Part 20

Ranskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu kartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja Schlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka Napoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan alussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan; heidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut Bernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona, jossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän armeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut heidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys; hänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa; semminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä, ja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle.

Mutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen armeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa maissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset, vei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että alakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa upseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. "Sotajoukkonne haluaa rauhaa", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja tämä oli katkerasti vastannut: "Ei, ainoastaan kenraalini". Missä voittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse hän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi. Ja horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa "tyytyvänsä tekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika myötänsä tuo". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat tulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena epävarmuudesta ja väsymyksestä.

Sillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen, ja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä kohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. "Napoleonia ei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana", sanoo Marmont, ja toinen tietää kertoa, että hän -- tuo muutoin aina toimelias -- tuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman mitään ajatusta suuria kirjaimia paperille.

Napoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus oli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna kaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta riistetään.

Tuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta, jonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in luona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa hän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen moniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei Italiaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka osoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin siellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan, väsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään, Blücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg itävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää aikanaan peräytymistä -- tahi arveliko hän ehkä, että hänellä sittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä tuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli -- nyt pommi oli räjähtävä.

Leipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille voitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen 100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen rinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella lokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena ja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui turvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen ympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois; neljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä hän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä.

Tässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen sotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden räjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta siten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen täytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet toiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään tehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella, niiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin kenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä kohden, mutta nälkä ja sairaus -- semminkin lavantauti -- keskeytti monelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä taisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti eteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in vasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli voittanut baijerilaiset Hanau'n luona.

Mainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin täytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten joukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. "Uudet rekryytit, jotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään, huusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä." Ruhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: "Olen nähnyt sotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on hävinnyt, mihin sitten ryhdytte?" Napoleon kelmenee, loukattuna arimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: "Te ette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä olen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru vie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä."

Ei, kumpa vain hänellä niitä olisi! Mutta mitäpä hän ei antaisi, jotta hän saisi ne nyt? Hän oli ilman liittolaisia, Rein-liitto oli purettu ja sen ruhtinaat olivat siirtyneet liittolaisten puolelle, Sachsen'in kuningas oli otettu vangiksi, Tanska oli pakoitettu Kiel'in rauhaan. Ainoastaan Italiassa Eugène taisteli uskollisesti, mutta ilman menestystä hänen kruununsa puolesta. Hollanti julistautui Napoleonia vastaan marraskuussa, ja Espanjasta Englanti pyrki Ranskan rajoja kohti. Jopa itse Murat, hänen rakas lankonsa, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja heti Leipzig'in taistelun jälkeen rientänyt alas Neapeliin pelastaaksensa mitä pelastettavissa oli yleisestä häviöstä, joka oli tulossa. Napoleon ei ole enään tuo peloittava, hän ei vallitse enään Euroopaa nostamallaan kauhulla, ja hän käsittää, minkä merkityksen tämä saa Ranskassa. Suuret rekryytinotot, joissa ei otettu ainoastaan nuoria miehiä, vaan perheenisiäkin, jotka jo kerran olivat suorittaneet sotapalveluksensa, herättävät suurinta katkeruutta; mutta vihollinen seisoi oven edessä, ja Italian valloittaja oli sittenkin ainoa, johon luotettiin.

Kaaderit kuitenkin täyttyivät niin hitaasti, ettei Napoleon voinut ajatellakaan rauhantekoa marraskuussa; hänellä ei ollut riittäviä voimia vaatimustensa kannattamiseksi eikä hän ollut vielä halullinen hyväksymään rauhaa kokonaan vihollistensa sanelun mukaan. Ja missä Napoleon itse ilmaisi myöntymistä, siellä Talleyrand heti tuli väliin juoninensa ja esti häntä voittamasta aikaa ja sen mukana voimaa.

