Part 3

Yleisiin tölhin käytetty................... 503,060 10,824 Lainoiksi kunnille työn antamista varten.. 192,500 225 " tilallisille ja leivoksina myytäväksi. 11,225 Lainoiksi talletettuja ohria ja suoritettavaa työtä vastaan................ 500 Lainoiksi yksityisille työnhankkijoille.... 175,000 Ilmaiseksi jaettavaksi...................... 750 Sairashuoneiden ja sairasten hoidoksi....... 7,500 624 Yleisistä valtiovaroista töitä varten kruunun metsissä............................ 48,000 Tie- ja vesiylihallituksen tilille......... 223,000

Kaikkiastaan 1,149,060 markkaa rahaa ja 24,048 tynnyriä viljaa, yhteensä raha-arvossa 2,110,980 markkaa. Maaliskuussa oli Pietarin rautatienrakennus jo alkuun pantu ja käytettiin siinä noin 2,000 miestä.

VI.

Waltiovarat ja rahanhankkeet.

Arvostellessamme niiden summien suhteellista suuruutta, joita hallitus käytti aputoimiin 1867 vuoden kadon johdosta, emme saa ajatella Suomen valtion nykyisiä tuloja. Niiden varaksi, jotka luulottelevat, ettei valtiovarastomme koskaan olisi ollut paremmassa tilassa, esitämme vastaukseksi muutamia numeroita. Ne osoittavat, että hallituksen tulot kaikilla aloilla arveluttavasti hupenivat, ja jokaiselle vähänkin ajattelevalle pitäisi olla selvä, ettei valtio voinut hyötyä niistä suurista lainoista, joita se muka korkeilla koroilla lainaeli. Päinvastoin olivat tappiot, kuten kyllä ymmärtää, hirvittävän suuria. Yksin hätäapu rahastosta saatiin suorastaan pyyhkiä pois päälle 2 miljoonaa markkaa.

Suomen säädyille 1872 annetussa kertomuksessa valtiovaraston tilasta, joka sisältää pääsummalaskut vuosilta 1864—1868, näemme, että tullitulot 1864 olivat korkeimmillaan ja nousivat 7,344,515 markkaan. Siitä alkaen hupenivat ne hupenemistaan huonojen vuosien tähden ja tekivät 1865 - 6,906,498, 1866 - 5,712,499, 1867 — 5,371,354 ja 1868 — 5,556,889 markkaa. Kun aputoimiin kaikkiaan käytettiin seitsemättä miljoonaa markkaa, niin kului niihin siis enemmän kuin kaikki tullitulot yhteensä, joka tähän aikaan, jolloin tullitulot tekevät 20-21 miljoonaa, tie tää samaa, kuin jos käytettäisiin noin 22 miljoonaa hätä apuun.

Merkillistä on huomata, kuinka maamme ahdas taloudellinen tila vaikutti kaikkinaisiin välillisiin veroihinkin. Niinpä nousivat postitulot 1864 ja 1865 vielä päälle 500,000 markan, mutta alenivat sitten vuosina 1865— 1868 järjestään 484,234, 461,125 ja 455,392 markkaan. Tulot karttapaperista alenivat niin ikään vuodesta 1864, jolloin ne nousivat 601,175 markkaan, 1867 398,693 markkaan. Wiinavero, joka sittemmin on noussut joskus lähes 5 miljoonaan, osoittaa seuraavat tulokset vuosilta 1866— 1870: 312,048, 382,594, 570,388, 1,214,042 ja 1,858,930, eikä niistä siis voitu suorittaa edes sitä 600,000 markan korvausta valtiolle, jonka säädyt olivat ottaneet suorittaaksensa, vaan oli viinanpolttorahaston velka erinäisille valtiorahastoille, paitsi kasvanutta korkoa, 865,925 markkaa. Siihen aikaan suoritettu suostuntavero aleni 1865 vuoden määrästä, 676,674 markasta, v. 1868 — 505,634 markkaan. Näin supistuivat valtion tulot kaikilla aloilla. Mutta sen sijaan lisääntyi tietysti se menomäärä, jota "vähennykseksi" tileissä sanotaan. 1864—1868 tekivät "vakinaiset ja yli määräiset vähennykset" 128,916, 100,986, 391,425, 195,191, 322,332 markkaa. Tuntuvia summia nämäkin jo ennestään ylenmäärin supistuneissa kassoissa.

