja Elbaan. Kun bourbonit olivat taas nousseet valtaistuimelle, Ranska oli saanut monarkkisen valtiomuodon ja oli supistettu 1792 vuoden rajoihinsa. Ja takaisin saatujen maiden jakaminen se sai äsken niin hyvät ystävät taas riitaan.

Napoleon päätti käyttää tätä kaikkea edukseen; Elbaan hän tuskin saisikaan jäädä asumaan kongressin loputtua, ja pakollista siirtymistä hän kaikista enimmän pelkäsi; ja kentiesi pilvet taas hajaantuisivat niiden myrskyjen kautta, joita ainoastaan hän voi nostattaa, ja hänen tähtensä taas näkyisi loistavana ja selvänä. Helmikuun 26 p:nä -- jolloin sir Campbell oli äskettäin palannut isänmaahansa -- Napoleon sanoi jäähyväiset äidilleen ja sisarelleen ja astui 1100 miehen ja muutamien tykkien kanssa seitsemään laivaansa, jotka heti nostivat ankkurinsa ja laskivat maaliskuun 1 p:nä maihin pienessä poukamassa Cannes'in ja Antibes'in välillä.

Napoleon oli osaksi, mutta tosiaan vain osaksi, laskenut oikein, edellyttäessään että "suuri uutinen" hänen tulostaan kokoaisi hänen ympärilleen tyytymättömiä. Hän oli jo määrännyt matkan Parisiin menolleen ja järkevästi kyllä asettanut sen Provence'in ja tasankojen ulkopuolelle, jossa kansa läpikotaisin oli kuningasmielinen. Mikä ero vuodesta 1799, jolloin hän astui maalle melkein samoilla paikoilla ja jolloin nimi Bonaparte kiiti kautta maan kulovalkeana, nostaen kaikkialla toiveita ja hurmausta. Nyt hänen täytyi Alppien sivuteitä astua ylös Dauphine'hen; sikäläinen köyhä, vallankumouksellinen väestö oli varsin avulias ja myötätuntoinen, mutta hänen täytyi toki kuulla, hänen tulostaan odotettujen ilonhuutojen sijasta valituksia erään kylän määrin suusta. "Nyt olimme juuri saamaisillamme hiukan lepoa; miksi nyt taas palaatte ja käännätte kaikki nurin niskoin."

Mutta sotajoukkoihin hän vaikutti entisellä ylevämmyydellä. Grenoble'in luona pataljoona astui esiin estääksensä hänen matkansa. Napoleon käski kaartinsa seisahtua, astui itse Ludvig XVIII:n sotamiesten eteen, tempasi auki harmaan takkinsa ja huusi: "Kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?" -- "Eläköön keisari!" kuului sotamiesten joukosta, jotka heti astuivat hänen puolellensa ja liittyivät hänen kaartiinsa. Eteenpäin kulkiessaan hän lähetti kehoituksia sotajoukoille, joita laumoittain virtasi hänen luoksensa. Kun Napoleon lähenee Lyon'ia, häntä jo seuraa 7,000 miestä, ja Parisissa, jossa hallitus aluksi piti koko juttua narripelinä, täytyi ryhtyä vakaviin toimiin. 19 p:nä Ludvig XVIII pakeni pääkaupungista ja 20 p:nä Napoleon taas oli Tuillerioissa. "Nyt olemme täällä, ja nyt täytyy meidän menetellä niin, että pysymme täällä", hän saattoi taas sanoa, kuten hän oli samassa paikassa sanonut Bourienne'ille brumaire'in 19 p:nä. Mutta hänellä oli silloin enemmän luottamusta onneensa kuin nyt, ja hän ilmaisi tietonsa kansan valjusta tunnelmasta sanoilla: "Olette antaneet minun tulla, kuten olette antaneet toisten mennä". Hän ei luottanut haaveiluihin, mutta hän luotti sotajoukkoon ja toivoi voivansa saada kansan mielialan puolellensa.

