Part 5

Suomessa, missä maanviljelys on verrattomasti tärkein ja viimeisiin aikoihin saakka on ollut melkein ainoana elinkeinona, vieläpä niinkin että viljanviljelys on ollut melkein yksinomainen, vaikka se meidän ilman-alassamme ja viljelyksemme alkuperäisellä kannalla ollessa luonnollisesti on ollut suurimmassa määrässä epävarma, vaikuttaa vuositulo luonnollisesti tuntuvammasti kuin missään muualla. Ei olekaan yhtään maata, missä väenlisäys olisi niin epätasainen kuin meillä. Tämän vuosisadan kuluessa on, paitsi vuotta 1808, ollut viisi vuotta, jolloin väkiluku on varsinaisesti vähentynyt. Nämä vuodet ovat 1833, joka vähensi väkiluvun 22,246 hengellä 1832 vuoden kadon tähden, samoin 1836 1,107 hengellä ja vihdoin nuo suruvuodet 1866—1868. Kaikkina muina tämän vuosisadan vuosina on kyllä väestö lisääntynyt, mutta useina vuosina varsin vähän: 1832 1,023 ja 1837 467:llä hengellä. Prosenteissa vaihtelee väkiluvun muutokset -7,90 ja +1,69 välillä (vuonna 1825). Ruotsissa pysyy sama aaltoliike +0,24 (1813) ja + 1,72 (1860) välillä; lisääntyipä väkiluku 1868:kin + 0,65 %. Tämä todistaa selvästi Ruotsin vakavampaa taloudellista asemaa, johon meidän maamme vasta 1868 vuoden jälkeen menestyksellä on pyrkimässä.

Katovuodet eivät vaikuta väkilukuun ainoastaan lisääntyneiden kuoleman-tapausten kautta, vaan myöskin syntyneiden luvun vähentymisellä. 1868 aleni syntyneiden luku 43,757:ään, oltuansa vuosina 1864: 71,307, 1865: 62,780, 1866: 58,853, 1867: 59,170, siis vähimmästäkin luvusta noin viidellätoistatuhannella. Paljoa pikaisemmassa suhteessa kuin syntyneiden luku väheni, kasvoi kuolleiden luku. Se nousi vuonna 1866: 61,894, 1867: 69,774 ja 1868: 137,720.

Näiden vuosien hirveä kuolevaisuus oli kyllä katovuosien seurauksena siten, että sopimattomat ja riittämättömät elatus-aineet tuottivat tavallisen seurauksensa: nälkä-lavantaudin. Mutta tämä tauti, kerran päästyänsä valtaan, ei suinkaan rajoittunut ainoastaan niihin, jotka varsinaisesti olivat puutteenalaisia, vaan raivosi yhtä säälimättömästi niiden seassa, jotka olivat alituisessa yhteydessä nälkäisten ja sairasten kanssa. "Huomattava on", sanoo lääkintöhallituksen ylitirehtori F. von Willebrand kertomuksessaan lääkintölaitoksesta Suomessa vuodelta 1868, "että rutto verrattain harvoin kohtasi kerjääviä, niin kauvan kun viettivät vaeltavaa elämäänsä, jota vastoin ne henkilöt, jotka joutuivat heidän kanssansa yhteyteen, ensikädessä ja melkein auttamattomasti saivat taudin, mutta kulkevaiset vasta sitten kun rupesivat pysyväiseen olopaikkaan, joko työlaitoksiin taikka talollisten palvelijoiksi. Yksityisissä kodeissa kohtasi tauti erittäinkin kyökkipalvelijoita tahi niitä henkilöitä, jotka kyökeissä jakelivat ruoka-annoksia; niinikään pappeja, lääkäreitä, sairastenhoitajia ja yleensä niitä, jotka virkavelvollisuudesta tahi armeliaisuuden toimissa joutuivat välittömään yhteyteen kerjäävien kanssa. Moni jalo maamme kansalainen, joka alttiudella toimi väliaikaisten sairashuoneiden järjestämisessä tahi muissa armeliaisuuden laitoksissa, vaipui kuolemaan tuossa suuressa taistelussa maan yleistä hätää torjuessansa."

