Part 9

Pojat ihmettelivät ja mainoivat.

Siitä pitäen kävivät pojat joka päivä Kumpulassa katsomassa, kun Juho pyyti punatulkkuja ja yhä nikkaroi lintuhäkkejä. Siellä oli niin hauskaa ja mukavaa, sillä Juho osasi tuumailla niin lapsellisesti ja leikillisesti, että poikia huvitti. Tuli poikasia toisista kylistäkin, ostivat Juholta punatulkkuja ja häkinkin. Monen teki mieli sitä kirkkohäkkiä, mutta ei ollut niin paljoa rahaa, että olisi irti saanut.

Siten piti Juhokin pientä ansiota.

Koko hangen ajan hän pyyteli lintuja. Nousi varhain aamusilla ja meni pitkät matkat metsään pyytämään. Hän oli niin innostunut toimeensa, ettei hän muistanut nälkäänsäkään. Päiväkaudet eli hän, ettei muuta vaatinut kuin tupakkaa, jota hän puri ja poltti. Vaikka ei olisi ollut syömistäkään, jos olisi tahtonutkin. Hädin tuskin sai Henti lapsille leipää ja itselleen vähä. Juho ei saanut kuin silloin tällöin. Miten lie hänessä henkikään pysynyt.

Lopulta karttui hänelle kirkkohäkki puolilleen punatulkkuja ja niitä hän ruokki ja vaali päiväkaudet. Niille hän hymyili ja puheli kuin parhaille ystävilleen. Hän keräsi niille sokerimuruja ja vehnäspalasia ja muita herkkuja mitä sai. Ne kesyyntyivätkin niin pian, ettei olisi uskonut, ottivat hänen sormiensa välistä sokerimuruja ja pihlajamarjoja. Muuan punatulkku, joka oli muita isompi ja punasempi, oli olevinaan rovasti kirkossa. Sillä olikin paksuin nokka ja se enimmäkseen oleskelikin saarnatuolissa, joskus kävi sakaristossakin. Muuan taas, joka oli paras laulamaan, oli olevinaan lukkari. Se oli paljoa hoikempi kuin rovasti, sillä oli nopeat liikkeet ja se lauloi niin kauniisti, vihelteli ja rallitti, että mielellään kuunteli. Muutamalta punatulkulta olivat toiset tappelussa kynsineet höyhenet päälaelta melkein paljaaksi, se oli olevinaan suntio ja se torkkuikin melkein aina oviloukossa, eikä näyttänyt välittävän mistään.

Muut olivat sitten olevinaan seurakuntaa. Sunnuntaisin pitivät ne täydelliset kirkonmenot, Juhon mielestä.

Sillä rovasti oleskeli enimmäkseen saarnatuolissa ja päästeli äreitä ääniä, istui paksun näköisenä, pää melkein höyhenien sisässä. Mutta lukkari liehui paikasta toiseen, hyppeli ja lauloi ja vihelti. Suntio useinkin istui jossakin häkin loukossa, silmät puoliummessa ja päälaki paljaana.

Seurakunta silloin tavallisesti hyräili orsilla ja harva häiritsi kirkonmenoja.

Juho katseli niitä ja tuumaili, että mitä ne kulloinkin tekivät, kun liikahtivat tai lauloivat. Tunnittain istui hän häkin vieressä ja naureskeli, ihmetteli ja oli hyvillään.

Eräänä päivänä tuli Pilkkatien Mikko Kumpulaan, muassaan Juhon uudet tukinuitto-kengät.

— Onpa sinulla täällä lintuja... voi viisikymmentä, kun on häkki täynnä, ihmetteli Mikko ja meni oikein lähelle ihmettelemään ja tarkastelemaan.

— Paljon enempi niitä olisi, vaan kylän poikasille olen myynyt monta kymmentä, ilmoitti Juho tyytyväisenä.

— Ja niin koreita kaikki. Minkä sinä nyt niistä minulle annat... anna sinä semmoinen, joka on hyvä laulamaan... Tuossapa on yksi, jolla ei ole höyheniä päälaella ollenkaan.