Se kuitenkaan ei auttanut, että hän hän antoi kultaisia lupauksia rauhasta ja vapaudesta; vaadittiin takeita hänen sanoistaan, eikä hän niitä voinut antaa. Sillä ratkaisevassa kohdassa hän oli kokonaan erehtynyt. Wien'in kongressi ei ollut, kuten hän varmuudella uskoi, hajaantunut ruhtinaiden eripuraisuuden tähden. Päinvastoin, oli juuri ruvettu pääsemään yksimielisyyteen ja vielä oltiin koossa, kun tieto Napoleonin seikkailumaisesta matkasta saapui ja synnytti täydellisen yksimielisyyden. Sillä siitä tultiin pian selville, että Jumalan armosta mahtavimpien ruhtinaiden oli täysi oikeus riistää ja rosvota pienimmiltä valtioilta kaikki, mitä vain halusivat. Mutta vallankumouksen poika, jonka poliittinen moraali selvisi neron loistossa ja palveli historiallista aatetta, hän oli pantava renkaan ulkopuolelle. Ja ikäänkuin eivät itse olisi alkaneet, rikkomalla sitoumuksiansa häntä kohtaan ja häväisemällä ne siteet, jotka keisarintyttären kautta yhdistivät hänet yhteen heidän omista suvuistaan, he maaliskuun 13 p:nä julistivat rauhattomuuskirjan sanansasyöjää vastaan ja lupasivat toisilleen, etteivät riisu aseitaan ennenkuin ovat voittaneet "maailmanrauhan vihollisen ja riistäjän". Itävallan keisari otti heti masentaaksensa hänet asevoimalla -- luultiin yleisesti hänen menevän Italiaan saadaksensa siellä aikaan kansannousun -- ja sai, kun Napoleon vaati vaimoansa ja poikaansa, aina myösperäisen tyttärensä vastaamaan, ettei mikään maailmassa saisi häntä uudestaan yhtymään Napoleoniin.

Tämä pannanjulistus vakuutti ranskalaiset siitä, että Napoleon ja Ranska taas saisivat seisoa yksin taistelussa. Hän oli suuressa kokouksessa "Toukokuun-kentällä", joksi sitä vanhalla nimellä sanottiin, kesäkuun 1 p:nä vannonut uskollisuuden sille vapaalle valtiosäännölle, jonka laatimisen Ranskaa varten hän oli katsonut tarpeelliseksi, mutta hänellä ei ollut enää kuten ennen monen miljoonan äänen enemmistöä takanansa. Ei rohjettu luottaa hänen rauhanlupauksiinsa, ja kesäkuun 7 p:nä hänen itsensä täytyi julistaa, ettei sotaa voitu välttää. Eikä hän edes rohjennut täysin luottaa armeijan hurmaukseen. Kaarti yksin kulki juhlamarsissa hänen editseen Toukokuun-kentällä, "silmissä loistava välähdys, ikäänkuin se olisi tahtonut muinoisten gladiaattorien tavalla sanoa: Kuoloon menevät tervehtivät sinua, Cesar!" Mutta se hänelle oli selvänä, että ellei hän tahtonut menettää kokonaan sitä vähäistä kansansuosiota, mikä hänellä vielä oli, täytyi hänen siirtää sota maan rajojen ulkopuolelle. Napoleon siis päätti joutua monien vihollistensa edelle ja yllätti Preussin ja Englannin sotajoukot, jotka seisoivat Blücher'in johtamina Mosel'in ja Wellington'in johdolla Schelde'n luona Belgiassa, ryntäämällä niitä vastaan jo kesäkuun 15 p:nä. Hän tahtoi täällä taas, kuten ennen Italiassa Collia ja Beaulieu'ta vastaan, kääntyä ensin toisen armeijan kimppuun ja lyödä sen ennenkuin se saattoi yhdistyä toiseen.

