Part 2

Neuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia järkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa painettiin "virallisiinkin". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle, ja siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta jos ne olivat samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin ne todellakaan eivät parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti sisälsivät ne valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi joskus tuon varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä entistä suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla nämä ostot olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista olivat kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen tähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei laisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat nekin, että "setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin varmassa säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien kultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei koskaan ollut."

Tosi on, ettei Snellman, joka tietysti yksinään sai kantaa koko kuorman, eikä juuri pyytänytkään sitä latoa toisten hartioille, varsin suopeasti kohdellut noita tuollaisia neuvon antajia, kun ne tunkeutuivat suoraan hänen puheillensa. Niinpä tapahtui, että eräs senaattori ja eräs kuvernööri lähtivät hänen puheillensa, ilmoittamaan sitä hänelle tietysti varsin tuntematonta tosiasiaa, että Turun läänin pohjois-osassakin oli kova nälänhätä. Mitä tällä käynnillä tapahtui tuli yleisölle tunnetuksi ainoastaan näiden herrojen kertomuksista. Siitä olivat molemmat yksimielisiä, että Snellman "haukkui" heitä pahemmin kuin jos he vielä olisivat olleet hänen oppilaina lyseossa, mutta erimielisiä olivat ainoastaan siitä, kumpaako heistä pahemmin "haukuttiin". Mitä parempaa todistusta tarvittiinkaan siihen, että "viisaat miehet vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan".

Wäestö oli edellisten katovuosien aikana tottunut luottamaan kokonaan avuntekoihin. Kovalta kyllä tuntui huomauttaa sille, nyt kun sekä aineelliset että henkiset voimat olivat masentuneet, että ainoa mahdollinen pelastus oli sen omissa ponnistuksissa. Mutta tämä huomautus oli tuiki välttämätön. Ehkä olisi se ollut paikallaan jo edellisinäkin aikoina, mutta kun hätä ei ole ylimmillään, on aina niitä, jotka vaan osaavat turvata avunkeräyksiin, ja semmoinen huomautus olisi silloin ollut turha: pelkkää kova-sydämellisyyttä. 1867 otettiin varoitus vihdoin kuuleviin korviin.

Kahdessa Finlands Allmänna Tidning'issä n:o 221 ja 228 luettavassa kirjoituksessa, joista toinen koski kysymystä "millä ostetaan viljaa", ja toinen "kerjäämisen estämistä", lausui Snellman mielipiteensä silloisesta asemasta. Edellisessä sanotaan:

"Wiljantuonnin täytyy tulla tavattoman suureksi. Wastaiseksi käy vaikeaksi ainoastaan Oulun läänin varustaminen leivän-aineilla sulan veden aikaan saakka. Mutta väestön on kaikkialla hyvin vaikea ostaa viljaa tuottajilta, ja pohjoisissa lääneissä on tämä vaikeus tietysti suurin."

Ei saa ihmetellä, etteivät kauppiaat viimeksimainituissa lääneissä rohkene ryhtyä suurempaan viljantuontiin. He eivät voi nyt enää antaa lainaksi. He tuottavat ainoastaan mitä luulevat voivansa myydä puhdasta rahaa tahi metsäntuotteita vastaan.

1863 vuoden valtiopäivillä lausuttiin toivomuksena, ettei krunnu antaisi ennakkolainoja viljantuottajille, vaan että rahat lainattaisiin suorastaan väestölle. Tuo on varsin mukava keino. Jos rahvaalta pyydetään ainoastaan puumerkki velkakirjaan, semminkin kruunulle, on se siihen varsin myöntyväinen. Wie saadut rahat kauppiaalle, niin kyllä hänkin on myöntyväinen viljaa tuottamaan.

Entä takaisin-maksu? Se on lisättävä niihin 170,000 tynnyriin ja 1 miljoonaan markkaan, jotka tätä nykyä jo ovat lainoina yksistään Oulun, Kuopion ja Waasan lääneissä. Jos valtion täytyy vieläkin lainata nuo viljan ostoon käytettävät rahat, muuttuu toimi todelliseksi huimaukseksi. Rahvaalle tulisi kuitenkin se helpotus, ettei sen tarvitsisi käyttää vähintäkään omaa työtään tahi omia tuotteitansa tarpeellisen viljan maksamiseen. Helppo on käsittää kuinka järkevätä tämä olisi.