— Se on suntio.

Ja Juho selitti Mikolle koko jutun ja sen kuinka ne sunnuntaisin pitävät kirkonmenoja.

Mikko kuunteli suu tyytyväisessä hymyssä ja virkkoi sitten:

— Tuon lukkarisi sinä sitten annatkin minulle.

— En minä lukkaria anna, vaan tuon, joka tuossa juuri meni juomaan, sen saat. Sillä on yhtä hyvä ääni kuin lukkarillakin ja lukkarin apulaiseksi minä sitä olen kutsunutkin.

— No saman tuo sitten tekee. On sinulla tässä vaan eläviä, ihmetteli Mikko vieläkin.

Mutta Juho otti taitavasti lukkarin apulaisen kirkkohäkistä ja pani sen Mikkoa varten tehtyyn puuhäkkiin.

— Kas nyt... nyt olet siellä yksinäsi ja laula sinä nyt, että Mikolta korvat särkyvät, laula niinkuin olet kirkossakin veisannut, toivotti Juho.

Sai siis Mikko kengänteko-palkastaan häkin ja linnun.

— Ja muista sinä joka aamu päästää se pesemään pöydälle... siitä se pitää, neuvoi Juho.

— Sinä höpiset niin paljon, että tekisi mieli luulla, ettet ole enään täydellä päällä... Ei se muina keväiminä noin paljoa ole höpissyt kuin nyt, puhkesi Henti sanomaan, sillä häntä hävetti Juho, Mikon vuoksi.

— Ole sinä vaiti ja veisaa, sanoi Juho.

Mutta Mikko läksi tyytyväisenä saaliineen kotiaan, varovasti häkkiä kantaen.

Juho alkoi tarkastamaan uusia kenkiään. Koetteli jalkaansa ja veti varret suoriksi.

— Mistä saat voidetta noihin kenkiisi? kysyi Henti.

— Onhan minulla vielä hevosen rasvaa paljon, sanoi Juho ja alkoi hommata kenkäin voitelemista.

12.

Hangen aika oli loppunut ja punatulkun ja varpusten pyyntö samoin. Sillä maan paljastuessa loittonivat varpuset ja punatulkut, ettei kuulunut lauluakaan kun silloin tällöin, sivulentäessään laulelivat.

Alkoi tekemään kesää.

Päivät muuttuivat sumuisiksi ja eteläinen tuuli puhalteli valtavasti. Väliin satoi vettä, väliin lumiräntää. Paksut kinokset alkoivat kulua, hupenivat hupenemistaan ja katosivat vainioilta kaikki tyyni. Purot alkoivat juosta ja maantie kävi paljaaksi. Metsissä vielä oli vähän kinoksia, mutta sulamisen alussa nekin ja kaikki ojat tahi sivut toivat vettä alas rinteiltä ja harjanteilta jokilaaksoon ja kuljettivat ojia myöten valtavaan jokeen.

Mutta joen pinta oli vielä liikkumaton ja valkoinen, kuin talvellakin, sitä katti vielä kyynäriä paksu jää, joka näytti itsepäisesti pysyvän viimeiseen asti ankaran talven muistona.

Metsä, joet ja purot alkoivat olla tulvillaan, tukin-uiton aika alkoi olla käsissä.

Kaikissa tukkimiehissä heräsi entinen halu päästä tukinuittoon ansaitsemaan. Oli kuin olisivat olleet uusia ihmisiä kaikki jätkät. Kun vettä satoi ja ojat juoksivat, heräsi tienestin halu ja kaikki muu unohtui. Sinne piti päästä puulaakin hommiin isoja palkkoja saamaan.

Takakadultakin aikoivat kaikki muut tukinuittoon paitsi Toikan Iisakki, joka ei ennenkään koskaan ollut siellä käynyt. Tuli siis kiirettä ja hommaa, sillä paljon tiedettiin olevan tukinuittoa. Kenkiä ja vaatteita varustettiin matkaa varten ja se, jolla laukku oli, se sitä voiteli ja paikkaili ja oli hommassa.