Mutta se Napoleon, joka nyt teki viimeisen ponnistuksen valtansa säilyttämiseksi, oli toinen kuin se nuori kenraali Bonaparte, joka niin vakavasti luotti tähteensä ja joka itse oli kaikista uupumattomin. Hänet oli vallannut epäilys; se luja usko, joka ennen oli tuottanut hänelle voiton, oli kadonnut. Ja hänen jäntevyytensä oli lamautunut. Häntä rasitti taas, semminkin sairauden johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut Parisissa Venäjänretken jälkeen, hevosen selässä istuminen. Hän kaipasi unta niinkuin ei koskaan ennen, hän väsyi pian ja oli tullut miltei laiskaksi. Tämä henkinen veltostuminen oli syynä siihen, että 1815 vuoden sodasta ja sen ohessa Napoleonin vallasta tuli niin pikainen loppu.

Tosin hänen onnistui kesäkuun 16 p:nä lyödä Blücher Ligny'n luona; mutta hän ei ajanut häntä takaa tuhotaksensa hänet, vaan jätti tämän tehtävän kenraali Grouchy'lle, ja tämä suoritti sen niin vähällä tarmolla, että Blücher, tappioistaan huolimatta, reippaudella, jota Napoleon ei luullut vihollisessaan olevan, saattoi luvata Wellingtonille apunsa, vaikkapa ranskalaiset jo seuraavana päivänä hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ja sanansa hän pitikin. Mutta Napoleon oli niin lujasti vakuutettu, ettei Wellington, joka oli asettunut Waterloohon, saisi mitään apua, että hän 18 p:än aamulla, sateen ja pehmittyneiden teiden tähden, siirsi hyökkäyksen päivällisaikaan. Mutta samassa sateessa ja samoja pehmittyneitä teitä vanha Blücher samosi eteenpäin avustaaksensa liittolaistaan.

Kun pari tuntia kiivaasti oli taisteltu Brüssel'in tiestä ja Mont Saint-Jean'in kukkulasta, johon Wellington oli linnoittautunut, Napoleon saa tiedon preussilaisten lähenemisestä ja että ne pian saattoivat ottaa osaa taisteluun. Ei hän sittenkään ajattele peräytymistä. Hän lähettää lähettämistään käskyjä Grouchy'lle samoamaan avuksi. Mutta Grouchy ei tullut: loistavalla urhoollisuudella ranskalaiset taistelivat; Ney'n johtamaa 10,000 miehen mahtavaa ratsuhyökkäystä englantilaiset eivät kestäneet, ja näytti jo siltä kuin saisi Napoleon pitää taistelutantereen; Wellington tungettiin pois St. Haie'sta, Blücher Planchenois'sta, ja keisari kokosi klo 7 illalla kaartinsa tähteet -- 5,000 miestä -- ratkaisevaan iskuun. Ney viskasi englantilaiset takaisin ja hetkeksi hän sai Mont Saint-Jean'in haltuunsa, mutta hänen täytyi väistyä rajun tykkitulen ja eteenpäin syöksyvien preussilaisten tieltä. Klo 8 ranskalaiset kaikkialla olivat pakenemassa. Ainoastaan kaarti Cambronne'in johdolla pysyi vielä Belle-Alliance'in talon luona ja taisteli epätoivon urheudella; täällä kaikui viimeisen kerran huuto: "Eläköön keisari!" koko hurjalla innostuksellaan. Nähtiin miehen, jolta luoti oli katkaissut käsivarren, heittävän toisella kädellään pätkän ilmaan täyttä kurkkua huutaen: "Eläköön keisari! Niin kauvan kuin voimme liikkua!" Mutta vihdoin olivat nämäkin kaatuneet tai vangitut. Taistelu oli auttamattomasti menetetty.