Napoleon kykeni kaikkiaan asettamaan yhteensä 400,000 miestä liittoutuneiden 1,100,000 vastaan. Näiden pääarmeijan piti Sweitsin kautta tunkea Ranskaan ja käydä Parisia kohti, Schlesian armeijan tuli saapua luoteesta ja yhdistyä siihen Seine'n ja Marne'n välillä. Wellington oli jo astunut Pyreneain yli ja uhkasi etelästä, päävoima kulki Reinin yli Basel'in luona joulukuun 21 p:nä ja uudenvuoden yönä toinen armeija Blücher'in johdolla samosi yli Mannheim'in luona. Bülow tunkeutui Hollantiin. Vihollinen ei seisonut Ranskan maassa -- niin julistettiin liittyneiden ruhtinaiden manifestissa Ranskan kansalle -- taistellaksensa Ranskaa vastaan, jonka toivottiin tulevan suureksi ja onnelliseksi, niin suureksi, jommoinen se ei ollut koskaan ollut kuninkaittensa aikana, vaan taistellaksensa Napoleonin turmiollista ylivoimaa vastaan.

Ja juuri tätä vastaan ilmeni nyt lakiasäätävässä kokouksessa vastustus, josta isoon aikaan ei oltu kuultu mitään. Napoleon hajoitti vihoissaan kokouksen, ja todennäköisesti ainoastaan uhkaava vaara pelasti Ranskan tuimasta sisällisestä pulasta. Isänmaallisuus leimahti ilmi uudestaan, ja Napoleonin nero oli taas loistava ja innostava hänen kansansa.

Keisari lähti Parisista armeijaan tammikuun 25 p:nä 1814. Hän aikoi menetellä entisen suunnitelmansa mukaan, hyökätä vihollisten joukkoihin ennenkuin ne joutuivat yhdistymään. Hän kääntyi ensin Blücheriä vastaan, jonka hän löi 27 p:nä Brienne'in luona, mutta vain tullaksensa taas itse lyödyksi La Rothiére'in luona helmikuun l p:nä. Blücher samosi pitkin Marne'a Parisia vastaan, mutta sitten kun Napoleon kolmessa taistelussa, helmikuun 10, 11 ja 12 p:nä, oli syössyt schlesialaisen armeijan takaisin, hän uudestaan kääntyi Blücheriä vastaan ja pakoitti hänet palaamaan Chalons'iin. Marnen rannoilta hän kiiti Seine-joelle, jota pitkin vihollisten pääarmeija eteni, löi Wittgenstein'in 17 p:nä Nangis'n ja Würtemberg'in herttuan 18 p:nä Montereau'n luona. Uupumattomalla pikaisuudellaan ja kehittämällä koko sotataitonsa hän oli estänyt paljoa voimakkaampain vihollisten marssin pääkaupunkiin. Mutta hänen itseluottamuksensa mukana -- "minulla on 50,000 miestä", hän sanoi, "minun kanssani se tekee 150,000" -- hänen vaatimuksensa kasvoivat, ja Napoleon, joka ensimäisinä päivinä oli antanut Caulaincourt'ille vapaat kädet välitellä rauhaa millä ehdoilla tahansa, otti heti takaisin myöntymyksensä. Hän tiesi, että liittoutuneet ruhtinaat olivat suuressa määrässä erimieliset ja kadehtivat toisiansa, ja kun Ranskan kansa hänen voittojensa jälkeen rupesi nousemaan, hän äkkiä näki olot paremmassa valossa kuin isoon aikaan oli kyennyt näkemään.

Mutta kaikki muuttui, kun Blücher'in onnistui maaliskuun 4 p:nä päästä yhteyteen Bülov'in johtaman pohjoisarmeijan kanssa.

Rauhanvälittelyt lakkautettiin ja koko maaliskuun ajan taistelu jatkui kummankin joen välisellä alueella. Viholliset karttoivat mahdollisuuden mukaan otteluja keisarin itsensä kanssa, mutta löivät hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa, missä vain niitä tapasivat. Reims'in luona hän 13 p:nä tuhosi venäläisten suuresti ylivoimaisen osaston, mutta vihdoin hänet voitti viisikertainen ylivoima Arcis'in taistelussa maaliskuun 20 p:nä. Hän valmisti nyt uuden suunnitelman lähteäksensä itään ja, uhkaamalla liittoutuneiden peräytymismatkaa, estääkseen heitä käymästä Parisia vastaan; mutta onnettomuudeksi se kirje, jossa hän keisarinnalle antoi tästä tiedon, joutui vihollisten käsiin, joka nyt ei antanut enään itseänsä pettää, vaan lähti suoraan pääkaupunkiin.