Kumpulan Juhokin oli muuttunut kuin eri mieheksi taas. Hän oli myynyt kirkkohäkkinsä ja muut linnut paitse lukkaria, joka lakkaamatta rallatti ja vihelti. Hän oli saanut uudet housut ja paremman liivin häkin ja lintujen hinnalla sekä villaröijyn velaksi Kapula-Maijalta. Sai siis sen verran, että kykeni tukkijoelle, kun uudet kengätkin olivat. Ne olikin hän voidellut konin rasvalla päältä ja sisältä moneen monituiseen kertaan.

Laukkua ei ollut, mutta muilla takakatulaisilla oli ja se vähän karvasteli Juhoa. Sillä sitä, jolla ei ollut laukkua seljässä, sitä pilkattiin ja kutsuttiin varekseksi.

— Voi p—le kuitenkin, kun minulla ei ole laukkua, sanoi hän Hentille.

— Olisit jotakin yrittänyt, että olisit saanut laukun niinkuin muutkin. Olipahan Kaaperin Kustilla ja pojallaan uudet laukut kumpasellakin. Ja Matti näkyi myöskin olevan laukkuaan voitelemassa, oli uusi iso laukku ja kieli näkyi olevan vasikan nahasta.

— Mihinkähän se sen vanhan laukkunsa on pannut, olihan Matilla mennä kesänä hyvä laukku?

— En tiedä.

Mutta Juho hoksasi, että jos Matti lainaisi sen vanhan laukkunsa eli myisi, hän sitten kesällä maksaisi.

Ja hän läksi Matin puheille ja viipyi sillä matkallaan puoli päivää.

Henti alkoi keittämään velliä. Jauhoja hän oli saanut kehruupalkakseen Saarelasta, oli vasta noutanut ja kun nälissään olivat sekä itse että lapset, päätti ensi nälkään velliäkin keittää. Suolaa pani hän höystöksi ja syötyään joi vettä palan painoksi.

Nälissään oli Juhokin tullessaan, mutta hyvällä tuulella, sillä Matilta oli hän saanut laukun lainaksi.

— Huomenna jo lähdetään. Naalaston joessa ja Olkamanissa alkaa uitto viikon päästä, tiesi Kusti kertoa ja niin sanoi Mattikin, puheli Juho, mutta vähän aikaa töllisteltyään laattialla hän äkeästi sanoi:

— Eikö sitä velliä minullekin riitä. Itse syöt ja mässäät ja minä tässä saan nälissäni juosta maat ja mantereet.

Henti ammensi hänelle lopun vellin padasta, ammensi ison puukupin täyteen. Mutta Juho nousi ullakkoon, toi ison kappaleen hevosen rasvaa, painoi sen vellivatiin ja arveli:

— Minä se höystän keittoni näin keväälläkin kuin suuret herrat... Katso kuinka kellertävää rasvaa siitä sulaa ja leviää ympäri vatia kuin tähtiä talviselle taivaalle... Pane sinäkin polonen, niin tunnet, kuinka se maistuu.

— Sinä olet suurin sika koko maailmassa... oksennustahan kaivaa tuo sinun sotkusi... hyi.

— Haista sinä kärpän... Söithän sinä hevosen lihaa talvella niinkuin minäkin,.

— Etpä saanut kruunulta palkintoa, vaikka luulit. Kaikki ihmiset nauravat, jos mihin menisi, sitä sinun tyhmyyttäsi, että sinä uskot, jos sinulle mitä valehtelisi.

— Ole sinä viisaampi. Kyllä kai minä niin viisasta lähtöä olen kuin sinäkin.

— Mene ulos syömään sitä sotkuasi.

— Kuinkahan viisas se sinun äitisi on? Puolihöperö ollut ilmosen ikänsä... niin... niin. Jahaa, vai Kutti siellä vinkuu... Kas tuossa on sinulle kaunis kappale konin rasvaa monesta aikaa, polonen.