Kun viralliset tiedon-annot ilmoittavat, että nälkään ja nälkäripuliin kuoli yhteensä 2,349 (joista yksi kaupungissa!), niin nämä numerot tosin eivät voi merkitä paljon, muun muassa senkin tähden että kansa hyvin vastenmielisesti ilmoitti tätä kuoleman syytä eikä sitä edes käsittänyt, mutta yleensä vahvistavat ne herra v. Willebrandin lausuntoa. Lavantaudin uhrit ilmoitetaan 57,363:ksi, mutta monet muutkin taudit olivat epäilemättä suoranaisessa yhteydessä nälänhädän kanssa, niinkuin esimerkiksi punatauti, joka kaatoi 7,666 henkeä, ja hinkuyskä, jonka uhrit nousivat 3,382:teen.

Ylipäänsä kestivät naiset tuntuvasti paremmin kuin miehet. Miespuolisten kuolleiden luku oli 72,214 ja naispuolisten 65,506. Kaikissa ikäluokissa on miespuolisten kuolleiden luku suurempi, mutta erittäinkin tuntuva on tämä erotus ikäluokissa 25-50, jossa kuolleiden miesten luku nousee 16,179, jota vastaa 13,386 naista. Helposti huomasikin jokainen siihen aikaan maaseudulla eläjä, että mitä tukevampi mies, sitä helpommin sairastui hän ja sitä varmemmin seurasi tautia kuolema. Wielä merkillisempi on suhde kuolleiden aviomiesten ja aviovaimojen välillä. Miehen kuoleman kautta, näet, tuli puretuksi 24,267 ja vaimon kuoleman kautta 15,717 avioliittoa. Kuinka luokkia järjestetäänkin, niin ei ole missään erotus yhtä silmiinpistävä. Osaksi saattaa erotus olla luonnollinen, koska mies avioliitossa on vanhempi, mutta tämä ei likimainkaan riitä yksinomaiseksi syyksi.

Walaisevan kuvan tuonen tuhotöistä saamme niinikään tarkastamalla kuolemantapausten lukua vuoden eri kuukansina. Koko vuonna 1867 oli kuolleiden luku jo suurempi kuin minäkään edellisenä vuotena, mutta ei noussut varsin kammoksuttavaan määrään kohta leikkuunkaan jälkeen, jolloin vielä oli jonkinmoisia viljavarojakin hätäleivän ainesten sekaan pantavaksi. Joulukuussa kasvaa kuolleiden luku jo verraten hyviin vuosiin melkein kahdenkertaiseksi, ollen se 6,603, kun se samassa kuussa 1859 nousi ainoastaan 3,216. Mutta uuden vuoden alusta kiihtyi niittomiehen työ yhä raivokkaammaksi. Tammikuussa kuoli 7,959, Helmikuussa 9,367, Maaliskuussa 14,529, Huhtikuussa 20,626, Toukokuussa 25,248. Kesäkuussa alenee kuolleiden luku 17,668:saan ja Heinäkuussa 12,866:teen. Silloin ei ollut vielä mitään uutta viljaa leikattu, ja kuolevaisuuden väheneminen on siis suorana seurauksena lämpöisestä ilmasta, mutta varmaankin myös mielten virkistymisestä, kun taas nähtiin kedot viheriöitsevinä, tähät pelloissa, ja kiitollinen huokaus pääsi jokaisesta sydämestä: "Herra koettelee, vain eipä hylkää." Wuoden loppukuukausina ja uuden leikkuun jälkeen vähenivät kuolemantapaukset vähenemistään, niin että niiden luku Joulukuussa ei ollut varsin tuntuvasti keskimäärää suurempi.

Jos jätämme lukuun ottamatta isonvihan aikakautta, jolloin miekka ja vaino vuosikymmeniä tekivät kauhean tehtävänsä, ei ole surma tehnyt maassamme semmoista hävitystyötä sitten kun nälkävuosina 1696—98. Keskimäärin koko maan väestöstä kuoli 7,90 %, kaupungin-asukkaista 5,21 % ja maaseudulla 8,10 %. Odottamattomasti kyllä osoittaa Hämeen lääni suurimman kuolevaisuuden 10,65 ja sen jälkeen Kuopion lääni 10,35 %. Oulun läänissä ei ollut kuolevaisuus niinkään suuri (7,20 %) kuin Uudenmaan läänissä (7,55 %). Wiipurin ja Mikkelin lääneissä, joissa 1867 vuoden sato oli verrattain parempi, teki kuolleiden luku 5,28 % ja 6,33 %.