Tämä liike itään päin -- St. Diziers'iin -- joka liittoutuneille tuntemattomana olisi ollut Napoleonille onnekas, tuli nyt seurauksiltaan varsin raskaaksi. Sillä Parisissa oli liian monta, jotka mielellään näkivät keisarin kukistuvan ja saivat tuulta purjeisiinsa vihollisten saapuessa. Napoleon, joka ensi kerran taisteli Ranskan maalla kansan silmien edessä, katui nyt liian myöhään, ettei hän -- peläten vallankumousta -- ollut riittävästi asestuttanut Parisin väestöä. Maaliskuun 28 p:nä hän antoi määräyksen kulkea Parisia kohden; mutta vaikka kyllä riennettiin, hänestä sittenkin marssittiin liian hitaasti, ja kun hän matkalla sai toisen tiedon toisensa jälkeen läsnäolonsa välttämättömyydestä sekä Marmont'in ja Mortier'n tappioista Frere Champenoise'in luona, hän kärsimättömyydestä sairastui. Hän oli nyt sotajoukoistaan kaukana, ainoastaan pieni osa hänen kaartiaan seurasi häntä; Villeneuve'in luona hän jättää senkin ja ajaa Caulaincourt'in kanssa huimaa vauhtia eteenpäin. Mutta yöllä hän sai Cour de France'in ravintolassa Fromenteau'ssa tietää, että Parisi oli antautunut samana päivänä, maaliskuun 30 p:nä, sitten kun Macdonald ja Mortier sotajoukkojen ja kansalliskaartin kanssa olivat urhoollisesti taistelleet kaupungin ulkopuolella. Hänen puolisonsa ja poikansa, jonka hän sanoi mieluummin näkevänsä kuristettuna kuin itävaltalaisena prinssinä kasvatettuna, olivat pari päivää ennen paenneet Blois'iin.

Napoleon ei tahtonut uskoa ensimäistä tietoa kaupungin antautumisesta ja pyysi hevosia päästäksensä eteenpäin. Mutta pian saapui uusia tietoja, ja hänen täytyi vihdoin, katkerimmin tuskan purkauksin, myöntää, että kaikki oli liian myöhäistä. Hän lähti Fontainebleau'hon. Ja samalla aikaa kun tsaari ja Preussin kuningas Parisissa neuvottelivat aina liukkaan ja sukkelan Talleyrand'in kanssa Napoleonin viraltapanosta, jonka senaatti sääsi huhtikuun 2 p:nä, bourbon'ien takaisin kutsumisesta Ludvig XVIII:n henkilössä, ja Napoleonin hovi- ja virkamiesten miettiessä, kuinka heidän tuli menetellä, samalla aikaa lyöty keisari istui Fontaineblau'ssa ja laski mahdollisuuksiansa. Vihollisten sotilaallinen asema oli varsin kehno, ja pienillä voimillaan hän vielä saattaisi tehdä ihmeitä. Lähinnä seisovien osastojen, Marmont'in, Mortier'n, Macdonald'in ja muiden, kanssa hänellä oli noin 60,000 miestä. Ja ulompana maassa seisoi Augereau'n sotajoukko Loire'n pohjoispuolella, Soult ja Suchet etelässä Bordeaux'n yläpuolella, jonka englantilaiset olivat miehittäneet. Paraatissa huhtikuun 4 p:nä sotajoukot häntä hurmaantuneina tervehtivät. "Parisiin! Parisiin!" ne huusivat; hän tiesi nyt, että hän saattoi luottaa sotamiehiin ja alempiin upseereihin.

Mutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei hän voinut luottaa marsalkkoihinsa ja kenraaleihinsa. Eikö hän ollut itse ennustanut, että ne ovat ensimäiset, jotka hänestä luopuvat tappion jälkeen? Jo tammikuussa Murat oli julkisesti liittynyt hänen vihollisiinsa. Paraatin jälkeen Ney, Lefebre, Oudinol ja Macdonald tulivat lähetystönä kenraalien puolesta Napoleonin luo lausuen vaatimuksenaan, että hän luopuisi kruunustaan poikansa eduksi -- jolla he tietysti olivat edellyttäneet, että Napoleonin järjestelmä jatkuisi ja että itse saisivat pitää virkansa ja arvonsa. Tämän vaatimuksen edessä Napoleon oli voimaton ja allekirjoitti luopumisensa kruunusta.

Mutta Caulaincourt'ille, Ney'lle ja Macdonald'ille, jotka seuraavana päivänä jättivät asiakirjan tsaarille, tämä huomautti, ettei voinut tulla kysymystäkään mistään Napoleon II:sta, vaan että senaatin pitäisi kutsua Ludvig XVIII. Jos tämä tapahtuisi, marsalkat olisivat menettäneet pelinsä, ja Ney ja Macdonald vakuuttivat sentähden, ettei armeija ikinä suostuisi bourbonilaiseen hallitukseen, ja huomauttivat, että Itävallan keisarin tyttärenpojan täytyi olla riittävänä takauksena Euroopalle; ne näyttivät todellakin esityksillään tehneen vaikutuksensa tsaariin, kun eräs upseeri saapui tuoden sen tiedon, että Marmont oli luopunut Napoleonista ja sotajoukkoineen liittynyt viholliseen. [Sotajoukko oli houkuteltu ansaan. Se luuli olevansa menossa vihollista vastaan, kun Marmont'in kenraalit veivät sen itävaltalaisten ylivoiman alle.] Sillä oli kysymys ratkaistu, ja jotteivät joutuisi haaksirikkoon Napoleonin kanssa, Ney ja Macdonald puolestaan rupesivat välittelyihin itävaltalaisten kanssa ja suostuivat kotimatkalla Fontainebleau'hon aselepoon ilman keisarin lupaa.

Se ärtyisä tapa, jolla Ney ja Macdonald esiintyivät entisen herransa edessä, joka viime aikojen kärsimyksissä oli menettänyt joustavaisuutensa ja vaikutuksensa, ilmaisi hänelle heti, ettei hänen luopumistansa poikansa hyväksi oltu hyväksytty. "Emme voi ruveta mihinkään verukkeisiin -- teidän täytyy ratkaista!" sanoi Macdonald, ja Ney lisäsi: "Nyt täytyy jättää kaikki ja panna pillit pussiin." He ilmoittivat hänelle liittoutuneiden ehdotuksen, että Elban saari jätettäisiin hänelle asuinpaikaksi, hän saisi 2 miljoonan frangin vuotuisen eläkkeen, keisarillisen arvonimen ja 400 kaartilaista -- jotka hän itse saisi valita -- henkivartioikseen; Marie Louise saisi Parman. Keisari Frans'in ja Talleyrand'in mielestä Elba oli Ranskaa liian likellä, mutta päätös kuitenkin hyväksyttiin, ja huhtikuun 11 p:nä Napoleon allekirjoitti, sittenkun Ludvig XVIII oli huudettu kuninkaaksi, vihdoin siten päätetyn sovinnon, joka häneltä ja hänen suvultaan riisti Ranskan ja Italian valtaistuimet.