Wnonna 1862 lainattiin liikemiehille 2,130,000 ruplaa. Wuoden kuluessa suoritettiin niistä jo 1,700,000.

Rahvaan lainojen joukossa kruunulle on velkoja vuosilta 1856 ja 1857, ja kaikki myöhemmät lainat ovat suoritta matta, koska sekin vähä, mikä on maksettu, uudestaan on lainattu ulos. Lisäksi tulee, että kauppiaillakin on suuret saatavat, niin että useimmat eivät enää voi uskoa velaksi.

Ainoa keino on, että rahvaan vientitavarain luku ja paljous kartutetaan, että kauppiaat kehottavat niiden hankkimiseen ja ottavat niitä vastaan maksuna. Mitkä ovat nämä tuotteet? Waikeata on tähän kysymykseen vastata. Mutta sopii kyllä sanoa: Kaikki mitä rahvaan omaa on, jota voidaan myydä ja ostaa. Käsinsahattuja lautoja, ruoteita, riukuja, raaka-aineita, pihkaa, tervaa, potaskaa, vuotia, lammas- ja vasikannahkoja, luita, villoja, lankoja ja kankaita kaikenlaisia.

Niitä on usein vaikea myydä ulkomaille, mutta tuo riippuu ostohinnasta. Hädän aikana täytyy rahvaan alen taa myyntihintansa. Köyhimmälle väestölle täytyy apukomiteain ja kunnallishallitusten olla välittäjinä.

Ei ole ainoastaan tyhjä lause tuo: "muuta apua ei ole. Sillä muuta ei ole."

"Leipää ei hankita 180,000 hengelle Oulun ja 200,000 hengelle Kuopion läänissä sillä, että pätkä rautatietä rakennetaan Wiipurin ja Riihimäen välillä. Kysymys koskee 75,000 tynnyrin hankkimista Oulun lääniin. Sitä voivat ainoastaan liikemiesten isänmaallinen toimi ja väestön oma ponnistus saada aikaan.

"Ellei tähän aputoimeen ryhdytä, niin ei ole apua ihmisvoimassa."

Jälkimäisessä kirjoituksessa sanotaan näin:

"Kun viljansato pettää maataviljelevässä maassa, on työttömyys siellä yhtä luonnollinen kuin on työttömyys Englannin pumpulitehtaissa, kun raakaa pumpulia puuttuu. Tätä nykyä on mahdoton välttää työttömyyttä Suomessa. Jopa kuuluu, että etelä-Suomenkin talolliset rupeavat yleisemmin irtisanomaan palvelusväkeänsä. Syytä siihen lieneekin. Mutta toivottua etua siitä ei saada. _Sillä ellei maan-omistaja tahdo ruokkia työmiehiänsä työmiehinä, täytyy hänen ruokkia niitä kerjäläisinä_.

"Waltio ei voi antaa maanviljelijäin työmiehille työtä ja ruokaa ilmaiseksi. Eikä valtiolla ole muita varoja, kuin ne, joita se maan-omistajilta kantaa."

Näillä perustuksilla kehotetaan yksityisiä, kunnallishallituksia ja kauppamiehiä paikkakunnilla tekemään mitä suinkin mahdollista on. Ei sovi luottaa suuriin aputöihin, koska ne vain saattaisivat ihmiset liikkeelle. Mutta sitä vastoin täytyy kussakin hätääntyneessä paikkakunnassa laittaa kruununtöitä.

Tämä vetominen jokaisen kansalaisen itsetoimintaan oli välttämätön herätyksen sana silloin ja kelpaisi ehkä muullostikin. Mitä se vaikutti saamme vasta nähdä.

Kirjoitus loppuu seuraavilla sanoilla: "Älköön kukaan käsittäkö tätä niin, ettei valtion pitäisi ruveta avunhankkeisin. Epäilemättä tulevat kaikki mahdolliset varat viimeiseen saakka käytettäviksi. Mutta ne eivät riitä. Wäestön omat ponnistukset ovat pääasiana ja jäävät siksi."

IV.

Kunnalliset aputoimet.