Napoleon istui satulassa koko yön ja pakeni rajan yli. Vielä ei ollut kaikki hukassa, hän arveli; hän voisi vielä koota 2-300 tuhatta miestä. Mutta Parisissa, johon hän saapui 21 p:nä, oli tappion vaikutus ollut surmaava. Kamari julisti istuntonsa pysyväiseksi, ja seuraavana päivänä kamarin presidentti vaati keisaria luopumaan hallituksesta; muutoin hän julistettaisiin rauhattomaksi. Puolenpäivän jälkeen Napoleon allekirjoitti toisen luopumisensa valtaistuimesta poikansa eduksi; sitten hän vetäytyi Malmaison'iin, johon kiintyi niin monta muistoa konsulaatin ajoilta. Ja ehkäpä näiden vaikutuksesta hän vielä huomasi uuden pelastuskeinon, kun kaikki muut näyttivät mahdottomilta. Hän pyysi väliaikaiselta hallitukselta lupaa taistella vihollista vastaan pelkkänä kenraalina. Mutta vastaus oli luonnollisesti kieltävä; Napoleonia neuvottiin mitä pikimmin laittautumaan pois -- preussilaisilla oli käsky ammuttaa hänet, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, ja siviilipuvussa hän matkusti neljän seuralaisen parissa Roche-fort'iin. Mutta täälläkään hän ei voinut alistua siihen ajatukseen, että kaikki oli mennyt. Kansan hänelle matkalla osoittamasta myötätuntoisuudesta hänessä toivo uudestaan virisi; mutta heinäkuun 8 p:nä Ludvig XVIII oli taas palannut Parisiin; nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hänen tuumansa lähteä Amerikaan ei ollut toteutettavissa englantilaisten risteilijäin vuoksi; hän piti parempana antautua englantilaisille kuin joutua bourbonien käsiin. Hän kirjoitti hallitsevalle prinssille: "Tulen kuten Themistokles, asettuakseni Britannian kansan lieden ääreen... ja toivon löytäväni turvan mahtavimman, kestävimmän ja jalomielisimmän viholliseni luona." Heinäkuun 15 p:nä hän astui englantilaiseen fregattiin Bellerophon'iin, jonka komentaja, kapteeni _Maitland_, lupasi viedä hänet turvattuna Englantiin.

V. EUROOPAN VANKI.

Heinäkuun 30 p:nä ilmoitettiin Napoleonille Bellerophon'issa, joka vahvasti vartioittuna makasi Plymouth'in retillä, että koska Englannin hallitus ei luullut voivansa ottaa vastatakseen kenraali Bonaparten vapauteen jättämisestä, jonka nojalla hän aina voisi häiritä Euroopan rauhaa, oli se päättänyt siirtää hänet S:t Helenan saareen, jossa ilma oli terveellinen ja jossa hän voisi saaren eristetyn aseman vuoksi nauttia enemmän liikuntavapautta kuin muualla tulisi kysymykseenkään. Vähän sen jälkeen liittoutuneet hallitsijat julistivat hänet yhteiseksi vangikseen.

Elokuun 7 p:nä hän vietiin linjalaiva "Northumberland'iin". Hän oli seuralaisikseen valinnut kenraali Bertrand'in, kreivi Las Cases'in ja tämän nuoren pojan, kreivi Montholon'in, ja kenraali Gourgaud'in -- joilla osaksi oli perheetkin mukanansa -- sekä tarpeellisen palvelusväestön. Lisäksi sai Bellerophon'in laivalääkäri, O'Meara, luvan seurata mukana. Elokuun 10 p:nä linjalaiva lähti merelle neljän fregatin suojelemana -- niissä rykmentti jalkaväkeä vartioväeksi saarelle -- ja pian olivat Euroopan rannat näköpiirin ulkopuolella.

