Part 1

NÄLKÄVUODET 1860-LUVULLA

Kirj.

A. Meurman

Helsingissä, Kansanvalistus-seuran kustantama, 1892.

SISÄLLYS:

Alkulause I. Taloudellinen asema ennen vuotta 1867. II. Taloudellinen asema 1867. III. Walmistukset 1867. IV. Kunnalliset aputoimet. V. Yleiset työt. VI. Waltiovarat ja rahanhankkeet. VII. Waltion Wilja- ja siemenkauppa. VIII. Riihimäen—Pietarin rautatie. IX. Yksityisten ponnistukset. X. Kerjäläiset. XI. Kuolevaisuus 1868. XII. Kuinka kansa kesti koettelemuksessa. XIII. 1867 vuoden merkitys. XIV. Jälkimaininkia.

Alkulause.

Mainittaessa vuotta 1867 tuntuu toimi-ijässä silloin olleesta sukupolvesta ikään kuin koskettaisiin vielä kivistävään haavaan; nuoremmissa synnyttää se jonkummoisen hämärän aavistuksen vuodesta, jolloin jäitä kuljettiin Kesäkuussa, "keväästä joka ei koskaan tullut" ja halloista, jotka turmelivat puolikypsyneet viljat Syyskuun alkupuolella. Historiassamme tulee se olemaan lehtenä, joka niin monien muiden synkkien kohtaloidemme kertomusten kanssa, osottaa kuinka Suomen kansa jaksaa kovat kestää, käydä sankaritaistelua oman itsensä pelastamiseksi ja paremman kohtalon valmistamiseksi nouseville sukupolville. Mutta siksi oli tämä taistelu ankara, ettei sen moninaisia opetuksia ja varoituksia saisi jättää unohdukseen. Sen lähimmäiset seuraukset olivatkin sitä laatua, että syystä voidaan sanoa 1867 vuoden kadon muodostaneen tuntuvan käännekohdan taloudellisissa oloissamme. Warmaankin ansaitsee sentähden sen aikuiset olot ja tapaukset tulla muistossa säilytetyiksi, semmenkin koska käsitys niiden oikeasta laadusta näkyy jotensa himmentyneeltä. Seuraaville lehdille antanevat jotakin arvoa ainakin niihin sieltä täältä kootut viralliset tiedonannot, jotka, vaikka eivät olekaan vaikeita joka miehen löytää, kuitenkaan eivät ole yleisesti huomattuja. Niiden kokoonpano ja niistä johdetut johtopäätökset sitä vastaan saattavat kyllä olla vaillinaiset, mutta niiden kirjoittaja voi kuitenkin sanoa: "olinhan siellä minäkin".

Likimpänä aiheena näiden muistelmien kirjoittamiseen on ollut täällä viime syksynä ilmaantunut herra K.A. Tavaststjernan kaunokirjallinen teos "Hårda tider" (Kovia aikoja), joka kokonaan liikkuu mainitun 1867 vuoden vaiheilla, ja johon otsakirjoituskin viittaa. Mitä ansioita tällä teoksella muutoin lieneekin, käsitellään siinä kuitenkin historiallisia tosi-asioita jotensakin pintapuolisesti. Waikka novelli ei suinkaan ole historiaa, niin on taiteilijan oikeudella muodostaa historialliset tapaukset oman mielensä mukaan sittenkin rajansa.

Ettei kirjan tekijä omasta näkemästänsä tunne noita kauheita aikoja, se ei ole hänen syynsä; mutta luullakseni hänen ei olisi pitänyt perustaa koko kumoustansa löyhiin, napiseviin juorupuheisin. Ei olisi ollut kovinkaan vaikeata hankkia luotettavampia tietoja. Novelli lienee tosin kirjoitettu ulkomailla, mutta sillä ei käyne tosiasiain määrittämistä puolustaminen, semminkin koska kertomuksen pääjuoni ei kaipaa noita nälkävuosia takalikkonakaan. Nuo surkeat ajat olisivat kyllä erikseen antaneet arvokasta pohjaa toisenlaatuisille tauluille ja kuvauksille, kuin mitä puheena oleva novelli tarjoo.

Ainakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät, kärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat omia muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden "kovien aikojen" kaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo Suomen kansan sankaritaistelu!

Kenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä kirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei tahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: "talonpoikaisfilosofia", "talonpoikaisvaisto", "talonpoikaishössö", joilla nimillä tekijä, arvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle nöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.

Ikävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi siveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa pohjalaista. Joskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata suomalaisen hyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä vakuutuksia. Elävinä esimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija tuskin voi tulla muuhun käsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat. Saarijärven Paavosta ei näy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo kamalat ajat kuitenkin voineet antaa aihetta suurenmoisiin kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt perehtymään silloisiin oloihin, jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset Toreldit, Blumit ja insinöörit parempia aikoja varten, ja yksinomaan astunut itse kansan elämään, sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin, edustajien keskuuteen.

Ensimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin taiteelliseen luonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat pelkästään vähäpätöisenä sivuseikkana, ainakin siksi kun "aamun kuningatar, aurinko, näki varsin suuren kaupungin Suomenlahden rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine seinineen, joiden sisäpuolella viisaat herrat vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan, varmoina siitä, että he olivat tehneet kaikki, mitä oli mahdollista kansan kohtalon lievittämiseksi, kun olivat käskeneet arkkipiispaa kansan parissa rukoilemaan Jumalalta hyvää vuodentuloa, jonka mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä saakka kun suvi välittömästi seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli aurinko löyhäksensä jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin pyöreillä katukivillä. Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia henkilöitä vuoteiltaan, tietämättä mitään yön tuhotöistä."

Tämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen toimettomuutta ja kansan rukouksia. "Hallitus -- no sillähän oli kielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille monenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon toiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta. Mutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista, ja kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että tuo maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset lähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren ja juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa häntä Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää kääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella, joka oli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella."

Mutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä rankaisee hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen mielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.

Jos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on hra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän ei sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen sydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren tuominnut, eikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että Suomen kansan asioita johtamassa oli niin surkeasti kykenemättömät miehet.

Sama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja asettumaan oikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. "Olihan", sanoo hän, "kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin säädylliseen paikkaan kuollaksensa, vaan jotka jäivät -- sans facon 'Kursailematta', 'pitkittä mutkitta' -- kinoksiin." En luule, että nuo veltot ranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet ranskalaisen kirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea kertomuksia, jotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin, niinkuin omassa kirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia samanlaatuisia kuvauksia, ainakin jollakin lohduttamalla aatteella ylentäneet mieltämme.

Helppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on ammentanut tietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on niitä, jotka Snellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli "kurja puoluemies", joka ajoi yksinomaan "kielipolitikiansa." Tämä katsantotapa pyytää hra T:n novellissa kansalaisoikeutta Suomessa. Minä luulen velvollisuudekseni kieltää sitä siltä historiallisten asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä on neljäsosa vuosisataa tyystin lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset nuoren sukupolven muistosta.

I.

Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.