Huhtikuun 12 ja 13 p:n välisenä yönä sanotaan Napoleonin koettaneen riistää itseltään hengen myrkyllä, jota hän oli pitänyt muassaan Venäjän-retken ajoilta, mutta joka nyt oli menettänyt voimansa, vaikuttaen vain vatsantuskia ja ulostuksia. Mutta tässä kertomuksessa on ristiriitoja, ja vielä edellisenä päivänä Napoleon oli yksin hänelle ominaisen elämäntarmon voimalla itse lausunut, että itsemurha nykyisissä oloissa olisi raukkamaisuutta; "itsemurha ei sovellu periaatteisiini eikä siihen asemaan, jossa olen maailmassa". Tiedetään, että hän poti tuskallista vatsankouristusta -- isän perintö, josta hän ennusti kuolemansa seuraavan --, ja kun kuulemme myrkyn olleen opiumia, on se otaksuminen lähellä, että hän sillä oli tahtonut tukahuttaa tuskat ja että siten nuo mainitut oireet olivat syntyneet. Ei ole kummeksittava, että hänen ympäristönsä, joka ei käsittänyt hänen ylevää luonnettaan, arveli, että tavallinen kuolevainen olisi riistänyt itseltään hengen, kun siten kaikki toiveet ja koko elämän työ oli luhistunut, ja siitä syystä piti tapauksen itsemurhan yrityksenä. Mutta miehelle, jota voidaan sanoa miltei uskonnolliseksi haaveilijaksi, itsemurha tosiaankaan ei ole oikea elämän loppu. Joku päivä sen jälkeen Napoleon itse sanoi eräälle Itävallan kenraalille: "Minua tullaan moittimaan, että olen voinut pysyä hengissä kukistumiseni jälkeen. Mutta siinä ollaan väärässä. En huomaa mitään suurta siinä, että lopettaa elämänsä samalla tavalla kuin se, joka on menettänyt rahansa pelinsä." Tämä lausunto varmaankin ratkaisee tämän kysymyksen.

Nyt oli siis kotka pantava häkkiin. Napoleon oli valinnut miehet, joiden tuli seurata häntä, ja oli viime hetkenä saanut kokea sen surun, että Berthier, joka oli seurannut häntä hänen ensimäisestä sodastaan, oli kiittänyt ja matkustanut pois palaamatta. Kun kukistunut keisari huhtikuun 20 p:nä meni _Cour-du-cheval-blanc'iin_ Fontainebleau'ssa, jossa vaunut häntä odottivat, häntä seurasivat vain muutamat uskollisimmat upseerinsa. Mutta pihalla seisoivat vanhan kaartin tähteet sanoakseen jäähyväiset pienelle korpraalille. Rummut pärisivät, mutta hän teki kädellään viittauksen, ja kaikki vaikeni. Napoleon puhui:

"Vanhan kaartini soturit! Sanon teille jäähyväiset. Kahtenakymmenenä vuotena olen aina tavannut teidät kunnian ja maineen tiellä. Näinä viime päivinä olette te kuten onnen päivinä aina olleet urhoollisuuden ja järkevyyden esikuvana. Teidän kaltaistenne miesten kanssa ei asiamme olisi ollut hukassa, mutta sodalla ei ollut rajaa. Olisi syntynyt kansalaissota, ja Ranska olisi siten tullut vain onnettomammaksi. Kaikki meidän etumme olen uhrannut isänmaalle. Minä lähden, mutta Te, ystäväni, jäätte palvelemaan Ranskaa. Sen onni oli ainoa ajatukseni ja on aina oleva toiveitteni tarkoitus. Jos olen ottanut pysyäkseni hengissä, niin olen tehnyt sen palvellakseni teidän kunnioitustanne. Tahdon panna muistiin ne suuret urotyöt, joita yhdessä olemme suorittaneet. Hyvästi, lapset! Tahtoisin kernaasti syleillä teitä kaikkia ja sulkea jokaisen rintaani vastaan. Antakaa minun ainakin syleillä kenraalianne. Tulkaa, kenraali Petit, antakaa minun syleillä teitä. Kantakaa luokseni salkokotka, että sitäkin syleilen -- kuulukoon se suudelma, jolla sitä suutelen, jälkeläisillemme. Hyvästi, lapset! -- Toivon teille kaikkea hyvää -- älkää unohtako minua."

"Kuulin ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä", sanoo silminnäkijä, eräs vanha sotamies, "ja olkoon sanottu, että itsekin itkin viljavia kyyneleitä, kun näin rakkaan keisarin lähtevän pois."

