Part 9

"Ei, kiitos, antakaa minun vain olla täällä", vastaan Hänen ystävällisyytensä suorastaan liikuttaa minua, minä maksan pihvin heti, annan hänelle umpimähkään, mitä saan käsiini taskustani ja suljen ne hänen käteensä Hän hymyilee, ja minä sanon leikillä kyynelet silmissä "Jäljellä olevilla saatte ostaa itsellenne talon... Ooh, pitäkää hyvänänne!"...

Aloin syödä, tulin yhä ahneemmaksi, nielin purematta suuria paloja, nautin eläimellisesti joka suupalasta. Raastoin lihaa kuin ihmissyöjä.

Neiti tuli jälleen luokseni.

"Ettekö halua jotakin juotavaa?" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan minua vasten.

Katsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti ja loi silmänsä alas.

"Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta... ruoan jälkeen... jos tahdotte..."

"Ei, paljon kiitoksia!" vastasin. "Ei nyt. Minä tulen toisen kerran."

Hän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen päänsä. Miten merkillinen ihminen!

Syötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo ahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin näyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut kurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja läksin.

Ruoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää kauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon, jonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua jälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin raivoissani takaisin mikä pyrki ylös, -- turhaani Juoksin viimein erääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä, joka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen.

Tulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia voimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua, kirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden takia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!... Menin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan ikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään olisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä oli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä.

"Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty maito", vastaa mies hyvin ihmeissään. "Kenen puolesta te muuten kysytte?"

"Kiitos! Kiitos!" sanon. "Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää, keitetty maito..."

Ja minä menen.

Ensimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin keitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se oli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin kotimatkalle.

Nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn nojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, -- se on jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin aikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle paikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana.

Pidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani; tällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen hyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen tapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja olen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan päähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen naisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin:

"Iltaa, neiti!"

"Iltaa!" vastaa hän.

Anteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin; voisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin suuresti anteeksi.

Niin, ei hän tietänyt oikein...

Tämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta ja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone... Hän oli varmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä.

Silloin hän kääntää kasvonsa poispäin ja sanoo:

"En hae ketään, seison vain tässä, juolahti mieleeni..."

Hän vaikeni.

Vai niin, hän vain seisoi siinä, seisoi näin ilta toisensa jälkeen, vain siksi, että se oli juolahtanut mieleen. Se oli hiukan merkillistä; mietiskelin sitä ja jouduin yhä enemmän ymmälle naisen suhteen. Sitten päätin olla rohkea. Kilistelin hiukan rahoja taskussani ja pyysin häntä ilman muuta mukaani juomaan lasin viiniä jossakin... ottaen huomioon, että talvi oli tullut, he-he... Ei kauaksi aikaa... Mutta sitä hän ei kai halunnut?

Oi, ei, kiitos, se ei käynyt laatuun. Ei, sitä hän ei voinut tehdä. Mutta jos tahtoisin olla kiltti ja saattaa häntä hiukan, niin... Oli pimeääkin kotimatkalla, ja häntä hävetti kulkea yksin Karl Johania, kun oli tullut jo näin myöhäkin.

Läksimme kulkemaan, hän asteli oikealla puolellani. Omituinen, kaunis tunnelma valtasi minut, tietoisuus siitä, että sain olla nuoren tytön läheisyydessä. Kulkiessamme katselin häntä koko matkan. Hänen tukkansa hieno haju, lämpö, joka säteili hänen ruumiistaan, tuo naisen tuoksu, joka häntä seurasi, suloinen henkäys joka kerta, kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, -- kaikki tyynni virtasi minuun, tunkeutui itsepintaisesti kaikkiin aistimiini. Välistä saatoin nähdä täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot harson takaa, ja korkean poven, joka kaartui viitan alla. Ajatus kaikesta tuosta salatusta ihanuudesta, jonka aavistin olevan viitan alla ja harson takana, hämmensi ajatuksiani, teki minut idioottimaisen onnelliseksi, ilman mitään varsinaista syytä; en kestänyt sitä enää kauemmin, kosketin häntä kädelläni, hyväilin hänen olkapäätään ja hymyilin autuaasti. Kuulin sydämeni jyskytyksen.

"Miten ihmeellinen te olette!" sanoin.

Kuinka niin, oikeastaan?

Niin, ensiksikin hänellä oli melkein tapana seisoa hiljaa talliportin ulkopuolella useina iltoina, ilman mitään tarkoitusta, ainoastaan, että se oli juolahtanut mieleen...

No, hänellähän saattoi olla syynsä siihen; hän oli sitä paitsi mielellään myöhään jalkeilla, hän oli aina pitänyt siitä. Haluttiko minua mennä nukkumaan ennen kello kahtatoista?