Edellisessä kirjoituksessa esitetty Snellmanin ohjelma oli, kuten ainakin, selvä ja miehuullinen. Ensi kädessä täytyi väestön turvautua omiin ponnistuksiinsa. Jotta asema kävisi täysin selväksi, matkustivat kuvernöörit lääneissään. Keskustelut kunnallislautakuntien kanssa kuuluivat lyhimpään muotoonsa supistettuina näin: "Kuinka aiotte syötävän puolesta tulla toimeen uutiseen saakka?" — "Ei tiedä, vaikealta tuntuu." — "Mutta hätä on nyt niin ylimmillään, ettei kruunu voi auttaa." — "Täytyyhän sitten koettaa tulla omin neuvoin toimeen." — "Mistä aiotte kevätsiementä saada?" — "Eipä tuota oikein ymmärrä." — "Mutta ei kruunukaan voi auttaa." — "No, mitä siihen sitten tekee, täytyy koettaa omin neuvoin tulla toimeen." — "Hyvästi sitten." — "Jumalan haltuun."

No olipa tuokin erinomaista viisautta! Sopisipa siitä hyvää ivaakin kirjoittaa. Mutta niin on vieläkin minun luuloni, että tuo yksinkertaisuus sillä hetkellä oli tuiki terveellinen. Saatiin ainakin tietää, ettei ollut "keisarin" pataan luottaminen, ja sitä tietoa kansa välttämättömästi tarvitsi. Toisella tavalla menetteli silloinen Oulun läänin kuvernööri Alfthan. Hän kutsui kuntien edustajia jommoisiinkin lääninkäräjiin, asetti heille kysymyksiä vastattaviksi, neuvoi ja kehotti. Missä määrin tulokset vastasivat hyvää tahtoa, en voi sanoa. Mutta yleisesti kuultiin että miehet lähtivät kotipaikoilleen virkistynein mielin ja hyvin tyytyväisinä.

Jyrkästi erosi silloinen menettely entisistä ajoista, jolloin kureerit olivat matkustaneet läänissänsä kirjoittaaksensa muistiin paljonko viljaa kussakin paikkakunnassa tarvittiin lahjaksi tai lainaksi. "Jos ei muuta pyydetä kuin puumerkkiä" — —, sanoi Snellman. Mutta kiitollisuus tuli ilmi vasta silloin kun lainat olivat takaisin maksettavat.

"Jos eivät tilalliset tahdo ruokkia työmiehiänsä, saavat he ruokkia niitä kerjäläisinä." Tätä huomautusta otettiin vähemmän korviin, eikä siihen hallitus mitään voinut. Jälkimäistä ehtoa käytettiin yleisesti, mutta oli niitä semmoisiakin, jotka käyttivät "hyviä aikoja" talonsa rakentamiseen. Tätä keinoa olisi voitu yleisemmin menestyksellä käyttää, mutta riittävää rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa puuttui.

"Wäestön täytyy hankkia enemmän tuotteita, kauppa miesten täytyy tuottaa enemmän viljaa ja ottaa näitä tuotteita maksuna viljasta." Missä määrin kauppamiehet noudattivat edellistä neuvoa, sitä en voi sanoa. Woikauppa kuitenkin virkistyi tuntuvasti. Hätäpä nyt kun voista saadaan 12 markkaa. Silloin osattiin olla ilosia siitäkin, mitäpä sitten jos, kuten sittemmin, olisi saatu 20:kin markkaa. Kellä vain oli lehmä, se eli uljaasti muka. Wiljantuonti tietystikään ei vastannut tavallista tarvetta, mutta siksi sitä oli, että kellä rahoja oli, se jauhoja sai.

"Kunnallislautakuntien tulee olla välittäjinä köyhimmille." Tämän toimen toteuttamiseen ulottui hallituksen käsi paremmin kuin edellisiin ja sentähden siitä jotakin tuli. Käskyjä ja kehotuksia sateli, lainoja tarjottiin, mitättömän pieniä, sopii sanoa, noin 800 à 1000 markkaa kullekin kunnalle. Mitä semmoisella summalla voi tehdä, kysyttänee kyllä tähän aikaan? Ostettiin pellavia, rohtimia, karvoja; kehräytettiin lankoja, kudotettiin aivinaisia ja rohtimisia kankaita, karvamattoja, piikkoa, käärekankaita, joista parhaat neulottiin säkeiksi. Hämeen läänissä otti niitä hallituksen kehotuksesta hyväntahtoisesti ulkomaille viedäksensä kunnallisneuvos Lönnholtz, joka tuloksesta sitten teki tiliä kunnille. Muualla arvattavasti muut.