Tavallisesti mainitaan vuosi 1856 ensimmäisenä siinä pitkässä nälkävuosien sarjassa, joka loppui vasta jälkeen vuoden 1867. Mutta huomattava on, että saamme siirtyä hyvin kauaksi ajassa, ennenkuin löydämme vuosia, jolloin hallitus ei olisi ryhtynyt jonkinmoisiin aputoimiin maamme pohjois-osissa, semminkin Kuopion läänissä. Luonnollista onkin, että se lukuisa irtain väestö, joka ei saa vuosipalvelusta tahi ei rupea siihen, joka ei tunne oman asumuksen tarvetta, tahi ei ole mahdollinen sitä hankkimaan itsellensä, jolla ei ole edes omia vaatteita, vaan joka käyttää työnantajan repaleita, alituisesti elää surkeassa puutteessa, ja joutuu todelliseen hätään, kun vuodentulo, vaikkapa vain paikallisesti, on niukempi. Mitkä syyt vaikuttanevat, että tämmöinen irtain, jopa alaston väestö on olemassa juuri Kuopion läänissä, jossa maata luulisi löytyvän yllin kyllin, sitä ei liene helppo saada selville. Ja onhan ehdotettu ja mietitty jos jotakin keinoa, jolla tämä surkuteltava epäkohta saataisiin korjatuksi. Mutta joko ei ole ryhdytty tarpeeksi ponteviin ja kestäviin toimiin, taikka on mahdottomuuksia kohdannut; pääasia se, etteivät olot ole sanottavasti parantuneet. Ehkä onkin liiallista vaatia näin syvälle vajonneelta väestöltä mitään itsetoimintaa ja tulevaisuuden ajattelemista. Mutta varma on, että kaikki toimet sen auttamiseksi, joka ei yritä auttaa itseänsä, jäävät tehottomiksi, ryhtyköön niihin hallitus tahi yksityiset.

Sikäläiset olot kuvataan tavallisesti näin: Nuorena ja ilman vähinpiäkään varoja rakennetaan avioliittoja. Asumus etsitään talollisten uuninpankolla tahi saunassa. Elatusta ensitarpeeksi saadaan lainaamalla jyviä ensi suvena suoritettavan työn varalta. Tietystikin kuluvat sitten ensi suven työn ansiot velkain maksuihin ja elatukseen, niin että toinen talvi aljetaan yhtä turvattomina, ja kurjuus karttuu mitä lukuisemmaksi lapsilauma, tuomittuna samanlaiseen tulevaisuuteen, kasvaa.

Tämmöisissä oloissa oli puute jokapäiväinen, ja ainoastaan kuvernöörien kertomuksista riippui minkälaiseksi sitä hallitukselle kuvattiin. Ja täytyihän kuvernöörin pitää alustalaisistaan huolta. Seurauksena oli että avuntoimet pohjoisissa lääneissä muuttuivat melkein pysyväiseksi valtiomenoksi. Saatiinkohan niillä 10,000 markan avunteoilla, joita tavallisesti käytettiin, mitään todellista apua puutteenalaisille toimeen, se jääköön sanomatta. Mutta se vaan on varma, että sekä hallitus että väestö tottui pitämään hallituksen velvollisuutena rientää apuun, missä ikinä sitä vain pyydettiin. Semmoisella menetyksellä ei ainakaan amerikalaisia kasvateta. Sääntönä oli niinikään talollistenkin velkaantuminen kruunulle. Jos kruunu joskus tahtoi kiristää omansa takaisin, niin kyllä oli niitä, jotka osasivat todistaa, että ajat olivat siksi vielä liiaksi kovat.