Tämmöisissä oloissa täytyi hallituksen ryhtyä suureen taisteluunsa ennen kuulumattoman hädän seurausten torjumiseksi. Mutta, kuten sanotaan, sodassa on kolme menestymisen ehtoa: raha, raha ja taasen raha. Pitkiin miettimisiin ei ollut aikaa. Ennen talven tuloa täytyi hankkia elatus-aineita erittäin pohjoisiin lääneihin, sillä eihän niitä silloin käynyt lennättäminen rautateitse Pietarista Ouluun ja Kuopioon. Mikä jäi syksyllä tuottamatta, se oli 100 peninkulman päästä hevosilla raahattava. Olisihan ollut aivan tarpeellista tuottaa kevätviljan siemeniäkin, mutta kipein tarve oli ensin täytettävä. Mitä apua olisi siemenistä ollut, jos väestö olisi sukupuuttoon kuollut talvikinoksiin, ja täytyi ainakin toivoa, että kevätsiemenet saataisiin vielä keväälläkin tuoduiksi.

Mutta mistä olivat nuo tarvittavat miljoonat otettavat? Se oli kysymys, johon ei ollut helppo vastata. Toinen kysymys, joka luonnollisesti nousi katovuosien lakkaamattoman sarjan masentamissa mielissä, oli kyllä arveluttava sekin. Millä ovat nuo miljoonat takaisin maksettavat, jos sattuu tulemaan vieläkin yksi katovuosi? Jos ennestään lainoihin uupuneelle väestölle annetaankin avut lainojen nimellä, onko vähintäkään toivoa saada ne takaisin?

Mitkä mietteet liikkuivatkaan Snellmanin povessa, mutta toimiin hän ryhtyi sillä verrattomalla miehuudella ratkaisevina hetkinä, joka oli hänelle omituinen. Omasta puolestansa ryhtyi hallitus suuriin viljan-ostoihin, ja rahoja tarjottiin yksityisille liikemiehille, jotka tahtoivat ruveta viljaa tuottamaan. Halullisia ottajia ilmaantui kuitenkin varsin vähän entisiin aikoihin verraten, sillä liikemiehet kyllä ymmärsivät, että tuon ylen kalliin viljan jälleenmyynti kävisi varsin vaikeaksi, ja velaksi ei voitu enää mitään uskoa.

Sekä kruunun omiin ostoksiin että yksityisille hankittiin rahoja Suomen pankista valtiovarain-toimituskunnan hyväksymillä kolmen kuukauden vekseleillä. Mistä nuo rahat kolmen kuukauden perästä otetaan, siitä pitäköön vekselein hyväksyjä huolta. Silloin elettiin päivä päivältä. En varmaan tiedä, kuinka suuria summia Suomen pankista nostettiin syyskuun kuluessa, mutta kun olen valtiokonttorin tileissä nähnyt, että valtiovarain-toimituskunta Joulukuussa 1867 suoritti Suomen pankille 1,441,652 markkaa, niin lienee tämä summa se, jota vekseleillä oli nostettu.

No, mistä ne tulivat? "Minä löysin ystävän hädässä", sanoi minulle Snellman monta vuotta myöhemmin, kun hänen mielensä jo oli kutakuinkin tyyntynyt, kertoessaan leikillisellä tavalla "vippausjuoksunsa" vaiheista.

"Minä kirjoitin Rothschildille, valittaen äärimmäistä hätäämme, ja vaadin häneltä kuuden miljoonan kreditiviä. Wastauksessaan arveli hän, että kaiketi hätä on saanut minunkin pääni pyörälle, kun luulen, että pankkiirit omista varoistansa antavat moisia taskulainoja. Laittakaa valtiolaina tavalliseen muotoon, niin kyllä koetan myydä obligationejanne mahdollisuuden mukaan. Muuhun en voi ryhtyä. — Snellman puolestansa vastasi, että sen verran viisautta minussakin löytyy, mutta ennen kuin tuon valtiolainan kaikki mutkat ovat suoritetut ja hra R. hyväntahtoisesti on noita obligationeja kaupitellut, on Suomen kansa nääntynyt nälkään. Tämmöisissä oloissa eivät kelpaa säännölliset temput; kyllä teidän nyt täytyy sittenkin omasta taskustanne ottaa tuo meille välttämätön laina."