Mutta tarkastaessamme kuolevaisuuden suhteita eri paikkakunnissa, ilmaantuu vielä kauheampia tosi-asioita. Korkeimmalla kuolevaisuuden prosentilla esiintyy Parkanon pitäjä Turun lääniä, jossa se nousi 23,18, s.o. likimain joka neljäs henkilö seurakunnassa laskettiin maan poveen. Kaikkiaan kuoli seurakunnassa 765 henkilöä ja syntyi 31. Tämän jälkeen korkeimman prosentin tapaamme Oulun läänissä Reisjärvellä, 21,92. Turun läänin pitäjistä osoittaa Ruoveden pitäjä (18,64 %) ja Hämeen läänissä Orihveden pitäjä (16,93 %) korkeimmat prosentit.

Tähän otetut numerot olen saanut tilastollisen viraston erittäin valaisevasta ja laveasta kertomuksesta väkiluvun suhteista Suomessa, sen II:sta vihosta.

Ylen surkeata on, että ne suurenmoiset ja kiitettävät ponnistukset, joihin ryhdyttiin hallituksen ja yksityisten puolelta, eivät voineet paremmin häätää yleisen kadon seurauksia. Tietystikään tämä ei alenna niiden arvoa. Ne pelastivat varmaankin satojatuhansia, mutta se ei ole riittävänä lohdutuksena kun kuitenkin niin lukuisten kansalaisten täytyi nääntyä yleiseen kurjuuteen. Mitä erittäin terveydenhoitoon tulee, lausuu siitä päätirehtori v. Willebrand jo ennen mainitussa kertomuksessaan: "Täytyy tunnustaa yleiseksi totuudeksi, että äsken loppunut koettelemuksen aika, ennen kuulemattomine kärsimyksineen sittenkin on jättänyt ratkaisematta kysymyksen, mitenkä oikeastaan ovat autettavat kerjäläiset ja hädänalaiset tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Tähän päätökseen tulee siitä, että useimmat yritykset, sekä yleiset että yksityiset, jotka tarkoittivat joko suoranaista apua taikka työnansion hankkimista, sekä vihdoin kaikki, mitä saatiin toimeen tuon suuren sairasjoukon hoitamisessa, ovat jättäneet sen muiston, että ne, vaikka lähtivätkin jaloimmasta myötätuntoisuudesta kärsiviä lähimmäisiä kohtaan, usein tuottivat niukkoja hedelmiä, jopa onnettomuutta siunauksen verosta."

Nämä lohduttomat sanat, josko liioiteltujakin, valitettavasti pitävät pääasiassa yleensä paikkansa.

XII.

Kuinka kansa kesti koetelmuksessa.

"Tätä nykyä ovat pistoolit sujuvammasti täällä kaupaksi käypää tavaraa", kirjoitti syksyllä 1867 Helsingfors Dagbladin jonkinmoinen kroniköri, sillä verrattoman kevytmielisellä hävyttömyydellä, joka on moisille herroille omituinen. Ei tarvinne sanoa miltä tuo suora viittaus, ellei juuri kehotuskaan, vastaisiin väkivaltaisuuksiin tuntui maaseutulaisille, joilla ei ole onni saada huutaa poliisia joka kadunkulmassa, ei edes nyt, kun niistä on pidetty isällistä huolta poliisivoiman lisäämisellä. Mutta paheksumista ja vastalauseen nosti tämä törkeys jossakin pääkaupunginkin lehdessä. "Tuosta pilasta", joksi sitä sitten H.D. sanoi, kävi kuitenkin selville mitä pääkaupungissa ajateltiin kansasta ja lähimmästä tulevaisuudesta.

Entä maaseuduilla? Siellä tosin ensikädessä ei ajateltu ryöstöä ja pistooleja, mutta totta on, että mielet olivat syys-yötä synkemmät. Joka miehen laskut osoittivat, että jos viljavarat pannaankin tasan, niin kuolee hiirikin jyväaitoissa nälkään uuden vuoden aikaan. Mitä kauhua silloin tulee eteen, kun täytyy sulkea porttinsa ja ovensa nälkäisiltä laumoilta, jotka kuoleman tuskissa kamppailevat niiden edustalla? Niin kysyttiin, ja jos vastaus saatiin, niin kuului se: ei sitä voi kestää. "Rukoilkaat ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella."