Varsinaisesti aloitti vuosi 1863 todellisten katovuosien sarjan. Yleinen koko maassamme ei ollut tämäkään katovuosi, kovimmasti koski se Pohjanmaata. Ponteviin rahankeräyksiin ryhdyttiin yksityisten kesken ja hallituksen puolelta tarjottiin rahoja, yksistään vuonna 1883 2,130,000 ruplaa, joko korottomasti taikka helpolla korolla niille liikemiehille, jotka tahtoivat tuottaa viljaa kaupaksi. Tätä samaa järjestelmää noudatti hallitus sittemmin seuraavinakin vuosina aina 1867 vuoteen saakka. Niin järkevältä kuin tämä toimi näyttikin, oli silläkin varjopuolensa. Kauppiaat, näet, tuottivat jauhoja enemmän kuin mitä ainakin kovin tarve olisi vaatinut. Ne sentähden tyrkyttivät viljansa lainaksi, kelle vain suinkin rohkenivat uskoa. Se ajattelemattomuus, jolla meikäläiset tekevät velkoja, on kylliksi tunnettu ja osoittautui silloinkin. "Kyllä nyt kelpaa elää", kuultiin joka haaralta, "kun saa jauhomaton 12 kopekalla" (velkakirjan karttamerkin hinnalla). Mutta maksu ei ollut yhtä helppo, ja venyi vuosi vuodelta, kunnes vihdoin 1867 tosi tuli eteen. Silloin saatiin taas kuulla, että tultaisiinhan sitä kutakuinkin toimeen, kunpa vaan olisivat jääneet tekemättä nuo onnettomat velat, joita kauppamiehet nyt, peläten velallisten lopullista maksunkykenemättömyyttä, rupesivat joukottain hakemaan ulos. Nälkävuosi 1867 oli, kuten tiedetään, lääninsihteerien kultavuosi. Hallitus sai puolestansa aika läksytykset ennenaikaisista ja muka turhista avunhankkeistaan.

Mutta ulkopuolella tätäkin lainaliikettä saattoi se, joka oli likemmin tutustunut yhteisen kansan taloudelliseen asemaan, helposti huomata, että pula oli tulossa, sadosta huolimatta. Tosin ei voi sanoa, että meidän kansamme siihen aikaan olisi elänyt kovin äveriäästi. Mutta käsitys siitä, mitä on ylellisyydellä ymmärrettävä, on varsin epämääräinen. Oikeastaan merkitsee kaiketi ylellisyys yli varojen elämistä. Ja sitä vikaa kyllä meikäläisissä huomattiin. Kun eivät varat riittäneet todellisiin tahi luultuihin tarpeisin, mitäs muuta, "pisin sormi suuhun pistetään", ja mentiin lainaamaan. Harvan velkakirjan näin minä siihen aikaan, josta säännöllisesti olisi korko maksettu. Sitä useammin saapui velkoja ja velallinen luokseni kymmenvuotisella velkakirjalla, pyytäen sitä uudistamaan lisäämällä korot pääomaan ja jonkun kymmenkunnan ruplaa lisäksi vastaisia tarpeita varten. Kun ei enää sekään keino auttanut, myytiin talo pojalle tahi jollekin toiselle, jolla ei ollut muuta kuin velkakirja tarjottavana. Myyjä pidätti itselleen tietysti runsaan eläkkeen, ja semmoisia eläkkeen nauttijoita karttui taloon useampia, yhä nuoremmalla ijällä. Itse velallinen useimmiten ei tuntenut velkansa suuruutta.

Yhä huononevat vuodentulot rupesivat vihdoin tekemään aukkoa tähän järjestelmään. Wasta perustetun Hypoteki-yhdistyksen lainat olivat omiansa saattamaan aseman selville. Talollinen päätti muuttaa häälyvät velkansa seisovaksi hypotekilainaksi. Kunpa vaan se myönnetään, luvattiin jokaiselle velkojalle täysi suoritus. Mutta kun laina oli saatu, huomattiin ettei se läheskään riittänyt kaikille velkojille. Osattomiksi jääneet riensivät tietysti kohta hakemaan ulos velkansa. Saatiin päätös, jonka nojalla irtain omaisuus ja kasvava vilja myytiin riistokaupassa, ja puille paljaille jäänyt isäntä muuttui työmieheksi, mutta hypotekiyhdistys sai korjata täydellisesti rappiolle jääneen talon.

Yleisestikin oli maanviljelys mitä surkeimmalla kannalla, eikä se voinutkaan parantua, kun taloudellisessa asemassamme oli alituisesti vuotava haava: kotitarpeen viinanpoltto. Löytyi kuitenkin järkeviäkin ihmisiä, jotka täydellä todella väittivät, että suomalaisen maanviljelyksen kannattavaisuus riippui yksinomaan kotitarpeen viinanpoltosta. Ei siis ihmettäkään, että talonpoikais-sääty 1863 vuoden valtiopäivillä varustautui miehuullisesti puolustamaan tätä ainoata, mutta kallisarvoista etuoikeuttaan.