Syötyään antoi Juho vadin Kutin nuoltavaksi, paiskausi sänkyyn ja sytytti tupakin. Veteli savuja ja mietiskeli. Viimein sanoi:

— Ei sinulla taitaisi olla muutamaa leipää evääksi? Saarelan emäntä lupasi naulan voita velaksi.

— Mistäpä ne leivät tulisivat, vastasi Henti ja meni ulos.

Vaan Juho nousi ylös ja alkoi paikkaamaan kenkiään, että vanhoilla välin kulkee, uudet sitten pistää jalkaansa, kun joelle pääsee.

— Kun minä nämät vanhat rajani hyvin paikkaan, niin näillä vielä kävelee välin, että vilkkuu, arveli hän Hentille paikatessaan.

— Paikkaa nyt nuo minunkin kenkäni ja pikku-Juhonkin, että tästä johonkin pääsisi, pyysi Henti.

Ja Juho paikkasi.

— Et sinä nyt tänne jää hyville päiville, vaan koettakaa tulla toimeen... Kylvön ajaksi minä tietysti tulen kotia. Lannan saat kaikki lykätä noille kahdelle viimeiselle saralle, puhui Juho paikatessaan.

Henti oli päättänyt, ettei hän puhu mitään Juholle, että hänellä on jauhoja. Se käskee leipoa kaikki itselleen evääksi, ettei minulle jää mitään, ajatteli hän.

Ja hän ei ilmoittanut, että hänellä oli jauhoja.

* * * * *

Seuraavana päivänä hommattiin lähtöä. Tiellä näkyi jo jätkiä menevän, laukut seljässä ja millä kahvipannukin kädessä.

Puolenpäivän aikana oli Juhokin valmis matkaan. Hän oli pessyt kasvonsa ja kun hänellä oli uudet housut, terve takki ja lakki korjattu, näytti hän aika pulskalle monesta aikaa. Kun siinä lähtöhommassa sitten liikkui tavallista vikkelämmin, näytti hänessä vielä olevan sitä samaa mahtavaa voimaa, jota Henti hänessä oli ihmetellyt. Poskillekin oli kohonnut puna ja silmät loistivat.

— Olet sinä nyt vähän ihmisen näköinen, kun kasvosi pesit, sanoi Henti hänelle ja katseli häntä mielihyvällä.

— Niinpähän sanoi porvari vielä menneellä viikollakin, että siinä se on komea mies tuo Juho, kehui Juho.

— Ole nyt. Leikissään sinulle sanoo, kun tietää, että sinä otat kaikki todeksi.

— No olkoon niin. Mutta pane tuo villaröijy laukkuun. Minä en pane sitä ylleni, ennenkuin vasta perillä.

Laukun kielen alle hän sitten köytti uudet pitkävartiset saappaansa ja pyöreän paistinpannun otti käteensä.

Samassa tulivat toisetkin sieltä Toikalta päin polkua pitkin Kaaperin Kusti poikineen, joilla kummallakin oli uudet laukut ja kielen alta näkyivät pitkävartiset saappaat, keltasen ruskeat väriltään. Matti, uusi laukku hänelläkin ja jalkaniekka kahvipannu kädessä. Seurasi sitten Pilkkatien Mikko, Talvitien Jaakko ja noita muita takakatulaisia.

— Nyt jo tulevat... jo tulevat, huusi pikku Juho isälleen.

Silloin Juho otti laukun mahtavasti selkäänsä ja juhlallisesti köytti kiinni ja otti sitten pyöreän pannun käteensä.

Mutta Kaaperin Kusti ehti jo ovelle huutamaan:

— Joudu joukkoon, me menemme jo.

— Jo tulen... jo tulen, kävelkää jo.

Ovella lähtiessä hän sanoi:

— Hyvästi nyt...

— Hyvästi... ja äläkä nyt huku sinne... sanoi Henti hänelle.

Mennessään Kurikan kartanon läpi osui isäntä olemaan rappusilla.

— Jopa takakadun komppaniakin on lähtenyt liikkeelle.

