Part 4

"Suurempiin aputoimiin ei pitäisi ryhtyä muualla kuin niissä paikkakunnissa, joissa hätä on yleinen ja kovin. Ne ovat surkeita hätäkeinoja, surkeampia sentähden, että hädän-alainen väestö tulee houkutelluksi kodeistansa, jonka kautta kurjuus yhä lisääntyy." Niin kirjoitti Snellman jo syksyllä 1867. Mutta kansanvaellus oli jo, kaikista varoituksista huolimatta, täydessä tulvassaan. Rautatierakennus ei houkutellut väestöä liikkeelle. Sitä liikkui yhtä tiheästi kaikkialla maassamme, kuljettaen kuolettavaa lavan tautia muassaan. Rautatierakenuus tosin vaikutti tulvan seisahdusta pitkin rautatielinjaa, ja ainoastaan siitä syystä saattaa pitää rautatietä syypäänä siihen murhe-dramaan, jonka näyttämönä rautatielinja todellakin alussa oli. "Herra insinööri, tuolla ladossa on kuollut mies", sillä aamutervehdyksellä kohtasi useinkin johtavaa insinööriä työnjohtaja. "Laitata arkku ja hautaa!" kuului vastaus, mutta ehkäpä monenkin saapasvarret sitte yön hiljaisuudessa kylläkin likosivat.

Pidettäköön rautatietyötä hätä-apuna tahi älköön pidettäkö, niin kuuluu sittenkin Riihimäen—Pietarin rautatien rakennus kaikkine välttämättömine seurauksineen 1867 vuo den historiaan. Se on puolestansa sekin todistuksena kansamme henkisestä tarmosta, joka ei epäile tulevaisuuttaan onnettomimmissakaan oloissa. "Elohon elävän mieli, ehkä surma suun edessä."

Keis. Majesteetin esitys Suomen säädyille Pietarin rautatien rakennuksesta on allekirjoitettu 1 päivänä Toukok. 1867. Säätyjen vastaus ei viipynyt, ja valtuutettiin siinä hallitus nostamaan 18 miljoonan lainan. Lisäksi rupesi Wenäjän hallitus osakkaaksi työhön 10 miljoonalla markalla, ehdolla, että radan leveys määrättäisiin 5 jalaksi, joka muu toin ei olisi ollut meidän oloissamme tarpeellinen, ja että 1/3 puhtaasta tulosta menisi Wenäjälle. Tämä osake-osuus on sittemmin takaisin maksettu, joka ei kuitenkaan estä venäläisiä sanomalehtiä kertomasta, että meidän rautatiemme ovat venäläisten rahoilla rakennetut.

Wälittämään tuota tarvittavaa lainaa matkustivat pankintirehtööri R. Frenckell ja pormestari Zilliacus Saksaan. Tällä kertaa ei ollut löydettävissä tuo entinen "ystävä hädässä", missä lienee ollutkaan. Arvattavasti oudoksuivat ulkomaan rahamiehet, kun tuo sama pieni kansa, joka äsken oli pyytänyt 1 1/2, miljoonaa thaleria nälkään kuolemasta pelastuaksensa, nyt ilmaantui lainanhakijana 35 peninkulman rautatien rakentamista varten. Wälittelyt Rothschildin pankkihuoneen kanssa eivät menestyneet, vaan suostui pankkihuone von Erlanger & Söhne Frankfurt am Mainissa ynnä Hampurilaisen pankkihuoneen Haller Söhle & kump:in kanssa välittämään lainaa, jonka ehdot Keis. Majesteetti hyväksyi julistuksella 12 p. Maalisk. 1868. Nämät ehdot olivat yleisten olojen tähden luonnollisesti varsin rasittavat. Lainan nimellismäärä oli 4,670,000 thaleria, kuoletettava 43 ½ vuoden kuluessa 6 ½ prosentin vuosimaksulla, josta 6 % korkoa ja ½ % kuoletusta. Kuitenkin saatiin laina irtisanoa kymmenen vuoden kuluttua. Pääomanvähennys oli 6 %, jotenka valtio sai 100 thalerista 94 thaleria. Kurssitappio nousi päälle yhden miljoonan, johon lisäksi tuli kulungit provisioneista ja muista välttämättömistä menoista.

