Part 10

— Ilman kysyn, kun ei niitä paremmatkaan ole saaneet, kaikiltahan melkein ovat paleltuneet mennä talvena.

— Niinkö on, sanoi Henti siihen ja jatkoi työtään.

Vaan Toikan Helenaa pisteli jo vihaksi.

— Vaan sinähän sitä kuulutkin saavan jos mitä isänniltä... sanoi hän.

Henti ei vastannut mitään ja Helena jatkoi matkaansa.

Illaksi saivat he potut pannuksi.

* * * * *

Kaaperin Kustin poika hommasi matkaan, samoin kaikki muutkin, jotka kylästä aikoivat Ameriikkaan. Hän oli teettänyt uudet vaatteet, ostanut anturakengät ja uuden lakin sekä läksiäisiksi viinaa.

Ja niin valmistui pian matkaan ja lähtöpäivä tuli.

Kustin poikaa ja Rantalan Mikkoa lähti Tasalan Pekka kyytiin ensimmäiseen kaupunkiin. Rantalan Mikko oli talonpoika, vaan peläten äkseerinkiä oli päättänyt siirtyä Ameriikkaan ja yhdessä olivat Kustin pojan kanssa päättäneet matkustaa. Muut jotka Ameriikkaan aikoivat, olivat vasta seuraavana päivänä päättäneet lähteä, vaan nämä kaksi päättivät lähteä »etua leikkaamaan» kuten sanoivat.

Oli Rantalan Mikkokin lähtöpäivänä ryypännyt humalaan, ettei olisi ikävä lähteä ja peräti keveällä tuulella hän olikin. Ei muuta kuin laulu vaikeinta.

Hyvässä humalassa he ajoivat sekä Mikko että kyytimies Tasalan Pekka kylän läpi ja paljon seurasi heitä väkeä, parkuen ja onnea toivotellen, hyvästellen ja itkien.

Mutta Kurikan pihalle he jättivät hevosen ja kävelivät Kaaperin Kustiin.

Kustissa maisteltiin lähtiäisiä parhaallaan ja täydessä humalassa oltiin.

— Nyt sitä poika lähdetään eikä olla heti näillä laitumilla, huusi Kustin poika Mikolle.

— Hei vaan... ei puutu kuin laulu vaikeinta, huusi Mikkokin.

Pois tästä köyhästä Suomesta... pois, huusi lisää poika.

Ja kovaksi kävi rähinä ja melu Kustin tuvalla, kun humalaiset syleilivät ja jaarittelivat ja kehuivat Ameriikkaa. Oli Toikan Iisakkikin sattunut Kustin tuvalle läksiäisille ja tullut humalaan aikalailla. Kusti olikin oikein sydämestään halannut, että saisi Iisakin päisälleen, koska tiesi siten kiusaavansa Helenaa.

Ja olikin Iisakki ryypännyt, ettei osannut puhua kuin sopertamalla.

Mutta kesken rakkaimpia syleilyjä, tulikin Helena Kustiin. Hän oli arvannut, että Iisakki juotetaan humalaan ja tiuskuen ja kovaa ääntä pitäen alkoi hän vaatia Iisakkia kotia. Mutta Iisakki olikin sillä päällä, ettei totellutkaan.

— Mene h—tiin, sanoi hän Helenalle.

Helena yritti vetämään Iisakkia tuvasta ulos, vaan silloin Iisakki julmistui ja kiivaat kuopaset tulivat Helenalle.

— Juottivat tuon onnettoman humalaan... vaikeroi Helena, mutta Iisakki oli kuin taivaassa hyvillään ja uhkaili hänkin lähteä Ameriikkaan.

Viimein, kun viina oli loppunut, tointuivat he matkaan. Mutta niin humalassa olivat, etteivät hankkineet polkua myöten osata kulkea, varsinkin Kusti poikineen näyttivät hoipertelevan kovin sinne tänne.

— Niinhän tässä heiluttaa ihmistä kuin Atlantilla, arveli Kustin poika.

Kun menivät Kumpulan sivu, läksi Hentikin lähtöä katsomaan.

Ja niin saavuttiin Kurikan pihalle, johon oli kokoontunut paljon kansaa meneviä katsomaan.

— Näin sitä mennään nyt... arveli Kustin poika.

Eikä olla heti täällä, tuumaili Mikko.

Vaimoväki puserteli itkuja ja Kustin vaimo rääkkyi ääneen. Kusti itsekin alkoi itkemään. Toikan Iisakki oli istunut portaille ja nukkunut siihen, pää polvia vasten, lakki jaloissa.