Tästä tulee kiitoksella mainita siihen aikaan Helsingissä perustettu "kotiteollisuusyhtiö", jonka kanssa kauppa, sitten kun maisteri B. Öhberg oli tullut sen johtajaksi, kävi varsin sujuvasti. Muistan vielä iloni, kun tavarakuormallani ensikerran saavuin Helsinkiin ja nostin yhtiöltä 1,000 markkaa. Se oli melkoinen summa — siihen aikaan.

Sen-aikuiset kunnallislautakuntien esimiehet muistavat epäilemättä erinomaisella kiitollisuudella sitä apua, jota heille näissä toimissa tekivät emännät. Tuo alinomainen raaka aineiden punnitseminen ja jakeleminen, lankojen vastaan ottaminen ja uudestaan jakeleminen kankureille ja neulojille, kankaiden valkaiseminen, työpalkan muuttaminen jauhoiksi ei suinkaan ollut vähäpätöisenä lisätaakkana heidän muihin sen-aikuisiin rasituksiinsa, kun toinen puoli päivää kului kerjäläisten ruokkimiseen, toinen puoli sairaiden hoitamiseen.

Muutoin ostivat kunnallishallitukset mitä ikänä kaupaksi tuotiin: ryijyjä, patjoja, silkkiliinoja, puuastioita, mitä vain tuotiin, uusia ja vanhoja, käsityöläisiltä heidän tuotteitansa. Kyllä sitä yhtä ja toista löytyy, kun hätä on etsijänä. Ne jotka voivat, saivat jälestäpäin lunastaa omansa takaisin, muut tavarat myytiin syksyllä, jolloin mielet jo olivat iloiset kuin koulusta päässeen oppilaan, huutokaupassa, eikä kunnat niissä yleensä joutuneet tappiolle. Ainoastaan yhdessä kaupassa tuli se kunta, jossa minä työskentelin, vahinkoon. Meidän onnistui saada 2,000 lapiovarren tilaus eräältä tehtaalta, joka oli ottanut valmistaakseen lapioita, lähetetyn mallin mukaan, vastaista rautatierakennusta varten. Suuri ilo! Mutta se, joka hoiti tätä tointa, ei käsittänyt tehtävänsä tärkeyttä. Warret lähetettiin paikalle, josta ilmoitettiin, ettei yksikään kelvannut. Minä näin varret vasta Järvenpään rautatien-asemalla, ja tunnustaa täytyi, ettei ollut yhtäkään kelvollista. Wahinko nousi 400 markkaan, mutta mitäpä siitä. Työpalkka oli kokonaan joutunut köyhäin leipäpyttyyn ja raaka-aine ei maksanut mitään.

Kuinka suuria summia näillä toimilla tuli hädänalaisille? Eihän niitä kehtaa mainitakaan, siksi mitättömät ne olivat nykyajan kaavan mukaan. Mutta järkähtämätön vakuutukseni on, että ne vaikuttivat arvaamattoman paljon. Ne estivät köyhiä täydelliseen epätoivoon joutumasta. "Saahan sitä työtä kunnallishallitukselta." Ja lähdettiin noutamaan 5 naulaa pellavia, kehrättiin, saatiin 2 markalla jauhoja (matto maksoi silloin 50 à 58 markkaa). Mihinkä sillä mennään? Tietysti venytettiin nuo usein valitettavasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden koviksi kapaantuneita möhkäleitä täytyi kirveenpohjalla pienentää, kaikenlaisilla hätäleivän aineksilla, meidän paikkakunnalla, missä ei enään osattu pettua valmistaa, enimmäkseen pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla. Wiheriäisinä leikatuista ja hallan panemista suviviljan oljista tehtiin jonkinlaista kaljaa. Kunnallishallitukset olivat kehottaneet jäkälien kokoomiseen ja ostelivat niitä sekä valmistelivat niistä leipää. Taito oli vaillinainen ja leipä oli kovin katkeraa, mutta hyvin se sitten kin kului, kun jokaviikkoisissa lautakunnan kokouksissa määrättiin avunpyytäjille sata ja puolisataa leipää.