Puhumattakaan siitä äärettömästä aineen tuhlauksesta ja siitä yleisestä juoppoudesta, joka oli seurauksena kotitarpeen viinanpoltosta, ja jota paraiten käsittää siitä, että isännät juottivat viinaansa puolituopittain palkollisillensa ja alustalaisilleen, ja että piikain palkkaetuihin tavallisesti kuului oikeus polttaa joku määrä viljaa viinaksi, esti sama kotitarpeen poltto muutoinkin maanviljelyksen edistymistä. Kyllähän silloinkin ahkerasti opetettiin, että "niitty on pellon emä", mutta hulluhan todellakin olisi ollut se maanviljelijä, joka olisi pannut maansa heinäkasvulle, joka oli joutuva järjettömien elukkain kitaan, kun kaura sitä vastoin juoksi kultavirtana viinapannusta. Opit ja kehotukset jäivät siis tyhjinä houreina sikseen. Ankarampaa saarnaa täytyi Suomen kansan saada kokea, ennen kuin se taipui. Ne, jotka vielä uskovat, että Jumalan laupias käsi on sitä johtanut, ne kiitollisuudella tunnustavat, että apu nytkin tuli yhdennellätoista tunnilla. 1863 vuoden valtiopäivillä saatiin kotitarpeenpoltto lakkautetuksi ja sillä aukaistuksi mahdollisuus kansamme vastaiselle taloudelliselle vaurastumiselle.

II.

Taloudellinen asema 1867.

Kuten edellisessä kirjoituksessani olen koettanut osoittaa, oli taloudellinen asema maassamme jo pitkiä aikoja ennen varsinaisia katovuosia syvältä järkähytettynä. Miten ja missä määrässä katovuodet vähitellen lisäsivät kurjuutta, käynee parhaiten selville väkiluvun suhteista. Wiisivuosikkona 1860-1865 karttui väkiluku keskimäärin 20,000 hengellä. Sopii siis pitää varmana, ettei katovuosi 1862 vielä murtanut kansan yleistä taloutta. Mainittuna vuonna ilmaantui jo Hämeesenkin yhä karttuvia laumoja kerjäläisiä, paraasta päästä Pohjanmaalta ja myöskin Savosta. Mutta vuodentulo oli kohtulainen keski- ja etelä-Suomessa, kulkevaiset ruokittiin runsaasti, ja niiden luku ei ollut kuitenkaan siksi suuri, ettei niiden hoidosta olisi voitu pitää kutakuinkin huolta.

Wuodesta 1865 alkoi nälkäkuume suuremmassa määrässä vaatimaan uhria. Kuitenkin osoittavat sen vuoden väkiluettelot vielä noin 17,000 syntynyttä enemmän kuin kuolleita. 1866 on ensimmäinen vuosi, jolloin syntyneiden luku on vähempi kuin kuolleiden, tosin ainoastaan 3,000 henkeä. Mutta jos arvelisimmekin säännöllisen väenlisäyksen ainoastaan 17,000:ksi, niin nousee puutteesen ja tauteihin kuolleiden todellinen luku 20,000:teen. Wuosi 1867, jolloin väestön toimeentulo riippui 1866 vuoden sadosta, osoittaa jo kuolleiden voittopuolella 10,000 ihmistä, tahi edellisen laskun mukaan noin 27,000 puutteesen ja tautiin uupunutta.