Napoleon lähti neljän komissarion saattamana, jotka liittoutuneiden ruhtinaiden tahdosta seurasivat häntä. Tsaari oli puolestaan tämän tehtävän uskonut kenraali Schuvalov'lle, sanoen: "Suuren tehtävän uskon teille; te hengellänne vastaatte siitä, ettei hiuskarvaakaan taivuteta Napoleonin päässä". Lisäys saattoi olla varsin paikallaan, sillä matka ei ollut ilman vaaroja. Provence'in asukkaat olivat tulleet rojalistien agitaattorien toimesta kovin kiihtyneiksi "korsikalaista ihmissyöjää" vastaan. Kyytiasemille kokoontuivat ne suurin joukoin, särkivät vaunujen akkunoita, ja Saint-Canarat'ista täytyi Napoleonin valepuvussa jatkaa matkaansa. Mutta hänen mielensä tasaisuus oli murtunut. Valence'issa hän tapasi Augereau'n, ja tietämättä tämän vihamielisestä esiintymisestä häntä vastaan, hän ilman muuta tervehti häntä, mutta Castiglione'n herttua ei pitänyt tarpeellisena vastata. Nöyryytykset, väärinkäsitykset ja vihdoin roskaväen vallattomuuksien ja rojalistien salamurhaajain pelko musersivat hänen tahtonsa lujuuden. Kuten entisissä kuohuttavissa tilaisuuksissa, hänelle sattui puistuttavan itkun ja hermostuneen lörpöttelyhalun kohtauksia: hän laversi yhtä mittaa niistä milloinkin, itse tietämette mitä hän puhui.

Vasta Fréjus'issa, kun hän oli saapunut englantilaiseen fregattiin _Undaunted'iin_, hän taas tuli kutakuinkin entiselleen.

Toukokuun 4 p:n illalla 1814 _Undaunted_ laski ankkurin Elban pääkaupungin Porto-Ferrajo'n satamaan, ja kirkonkellojen soidessa ja tykkien paukahdellessa Napoleon astui maihin neljän neliöpenikulman suuruiseen valtakuntaansa. Viime aikojen suuret ja äkkiä vaihtuneet tapaukset, eikä suinkaan vähimmin hänen pakollinen työttömyytensä, olivat häneen kovasti vaikuttaneet, ja sentähden hän melkein jonkinmoisella mielihyvällä aamusta alkaen aina pitkin päivää, milloin jalkaisin, milloin ratsain samoili vuorista saarta pitkin.

Hänen ensimäinen toimensa tarkoitti saaren laittamista parempaan puolustuskuntoon. Sillä tuumat hänen murhaamisestaan tai viemisestään johonkin kaukaiseen paikkaan, joiden hän tiesi olleen puheena Talleyrand'in neuvotteluissa, olivat hänelle osoittaneet, mitä hän saattoi vihollisiltansa odottaa. Yksinomaan huvin vuoksi ei hän siis asettanut noin 1200 miehen suuruista joukkoansa täydellisesti sotajalalle; lisäksi hän linnoitti sataman ja laittoi patterin autiolle kalliolle. Hänen laivastonsa muodosti ranskalainen priki "l'Inconstant", 16 kanuunalla varustettu, joka sovintokirjan mukaan kuului hänelle, yksi kuunari ja kolme pienempää alusta. Mutta hän järjesti tämän kääpiövaltion samalla hartaudella kuin ennen jättiläisarmeijansa. Hänen seuralaisensa onnettomuudessa, _Druot, Peyrusse ja Bertrand_, tulivat ministereiksi, _Cambranne_ Porto-Ferrajon päälliköksi, ja vihdoin hän muodosti ympärilleen täydellisen hovin, hänellä oli ylimarsalkki, neljä kamariherraa y.m.

Napoleonin toimintahalu painoi kuitenkin syvempiäkin jälkiä pienen saaren kehitykseen. Kaikkialle raivattiin teitä, rakennettiin siltoja, laitureita ja vesilaitoksia. Hän pani alkuun suuria viini- ja silkkimatopuiden istutuksia, laajensi suuria rautakaivoksia ja suolakeittiöitä, joista saatiin suuret tulot, yritti silkkiviljelystä ja koetti kaikin tavoin käyttää aluettaan edukseen. Saaren väestön hän kokonaan sai puolellensa suoruudellaan ja käytännöllisellä kunnollaan, mutta sittenkin eniten töillään saaren kehitykseksi.