Snellmanin oli tapana sanoa sanottavansa niin, että se tuntui ja tarttui. Seurauksena olikin, että Rothschild Marraskuussa allekirjoitti 1,5 miljoonan Saksan taalerin suuruisen kreditivilainan, joka tuotti 5,400,000 Suomen markkaa ja suoritettiin takaisin 5,529,550 markalla. Näillä varoilla maksettiin Suomen pankissa diskontatut vekselit, joten pankki pääsi tilaisuuteen muutoinkin supistuneilla varoillaan auttamaan maamme ahdistettuja liikemiehiä, ja valtio puolestaan sai ryhtyä enempiin viljan ja siemenen ostoihin. Mutta huomattava on, että puolenkuudetta miljoonan, vuoden kuluessa takaisin maksettava kreditivilaina merkitsi täsmälleen koko ensivuoden tullitulojen panttausta. Semmoisiin toimiin rupeaminen olisi kyllä saattanut arveluttaa rohkeimpiakin, ja semminkin olisi luullut Snellmanin, joka ei suinkaan keveästi liikutellut miljoonia, tässäkin asettuvan säästäväisyyden kannalle. Perheen-isännän ei kuitenkaan käy katsominen vaaroja ja varomisia, kun perheen pelastaminen on kysymyksessä, ja kiitollisena näkyy Snellman ainiaan pysyneen tuolle "hädässä löydetylle ystävällensä."

VII.

Waltion vilja- ja siemenkauppa.

"Mikä ihmeen ihana ilma", huudahti Snellman kohdatessaan erään tuttavansa Elokuun keskivaiheilla Helsingin kadulla. "Pelastus on ehkä vieläkin mahdollinen!" "Ei ole paljon toivoa", vastasi puhuteltu; "vaikka kestäisikin tämmöistä ilmaa pari viikkoa, niin eivät joudu sittenkään viljat tuleentumaan, koska meidän tavalliset syys kuun hallat, suven yleensä alhaisen lämpömäärän tähden, luonnollisesti tulevat sekä varhain että tavallista ankarampina." Keskustelu loppui siihen, mutta tällä satunnaisella yhtymisellä oli se tärkeä ja onnellinen seuraus, että Snellman siinä miehessä, jonka kanssa nämä sanat vaihdettiin, löysi toimeliaan ja taitavan viljan-ostojen välittäjän.

Syyskuun 5:nä päivänä tulvaili kaikista maamme osista mitä kamalimpia sähkösanomia valtiovarain-toimituskunnalle. Edellisenä yönä on pakkanen pannut tuleentumattomat suviviljat, siementä ei ole toivottavanakaan ja elatuksen puute tulee olemaan yleinen ja kauhea. Ei siis saatu enää häälyä toivon ja pelon vaiheella; Suomen kansa oli saanut ratkaisevan päätöksen.

Edellisissä kirjoituksissani olen koettanut osoittaa minkälaisissa taloudellisissa oloissa tämä hirmuinen aika kohtasi kansaamme. Ponteviin ja pikaisiin toimiin oli ryhtyminen, ja ainoa onni, mutta se verraton, tässä onnettomuudessa oli, että Suomen senaatissa ja valtiovarain toimituskunnan päällikkönä istui mies, joka jaksoi kantaa sen kuorman, jota kovat ajat latoivat hänen hartioilleen, ja kykeni niiden lievittämiseksi tekemään, mitä ihmisvoiman vallassa oli.

Aseman selvittyä, pyysi ja sai Snellman avoimen valtuun ryhtyä aputoimiin ja sen ohessa tietystikin suunnattoman edesvastauksen. Syyskuun 11 p. kirjoitti hän äsken mainitulle tuttavallensa, kauppias A.F. Vaseniukselle kirjeen, jonka ensimmäiset sanat kuuluivat: "Ole hyvä, käy luonani tänä iltana", ja viimeiset: "Kysymys koskee ainoastaan hyvien neuvojen saamista ahdingon-alaisessa tilassani" ("i min nödställda belägenhet"). Keskustelu koski: annetaanko rahalainoja liikemiehille vai ryhdytäänkö kruunun puolesta ostoksiin. Jokainen päivä oli kullan arvoinen, ja kuka tiesi koska ja montako liikemiestä rohkenee sitoutua kauppaan. Jos niitä tulvaili joukottain vilja markkinoille, oli hinnan-ylennys luonnollinen, semminkin kun Ruotsista, koska Norrbotteni oli samassa tilassa kuin Suomi, niinikään oli odotettava kilpailijoita. Päätettiin siis ryhtyä valtion puolesta viljan-ostoon ja otti hra Vasenius tätä laveata ja vastuunalaista tointa hoitaaksensa sillä ehdolla, että silloisten Suomen höyrylaivojen asiamies, konsuli J. Harff, ottaisi tarvittavia laivoja hankkiaksensa. Siemenen ostot päätettiin jättää talveksi, mutta Pietariin lähti hra Vasenius suoraan jauhojen ostoa varten.