Olihan tuo kaikki ylen kurjaa. Mutta nuo kaikenlaiset puuhat pitivät ainoata särvintä, toivoa, vireillä. Omat ponnistukset eivät näyttäneet varsin mahdottomilta, kun vastamäessä oltiin kaikin miehin vetämässä. Saihan köyhä joskus markan ansaituksi; elettiin tunti tunnilta, päivä päivältä. Ja annettiinhan lisäksi — mutta ainoastaan lisäksi — suoranaistakin apua.

Raaka-aineidenkin hankkimisessa kunnille koetti hallitus olla avullisena. Eräs sen aikuinen senaatin virkamies, joka, kuten tapana silloin oli, tärisi vihasta kun Snellmanin nimi vaan mainittiin, kertoi minulle, että S. muiden hullutuksiensa lisäksi käytti suunnattomia summia rohtimien ostamiseen Pietarista, ja olisi kenties tehnyt lopun valtiovaroista, elleivät rohtimet Pietarista sitä ennen olisi loppuneet.

Tosiasia on, että kirjeellä 15 p:ltä Lokakuuta 1867, määrättiin rohtimien ostamista varten hätäapuvarastosta käytettäväksi 10,000 ruplaan saakka. Kaikkiaan käytettiin siihen tarpeesen 14,182 markkaa. Jos lukija on minun kanssani samaa mieltä kunnallisten aputoimien merkityksestä, en luule hänen moittivan tätäkään hätäkeinoa.

Siihen aikaan sanottiin, että kunpa vaan päästäisiin sulaan maahan, kyllä sitte jo elää, kyllä sitten jo saadaan työtä talollisiltakin. Näitä aikoja ajatellessani tuntuu todellakin omituiselta, kun tätä nykyä luetaan sanomalehdissä jotakin tähän suuntaan: kyllä nyt saadaan työn-ansiota metsissä ja rahdinvedossa; mutta kuinka käynee Huhtikuussa! Silloin taas arveltiin: kunpa päästäisiin Huhtikuuhun, kyllä sitten jo kelpaa. Ja kun todellakin tuli kevät tavalliseen aikaan, rupesi tauti helpottamaan, kasvot loistivat, mielet virkistyivät, taistelun hirveät päivät olivat tavallansa lopussa.

"Ja elleivät ne päivät olisi lyhetyt, niin ei yksikään liha tulisi autuaaksi", se huokaus pääsi jokaisen suomalaisen sydämestä.

Suokoon Jumala että vast'edes ruokapöytä olisi kaikille kansalaisillemme Tammikuussa varattuna Huhtikuun tarpeeksi, silloin tulisi suomalaisen kestävin ateria: "syödä mitä milloinkin", vanhaksi taruksi. Mutta oudolta tuo vaatimus tuntuu 1867 vuoden miehille.

V.

Yleiset työt.

Wälttämätöntä oli hankkia elatusta hätääntyneelle väestölle yleisien töiden toimeenpanemisella myöskin kruunun puolelta. Jotta väestö estettäisiin lähtemästä koti seuduiltaan liikkeelle, olivat nämä työt, Snellmanin ohjelman mukaan, järjestettävät eri paikkakuntiin. Jos olisikin rautatienrakennus, kuten muutamien muistossa näkyy kummittelevan, ollut täydessä vauhdissa jo ennen vuotta 1867, niin se ei sittenkään olisi soveltunut hätäaputyöksi. Metsän hakkuu kruunun ja yksityisten metsissä olisi sitä vastoin ollut omiansa tuottamaan edes jonkinlaisia tuloja työttömille. Mutta tässäkään suhteessa ei käy sen aikuisia oloja vertaaminen nykyisiin. Warsinainen sahausliike virkistyi vasta 1870-luvulla. Nälkävuosina oli se tavallistakin hiljaisempi. Säädyille 1872 vuoden valtiopäiville annetut "Pääsummalaskut yleisistä valtiovaroista" näyttivät seuraavat tulot kruunun metsistä: 1864—312,183, 1865—197,937, 1866—177,689, 1867-143,045 ja 1868- 97,517. Nämä numerot osoittavat, ettei metsätöistä ollut mitään toivottavissa. Jotta kuitenkin väestö tulisi tilaisuuteen omin neuvoin hyötymään metsistä, sai metsähallitus käskyn myydä 500,000 puuta Oulun läänin asukkaille 3:sta pennistä kuutiojalalta, ja kaikkialla, missä kruununmetsiä oli, tervaskantoja 20 pennillä kuutiosylistä. Snellman noudatti siis kruunun puolesta samaa neuvoa, jota hän oli antanut rahvaalle: "hädän aikana täytyy alentaa myyntihintaansa."