Viimein, monien hyvästien perästä nousivat kärryihin ja Pekka käänsi hevosen tietä kohti. Tielle seurasi vielä Kusti vaimoneen ja Henti, ja kävelivät pitkän matkaa kärryin vieressä haastellen. Kurikan riihen luota palasi Henti, vaan Kusti vaimoneen menivät vieläkin.

Tiellä seisahtui Henti kuuntelemaan, kun Ameriikkaan menijät lauloivat, vetivät yhteen ääneen että maailma raikui:

Hyvästi kallihin Suomeni maa, Minä aivon nyt reissata Ameriikkaan. Olen luotu kuin lintunen lentohon vaan Näiden kaukaisten maiden ja merien taa.

Kustin pojalla oli luja ja kaunis ääni ja varsinkin kun vetivät toiseen kertaan kahta viimeistä säettä, tuntui laulu Hentistä niin kauniilta ja kaipaavalta; ja hän seisoi ja kuunteli, ja kaikki, jotka Kurikan pihalla seisoivat, tulivat tielle kuuntelemaan. Selvästi erotti sanat, tyyni ja kirkas ilta kun oli:

Mieleni murheiseks' kylläkin käy, Kun kotoani armasta enään ei näy. — Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.

— Ikäväpä taitaa pojista sentään olla ero, arvelivat muutamat.

Mutta Kurikan renki, joka oli ollut Kustissa läksiäisissä, arveli:

— P—le tänne nälkämaahan enään ikävöisi, kun kerran yli Atlantin pääsisi.

— Juuri niin, ei koskaan tuntisi ikävää ja ilosta ne nuokin laulaa, arvelivat siihen toiset kylän pojat.

Kurikan tiehaarasta sopi näkymään mäelle, jonka yli tie vei mutkistellen mäkeä alas. Kun menijät kohosivat mäelle, kuului sieltäkin vielä heidän laulunsa:

Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa, Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.

Vaan kun ehtivät mäen päälle, herkeni laulu ja samassa katosivat menijätkin myötämäkeen.

— Jo ne menivät, sanoivat jotkut ja huokasivat.

— Niin tekivät, vastasivat toiset ja ajatellen käveli kukin kotiaan päin.

Hentikin käveli hitaasti Kurikan pihaan. Toikan Iisakki, joka oli nukkunut portaille, oli kannettu sänkyyn pirttiin ja pahaa porua piti Helena, koska ääni kuului pihalle.

Järvelän isäntäkin oli tullut Kurikkaan ja istuivat portailla Kurikan kanssa. Ameriikkaan menosta kuuluivat puhelevan.

Henti käveli raskaasti ja yritti menemään kujasta kotiaan päin, silloin Järvelä kysyi:

— Hengissä te saitte ne lehmät kesään?

— Hengissä saimme ja ovat jo heruneetkin, kun pääsivät laitumelle, vastasi Henti, mutta huomasi, että Järvelä katsoi häntä säälien ja kummasti näytti alakuloiselle.

Ja hän jatkoi matkaansa hitaasti ja astui vakavasti pitkin pellon pientaretta polkua myöten.

Hän tuli katsoneeksi peltoja, jotka olivat nousseet oraalle ja vihannoivat jo. Kurikan pellot näyttivät kaikki erinomaisen lupaavilta, oras oli vankka ja paljaita paikkoja ei näkynyt niinkuin monen muun pellossa, jotka olivat kuluneen vuoden siemenillä kylvetyt. Tultuaan lähelle kotoaan hän käveli vainion laitaan katsomaan, minkälainen oras laidunmaisilla saroilla oli. Huononlainen näkyi olevan niissäkin niinkuin muissakin. Saarelan siemenet eivät olleetkaan itäneet tarkoin, vaan paljon jäi paljaita paikkoja, jotka vihannoivan pellon keskeltä paistoivat kuin ruvet syvästä haavasta ja pellot näyttivät lupaamattomilta ja kurjilta, olivat kuin kuvia hänen omasta kärsineestä sydämestään...

Mutta toivoi hän sittenkin. Kun lämmintä riittää eikä halloja satu, tulee leipää, eivät pellot sentään niin harvat ole, hän ajatteli, ja syvä raskas huokaus nousi rinnasta. Hän tuli ajatelleeksi sitä, että jos yhtä tyystin halla vieläkin viepi, jos yhtä kylmä talvi vieläkin tulee, niin mihinkähän joutuvat he... ja kruunukaan ei enään auta...

Mutta samalla kuului kellon kilinä suolta päin. Lehmät palasivat laitumelta ja pikku Juho juoksi vastaan niitä ja kutsui nimeltään.

Tuntui taas hauskemmalle. Ilmakin oli niin herttaisen lämmin ja aurinko kallistui länttä kohden.

— Olisi aina kesä ja näin lämmin ja valoisa, hän ajatteli lehmiä odotellessaan.