Olisihan todellakin sopinut luonnolliseksi otaksua, että kaikki yhteiskunnalliset siteet raukeisivat odotettavassa suuressa hävityksessä. Onhan monessa maassa nähty, että suurina ruttovuosina vimmastunut kansa syyttää lääkäreitä ja ylhäisiä kaivojen myrkyttämisestä ja muista ilkitöistä kansan surmaamiseksi. Mutta Suomen kansa yksinkertaisella talonpoikais-filosofiallansa käsitti täydellä todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi. Tuota "ennakkoluuloa" olivat siihen siis menestyksellä tyrkyttäneet sen papit. Ja moni näistä papeista näkikin nälkää kilvan seurakuntalaistensa kanssa, paahtoi tuokkosissa leivänmukaisensa, kun pitäjän hallan-panemista viljoista ei saatu leiviksi leivottavaa taikinaa, lähti ruttoisiin mökkeihin lohdutusta kuoleville antamaan ja vaipui samaan yhteiseen hautaan niiden kanssa.

Tuo matala "talonpoikais-filosofia" ei jaksanut kohota "herrasfilosofian" tasalle. Se ei tullut ajatelleeksi "että varmaankaan eivät herrat ja rikkaat ole käytöksellään loukanneet Jumalata ja sentähden pääsivät he kai siitä rangaistuksesta, joka kohtasi kaikkia köyhiä." Tämä filosofia ei tartu meidän kansaamme, sentähden, että se on hienoissa hotelleissa maailman-viisauttansa oppineiden luoma. Niihin tosin ei ulotu Jumalan rankaiseva käsi, vaikka kuinka koettaneekin. Mutta jokainen, joka tietää ihmisessä olevan muuta kuin vatsaa, jokainen, joka tuntee itseänsä solidariseksi kansansa kanssa, sai kyllä siksi osansa yleisestä onnettomuudesta, että hänen täytyi, mikä hänen asemansa muutoin olikaan, nöyrtyä Jumalan käden alle. Kun tuhansia kaatui oikealla ja tuhansia vasemmalla, kun tässä epätoivoisessa taistelussa nälkää ja kuolemata vastaan yleinen suru välittömästi tahi välillisesti tunki jokaiseen yksityiseen kotiin, missä olisi silloin löytynyt niin paatunut, että hän olisi tullut ajatelleeksi "köyhien" yksinomaista syntisyyttä ja omaa moitteetonta esiintymistä Herran Jumalan edessä.

Eikä tuo nälkäinen kansa itsekään tullut semmoiseen ajatukseen; se kyllä omin silmin näki, mitä eivät nähneet nuo veltostuneet sydämet ja tyhjät aivot, että rangaistus oli sekä yhteinen että yleinen. Mikäpä muutoin olisikaan estänyt noita nälkäisiä joukkoja liittäytymästä väkivaltaisia töitä harjoittamaan? Ei ainakaan poliisivoima maaseuduilla. Mutta varma on, ettei yhtäkään lukkoa tarvinnut lujittaa, ei yhtäkään ovea tahi akkunaa tarvinnut teljetä, eikä yhtäkään pistoolia ladata. Isäntäväki nukkui levollisesti huoneessaan vieraiden, kaikilta maakunnilta kokoontuneiden joukkojen ympäröimänä. Eivät osoita meidän rikosluettelomme mitään tavallisista oloista poikkeavaa. Kuolla osasi Suomen kansa, vaan etsiä pelastustansa rikoksilla sitä se ei osannut.

Semmoiseksi näyttäytyi kansamme tässä taistelussaan.

Ja mistä tämä voima? Siitä tosin "vanhasta aatteesta", että Jumala katsoo terveelliseksi joskus muistuttaa ihmisiä, että rakentaja turhaan rakentaa, kylväjä turhaan kylvää, ellei Herra anna siunaustansa, mutta että tämä sama Herra on laupias ja antaa myöskin lievitystä tuskissa. Olin usein tilaisuudessa keskustelemaan näistä asioista kansanmiesten ja -naisten kanssa, mutta kumminkin on mieleeni painunut pari kohtausta, joissa kansan käsitys käy erittäin selville.