Ei ole epäilystäkään, että Napoleon oli valmistunut siihen, mitä hän Elbassa enimmän oli pelännyt, siirtokuntiin viemiseen. Hän oli pelannut korkeata peliä, ja oli tappiolle joutunut puoli. Mutta hän oli vapaaehtoisesti antautumalla Englannille voittanut -- ei vierasvaraista kohtelua, sillä sitä hän ei rauhattomaksi julistettuna voinut odottaakaan Englannissa -- mutta hänen oli onnistunut vaikeuttaa luovuttamisensa Ranskalle, joka vain olisi vienyt hänet mestauslavalle. Ja hänessä sammui toivo vasta elämänkin sammuessa. Nyt oli kuitenkin henki pelastettu, ja vankeudessa oli aina jokunen toivo vapautumisesta. Kun löytyi laivalautoja viemään hänet kaukaiseen saareen, kyllä saattoi löytyä toisia, jotka toisivat hänet taas kotimaahan. Varmasti hän ei odottanut vähääkään tuloksia vastalauseestaan siirtokuntaan viemistään vastaan, jota hän sanoi annetun lupauksen rikkomiseksi, yhtä vähän kuin kirjeestään hallitsevalle prinssille, mutta kumpikin saattoi julaistuna hankkia hänelle sekä Ranskassa että Englannissa myötätuntoisuutta, joka ehkä vielä voisi olla hänelle hyödyksi.

70 päivän purjehduksen jälkeen nähtiin matkan päämäärän, mustan ja jyrkän alastoman kalliosaaren sukeltavan merestä, ja lokakuun 15 p:nä Northumberland laski ankkurinsa pienen Jamestown'in kaupungin varmaan satamaan. Ei yhdelläkään kaupungin tuhannesta asukkaasta ollut aavistustakaan, että heidän saarensa oli oleva sen miehen asuinpaikkana, joka oli huomannut Euroopan liian pieneksi suunnitelmilleen; siellä ei ollut mitään asuntoa hänelle, ja kukistunut keisari sijoitettiin siis ulkopuolelle kaupunkia erään englantilaisen kauppiaan Baclombe'in luo, jonka lasten kanssa hänen nähtiin usein leikkivän.

Sillä välin sotalaivan kirvesmiehet ja matruusit olivat työssä laittaaksensa pienen "Longwood'in" kartanon kuntoon hänen itsensä ja seurueensa asuttavaksi. Se sijaitsi lakeudella vuorten korkeudessa, josta oli avara näköala mustain ja alastomain basalttikallioiden yli. Tässä puutteellisessa rakennuksessa oli neljä huonetta varustettu Napoleonia itseään varten; sitä paitsi oli siinä asunto Las Cases'ille ja hänen pojalleen, Montholon'ille vaimoineen sekä Gourgaud'ille, mutta kenraali Bertrand perheineen asui muutamassa lähellä olevassa talossa. Puutarhassa ja sen ulkopuolella olevalla lakeudella sallittiin Napoleonin vapaasti liikkua määrättyjen rajojen sisällä, joita vartioitsivat sotamiehet. Tämän alueen ulkopuolella hän sai kulkea ainoastaan englantilaisen upseerin seurassa, mutta milloin vain laiva oli näkyvissä, ei sallittu hänen eikä hänen seurueensa astua määrättyjen rajojen yli.

Näissä varsin vaatimattomissa oloissa elettiin kuitenkin jonkinmoista hovielämää, hovivirkamiehineen ja hovipukuineen ruokapöydässä, jossa Napoleon itse oli esimiehenä, kunnianlegionan suurristi rinnassaan. Hovimestari seisoi hänen tuolinsa takana hopealla ommellussa puvussaan; ruoka-astiat olivat joko hopeaa tai ranskalaista porsliinia. Jälkiruuan aikana juteltiin, ja joskus Napoleon itse luki ääneen ranskalaisia klassikoita, sitten lyötiin korttia. Pian syntyi kiihkeä etikettiriita pienen hovin ja englantilaisten viranomaisten kesken, sillä nämä eivät tahtoneet tunnustaa mitään "keisari" Napoleonia, vaan ainoastaan kenraali Bonaparten, jolloin Napoleon selitti, ettei hän brumaire'n 19 p:n jälkeen ole ollut kenraalina, ja ehdotti, että häntä suorastaan sanottaisiin vain Napoleoniksi, ja siksi se jäi. Mutta kinastukset jatkuivat suurella kiihkeydellä, sittenkun kuvernööriksi oli saapunut Hudson Lowe; tämän koulumestarillinen pikkumaisuus ja jäykkä muodollisuus saivat jo alusta alkaen Napoleonin raivoon. Lopuksi kävi niin, että tuo ankara vanginvartija lakkasi käynneillään kiduttamasta pientä siirtokuntaa ja lähetti sinne vain upseerin tarkastamaan, että kaikki oli kunnossa.