Warastot siellä olivat tavattoman niukat. Pähkinä linnassa kyllä sanottiin olevan pitkiä jonoja jauhoilla lastattuja soimia, mutta kestävät ja kovat lounastuulet estivät niitä pääsemästä sieltä liikkeelle. Warastoista, joissa tavallisesti oli tuhansittain mattoja, täytyi nyt sadottain koota sieltä täältä laivanlastit täytetyiksi. Ensimmäiset lähetykset saapuivat säännöllisesti pohjan perille, Kuopioon ja Joensuuhun, mutta Lokakuun lopussa alkoivat satamat jo jäätyä, ja viimeiset lastit eivät päässeetkään määrä paikkoihinsa. Niistä kuitenkin saatiin jauhot, kun jäät vahvistuivat, hevosilla maalle vedetyiksi. Jotkut yksityisten kauppiaiden laivoista lienevät joutuneet haaksirikkoonkin, joka ei ollut ihmeellistä, sanoi eräs meikäläinen merikapteeni, koska venäläisten vanhentuneet merikortit osoittavat ankkuripaikkoja keskellä Limingan niittua.

Kutakuinkin saatiin siis niukat talvi-varat kootuiksi. Eteläpuolisista kruununmakasiineista siirrettiin sitten talven mittaan mitä vaan suinkin liikenemään joutui.

Kevätsiemenien hankkiminen oli monimutkaisempi. Yleensä sopii sanoa, että sitä puuttui melkeen kokonaan, paitsi Lounais-Suomessa, Suomenlahden rannikolla ja Mikkelin läänissä. Wiimeksi-mainitussa läänissä olivat olot verrattain suotuisia. 1866 vuoden sato oli siellä ollut erittäin runsas. Wielä suvella 1867 oli siellä jotensakin runsaasti rukiita ostettavissa. Niinpä niitä hankki Kangasallekin eräs kauppaa harjoitteleva talon-isäntä, "ylimaasta", kuten hän sanoi, kuljettaen niitä veneillä ja taipaleiden poikki hevosilla, jotensakin huokealla hinnalla. Mainitut seudut olivat ainoat, joista saattoi toivoa, että ne kuta kuin kin voivat tulla toimeen omin neuvoin. Muualla oltiin kaikkialla sekä elatuksen että siemenen puutteessa.

Kuinka ja missä määrin siementä saatiin hankituksi, sen kerron tässä alempana kertomuksen mukaan, jonka Keis. Senaatti Maaliskuussa 1868 antoi H.K.M:llensa kevät siementen hankkimisesta.

Jo varhain syksyllä, kun tiedettiin, että ohria ja kauroja oli halla turmellut, ryhtyi senaatti toimiin ostaaksensa näitä viljalajia pohjoisten läänien tarpeeksi Turusta sekä Uudenmaan ja Wiipurin läänien kaupungeista (Näitä ostoksia välitti luullakseni kauppaneuvos G.A. Lindblom.). Mutta pian huomattiin, että ohria, joita eteläisissä lääneissä vähemmän viljellään, ei ollut myytävänä, eikä kelvollisia kaurojakaan saatu suuremmassa määrässä muualta kuin Turun läänin eteläosasta. Onnistui saada ostetuksi ainoastaan 300 tynnyriä ohria ja 9,200 tynnyriä kauroja Turussa, 300 tynnyriä Uudenmaan ja 150 tynnyriä Wiipurin läänissä. Ulkomailta tuontia esti rahanpuute, koska kreditivi laina saatiin vasta Marraskuussa, ja Suomen pankista saatuja varoja täytyi käyttää jauhojen ostoon. Arveluttavaa onkin tuottaa syksyllä riihimätöntä viljaa, eikä Itä meren maakuntien satamissa ollut riihittyä saatavissa. Maamme pohjoisia osia varten onkin eteläisemmistä maista tuotu siemen sopimatonta. Kuitenkin tilattiin Waasan lääniä varten 8,000 tynnyriä ohria Tanskasta ja Etelä Ruotsista, pääasiallisesti elatukseksi. Niistä saapui syksyllä paikalleen 3,000 tynn. Sama verta täytyi jättää Öregrundiin. Loppuja urakkamies ei voinut hankkia. Nämä 6,000 tynn. olivat kuitenkin hyvin säilyneet talven yli, ja käytettiin siemeneksi Waasan läänissä.