"Kyllä väittää meidän viisaat, ettei tähän maailman aikaan ihmeitä tapahdu", sanoi eräs ukko minulle. "Mutta kyllä ainakin nyt näemme silmiemme edessä ja laveassa määrässä päivä päivältä uudistuvan tuon ihmetyön, että Kristus ruokkii 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Ei suinkaan väki tähän aikaan pysyisi hengissä vuosisadollaan, hätäleivän aineksilla eikä keräyksillä, ellei Jumala antaisi näille vähille varoille erinomaista siunaustansa" (Wertaa herra Tavaststjernan sanoihin: "Ei heidän luoksensa tullut mikään ihana vapahtaja, joka kolmella leivällä ja viidellä kalalla ravitsi tuhansia.").

Eräänä päivänä olin pyydetty kalunkirjoitusta pitämään varalliseen naapuritaloon, jossa nuorenläntä isäntä oli kuollut lavantautiin. Toimitusmiehet tietysti saivat runsaan ravintonsa, ja höystivät, kuten ainakin, ruokahaluansa puhumalla nälästä. Eräs heistä sanoi: "Kuinka rikkaaksi tulleekaan Suomen kansa, jos Jumala vielä antaa tavallisiakin vuosia, kun nyt on opittu näin vähillä toimeentulemaan, ja viljat vastedes saadaan myydä ulkomaille!" Emäntä joka tunnetun tavan mukaan passasi pöydässä, vastasi siihen: "Älkää sitä uskoko, että kansa silloin voi elää niin vähällä kuin nyt. Kun viljaa saadaan tavallisesti, niin kyllä ihminen tarvitsee tavallisen ravintonsa. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa voimiakin kestämään sillä, mitä hän antaa. Ei ihminen elä ainoasti leivästä."

Semmoinen on kansan katsantotapa.

Sittemmin olen saanut asiasta paremman selon. Innostuneena kerroin näitä keskusteluita eräälle ajattelevalle herrasmiehelle. Hän sanoi: "Kyllähän tuo on varsin kaunis metafori. Mutta itse asiassa se ei ole muuta kuin mitä Darwin sanoo ihmisen adaptioni-kyvyksi" (Ihmisen kyky mukaantua oleviin oloihin). Olihan tuo ämpärillinen kylmää vettä hehkuvan sydämeni kiukaalle. Mutta kyllä lähtikin siitä tulikuumaa löylyä.

Nämä onnettomat! Dogmi-uskoa ne sättivät, mutta kaikella heidän ajatusvoimallaan eivät jaksa huomata, kuinka ovat suin silmin jokaisen muka tieteellisen päiväkautisen dogmin orjina. Eläkööt mitenkä jaksavat. Mutta Suomen kansa kestää taisteluissaan niin kauan kun se pysyy vanhoissa "ennakkoluuloissaan." Riistäkää ne siltä, ja se tulee myrskyjen ajeltavaksi lastuksi, ilman rauhaa, ilman satamaa.

Pyydän tässäkin turvautua "virallisiin todistuskappaleisin." Kuolevaisuussuhteita tutkiessani tapasin Lääkäriseuran Toimituksissa myöskin kertomuksen Kangasalan lääkäripiirin tilasta vuonna 1868, jonka on antanut silloin siellä asuva piirilääkäri E. von Bonsdorff. Hänen todistustansa käytän sitä kernaammin, koska omin silmin näin mitä hän kertoo, ja koska opin hänessä tuntemaan miestä, joka säälimättä pani voimansa ja terveytensä alttiiksi yhteisessä taistelussa ja myöskin osasi asettua kansan käsityskannalle. Hän sanoo: "Ei sovi kieltää, että useilta puuttui se vähinkin määrä, mikä ihmisen hengissä pysymiselle, vaikka sitä kuinkakin supistettaisiin, on välttämätön. Mutta siinäpä, ja siinä kenties enimmin, kävi ilmi kansan suuremmoinen altistus, kun ei vaikeimmissakaan oloissa kuultu väestön ilmoittavan nälästä tapahtuneita kuolemankohtauksia. Useimmiten sattui lavantauti tekemään lopun, tuottaen sen lohdutuksen, että kuolema oli tullut vähemmän hirvittävästä syystä. Mutta silloinkin kun ei lavantauti kohdannut, vaan kuoleman syynä oli yleinen nääntyminen, sanottiin tätäkin taudiksi, tavallisesti 'jalanpäälliseksi taudiksi', se on semmoiseksi taudiksi, jossa sairas oli jalkeilla, kunnes kuolema tuli. Tämä harso peite hädän kauhujen yli oli kuitenkin sekä hätääntyneille että näkijöille tarpeellinen lievitys aseman vaikeuksien kestämiseksi." Toisessa paikassa sanoo hän: "Koko tätä surkeutta jaksoi kestää ainoastaan sen tähden, että kärsimyksen ylenmääräisyys tylsistytti ja paadutti näkijää, kun ei ollut ihmisvoimassa mitään tehokasta apua sitä vastaan. Mitä silloin kärsittiin, sitä ei tule mikään kynä kuvaamaan, koska kansa ei tahtonut tuoda tuskiansa päivän valoon. Se kärsi täydellisesti vaijeten."