— Niin onkin. Me alamme taas vuorostamme olla herroja, te saatte pyöriä tunkiolla ja pellolla koko kesän, vastasi Kaaperin Kusti Kurikalle.

— Kuules Kumpulan Juho! sinä taisit jättää joukkosi surkeaan tilaan tänne... ruoatta, ja sehän on vaimosi siinä tilassa, ettei se kykene mihinkään, huusi Kurikka Juholle.

— Pitäkää huolta, teiltä vaaditaan tili, jos Henti puutteesen kuolee, huusi Kusti taas vastaukseksi.

Kurikka vieläkin huusi, mutta he eivät kuulleet mitä hän sanoi.

Kävellessä tuli puhe kuluneesta talvesta.

— Niin se meni kuin menikin, vaikka, huonolle näytti, eikä sitä taas muistakaan, kun keväimeen on päässyt, sanoi Kasperin Kusti.

— Menihän se ja loppui, arveli Juhokin

— Minullekin ne lupasivat antaa apua, eikä ole annettu leivän syrjää, vaan niinpä tuota on eletty kuin ennenkin, puhui Mattikin.

Muutkin sitten arvelivat yhtä ja toista.

Tie oli vielä märkä ja paikotellen oli isoja lammikoitakin. Täytyi kävellä tien puolta peräkkäin. Sataa tuhuutti lisiksi hienosti vettä ja ilma oli sakea kuin puuro. Mutta kevein mielin he astelivat eteenpäin, tietäen suloisen kesän olevan vastassa, kävelivät keveästi ja toivoen. Laukun kielet löivät mukavasti tahtia ja pieksun varret sipsuttivat yhteen...

* * * * *

Vähille eväille jäi Henti. Ei ollut muuta syömistä kuin ne jauhot, jotka Saarelasta kehruu palkasta oli saanut, mutta vähillä eväillä täytyi Juhonkin lähteä matkaan. Ei kuin puoli leipää, naula voita rasiassa ja konin rasvaa traasussa ja joku homehtunut lantti taskussa.

Juhon mentyä alkoi Henti miettiä tilaansa ja pillahti itkuun. Hänelle muistui kaikki mieleen, kaikki puutteet. Jos ei pikku Juhoa olisi ollut, olisivat lehmät ainakin kuolleet, sillä heinät olivat aivan kaikki. Mutta pikku Juho kulki ympäri niityillä, kokosi suovan periä ja latojen laattialta mitä oli osunut jäämään. Niin tavoin keräili hän säkin toisensa perästä, ettei ollut heinistä puutetta. Vankka ja vikkelä kun oli, jaksoi hän kaukaakin kantaa säkillisen heiniä.

Äiti häntä kiitteli ja kokosi pojalleen parhaat palat.

— Sinä tässä nyt olet äidin ainoa turva, sanoi hän Juholle.

Usein kun pikku Juho viipyi enempi aikaa peräin kokoomisessa, tuli Hentille pelko, että pojalle oli jokin onnettomuus sattunut. Silloin hän aina tunsi helliä tunteita sydämessään, tunsi ennen tuntemattoman voiman valloittavan sydämensä ja melkein itketti. Siitä tulee hyvä mies siitä lapsesta, sille tulee isänsä voima ja äitinsä vireys... se mies kyllä maailmassa elää...

Ja kun Juho palasi, säkki seljässä, hikisenä ja toimessa, otti Henti hänet syliinsä ja suuteli, vaikka Juho ei siitä pitänyt.

Henti oli koettanut niin säästävästi kuin mahdollista pitää jauhojaan, mutta ne loppuivat sittenkin, eikä ollut mistään toivoa saada. Itse ei hän enää kyennyt paljon mihinkään, oli niin heikko ja voimaton ja siinä tilassa, jossa nyt oli, oli sitäkin voimattomampi.

Hän mietti kauvan, mikä neuvoksi. Pappilaan ei ollut turvaa, rouva oli siksi suuttunut, eikä Henti sinne olisi lähtenyt, vaikka olisi kuoleman hätä tullut. Kaikki talot hän mietti mielessään. Muualle ei ollut turvaa kuin Järvelään. Jos ei sieltä saa, niin täytyi kai syödä vaikka puuta.