Mutta pankkiirit olivat kiinteästi kirjoittaneet ainoastaan puolet tästä lainasta, ja toista puolta ei voitu myydä, huolimatta korkeasta korosta. Lieneekö "ystävä hädässä" tällä kertaa vetänyt vastakynttä. 30 p. Lokakuuta 1868, jolloin Snellman jo oli senaatista erotettu, vahvisti Keis. Majesteetti niiden lainan ehdot, joissa säädetään, että mainitut pankkirihuoneet maksavat Suomen valtiolle 2 miljoonaa thaleria sitä vastaan, että heille annetaan 240,000 kymmenen thalerin palkinto-obligationia, jotka ovat arpomisella kuoletettavat 43 vuoden kuluessa 120,000 eli 6 %, vuosimaksulla. Tässäkin lainassa olivat siis ehdot kovin epäedulliset. Edellinen laina on konvertattu, mutta palkintolainaa ei tietysti käy konverttaaminen.

Sillä välin oli, kuten ylempänä mainitsin, työhön ryhdytty Helmikuussa. Mahdoton oli tietysti kohta käyttää sanottavaa työvoimaa, verraten siihen mitä tarjona oli pitkin tienvartta. Täytyi sen ohessa pitää huolta asumuksista ja ruoastakin. Maaliskuussa oli kuitenkin jo työssä 1,513 miestä. Mutta valitettavasti oli sairaiden hoito ylen rasittava ja kuluttava. Yhteensä avattiin pitkin rautatielinjaa talven kuluessa 15 sairashuonetta 725 vuoteella. Kun ottaa huomioon, että työmiesten luku vasta Elokuussa nousi 7,000 mieheen ja Heinäkuussa oli ainoastaan 4,228, niin täytynee myöntää, että työmiehistä pidetään se huoli, mikä suinkin ihmisvoimalle mahdollista oli. Mutta niin kauan kun epäedulliset suhteet ruton ja ilman takia kestivät, oli lääkäritaidon ja huolellisenkin hoidon mahdoton päästä vihollisesta voitolle. Maaliskuussa oli työmiehistä 168 sairaana; Huhtikuussa, jolloin työvoima oli 1,631, sairasti 378 miestä eli 22% koko luvusta. Toukokuussa oli tämä prosentti vielä 17, kunnes se Lokakuussa pääsi alimpaan määräänsä 1,8 %. Kulungit sairashoidosta Maaliskuusta Joulukuun loppuun 1868 nousivat 92,836 markkaan.

Työmiehille suoritetut palkat eivät kuitenkaan olleet ainoa lievitys, jonka rautatienrakennus tuotti hädän-alaiselle maallemme. Pitkin talvea ostettiin tienvarrella runsaasti puuaineita. Kynnyksiä tarvittiin kaikkiaan koko tiehen 530,000 ja niistä oli vuoden 1868 kuluessa jo tuotu paikalle 250,000 kappaletta. Mimmoisessa tilassa muutoin teollisuutemme siihen aikaan oli, siitä mainittakoon valaisevana esimerkkinä, että ainoastaan yksi tarjomus 100,000 tiilin hankkimisesta Kaipiaisten asemalle tehtiin 126 markkaan tuhannelta. Tarjousta tietysti ei hyväksytty, vaan ryhtyi rakennusjohto kunta itse tiiliä teettämään.

Surullinen totuus on, että pitkin tätä mahtavaa Suomen valtamaantietä valkenee kammoksuttavassa määrässä kansalaistemme luita. Heidän pelastamiseksi tehtiin mitä mahdollista oli, mutta ihmisvoiman täytyy tunnustaa riittämättömyytensä. kun Jumalan tuomio käy maan yli. Ne ovat kuitenkin rehellisesti taistelleet tappotantereella, joka on tuottanut niiden jälkeläisille pysyväisempää voittoa kuin monet historiassa loistavat voitot, joissa sokeat luodit ja hurjistuneiden miekat ovat kaataneet kymmentuhansia maan mahtavien käskystä. Arvokkaampaa hautapatsasta kuin Riihimäen—Pietarin rautatie ei ole kansamme voinut meidän nimettömille kaatuneillemme pystyttää.

IX.

Yksityisten ponnistukset.