Arvokkaammilla sanoilla ja jalommalla päästökirjalla Suomen kansalle en voi lopettaa tätä lukua, kuin seuraavalla otteella Oulun läänin kuvernöörin, nykyisen senaattorin, parooni G. von Alfthanin virallisesta kertomuksesta läänin tilasta 1865—70: "Liikuttavalla alttiudella kärsi ja menehtyi satoja ja tuhansia, ilman että niiden mieleenkään joutui käydä käsiksi paremmassa tilassa elävien naapuriensa omaisuuteen, ja ihmeteltävällä pontevuudella ja itsensä kieltämyksellä kynti väestö uudestaan peltonsa, ja kylvi siihen sen siemenen, jolla kalvava nälkä olisi voitu hetkeksi sammuttaa."

Niin kesti Suomen kansa koetelmuksensa.

XIII.

1867 vuoden merkitys.

Taistelukentällä oli surman pitkä päivätyö vihdoinkin loppunut. Kuten ainakin miesten tappotantereella, nousi kysymys minkä voiton kansan uhraukset olivat tuottaneet, mikä merkitys äsken päättyneelle hirmu-aikakaudelle oli kansan historiassa annettava. Lohdutonta olisi niiden, jotka tahtovat kansojen kohtalojen johdossa nähdä kaikkiviisaan sormen, eikä ainoastaan ylivoimaisten luonnonlakien hillitsemätöntä leikkiä, ajatella että kaikki kärsimykset, kaikki alttius, kaikki jalo kestävyys ja pontevuus olivat olleet pelkästään hetken itsensäpelastus-vaistoa, ilman mitään vaikutusta omaan aikakauteen ja nouseviin sukupolviin. Oliko Suomen kansa todellakin kärsinyt ja haudannut toistasataatuhatta lastansa kaiketta pysyväisettä tuloksetta?

Osoittaahan historiamme useita ajan kohtia, jolloin kansamme on nääntymiseen saakka ponnistanut voimiansa ilman näkyvää toivoa. Me, jotka voimme laveammalta silmäillä tapauksia ja niiden seurauksia, käsitämme helposti, mitä hedelmiä olemme korjanneet kansamme kestävyydestä ison vihan hävityksissä, sen uskollisuudesta ja horjumattomuudesta "Suomen viimeisessä taistelussa."

Älkäämme yrittäkökään vertaamaan puheena olevia vuosia näihin äsken mainittuihin aikakausiin. Mutta yhtä hyvin pysyy vankkana ja lohduttavana totena, että se voitto, jonka kansamme tälläkin kertaa suunnattomilla uhrauksillansa saavutti, ei ole jäänyt tuottamatta pysyväistä tulosta. Näyttää välttämättömältä edistymiselle, että kansoja tuon tuossakin järkähytetään juuria myöten, jotta heräjävät tavallisten päivien unettavasta yksitoikkoisuudesta virkeämpään toimeen. Myrskyt henkisessä maailmassa ovat yhtä tarpeelliset kuin aineellisessakin.

Pahin haava suomalaisessa maataloudessa, kotitarpeen viinanpoltto, oli kyllä säätyjen päätöksen kautta 1863-64 vuosien valtiopäivillä saatu poistetuksi, mutta surullisena seisoi maanviljelijä aution "pränninsä" ovella eikä ymmärtänyt miten olla, kuinka elää. Wähimmin kääntyi hänen ajatuksensa karjaan, tuohon "välttämättömään pahaan", eikä enää ollutkaan "rankkia" saatavissa, joka oli ollut ainoana sen hengissä pysymisen ehtona. 1867 vuoden kato oli vihdoin vaikuttavana saarnana. Oli nähty mitä mökkiläisämmä oli lehmästänsä myynyt, ja rehukasvien viljelys sekä paremmat navettarakennukset rupesivat, kuten ihmeen kautta, näkymään kaikkialla.