Pikku Juhon pani hän asialleen Järvelään. Sanoi pojalle moneen kertaan mitä ja kuinka sanoa. Jos eivät ne sanat auta, niin ei hän sitten annakaan, ajatteli hän.

Juho lähti ja pussin kainaloonsa pisti.

Henti toivoi, ettei Järvelä voi olla auttamatta, kun kuulee, minkälaisessa kurjuudessa hän on, olletikin, kun tietää, ettei se ollut Hentin syy, että se oli Juhon, tuon laiskan ja huolimattoman. Hän oli kyllä tänäkin talvena koettanut tehdä ja olla matkassa, ettei kai kukaan sanoisi, että hänen huolimattomuutensa takia sitä näin köyhyydessä elettiin...

Muistellessaan kulunutta talvea, pakkasta ja nälkää, ihmetteli hän, että oli pysynyt niin terveenä kuin oli pysynyt. Huonot olivat olleet kengät, huonot ja ohuet vaatteet, kumma oli, ettei ollut kuoleman tauti tullut. Monesti oli kyllä vilustunut ja päätä särkenyt, muita siitä oli selvinnyt päivän kahden kuluttua... Nyt taas jotenkuten eläisi, kun ei tarvinnut pakkasta pelätä, mutta kun ei ollut minkäänlaista syömistä ja lehmilläkään ei tilkkaa maitoa, hyvä kun pystyssä pysyivät. Olisivat ilmat lämminneet, jäät joesta lähteneet ja alkanut ruoho nousta, että olisi saanut lehmät laitumelle... kun se aika pian tulisi...

Sokea lapsi samassa alkoi itkemään ja huusi leipää. Oli joku leipä-hitunen Hentiliä tallella, otti kappaleen ja antoi sokealle.

Hyvä Jumala, kuka sinuakin hoitaa, kun minä tässä joudun vuoteesen, hän ajatteli, ja kuka jaksaa valmistaa pellot kylvöön, lykätä sonnan saroille ja mistä saada siemeniä ja millä... potunkaan siemeniä... Eivät taitaisi antaa, jos lähtisi siemenpivoa talosta taloon kerjäämään, niitä kai oli niin paljon muitakin siemenen käyttäjiä... Ja kruunultahan olivat talolliset itsekin saaneet rahaa lainaan, jolla siemeniä ostivat. Monella ei taida olla omasta takaa siemeniä, vaan kuinka lienee.

Potun siemeniä hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelaan oli tullut hyvä pottu-vuosi. Ei oltu raaskittu syödä yhtään pottua koko talvena, että säästyvät kevääksi, jolloin niistä saa mainion hinnan, kun siemeneksi myypi. Saarelan emäntä oli jo Hentille luvannut, että kyllä minä sinulle jonkun vähän annan siemeniä.

Mietteissään oli hän kylvävinään jo pottuja, oli multaavinaan pottumaataan ja sitten syksympänä oli kuokkivinaan... isoja ja komeita... ja voi kuinka ne maistuivat hyvälle...

Hän tunsi kipeästi nälkää, mutta samassa pikku Juho tulikin, pussissa jauhoja.

— Järvelän isäntä sanoi, että me saamme vielä jauhosäkin niistä armopuista, sanoi Juho, käski teidän huomenna noutamaan ja antoi jo vähän tähän pussiin.

— Ethän sinä vaan väärin kuullut?

— En kuullut väärin... se sanoi moneen kertaan, vakuutti pikku Juho.

— Sittenhän tässä ainakin eletään, mutta sitä en minä ymmärrä, miten se koko säkki vieläkin... ajatteli hän ja ihmetteli, mutta nälkä kun oli, alkoi hän keittämään puuroa.

Osui tulemaan Matin Kaisa, tuli kudelma kädessä.

— Jätin lapset sinne Kallen huostaan ja läksin sinuakin katsomaan, tervehti Kaisa.