Ilahuttavaa myötätuntoisuutta ja kiitollisessa muistissa säilytettävää avuliaisuutta sai hätääntynyt väestömme kokea omien kansalaisten puolelta, mutta myöskin ulkomailta ja erittäin keisarikunnassa. Tämä yhä kestävä avuliaisuus on sitä ihmeteltävämpi, koska olisi sopinut otaksua, että nuo avunhuudot ja valitukset, joita useain vuosien kuluessa melkein yhtä mittaa oli kuultu maastamme, jo kylläksi olisivat väsyttäneet ainakin ulkomaalaisten harrastusta meitä kohtaan. Mitä omiin kansalaisiin tuli, niin oli aseman kauhea todellisuus kyllin selvä heille, mutta maaseutu taisteli kussakin paikkakunnassa omaa hätäänsä vastaan, ja kaupunkilaisten kyky auttamaan oli supistettu niihin tulvailevien kerjäläisten kautta, ja muutoinkin seisahtuneen liikkeen tähden. Kaikkialla myönnettiin kuitenkin velvollisuus ja osoitettiin halua rientää avuksi. Tästä oli omituisena poikkeuksena ainoastaan "St. Petersburger Zeitungin" törkeä menettely. Tämä lehti kyllä sekin kehotti avunkeräyksiin, vaikka Suomesta aina kuului valitusvirsiä, ja vaikka "suomalaiset ovat itsekästä ja kiittämätöntä kansaa, jolle ei maksaisi vaivaa antaa mitään." Snellman, joka aina oli valveilla, kun maamme ja kansamme arvo oli kysymyksessä, vastasi F.A. Tidningissä miehekkäästi ja ankarasti. Mitä hyvästä sydämestä annetaan, sitä olemme velvolliset kiitollisuudella vastaan-ottamaan, mutta kerjätä ja nöyrtyä meidän ei tarvitse. F.A.T:gillä oli Snellmanin aikana toinen merkitys kuin tätä nykyä.

Kun arvostelee kokoontuneita varoja, täytyy tässäkin kohden ottaa huomioon epäedulliset olot. Walitettavasti ei näytä olevan mitään mahdollisuutta saada edes likimaisia tietoja keräysten yleisestä tuloksesta. Sanomalehdet vuosilta 1867 ja 1868, joita olen läpi käynyt, antavat niin vaillinaisia tietoja, ettei niistä voi saada muuta kuin käsitystä siitä, kuinka lavealta maamme kova kohtalo oli nostanut huomiota, ja kuvernöörien kertomuksetkin vuosilta 1865—1870 eivät voi antaa mitään täydellisiä tietoja, koska monet avun-annot lähetettiin suorastaan johonkuhun eri paikkakuntaan.

Useissa kaupungeissamme oli kutsuttu neuvotteluihin jo Syyskuun viimeisinä päivinä. Helsingissä tapahtui neuvottelu 1 p. Lokakuuta. Myönnettiin välttämättömäksi ryhtyä ponteviin toimiin, ja päätettiin panna keräyslistoja kiertämään sekä virka- ja ammattikunnittain, että myöskin taloissa. Mutta yleisesti arveltiin, ettei suinkaan ollut toivottavissa tuloksia, jotka vastaisivat tarpeen suuruutta, eikä edes niin tyydyttäviä kuin 1862. Uudenmaan läänin kuvernöörin kertomuksessa sanotaan, että keräykset Helsingissä tuottivat yhteensä 53,391 markkaa, siis ei niinkään paljon kuin tänä vuonna on annettu paikkakunnallisten katojen helpottamiseksi. Mutta huomattava on, ettei 1867 vuoden Helsinki ole verrattava 1892 vuoden Helsinkiin.

Mainitussa kokouksessa ehdotti prov. A.S. Forsman yhtiön perustamista väestön käsityöteosten ostamista varten. Tämä varsin viljava ajatus, joka nähtävästi oli sa maan aikaan ilmilausuttu parissa muussakin kaupungissa sai kohta harrasta kannatusta, ei ainoastaan Helsingissä, vaan useissa muissakin kaupungeissa: Turussa, Hämeen linnassa, Waasassa. Mainittakoon tästä harrastuksesta ainoastaan, että Novgorodissa majailevassa Savonlinnan rykmentissä palvelevat suomalaiset upseerit kirjoittivat 15 osaketta Helsingin käsityö-osakeyhtiöön. Warsin valaisevaa olisi saada tietoja siitä, kuinka suuria summia nämä yhtiöt panivat liikkeelle ja mitä vahinkoa osakkaat kenties lopullisesti tulivat kärsimään. Mutta ei ole edes Helsingin yhtiöstä ollut saatavissa mitään tietoja ostosumman yhteisestä määrästä; ainoastaan loppusuorituksesta tiedän, että osakkaat saivat 80 % takaisin osakkeiden sisäänmaksetusta hinnasta. Werraten siihen apuun, minkä yhtiö tuotti, oli tämä tappio pidettävä mitättömänä. Sillä omasta paikkakunnastani voin sanoa yhtiön vaikutusta semmoiseksi, että juuri sen kautta kunnallishallitus ilman tappiota sai autetuksi niitä perheitä, missä äiti oli edes johonkin määrin taitava kankuri. Mitä kotiteollisuus voi tuottaa, se tuli kyllä silloin ilmi.