Ojitetuilla pelloilla oli huomattu verraten parempi kasvu, koska niitä kutakuinkin oli voitu 1867 ja 1868 vuoden sateisina syksyinä aikanaan kylvää, ja lapiomiehet saivat ankaraa kiirutta. Kyllähän ojien tarpeellisuutta ennenkin tiedettiin, mutta "hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä", ja "väittihän isäni, ettei hän ikinä mitään ole ojasta leikannut." Mutta nyt oli saatu kokea, mihin "viisaan" elämän-ohjeella ja "isän" neuvolla oli jouduttu, eikä tosiaan kukaan pyytänyt saada tätä uudestaan oppia. Wakaantunut maan-omistusoikeus turvasi jokaiselle hänen työnsä hedelmät. Ei mikään "Paavo" olisi ryhtynyt ojan syventämiseen, jos hänen työnsä ja hikensä ensi "revisionissa" olisi joutunut naapurin omaksi. Wähentyneet työvoimat, joista sitä paitsi rupesi tuntuvassa määrässä kilpailemaan kasvava kotimainen teollisuus, pakotti rupeamaan koneiden käyttämiseen. Nämä puolestansa tekivät viljellyn maa-alan laventamista mahdolliseksi, pelastaen työväen yksitoikkoisimmista ja raskaimmista töistä.

Mutta pää-asiana oli sittenkin yleensä virkistynyt henki. Edistyminen kaikilla aloilla on välttämätön jos tahdomme elää, se käsitys tuli yleiseksi. Tuntuvasti, ja oikein tuntuvasti, oli tultu huomaamaan, ettei "isiltä peritty tapa" sittenkään ollut mahdollisimmasti paras, ja ettei kaikki, mitä kirjoissa luettiin, ollut pelkkää herrojen hulluutta. On usein ihmetelty, että kansakoululaitoksemme kohta nälkävuosien jälkeen pääsi niin huomattavaan vauhtiin. Epäilemättä oli tämä luonnollisena ja välittömänä seurauksena siitä opista parempien tietojenkin tarpeellisuudesta, jota nälkävuodet säälimättömällä ankaruudella olivat tyrkyttäneet. Kirjallisuuden käyttäminen virkistyi luonnollisesti virkistyneen tiedonhalun yhteydessä.

Selvä on, ettei nälkävuosi semmoisenaan ja yksistään vaikuttanut sitä vireämpää toimeliaisuutta, jota sen jälkeen tapaamme kaikilla aloilla. Olihan muita ja mahtavia voimia päästetty liikkeelle. Edistymisen ehtona on yleisesti myötäiset olot, mutta nämät yksistään eivät voi tuottaa täydellistä menestystä, ellei kansa ymmärrä niitä eduksensa käyttää. Keisari Aleksanteri II oli meillä, kuten kaikkialla, murtanut henkisten voimien kahleet. Säätyjen kokoonkutsumisella ja avaamalla tien kansan enemmistölle valistukseen ja sen kautta osallisuuteen kansalliseen työhön, oli hän arvaamattomassa määrässä herättänyt mielet, virittänyt luottamuksen tulevaisuuteen ja kartuttanut sen luomiseen tarvittavat voimat. Ainoastaan siten voimme selittää sen rohkeuden, jolla kansan edustajat ryhtyivät taloudellisesti ahdingon-alaisena aikana Pietarin rautatienrakennuksen suureen, mutta monen mielestä arveluttavaan kansallisyritykseen. Sen menestyminen on sittemmin tehnyt mahdolliseksi rautatien jatkamista läpi erämaidemme, ja maamme saattamista jotensakin katkeamattomaan yhteyteen maailman kauppamarkkinain kanssa Hangon rautatien kautta ja jäänmurtajamme avulla. 1867 nälkävuoden merkitys semmoisenaan on siinä, että se syvästi järkähytti entiset tuotantotavat, että se kovalla iskulla herätti huomaamaan välttämättömyyttä täydellä todella ruveta käyttämään niitä edistyksen valtateitä, joita muut suotuisat olot kansalle olivat avanneet.