Henti otti puheeksi armojauhot, ja selitti Kaisalle, mitä Järvelä pikku Juholle oli sanonut.

— No etkö sitä ole tiennyt! Ei kai ne niin vähään mene sata puuta, jotka teille annettiin. Sitähän nuo ovat kaikki armopuun saajat laskeneet, että miten paljon kullekin vielä tulee... selitti Kaisa.

— En minä sitä ole osannut laskea ja kun oltiin porvariin velkaa ja Järvelä on maksanut sen velan niistä armopuiden hinnasta, niin en minä enää ole uskonut, että sieltä niin paljon tulee, puhui Henti.

— Vaan ymmärräthän itsekin, kun kuulet. Tekin kun saitte sata tukkia ja ne huutokaupassa nousivat yli seitsemänkymmenen pennin kappale, niin tekeehän se jo seitsemänkymmentä markkaa, ylikin. Ja yhden jauhosäkin olette saaneet... Saa siitä porvariin maksaa velan ja sittenkin jää vielä jauhosäkin hinnaksi.

— Ei kai se ole Juhokaan sitä ymmärtänyt, koska ei ole mitään puhunut... Kun on hätä ovella, niin silloin on jo apu pihalla... Et sinä arvaa Kaisa-kulta, kuinka minua on huolettanut... Ei ole siemen, pivoa, ei mitään kylvämistä ja kylvön aika tässä lähestyy... Aikoi se Juho kynnön ajaksi tulla kotiin, vaan tulleeko ja mistäpä ne siemenet sitten sieppaa, kun ei aikanaan toimita. Milläpä minä niitä olisin saanut? En millään. Vaan nyt ei hätää. Luulen, että Saarelan isäntä vaihettaa jauhoilla, että saan nämät pellot kylvöön...

— Miksi ei vaiheta. Ja Saarelassa niitä onkin ohria. Menneen kesällisetkin kuuluvat itävän hyvin ja niillä aikoi itsekin kylvää.

— Kuuluuhan siitä talosta tänäkin kevännä myydyn siemeniksi monta kymmentä tynnyriä.

— Kaikki vanhemmat jyvät on myynyt, menneen kesäisillä aikoi itsekin kylvää, niinkuin sanoin.

Puhelivat sitten vielä kylvönteosta, vuodentulosta arvelivat ja lopuksi miehistään, jotka tukin-uittoon olivat menneet.

— Lupasi Juho lähtiessään jonkun muassa minulle rahaa lähettää, sanoi Henti.

— Hyvät kuuluvat tänä kevännä olevan palkat, tiesi Kaisa.

Kaisan mentyä tuntui Hentistä elämä taas aika somalle. Oli toivo saada pellot kylvöön ja toivo oli potun siemenistäkin. Juho ei ollut lähtiessään puhunut siemenistä mitään, oli kai arvellut, että kun ansaitsee, niin ostaa siemeniä ja saapuu kylvön ajaksi kotia. Vaan ei Henti siihen uskaltanut luottaa. Saattaisi tapahtua, ettei silloin enään saa siemeniä ja pellot jäisivät kylvämättä. Ensi tilassa päätti hän lähteä Saarelaan kysymään, eikö Saarelan isäntä vaihettaisi jauhoilla siemeniä. Kaisakin oli vakuuttanut, että kyllä vaihettaa...

Talvella oli hän usein ajatellut, että joutuvat kerjäläisiksi, mökistäänkin pois, kun kaikki näytti niin surkealle ja toivottomalle ja Juhokaan ei näyttänyt mitään huolehtivan... Nyt taas tuntui, että jos hyvä kesä olisi lauttahommissa ja Jumala vuotta antaisi... Leipää tulisi koko talveksi ja pottuja... Mitä Juho lauttahommissa saisi... niillä maksettaisiin velkoja... Heidän elämänsä alkaisi kääntyä parempaan päin... vaikka kiusaa ja huolta kai olisi vastakin tuon sokean lapsen tähden ja kun väki vieläkin lisääntyisi...

13.