Työntilaisuuden hankkimiseksi hädän-alaisilla paikka kunnilla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin jatkaa en nen aloitettuja kanavoimis-töitä, järvenlaskuja, korven ojituksia, tientekoja ja ryhtyä uusiin. Oli semmoisia järvenlaskuja, joihin osalliset olivat sitoutuneet tekemään työ päiviä. Niihin ruvettiin hetimiten. Mutta pian ilmoittivat työnjohtajat, "etteivät osalliset hätääntyneen tilansa ja kalliin viljan tähden jaksaneet suorittaa luvattuja työpäiviänsä." Silloin suostui H.K.M:tinsa siihen, että noista työpäivistä maksetaan yleisistä varoista 50 penniä päivältä, jota paitsi säädetty vuosirahanmääräys tavallisesti korotettiin, niin että voitiin enemmän työmiehiä käyttää.

Tämänlaatuisia töitä mainitaan tie- ja vesirakennusten ylihallituksen kertomuksessa vuodelta 1868 useampia, erittäinkin Oulun läänissä. Mutta hallitus ryhtyi, missä vaan suinkin tilaisuutta oli, uusiin töihin, niinkuin kanavien kaivattamiseen, siltojen korjauttamiseen, korpien ojittamiseen, tietysti enemmän työntilaisuuden hankkimiseksi kuin parhainten työntulosten saavuttamiseksi. Sentähden oli näissä hätäaputöissä yleisenä sääntönä, ettei päiväpalkka saanut nousta yli 80 pennin, joista vielä vedettiin pois 2 penniä sairaanhoitoa varten ja 20 penniä kotopaikalla olevia perheitä varten. Suurimmat näistä tämmöisistä töistä olivat Nerkon ja Ahkiolahden kanavat Iisalmessa ja Lempoisten kanava Hämeen läänissä.

Paljon on viisasteltu näiden työpalkkojen mitättömyydestä. Huomattava ensiksikin on, että tuo 50 pennin ruokaraha oli suora lahja, koska asianomaiset olivat velvolliset tekemään työnsä sitoumuksen mukaan ilmaiseksi. Mutta kruunun varsinaisissa töissä oli kieltämättä 80 penniä perin mitätön palkka. Siitä kuitenkin saa mielinmäärin kiistellä, olisiko ollut viisasta kruunun puolelta kilpailla työ miehistä niidenkln harvojen kanssa, jotka kenties tahtoivat yksityisiä töitä toimittaa. Olisiko ollut viisasta suuremmilla palkoilla houkutella työpaikoille tuhansia, silloin kun vain oli työtä sadoille? Ratkaiskoon se, joka uskaltaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hän oikein käsittää silloiset olot, eikä tuomitse nykyajan kaunosielulliselta kannalta.

Sellaisia yleisiä työpaikkoja, joissa tie- ja vesi-ylihallituksen insinöörit olivat johtajina, luetellaan yllämainitussa kertomuksessa 55. Paitsi niitä rakennettiin tavallisia maan teitä ja toimitettiin muita töitä nimismiesten ja kunnallishallitusten johdolla. Ihmeteltävällä tavalla riitti huomiota ja apua kaikkialle. Niinpä saapui esim. Kangasalle, joka ei ollut kaikkein huonoimpia paikkoja, 8 jauhomattoa käytettäviksi tientekoon n.s. Keisarin harjulle. Oivana apuna sitäkin pidettiin, ja arvattavasti annettiin köyhimpiin paikkoihin runsaampaa apua.