Tästä näkyy, että väestön kestämisen kyky oli jo ennen 1867 vuoden katoa suuressa määrässä heikontunut. Oli kyllä melkein yhtä mittaa kotimaassa ja ulkomailla koottu varoja hätääntyneiden auttamiseksi, oli hallituskin rahalainoilla kauppiaille edistänyt viljantuontia, suoranaisia lainoja antanut kunnille ja yksityisille, ja tyhjentänyt sekä makasininsa että rahavarastonsa. Mutta ei käy väittäminen, että avut olisivat olleet ylenpalttiset, koska sittenkin kuolon uhrit olivat hirvittävän lukuisat.

Yllämainitut kuolevaisuuden numerot osoittavat, että nälkätyfus jo kahtena edellisenä vuotena ennen 1867 oli yleinen maassamme ja raivosi valtavasti. Ei mikään ihmisvoima saanut sitä uutena ja edellisiä kovempana kato-vuotena hillityksi. Wuosia jatkuneihin avunhuutoihin ja keräyksiin oli jo kyllästytty, eikä maaseuduilla enää ollut mahdollista saadakaan mitään kootuksi, koska varakkaimmillakin oli yllin kyllin hätää torjuttavana lähimmäisessä ympäristössänsä. Suoranaisien lainojen antamista kruunun puolelta oli edellisinä vuosina käytetty, kenties väärinkäytettykin, siihen määrään, ettei tuo "lainan" nimitys kelvannut edes silmänlumoukseksikaan. Snellmanin Finl. All. Tidningissä annetun tiedon mukaan nousivat kruunun kolmeen pohjoiseen lääniimme antamat lainat 170,000 tynnyriin viljaa ja 1 milj. markkaan. Eipä ihmekään siis, jos tuo siihen aikaan kansaamme syvästi juurtunut mielipide: "kyllä keisari ruokkii", oli päässyt ylimmilleen, ja saattanut väestöä leväperäisesti kädet ristissä odottamaan ruokapalansa taivaasta putoavaksi.

Minun kokemukseni olikin semmoinen, että tilaton väestö kyllä olisi ollut valmis syömään puhtaana leipänä joka jyvän jouluun saakka, jättäen huolen vastaisesta ruoasta "keisarille". Niistä vähäisistä varoista, jotka oli pelloista korjattu, täytyi tietysti myydä kapottain "kelkkamiehille" (niille, joilla ei ollut hevosta). Mutta pidin velvollisuutenani huomauttaa jokaiselle ostajalle, että nyt täytyi yhden kapan kestää yhtä kauan kuin yksi tynnyri ennen oli kestänyt. Muistan erään akan, joka hyvin välinpitämättömänä kuunteli puhettani, jonka loputtua hän lausui: "Mutta oletteko kuullut, että A:n talossa (eräs varallinen naapuritalo) sekoitetaan perunanvarsijauhoja viljaan; eikö se ole syntiä?" Kyllä ämmä sai kuulla mikä oli syntiä? Mutta tuo tapaus kuvasi hyvin olot. Varakkaammat toki ymmärsivät, että jos "keisarin" tulisi ruokkia heitäkin, niin kyllä hänenkin varansa ennen aikojaan loppuisivat. Ne siis olivat ensimmäiset, jotka käsittivät, että omillaan täytyi koettaa toimeen tulla. Irtain väestö sitä vastoin eli 1867, kuten ennenkin, huolettomana tulevasta päivästä. Eikä kestänyt kauan ennen kuin sekin sai kokea, ettei hätäleivän ainesten käyttäminen ollut syntiä.