Jäät joesta olivat kadonneet, ilma oli lämmennyt, maa vihannoi ja koivujen urvut alkoivat puhjeta.

Kumpulassa oli pellot kylvetty ja potut pantu.

Oravan Taavetti, vanhanlainen mies, jolla ei ollut kotoa eikä asuntoa, vaan oleskeli milloin missäkin, hänet sai Henti työhön, kumppaniksi pikku Juholle. Itse ei Henti jaksanut muuta kuin lehmät hoitaa ja vaalia sokeaa lastaan. Saarelasta sai hän vaihettaa jauhoilla ohran siemeniä ja potun siemenet sai velaksi.

Juho oli Kaaperin Kustin matkassa lähettänyt rahaa siemenen ostoa varten, vaan kun oli jo ennen saanut siemenet, niin säästyi raha muihin tarpeisiin ja palkaksi Taavetille. Oli Juho myös Kustin muassa lähettänyt terveisiä, että ottaa jonkun työhön, että pellot saadaan kylvöön, itse ei sanonut malttavansa lähteä, koska oli niin hyvä rahan tulo. Semmoiset terveiset toi Kusti.

Mutta Henti oli jo toimittanut kaikki ja kun Kusti poikineen tuli, oli hän jo ohran teosta päässyt, pottuja olivat pikku Juhon kanssa istuttamassa.

— Terveenä se siellä taisi olla? kysyi Henti Kustilta, kun Kusti ensin oli terveiset sanonut ja Juhon lähettämät rahat antanut.

— Terveeksi jäi, vaikka kyllä siellä nyt on miehen kuntoa kysynytkin, tänä kevännä. Enpä minä muista kylmempää kevättä kuin tämä... Lumiräntää on satanut vähä väliä ja kurjat ovat olleet yö-sijat nuotiolla, kovin kurjat, vaan hyvät ovat palkat... En sieltä minäkään vielä olisi lähtenyt, vaan tämä kun heti lähtee Ameriikkaan, niin täytyi lähteä eronhetkelle, selvitteli Kusti.

— Tuli sille Juholle toki sekään villapaita suojaksi, sanoi Henti ja näytti pitkissä ajatuksissa olevan.

Puhelivat pitkän aikaa tukin uitosta ja kurjasta olosta siellä.

— Hyvä sinulla, Henti, sentään on mies, jos oikein puhutaan, vaikka häntä laiskaksi kyläläiset sanovat, kiitti Kusti.

— Ja tukkimies verraton, lisäsi poika.

— Hyvinhän se lauttahommissa aina on ansainnut, myönsi Hentikin.

Tuli sitten puhe armopuistakin.

— Kummat tässä olisi meillä ollut, ellei niitä armopuita olisi saatu, sanoi Henti.

— Suureen tarpeesenhan ne monelle ovat olleet, sanoi Kustikin.

— Kylällä ovat sanoneet, että patruuni on sinulta pannut hakemukseen, kun talvella otit niiden armopuiden päälle... sanoi Henti.

— Niinhän ne kuuluvat sanovan. Kurikan isäntähän tuo jo huusi näkösän päähän, vaan en minä ole millänikään. Mitäpä patruuni minulta saa? Kaikki mitä minulla on, on muiden nimessä. Tyhjän hyvän saa patruuni...

— Sitä se on Kurikka tässä meilläkin sanonut monta kertaa, että sinulla muiden nimessä on omaisuutesi, vaan ei sanonut sen auttavan.

— Kurikka ei niitä asioita ymmärrä, vaan tuskittelee minulle, kun ei käräjillä saanut mitään aikuiseksi he, he, he.

Sen sanottuaan lähti Kusti poikineen, vaan Henti jäi poikansa kanssa pottuja panemaan.

Toikan Helenakin osui kulkemaan pian siitä, oli kylälle päin menossa.

— Mistä sinä potun siemeniä olet saanut ja noin hyviä? kysyi hän uteliaana.

— Hyvät ihmiset niitä antavat... Mitäs siitä? kysyi Henti takaisin.