Useissa muissa kaupungeissamme oltiin yhtä hartaassa toimessa sekä käsityö-yhtiöitä perustaessa, että rahojen keräyksessä. Lopputuloksia en ole mistään paikasta sattunut löytämään, vaan ainoastaan muutamia satunnaisia lähetyksiä. Marraskuussa oli Wiipurissa jo koossa 24,000 markkaa, jota paitsi sikäläinen rouvasväenyhdistys oli saanut neulomuksillaan kokoon 600 m. Waasasta mainitaan kootuksi 30 p. Lokakuuta 19,000 m.

Keisarikunnassa olivat keräykset erittäin runsaat. Kohta kun tieto saapui Syyskuun onnettomista halloista, muodostettiin hätäapukomitea H.K.K. Perintöruhtinaan, nykyisen armollisen Keisarimme johdolla avunhankkeita varten hätääntyneille sekä Pohjois-Wenäjällä että Suomessa. Yksinomaan Suomea varten pani H.K.K. Prinsessa Eugenia Maksimilianovna toimeen erityisen keräyksen. Kummaltakin taholta lähetettiin kohta 10,000 ruplaa. Lopputuloksista, jotka olivat erittäin runsaat, en ole saanut tietoja. Toukokuussa lähetti keis. senaatti sekä Perintöruhtinaalle että Prinsessalle kiitoskirjeet. Kansa puolestansa osoitti kuinka syvästi meille osoitettu myötätuntoisuus oli sen mieleen painunut, kun se kykynsä mukaan ja innokkaasti otti osaa siihen keräykseen, joka muutamia vuosia myöhemmin Wenäjällä ja täällä pantiin toimeen Samaran kuvernementin hädänalaisia varten. Paitsi näitä yleisiä keräyksiä tuli Wenäjältä muutoinkin arvokasta apua. Ensimmäisiä oli eräs kauppamies Orloff, joka puolestansa antoi 100 kulia jauhoja sekä kuljetuskulungit Kuopioon. Mutta pitkäksi tulisi luettelo kaikista sanomalehdissä tapaamistani lahjoituksista, jotka eivät sittenkään antaisi sinnepäinkään täydellistä tulosta. Riiasta saapui ainakin 16,000 m., Räävelistä, Moskovasta jopa Tulasta suurempia ja pienempiä lähetyksiä. Mutta melkeinpä useimmissa Europan valtakunnissa muistettiin maatamme. Saksa ja Englanti kävivät etupäässä. Hampurista olen laskenut tulleeksi ainakin 36,000 m., Bremenistä 14,000, Lybekistä 3,500 m. Englannin kvääkerit lähettivät yhdellä kerralla 25,000 m.; sittemmin saapui "Englannin perhekunnilta" noin 11,000 m. Sveitsistä, Ranskasta, Unkarista, Saksenista olen löytänyt tiedon-antoja. Kööpenhaminassa pani nykyinen provessori Thomsen keräyksen toimeen. Kuinka vaillinaisesti sen-aikuisista sanomalehdistä yleensä saa tietoja keräyksien tuloksista, käy selville siitä, että olen niissä tavannut ainoastaan yhden tiedon saapuneista 4,500 markasta. Yksityiseltä henkilöltä olen kuitenkin kuullut, että Kööpenhaminasta tuli noin 27,000 markkaa, joka kyllä lienee oikein, koska eräässä Pielisjärven seurakunnan julkaisemassa tilissä mainitaan sinne lähetetyksi Kööpenhaminasta 9,000 markkaa. Sama tili osoittaa, että seurakunta oli saanut kruunulta lainaksi käsityöteoksien ostoa varten 3,000 markkaa, työhuonetta varten 700 m., vaivaishoitoa varten 3,200 m. ja 260 mattoa jauhoja, sekä lahjoja yhteensä 16,472 markkaa. Jos olisi kaikista seurakunnista samanlaatuisia tiliä saatavissa, niin vasta silloin voitaisiin saada täysi selko yksityisten uhrauksien määrästä.