Suurin tuotanto jäi siis kevääksi. Etupäässä tarkoitettiin pohjoisten läänien tarpeita, koska siellä hätä oli suurin, eikä valtion varatkaan kannattaneet etelä-osan auttamista. Koska ensinmainituissa lääneissä ohria viljellään melkein saman verran kuin rukiita, mutta kauroja vähemmän, niin ostettiin ainoastaan ohria näiden läänien tarpeeksi. Kauppoja toimitti erittäin sitä varten lähetetty asianymmärtäväinen mies (A.F. Vasenius), agronomin kanssa (valtioagronomi Forsberg). Pietarista ja Riiasta ei saatu juuri mitään. Itämeren maakunnissa oli vuonna 1867 korjatut ohrat kelvottomat siemeneksi, jota vastoin 1866 vuo den vilja oli ollut mitä oivallisinta laatua, mutta se oli kaikki jo lähetetty Hollannin suuriin oluttehtaisiin. Sepä kysymys, vieläkö ohrat olivat käyttämättä ja olivatko ne ostettavissa.

Asiamiehet lähtivät löytöretkellensä, ja etsityt aarteet tavattiinkin suurissa määrin erittäin Schiedamissa, Rotterdamin läheisyydessä Hollannissa. Kauppoja hierottiin ja käskyn mukaan ilmoitettiin kotimaahan minkä verran kuna kin päivänä oli saatu ostetuksi. Jos joku päivä oli mennyt tuloksia tuottamatta, saatiin kovia varoituksia jouduttamaan kauppoja.

Ostetuksi saatiin siten 39,600 tynnyriä. Lisäksi tuli nuo ennen mainitut Ruotsissa ja Tanskassa ostetut 6,000 tynnyriä, kotimaassa ostetut 600 tynnyriä ja kruunumakasiineissa säilyneet 14,600 tynnyriä. Hämeen läänin kuvernööri, joka oli saanut käytettäväkseen 150,000 markkaa, ilmoitti tilanneensa ulkomailta 2,700 tynn., ja Wiipurin kuvernöörin sallittiin ostaa 500 tynn., niin että koko se siemenmäärä, jolla hallitus saattoi auttaa väestöä, nousi 64,000 tynnyriin. Samaa tarkoitusta varten oli käytettävissä kotimaassa ostettuja ja makasiineissa löytyviä 12,000 tynn. kauroja. Nämä 76,000 tynnyriä jaettiin seuraavalla tavalla:

Ohria Kauroja tynnyriä tynnyriä Oulun lääniin 13,400 1,000 Kuopion " 15,650 700 Waasan " 15,200 7,000 Mikkelin " 6,700 850 Turun " 5,550 1,600 Hämeen " 5,700 1,000 Uudenmaan " 1,300 -- Wiipurin " 500 -- _____________________________________ Summa: 64,000 12,150

Maaliskuussa oli vielä käyttämättömiä Hämeen läänin kuvernöörillä noin 25,000 markkaa, Wiipurin läänin kuvernöörillä 16,000 markkaa ja Waasan lääniä varten annettiin lisäksi 10,000 markkaa. Oulun ja Waasan läänin rantapitäjissä, Laukaan ja Rautalammin kihlakunnissa ja osissa Kuopion ja Ilomantsin kihlakuntia arveli senaatti saaduksi itäviäkin kevätviljoja. Tilastollisien tietojen mukaan, jotka kuitenkin olivat jotensakin epätarkkoja, oli laskettu että koko kylvömäärä kolmessa pohjoisessa läänissämme nousi noin 110,000 à 120,000 tynnyriin. Kruunun näihin lääneihin hankkimat siemenvarat nousivat noin 53,000 tynnyriin, siis melkein puoleen koko kylvömäärästä. Ohrat lainattiin 32—35 markan hinnan mukaan ja kaurat 18— 22 markkaan, maksettaviksi vuoden kuluessa.