Sillä ei mitään pelätty, niin paljon kuin sitä, että Napoleon koettaisi pujahtaa pois, vaikka kyllä piti olla tiettyä, että hän ei ollut suostunut niihin moniin pakenemisen ehdotuksiin, joita hänelle salamerkkikirjeissä tehtiin englantilaisissa sanomalehdissä. Hän sanoi itse, että hän piti vankeutta S:t Helenassa parempana kuin vapautta Amerikassa, jossa häntä odotti ainoastaan salamurha tai unohdus. Ja hän odotti vielä paljon elämältä. "Kahdessa vuodessa", hän sanoi kuvernöörille, kun tämä puhui hänelle uudesta asuinrakennuksesta, joka sen ajan kuluessa saattoi valmistua, "kahdessa vuodessa tapahtuu ministerivaihdos Englannissa tai syntyy uusi hallitus Ranskassa, ja silloin en ole enää täällä".

Mutta vaikkakin hänen elämänsä loppuisi ennenkuin hänen odottamansa päivät olivat tulleet, oli hänellä kuitenkin yksi tehtävä: huolenpito jälkimuistostaan. Rauhattomaksi julistettu Napoleon ei voinut odottaa, että hänen historiansa tulisi oikeudenmukaisesti kirjoitetuksi, niin kauvan kuin hänen vihollisensa olivat vallassa; pyhän allianssin miehet eivät kykenisi arvostelemaan revolutsionin miehiä. Sentähden hän vankeuden pitkinä, yksitoikkoisina päivinä, jolloin ei mikään häirinnyt muistojen piiriä, kirjoitti pitkiä oman historiansa katkelmia. Puolueetonta esitystä ei voida koskaan odottaa mieheltä, joka kirjoittaa oman historiansa, kaikkein vähimmän mieheltä, joka mahtavine intohimoilleen on jättänyt niin syviä jälkiä maailmanhistoriaan kuin Napoleon. Kaikista repivimmässä kritiikissä, mitä häntä vastaan on kirjoitettu, sanotaan: "Hänen käsityskantansa on hänen luonteensa pakoittama; hän näkee ihmiset semmoisina kuin hänen tarpeensa vaatii heitä näkemään." Mutta hän ei muodostanut vahaavassa mielikuvituksessaan ainoastaan ihmisiä; asiallisten tositapaustenkin täytyi olla semmoiset millaisina hän niitä tarvitsi ja millaisiksi hän ne tahtoi. Hän, joka oli sanonut itseänsä orjuutetuimmaksi mieheksi, pakoitetuksi tottelemaan sydämettömintä herraa: tapahtumain yhteyttä ja olojen luonnetta, tuli suunnattoman menestyksen aikana, vahvasti kehittyneestä todellisuusvaistostaan huolimatta, taivutetuksi pitämään mahdotonta mahdollisena ja rupesi, pyrkiessään mahdottoman saavuttamiseen, pitämään epätodellista todellisena.

Jos siinä on perää, mitä Napoleonista sanottiin silloin, kun hän seisoi tapausten keskellä, että hän oli täydellinen harhaluulo, niin totta kaiketi niin oli laita vielä enemmän nyt, kun muistikin loi häikäisevän kimellyksensä hänen väririkkaaseen elämäänsä. Napoleonin historia, semmoisena kuin hän itse sen kirjoitutti S:t Helenassa vastapainoksi silloin Euroopassa vallitsevalle mielipiteelle, kaipaa kyllä, kuten jo aikoja sitten on huomautettukin, korjauksia ja lisäyksiä yksityiskohdissa, mutta se on sittenkin paras lähde tiedon saamiseksi siitä, mihin hän pyrki, ja -- tarpeellisine korjauksilleen -- itse Napoleonin tuntemiseen.