Minua? Jos minä jotakin maailmassa vihasin, niin juuri nukkumaan menoa ennen kahtatoista yöllä.

Niin, siinäpä sen näitte! Senpä vuoksi hänkin teki tämän kävelymatkan iltaisin, kun hän ei mitään laiminlyönyt sen takia; hän asui P. Olavin torin varrella...

"Ylajali!" huudahdin.

"Mitä sanoitte?"

"Sanoin vain: Ylajali... No niin, jatkakaa!"

Hän asui P. Olavin torin varrella, melkein yksin, äitinsä kanssa, jonka kanssa ei voinut keskustella, sillä hän oli kuuro. Oliko siinä sitten niin ihmeellistä, että hän mielellään oli hiukan ulkona?

Ei, ei ollenkaan! vastasin.

No niin, entä sitten? Kuulin hänen äänestään, että hän hymyili.

Eikö hänellä ollut sisarkin?

Kyllä, vanhempi sisar -- mistä minä muuten sen tiesin? -- Mutta hän oli matkustanut Hampuriin.

Äskettäin?

Niin, viisi viikkoa sitten. Mistä tiesin, että hänellä oli sisar?

En sitä ollenkaan tiennyt, kysyin vain.

Vaikenimme. Ohitsemme kulkee mies kantaen kenkäparia kainalossaan, muuten on katu tyhjä niin kauan kuin näemme. Tivolissa loistaa pitkä rivi värillisiä lamppuja. Lunta ei enää satanut, taivas oli kirkas.

"Herrajumala, eikö teitä palele ilman palttoota?" sanoi nainen äkkiä ja katsoo minuun.

Kertoisinko hänelle, minkä vuoksi minulla ei ollut palttoota? Ilmaisten asemani heti ja säikäyttäen hänet pois yhtä hyvin nyt aikaisemmin kuin sitten myöhemminkin? Oli kuitenkin ihanaa kävellä tässä hänen rinnallaan ja pitää hänet vielä hetkisen tietämättömyydessä; valehtelin ja vastasin:

"Ei, ei ollenkaan." Ja siirtyäkseni johonkin toiseen asiaan kysyin: "Oletteko nähnyt Tivolin eläinnäyttelyä?"

"En", vastasi hän. "Onko siellä jotakin nähtävää?"

Jos häntä nyt sattuisi haluttamaan mennä sinne? Kaikkeen siihen valoon, niin monien ihmisten joukkooni Hän tulisi silloin kovin noloksi, minä karkottaisin hänet huonolla puvullani, laihoilla kasvoillani, joita en edes ollut pessyt pariin päivään, ehkäpä hän vielä huomaisi, ettei minulla ollut liivejä...

"Ooh, ei", vastasin siis, "eihän siellä ole mitään nähtävää." Ja mieleeni juolahti muutamia onnellisia asioita, joita heti ryhdyin käyttämään, pari mitätöntä sanaa, jätteitä tyhjentyneistä aivoistani: mitäpä sellaiselta pieneltä eläinnäyttelyitä saattoi odottaakaan? Muuten minusta ei ollut mielenkiintoista katsella häkkiin teljettyjä eläimiä. Nuo eläimet tietävät, että niitä katsellaan, ne tuntevat nuo sadat uteliaat silmät ja joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi. Ei, jospa saisin erästää eläimiä, jotka eivät tietäisi, että niitä katsellaan, arkoja olentoja, jotka puuhailevat piilopaikoissaan, lepäilevät uinuvin, vihrein silmin, nuoleskelevat kynsiään ja ajattelevat. Mitä?

Niin, siinä olin tosiaankin oikeassa.

Ainoastaan eläimellä, joka eleli kaikessa merkillisessä hirvittävyydessään, oli jotakin arvoa. Äänettömät, hiipivät askelet yön hiljaisuudessa ja pimeässä, metsän salaperäiset kauhut, ohi lentävän linnun huudot, tuuli, veren haju, jyrinä ylhäällä avaruudessa, lyhyesti sanottuna villieläinmaailman henki villieläimen yllä... tietämättömyyden runsaus...