Kaiken sen siemenen raha-arvo, joka näin annettiin lainaksi, nousi 2,430,000 markkaan. Leiväksiksi määrätyn viljan ja jauhojen raha-arvo teki 2,450,000 markkaa. Ja kun lisäksi annettiin rahassa kaikenlaisiin aputoimiin 724,060 markkaa, ja viljantuottajille lainattiin 700,000 markkaa, niin tekivät nämä summat yhteenlaskettuina 6,304,060 tahi lähemmäs 900,000 markkaa enemmän kuin mitä Rothschildin kauppahuoneelta saatiin kreditivinä. Kaikki nämä summat olivat jo Maaliskuussa ulosannetut. Mutta senkin jälkeen täytyi yhä antaa uusia summia. Mitä lopullisesti käytettiin yleisiin töihin on jo tämän kirjan 28:lla sivulla ilmoitettu. Wiimeisiä tiliä viljan ja siemenen kaupasta en ole tavannut.

Lopuksi lausutaan käyttämässäni kertomuksessa: "Kun hallituksen huoleksi jää väestön suurimman osan varustaminen leiväksillä ja siemenillä, niin täytyy varojen käydä riittämättömiksi. Oulun, Kuopion ja Waasan läänien väkiluku tekee yhteensä 730,000 henkeä maan koko väkiluvun ollessa 1,800,000. Ja kun mainituissa lääneissä ainoastaan vähempi osa saattaa tulla toimeen ilman mitään apua, niin on se taakka, jota valtiovaraston tulee kantaa, pidettävä suunnattomana. Yllämainitut rahanmääräykset vastaavat enempää kuin puolta yleisen valtiorahaston vuosi tuloista eli kaikista valtiotuloista. Ja yhä määrätään uusia rahaeriä yleisiä töitä varten, jota paitsi otaksuttava on, että kruununmakasiineihin täytyy, kun laivaliike alkaa, hankkia uusia varoja."

Mutta Maaliskuussa, jolloin tässä käyttämäni kertomus annettiin, oli suurin osa siinä mainituista siemenvaroista vielä Itämeren vankkojen jäiden takana. Ja kuitenkin riippui niiden säännöllisestä ja aikaisesta saapumisesta määräpaikkoihinsa Suomen kansan hengissä pysyminen. Jos jääsuhteet olisivat olleet edes sinnepäinkään samat kuin edellisenä vuonna, olisi tulevaisuus ollut hukassa, huolimatta kaikista ponnistuksista ja kulungeista. Sopii arvata kuinka levollisena Snellman venyi "leveallä vuoteellaan."

Tietystikin käytettiin siemenen kuljettamiseen yksinomaan höyrylaivoja. Mutta sittenkin oli riihimättömien ohrien lastausajan määrääminen arveluttava, koska ne eivät voineet laivoissa kauankaan pilaantumattomina säilyä. Kahdentenatoista päivänä Toukokuuta saapui vihdoin ensimmäinen viljalaiva Helsinkiin. Mutta osa lastia oli määrätty Wiipurin lääniä varten, ja väylä sinne oli vielä jäiden vallassa. Laivan täytyi odottaa täällä kunnes pääsö tuli vapaaksi, ja lienee joku osa lastia koneen läheisyydessä lämminnyt. Se oli ainoa vahinko, mikä tässä viljantuonnissa kohtasi. Pohjanmaalle määrätyt laivat saapuivat kaikki ennen jään lähtöä, ja missä voittamattomia esteitä kohtasi, siellä odotti laiva jäiden partaalla, valmiina syöksemään esiin niin pian kun mahdollisuus siihen ilmaantui. Lastina oli niillä yksinomaan riihittyjä Kuurinmaan ohria, niin oivallista laatua, ettei Suomessa niiden vertaisia en nen ole nähty. Kaikkialla oli siemenlaivat ensimmäiset, jotka saapuivat satamiin, eikä ne missään kylvyajasta myöhästyneet.

