Part 22
Ja Napoleonilla oli totisesti jotakin oikeutta sanoa: "Minä olen masentanut anarkian voimat ja luonut järjestystä vallitsevaan hämminkiin. Olen puhdistanut revolutsionin sen liasta, jalostuttanut kansat ja vahvistanut kuninkaiden vallan. Minä olen aiheuttanut yleisen kilpailun, palkinnut ansiot ja laajentanut kunnian rajat... Jos puhutaan minun hirmuvallastani, niin historioitsijan täytyy näyttää, että diktaattori oli välttämätön. Jos puhutaan siitä, että supistin vapauden, täytyy hänen osottaa, että vallattomuus, epäjärjestys ja anarkia seisoivat kynnyksellä... Jos minua syytetään kunnianhimosta, -- no, silloin täytyy minun myöntää, että sitä on ollut minussa paljon; mutta se on ollut ylevintä, mitä koskaan on ollut olemassa... kunnianhimo saadakseni järjen hallitsijaksi ja ihmisten voimat harjoitetuiksi ja kehitetyiksi. Historioitsija ainoastaan valittakoon, ettei semmoinen kunnianhimo ole saavuttanut tarkoitustaan." Ja hän saattoi kyllä lisätä niitä varten, jotka ajattelevat niitä tuhansia, jotka kuolleina makasivat hänen tiellään, että maailmankehityksen lait ovat kirjoitetut verellä, sekä politiikan että uskon ja tieteen marttyyrien verellä.
Päivät hiipivät hitaasti eteenpäin Euroopan vangin elämässä. Kuvernööri oli luullut olevansa pakoitettu lähettämään pois kreivi Las Cases'in ja hänen poikansa sekä lääkäri O'Meara'n, ne kun pitivät vireillä yllyttävää kirje-vaihtoa mannermaan kanssa. Siitä oli seurauksena välikysymys Britannian parlamentissa, josta kuitenkin oli tuloksena vain se, että Napoleonia vastaan ryhdyttiin ankarampiin toimiin. Mutta kun niitä ruvettiin toteuttamaan, oli ilmeistä, että hän jo oli alkanut riutua. Niiden riitaisuuksien johdosta, jotka aiheutuivat Hudson Lowe'n ylenpalttisista vartioimistoimista, Napoleon pidättyi vähän uhmatenkin melkein kokonaan ulkona liikkumasta, mutta se vaikutti varsin turmiollisesti ennen niin toimekkaaseen mieheen. Häntä uuvutti pieninkin liikunto, ja vain kehoittamalla saatiin hänet istumaan ulkoilmassa. Hänen valtasuonensa, joka aina oli tykyttänyt erittäin hitaasti, kävi nyt kuumeentapaiseksi. Napoleon tiesi kuoleman lähestyvän, ja että lopun aiheena tulisi olemaan sama tauti, syöpäpaise vatsassa, johon oli kuollut hänen isänsä ja vanhin sisarensa. Huhtikuussa 1821 hän saneli Montholon'ille testamenttinsa, joka todistaa, kuinka uskollisesti hän muisti tehdyt palvelukset.
Toukokuun 3 p:nä tietoisuus hämmentyi; apotti Vignali antoi hänelle viimeisen voitelun, ja toukokuun 5 p:nä 1821 jälkeen puolenpäivän kellon käydessä kymmenen minuuttia kuudetta kuoli Napoleon Bonaparte.
Mutta hänen loppua tehdessään puhkesi mahtava hirmumyrsky, vonkui saaren kalliorantojen ympärillä ja pani valtameren aallot ukkosen jyrinällä murtumaan sen seiniä vastaan. Itse luonto otti pitääksensä sielumessun vuosituhannen suurimmalle nerolle.
Toukokuun 8 p:nä Napoleon haudattiin piilipuu-ryhmän alle Hutts Gate'in luo ihan sen lähteen lähelle, niissä hän usein oli levännyt. Mutta ei mikään kivi eikä muu merkki saanut kaunistaa hänen hautaansa.
"Minä haluan, että maallinen tomuni on lepäävä Seine'in rannalla Ranskan kansan keskuudessa, tämän kansan, jota olen niin suuresti rakastanut."
Louis-Philippe oli se, joka Ranskan kansan toivomusta noudattaen toteutti tämän Napoleonin testamentin määräyksen. Hänen poikansa, Joinville'n prinssi, purjehti kahdella sotalaivalla S:t Helenaan, ja hänelle jätti englantilainen päällikkö Napoleonin ruumiin. Joulukuun 15 p:nä 1840 se suurilla juhlallisuuksilla vietiin invaliidikirkkoon, ja asetettiin sinne Ranskan suurten sotilasnimien keskelle: Condé'n, Turenne'in, Vauban'in y. m. Kamarissa keskusteltiin, mihin hän oli viimeiseen majaansa saatettava, ja oli siksi ehdotettu S:t Denis. "Niin", sanoi ministeri, "hän oli meidän laillinen keisarimme ja kuninkaamme ja voisi siis täydellä oikeudella levätä siellä, mutta hänelle on annettava toinen ja suurempi lepomaja kuin kuninkaalle."
Mutta Ranskan kansassa, joka oli kärsinyt ja vuodattanut verensä Napoleonin puolesta, säilyivät ja säilyvät vieläkin tarinat pienestä korpraalista. Sille tuntui uskomattomalta, että hän -- keisari Napoleon -- olisi kuollut autiolla saarella. "Hän palaa takaisin!" sanoivat Ranskan talonpojat -- ja ne sanovat niin vielä meidän päivinämme -- "hän palaa taas, ja silloin vihollinen tapaa väkevämpänsä!"