Kuvernöörien viisivuotiskertomuksista saadaan ne tiedot, että hätäapukomiteain kautta Oulussa jaettiin yhteensä 303,187 markkaa, 170 tynnyriä viljaa, 149 kulia ja 250 säkkiä jauhoja; Kuopiossa 113,918 markkaa, 150 kulia jauhoja, ja Waasassa 124,129 markkaa ja 270 tynnyriä viljaa. Muista lääneistä ei anneta mitään tietoja, paitsi Mikkelin läänistä, jonka kuvernööri lausuu, että "lääniin saapui runsaita lahjoja sekä omasta maasta että sen ulkopuolelta, semminkin keisarikunnasta."

Waikka siis hallitus, kunnat ja yksityiset näin auliisti riensivät apuun, ei voitu sittenkään ehkäistä katovuoden kauheita seurauksia. Walitettavasti täytyy sanoa, että kaikki ponnistukset olivat ainoastaan tippa meressä, verraten tarpeesen. Tilastolliset tiedot vuosilta 1866—1870 osoittavat seuraavat satomäärät:

1866 . . 4,210,834 tynnyriä viljaa. 1867 . . 2,424,530 " " 1868 . . 3,951,574 " " 1869 . . 4,954,092 " " 1870 . . 5,324,514 " "

Näiden numerojen täsmällisyys on pidettävä ainakin verrannollisesti riittävänä. Mutta ne osoittavat noin 2 miljoonan tynnyrin vajavuuden, ja kun siihen lisätään, että perunansato arvattiin noin 600,000 tynnyriin alle tavallisen keskimäärän, niin laskee tilastollinen virasto sen vahingon, joka 1867 kohtasi Suomen maanviljelijöitä, 45 miljoonaksi markaksi. Että tästä vajavuudesta kärsi kaikki muukin liike, oli välttämätöntä. Sellaiset numerot ovat riittävänä selityksenä vuoden kauheihin tapahtumiin.

X.

Kerjäläiset.

Muistellessa niitä kauhun kuvia, jotka lakkaamattomana panoraamana pitkin loppumatonta talvea 1868 liikkuivat silmien edessä, yksitoikkoisesti esittäen kelkkaa vetävää miestä, jonka alastomuutta ankarassa talvipakkasessa tuskin peitti surkeat repaleet, äiti perässä kulkien vanhempien lasten ympäröimänä, ja molemmat, portaille saavuttuansa, kaivaen esille ryysyjen joukosta pienimmät, usein sairaat lapsensa, vuotavat uudestaan särjetyn sydämen heikosti umpeen kasvaneet haavat, ja käsi vastenmielisesti muodostaa nuo mustat kirjaimet, jotka eivät pysty kuvaamaan sitä, mitä veripunaisilla kirjaimilla on muistiin painettuna. Taikka astui raskaita askeleitaan joku 10—12vuotias pienokainen, tuskin enää muistaen kaukaista kotipaikkaansa, taikka vanhempiansa, jotka, kun viimeinen leipäpala oli syötynä, epätoivossa oli lähettänyt hänet pois lämpöisestä kodista kylmän ja pimeän talven valtaan. "Mene hakemaan elatuksesi maailmalta;" kuka kuvaa ne kyyneleet, joita tuhansissa kodeissa tällä kamalalla eronhetkellä vuodatettiin.

Mutta turhaa on luetella erityisiä henkilöitä ja tiloja; jokainen ikä kumpaakin sukupuolta oli yhtä runsaasti edustettuna. Ja koko tämä mahtava tulva vyörytti aalloissaan kuolettavaa ruttoa, levittäen sitä erotuksetta rikkaan taloon ja kurjimpaan mökkiin. Kerjäläiskyyti oli yhtenäisenä velvollisuutena missä vain hevosta oli, ja kuormasta, joka ajoi pihaan, autettiin tahi kannettiin sairas tahi kuolevainen huoneesen, jossa tuo onneton sai viipyä kunnes hän oli vähän lämminnyt ja syönyt sen ruokapalasen, minkä kenties jaksoi syödä, ja hevonen oli vaihdettu uutta matkaa varten. Mitä heikompi sairas oli, sitä tärkeämpi oli jouduttaa lähtöä naapuritaloon, jotta jouduttaisiin kunnallislautakunnan esimiehen tahi jonkun sen jäsenen luo, että paästäisiin arkun teosta ja muista hautauspuuhista. Tiellä ei aina vaivattu sairasta kysymyksillä hänen nimestänsä ja kotipaikastansa, ja kun hän vihdoin saapui jonkun viranomaisen luo, ei hän enää kyennyt antamaan näistä asioista selkoa. "Tuntemattoman kiertolaisen ruumiin-arkusta 0 markkaa" lautakunnan tileissä on hänen ainoa hautakirjoituksensa.