Niitä varten, jotka luulevat, että kruunu ja insinöörit olivat hyvinkin mielissään, kun saivat työt suoritetuiksi niin ylen halvalla hinnalla, pyydän saada mainitusta kertomuksesta esiintuoda pari lausuntoa. Nerkon kanavasta mainitaan, että työn tulos oli peräti vähäinen, koska työmiehet olivat nälästä ja taudista kovin heikontuneet. Se kävi erittäin näkyviin ensimmäisinä kuukausina työn alkamisen jälkeen. Niinpä tarvittiin yhden kuutiosylen maata kaivamiseen ja nostamiseen 18 työpäivää, mutta Huhtikuussa ainoastaan viisi tahi kuusi päivää, kun sitä tavallisissa oloissa saadaan tehdyksi 3 tahi 4 päivätyöllä. Tämä nälkäajan lamauttava vaikutus työn menestykseen tuntui vielä kauan sen jälkeen kun työtä lakattiin tekemästä hätävarana.

Eräästä järvenlaskutyöstä Sotkamon ja Paltamon pitäjissä kerrotaan niinikään, että kuutiosylen vuorta särkemiseen ja siirtämiseen meni 35 työpäivää, koska työhön täytyi ottaa heikontuneita ja työhön vähän kykeneviä miehiä ja vaimoja, jopa lapsiakin. Lopputulos tässä paikassa oli sittenkin työpalkan vähyyden tähden edullinen, koska tuo kuutiosyli tuli maksamaan ainoastaan 30 markkaa, kun tavallisissa oloissa semmoinen työ lasketaan nousevan noin 40 markkaan. Mutta tämä onkin ainoa paikka, josta sanotaan, että työmiesten terveydentila oli hyvä. Muutoin nieli sairashuoneet, joita täytyi laittaa jokaiseen suurempaan työpaikkaan, suhdattomia summia.

Tuota määräystä, että päiväpalkka ei saanut nousta 80 penniä korkeammaksi, ei kaikkialla varsin tarkalleen noudatettu, eikä asianomainen työnjohtaja siitä nuhteita saanut. Niinpä eräässä kanavatyössä johtava insinööri kertoi minulle kohta huomanneensa, että tätä määräystä noudattaessa rahat menisivät kokonaan. Työn todellinen tulos vastasi kohtuullisen urakkahinnan mukaan tuskin 25 penniä, mutta oli maksettava 80 penniltä. Hän siis omin luvin määräsi tinkityötä, ja siitä palkan, jolla huonompikin mies voi ansaita toista markkaa tai puolitoista. Tätä tarjousta ei otettu kuuleviin korviinkaan, ja työntulos antoi entisiä tuloksia, koska muka tiedettiin, että työnjohtajan kuitenkin täytyi maksaa kruunun lupaama palkka.

Hyvin elävästi kuvasi tuo insinööri ensimmäisen tili päivän tämän jälkeen. Pirtissä istui hän ankarana pöydän takana rahalaatikko ja — vankka ruoska pöydällä. Pirtti oli täpötäynnä työmiehiä. "Mikä olisi estänyt tuota nälkäistä laumaa syöksemästä päälleni ja ryöstämästä rahojani", arveli kertoja. Mutta kansamme lainkuuliaisuus piti nytkin paikkansa. Kun ilmoitettiin että se ja se oli ansainnut ainoastaan 25 penniä, syntyi kyllä hirveä melu, mutta taipumattomana istui paikallaan työnjohtaja. "Ota rahasi, tahi mene kohta ulos!" "Tilinteon loputtua lähdin ulos läpi ahdetun väkijoukon. Uhkauksia kyllä kuului, mutta väkivaltaan ei ryhdytty." "Siksi oli kuitenkin koko tapaus sydäntä särkevä, että minä, päästyäni kotia, itkin, — itkin niin että saappaanvarteni likosivat", huudahti kertova insinööri vieläkin kauheain muistojensa vallassa. Jättäkäämme liiallisuudet sikseen, mutta tapaus todistaa sittenkin, etteivät insinöörit olleet niinkään sydämettömiä kuin joksi heitä toisinaan kuvataan. Olkoon se niinikään todistuksena siitä, että kärsimykset ulottuivat pitemmällekin kuin varsinaisten nälkäisten piiriin. Toisessa tilinteossa olivat kaikki tyytyväiset. Huomattiin että täytyi tehdä työtä, mutta myös, että sitä kohtuullisesti korvattiin.

Suomenmaan virallisessa tilastossa VI, väestötilaston 2:sessa vihossa, on seuraava yhteenveto hätäavun määräyksistä 1:stä päivästä Syyskuuta 1867 Maaliskuun loppuun 1868:

Rahaa Wiljaa markkaa tynnyriä