Yhdeksäntenä päivänä Toukokuuta raivosi ainakin minun paikkakunnallani kuusitoista-tuntinen pyry-ilma, joka korotti jo vähän kaskenneet kinokset aitojen ja kattojen tasalle. Kuvatkoon taitelija kansan synkkää mielentilaa, kun kaikkialla oli sylenkorkuisia kinoksia aikana, jolloin kaurasiemen muulloin pyryili pellolla. Ei ainakaan minun mielessäni ole hälventynyt saatikka haihtunut muisto siitä vuorokaudesta ja sitä seuraavista. Warma on, että harva se oli, joka silloin olisi rohjennut pilkata "kääntymistä ainoan Kaikkivaltiaan puoleen", vaikka tosin en tiedä "taipuiko moni kenraalin unihvormu kirkkorukoukseen Korkeimman puoleen niin, että olkanauhat kalisivat ja epoletit peittivät penkinsyrjän". Mutta mahdottomana sitä en pidä. Kyllä aika oli semmoinen, että se pehmitti jäykimmänkin niskan! Me ihastumme lukiessamme, kuinka ukko Lode, vasta rukoiltuansa "Isä meidän", lähti taisteluun, mutta me ivaamme kansan rukoilemista, kun se lähti taisteluun, jossa kymmenkertaisesti piti kaatuman miehiä, naisia ja lapsia.

Niin, semmoinen oli todellakin yleinen mielipide: "nyt on ihmisvoima korren vertainen, yksin Kaikkivaltias voi pelastaa kansan", ja hartaammin kuin ennen nousivat Hänen valta-istuimelleen rukoukset, sekä yksityisesti että kirkoissa. Mutta mitään säädettyä jokasunnuntaista rukousta ei ollut, ei hallituksen eikä arkkipiispan käskemää.

Olkoonpa, hyvät herrat, niin, että uskonto, kuten eräs herra on ollut todeksi näyttävinään, on pelkkää hypnotismia. Entä sitten! Kun teitä vaivaa hammastauti, hermo- tai muu pikkusairaus, olette valmiit rientämään hypnotisörin luokse. Hän sanoo teille ankarasti, ettei teissä ole mitään tautia, te "uskotte", ja palaatte ihan terveinä ja iloisina. Mutta Suomen kansalla oli 1867 enemmän kuin hammas- ja hermotauti, sillä oli nälkä, kuolema ja kaikkinaiset kauheudet odotettavina. Kadehditteko te, että se kääntyi vanhan, tunnetun hypnotisörinsä, oman ja isäin Jumalansa puoleen, josta se, kaikesta ivasta huolimatta, palasi virkistyneillä voimilla?

Kertomukseen tuosta olemattomasta jokasunnuntaisesta kirkkorukouksesta, on antanut aihetta seuraava tosi-asia: Myöhäinen suventulo saattoi jokaiselle selväksi, että oli tulossa kovia aikoja, jommoisia Suomen kansa tuskin vuosisatoihin oli saanut kokea. Luonnollisesti yrittivät kaikki, jotka vain kynään kykenivät, antamaan neuvojansa tahi, missä niitä ei löydetty, ainakin sättimään kansaa ylellisestä elämästä edellisinä aikoina. Wakavampaa laatua oli eräs rovasti Lars Stenbäckin Åbo Underrättelseriin heinäkuussa lähetetty kirjoitus. Siinä huomauttaa hän ihmisvoiman riittämättömyydestä ja vaatii, että yleinen rukouspäivä olisi säädettävä vietettäväksi määräpäivänä. Tätä ehdotusta puolustettiin erittäin prof. Granfeltin ja Råberghin silloin toimittamassa aikakauskirjassa "Kyrkligt Weckoblad", mutta vastustettiin tietysti vapaamielisessä Helsingfors Dagbladissa, kuitenkin ainoastaan siten, ettei hallituksen vaan tuomiokapitulien tulisi antaa siitä käskyä. Silloin yleinen mielipide oli kuitenkin siksi vakaa, että hallitus taipui sen alle ja sääsi tuon yleisen rukouspäivän pidettäväksi 8 p. Joulukuuta, siis ei suinkaan hyvän vuodentulon saamista varten, vaan kansan valmistamiseksi kestämään Kaikkivaltiaan säätämää rangaistusta. Rukouspäivä ei siis ollut hallitusmiesten keksimä, vaan kansan vaatima.

Mitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä rukouspäivää vietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen aineellinen, vaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus. Tulisikohan se ivan esineeksi?

III.

Walmistukset 1867.