Melkein ihmeeltä tuntui, kun maamme joka sopukassa siemenet saatiin täsmälleen tarpeesen. Mitenkä ne kaikkiin paikkoihin saatiin kuljetetuiksi, se jäi järjestäjien salaisuudeksi. Wäestö peri tilatut määränsä kunnallislautakunnilta.

Missä hätä oli suurin, siellä apukin tuli runsain. Nuo kolme pohjoista lääniä leikkasivat syksyllä 1868 erittäin runsaan sadon kylvöstänsä. Etelämmällä tosin vaivasi kovat poudat, eikä sato, semminkin omista heikommista siemenistä, ollut varsin kiitettävä. Mutta eihän silloin oltu paljoon totuttukaan. Jos olivatkin hinkalot puolillaan, niin oli tuo jo ilahuttava näky edelliseen tyhjyyteen verraten.

Warmuudella sopii sanoa, ettei minäkään aikana eikä missään kansassa hallitus ole, verraten maan valtiovaroihin, käyttänyt runsaampia summia kansan auttamiseksi. Snellmanin suuressa elämäntyössä on tämä hänen ihmeellisesti kestävä, miehuullinen ja ponteva toimensa oleva sen kauniimpia lehtiä. Epäilemättä mursikin tuo kauhea vuosi hänen voimiansa. Hänen lähin palkkansa oli, että hän sai eronsa senaatista, sitten kun aika oli käynyt niin suotuisaksi, että luultiin voitavan tulla ilman häntäkin toimeen. Wirkajonotuksen miehet eivät koskaan voineet tottua tuohon "vanhaan koulurehtoriin", joka puolestansa ei ikinä oppinutkaan käsittämään heidän "virallisten paperiensa" pyhyyttä.

Johtaja oli väistynyt näyttämöltä, mutta Suomen kansalle oli hän kestävän voiton voittanut, millä hinnalla, se tulee näkyviin, kun vasta tulen osoittamaan kuolevaisuuden suhteet murhavuonna 1867—68. Nääntyneen suku polven haudoille kasvoi todellakin parempi tulevaisuus. Se oppi, minkä suomalainen maanviljelijä oli katovuodesta saanut, oli ankara, mutta vaikuttava. Pellot ojitettiin ja muokattiin huolellisemmin. Tuo entinen veltto puhe, että syyskylvön oikea aika oli "molemmin puolin Perttua", sai vihdoin väistyä, ja yleisesti kylvetään tätä nykyä Laurin päivän vaiheilla. Karjanhoidon ja heinänviljelyksen tärkeys huomattiin, ja entisten "viinarännien" sijaan nousivat meijerit. Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista kärsimyksistään. Luultava on, ettei enää niin yleistä onnettomuutta tarvitse pelätä, mutta jos niin onnettomasti kävisi, ovat avunhankkeet verrattomasti helpommat rautateiden ja "Murtajan" myötävaikutuksella.

VIII.

Riihimäen—Pietarin rautatie.

Rautatierakennukset eivät mitenkään voi olla minään hätäaputyönä. Sitä tietysti ei tarkoittanutkaan tässä mainittu suuri kansallis-yritys. Sattumus teki, että se tuli kyllä kipeään tarpeesen, tuottaen sekin lievitystä hädän alaisille. Mutta itse rautatienrakennukselle ei tämä sattumus suinkaan ollut eduksi. Suunnattomat sairaanhoitokustannukset ja heikontuneiden työmiesten huono työntulos nieli kyllä mitä kenties vähän alhaisempi päiväpalkka säästi. Siksi eivät olleet mielettömiä eivätkä sydämettömiä rauta tienrakennuksen johtavat miehet, että "he tunsivat itseänsä sangen iloisiksi, kun nälänhädän tähden alhaiset työpalkat lupasivat alentaa rakennuksen loppusumman jollakulla miljoonalla alkuperäisestä kulunkiarviosta".

Epäilemättä oli kurjuus pitkin rautatielinjaa kauhea, kuten koko maassa yleensä, mutta siellä kenties vieläkin silmiinpistävämpi. Jos todellakin työ olisi 1867 jo ollut täydessä järjestyksessä ja vauhdissa, olisi saanut vaatia monen surkean epäkohdan poistamista. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tulisimmassa kiiruussa tehtiin kaikki valmistustyöt, ja ensimmäinen lapio pistettiin maahan 18 p. Helmikuuta 1868.