Mutta olihan tuommoinen meno sydämetöntä, suorastaan petomaista! Eikö olisi voitu ryhtyä johonkin tehokkaampaan toimeen? Pyydän saada vakuuttaa, että ihmisiä mekin siellä maaseuduilla olimme, ja koetettiinhan monessa paikassa laittaa sairashuoneita, kerjäläismajoja y.m. Mutta niissä ennen pitkää nousi hävityksen kauhistus ylimmilleen. Tietysti niihin aluksi määrättiin hoitaja. Se kuoli; määrättiin toinen: se kuoli. Kolmatta ei saatu tahi ei tahdottu lähettää varman surman suuhun. Kävi niissä itsensäuhraavia naisia koettamassa saada edes raitista ilmaa noihin rutonpesiin, mutta useissa tapauksissa toivat sieltä muassaan taudin kotiinsa. Niin jäivät nämä "sairashuoneet" vihdoin sairaiden omaan huostaan. Aamulla kantoivat ne, jotka siihen kykenivät, yöllä kuolleet ulos johonkin vajaan, siksi kun kunnallislautakunta tahi paikkakunnan järjestysmiehet saapuivat irroittamaan jäätyneet ruumiit maan poveen korjattaviksi. — Omasta näkemästäni en voi tätä kauheutta todeksi vakuuttaa. Mutta niin kerrottiin niistä paikkakunnista, joissa tätä keinoa oli koetettu. Monessa kaupungissakin täytyi sulkea nuo peräti saastutetut huoneet; mikä mahdollisuus olisi siis ollut maaseuduilla pitää niitä missään kunnossa? Omassa pitäjässäni koetin sijoittaa sairaat mokkiläis-akkojenn luo, yhden kuhunkin paikkaan. Yleinen puutteen-alaisuus vaikutti, että ottajia tarjoutui, vaikka loppupäätös tavallisesti oli itse hoitajan sairastuminen. Mutta toinen kuin toinenkin keino oli oljenkorsi, johon tuossa suuressa haaksirikossa tartuttiin, ilman vähintäkään toivoa, että se kannattaisi, siksi kun joutuisi pelastava laiva, suvi, jonka tuloa niin kiihkeästi pakkasen ja pimeyden vallitessa rukoiltiin.

Minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan oli sittenkin paras ensinmainittu keino, että väentulvaa pidettiin alituisessa ja tasaisessa liikkeessä. Seisova vesi mätänee, sitä saatiin täydellisesti tuta, kun toivo saada työtä rautatienrakennuksessa seisautti liikkeen. Jumala oli siihen aikaan Suomen hätääntyneille antanut saman käskyn kuin "ikuiselle juutalaiselle:" eteenpäin, eteenpäin! Parhaana lääkkeenä oli raitis ilma, jota oli mahdoton saada missä suurempia ihmisjoukkoja pitemmäksi ajaksi pysähtyi. Umpinaisesta pirtistä ulos raittiisen talvi-ilmaan niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli, siinä ainoa pelastuskeino.

Sopinee kysyä: miksi lähtivät nämä joukot liikkeelle kotipaikoiltaan, kun hätä oli melkein yhtä suuri kaikkialla? Eikö jokainen paikkakunta olisi voinut hoitaa omia hädänalaisiansa samoilla kustannuksilla, joilla kerjäläisjoukot ruokittiin, semminkin kun kovimmin ahdistetut paikkakunnat saivat runsaimmat apuvarat? Totta epäilemättä on, että paljon kauheutta olisi vältetty, jos niin olisi tapahtunut. Mutta ensiksi olivat köyhät liikkeellä jo ennen vuotta 1867, eikä tämä vuosi suinkaan ollut omiansa lakkauttamaan tulvaa. Tuskin olisikaan varat pantu niin tasan, jos vaivaishoitohallitus olisi vaatinut samoja uhrauksia kuin ne, jotka tehtiin nälkään nääntyvän kanssa-ihmisen hyväksi, kun hän omaan pirttiimme saapui. Kotikulmalla ei aina tahdottu kerjätä, eikä kotipuolen kerjäläisiä kenties olisi kohdeltukaan yhtä suopeasti kuin kaukolaisia. Waikka kohtalo tuolla raskaalla matkalla, johon perhekunnittain lähdettiin, olikin tietämätön ja kaikista mahdollisuuksista kuolema mahdollisin, älkäämme sentään ihmetelkö, ettei perhe jäänyt omaan tyhjään kotiinsa nääntymään, vaan lähti ainakin etsimään pelastusta, niin epävarmalta kuin se näyttikin.

Toinen kysymys, johon ihmisjärki turhaan etsii vastausta, on se: millä tuo liikkuva väestö vihdoin saatiin hengissä pysymään? Tosin oli sille tarjottu elatus niukka, jopa kurja ja riittämätön, mutta kuolon koko runsas niitto ei ollut suorastaan nälän tuottama, koska se raivosi niissäkin, jotka eivät mitään varsinaista nälkää nähneet. Jumala siunaa sen vähän, mitä hyvästä sydämestä ja vähästä annetaan. Ja Suomen kansan kunniaksi olkoon julki lausuttuna, että näinä aikoina täydellisesti ja yleisesti nähtiin kauniimpien legendain toteutumista, kun viimeinen leipä taitettiin nälkäiselle veljelle. Kiitettäköön täydellä syyllä niitä, jotka keräsivät runsaita lahjoja hätääntyneille, mutta jättäkäämme tätä vertaamatta niiden avuliaisuuteen, jotka, itse hätäleipää syöden, ruokkivat päivä päivältä kulkevia, usein tietämättä mistä heidän oma huomispäiväinen leipänsä oli saatava. Kovassa koulussa kasvatettuna, osaa Suomen kansa tarpeen tullessa tätä armeliaisuutta harjottaa jalommin kuin kukaan muu.

Tuskinpa lienee ollut sitä metsätorppaa, joka ei saanut joka päivä kestitä jotakuta vierasta. Taloissa niitä kävi keskimäärin ainakin kymmenkunta, jopa suurimmissa 60 ja enemmänkin. Miksipä viillettäisiinkään lukijan sydäntä kuvaamalla tuota jokapäiväistä, kuukausia kestävää ruoanjakoa. Mutta syystä ylistäkäämme naistemme ihmeellistä kestävyyttä, kun heidän velvollisuutensa vaatii heitä taisteluun kuolemaa ja kurjuutta vastaan. Omasta puolestani täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut siinä muuta kuin jaloissa. Surkeinta siinä ei suinkaan ollut noiden kova-onnisten näkeminen ja ruoanjako heille. Tapahtui joskus, että avunetsijäin joukko äkkiä rupesi tavattomasti karttumaan, vihdoin kahdenkertaiseksi. Mikä nyt on? Katsottiin tarkkaan. Huomattiin, että samat henkilöt olivat käyneet talossa useina päivinä perätysten, ja että ne, pysyäksensä tuntemattomina, mikä milläkin tavoin koettivat asettaa rääsyjänsä toiseen muotoon. Se kurja pala mikä noille onnettomille eilispäivänä oli tarjottu, houkutteli heitä yöpymään likeisiin mökkeihin ja palaamaan yhtä kurjan suuruksen saamista varten. Mutta näin padottu tulva olisi epäilemättä upottanut sekä auttajat että avun-etsijät. Eteenpäin, eteenpäin! ja sijaa uusille tulijoille, niin täytyi armottoman, mutta ainoan mahdollisen käskyn kuulua. Miltä se käskijän sydämessä tuntui, sitä ei ole tarvis tässä mainita.

XI.

Kuolevaisuus 1868.

Jokaiselle on hyvin tunnettu asia, että väestösuhteet kaikkialla riippuvat kansojen varallisuuden tilasta, siten että ahtaampi toimeentulo vaikuttaa sekä syntyneiden että kuolleiden lukuun, toiseen vähentämällä, toiseen lisäämällä. Sotavuodet ovat tietysti säännöllisistä laskuista poisjätettävät, koska väkiluvun suhteet silloin riippuvat aivan satunnaisista oloista.