Mutta minä pelkäsin tämän väsyttävän häntä, ja tietoisuus suuresta kurjuudestani valtasi minut jälleen ja masensi minut. Jos minä olisin ollut noin kutakuinkin hyvässä kunnossa, olisin ilahduttanut häntä tuolla Tivolissa-käynnillä! En käsittänyt tuota ihmistä, joka saattoi löytää hupia siinä, että häntä saattoi Karl Johanilla puolialaston kerjäläinen. Mitä herrannimessä hän ajatteli? Ja miksi minä astelin tässä ja tekeydyin joksikin ja hymyilin idioottimaisesti tyhjänpäiväiselle? Oliko minulla oikeastaan mitään syytä antaa tuon hienon silkkilinnun kiusata itseäni tuolle pitkälle kävelymatkalle? Eikö siitä ollut minulle vaivaa? Enkö tuntenut kuoleman kylmyyttä aivan sydämeeni saakka pienimmästäkin tuulenpuuskasta, joka puhalsi vastaamme? Ja eikö jo hulluus mekastanut aivoissani, yksistään kuukausien nälän takia? Hän esti minua kuitenkin menemästä kotiin ja saamasta hiukan maitoa kielelleni, lusikallisen maitoa, joka ehkä pysyisi sisälläni. Miksi hän ei kääntänyt minulle selkäänsä ja antanut minun mennä hiiteen?... Jouduin epätoivon valtaan; toivottomuuteni saattoi minut äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneeksi, ja minä sanoin:

"Teidän ei oikeastaan pitäisi kulkea kanssani, neiti: minä häpäisen teidät kaikkien silmissä yksistään puvullani. Niin, se on tosiaankin totta, tarkoitan, mitä sanon."

Hän säpsähtää. Katsahtaa pikaisesti minuun ja on vaiti. Sitten hän virkkaa:

"Herrajumala sentään!" Enempää hän ei sano.

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyn.

"Uh, ei, te teette minut häveliääksi... Nyt meillä ei olekaan enää pitkä matka." Ja hän läksi astelemaan hiukan nopeammin.

Poikkesimme Universitet-kadulle ja näimme jo P. Olavin torin lyhtyjä. Silloin hän jälleen rupesi astelemaan hitaammin.

"En tahdo olla tunkeileva", sanon, "mutta ettekö halua ilmaista nimeänne, ennen kuin eroamme? Ja ettekö tahtoisi vain hetkiseksi ottaa pois harson, jotta saisin nähdä teidät? Olisin niin kiitollinen."

Äänettömyys. Minä kävelin ja odottelin.

"Olette nähnyt minut ennen", vastaa hän.

"Ylajali!" sanon jälleen.

"Mitä sanoitte? Olette seurannut minua puoli päivää aivan kotiin saakka. Olitteko pöhnässä silloin?"

Kuulin taas hänen hymyilevän.

"Kyllä", sanoin, "kyllä, sen pahempi, minä olin pöhnässä silloin."

"Siinä teitte pahasti!"

Ja minä myönsin masentuneena, että olin tehnyt siinä pahasti.

Olimme saapuneet suihkukaivon luo, pysähdyimme siinä ja katselimme numero 2:n monia valaistuja ikkunoita.

"Nyt teidän ei enää tarvitse minua saattaa", sanoo hän; "kiitos tästä illasta!"

Minä kumarsin, en uskaltanut sanoa mitään. Otin hatun päästäni ja seisoin paljain päin. Mahtaisikohan hän ojentaa minulle kätensä?

"Miksi ette pyydä minua lähtemään mukana pikkuisen matkaa?" sanoo hän hiljaa ja katsoo kengänkärkeeni.

"Herrajumala", vastaan ylenmäärin riemastuneena, "herrajumala, tahdotteko todellakin!"

"Kyllä, mutta vain pikkuisen matkaa."

Ja me käännyimme ympäri.

Olin hölmistynyt, en tietänyt lainkaan, miten kävellä tai seisoa! Tuo ihminen käänsi koko ajatuksenjuoksuni täydellisesti ylösalaisin. Olin hurmaantunut, suunnattoman iloinen; minusta tuntui kuin olisi onni vienyt minut ihanasti perikatoon. Hän oli selvästi pyytänyt päästä saattamaan, se ei ollut minun keksintöäni, se oli hänen oma toivomuksensa. Kävelen häntä katsellen ja tulen yhä rohkeammaksi, hän reipastuttaa minua, vetää puoleensa joka sanalla. Unohdan hetkiseksi kurjuuteni, vähäpätöisyyteni, koko valitettavan tilani, tunnen veren virtaavan lämpimästi läpi ruumiini, kuten entisaikoina, ennen sortumistani, ja minä päätin tunnustella tilannetta pienellä kepposella.

"Muuten en tarkoittanut teitä seuratessani silloin kerran teitä", sanoin; "tarkoitin sisartanne."

"Sisartaniko?" sanoo hän ylenmäärin hämmästyneenä. Hän pysähtyy, katsoo minuun, odottaa tosiaankin vastausta. Hän kysyi aivan tosissaan.

"Niin", vastasin. "Hm. Siis nuorempaa niistä kahdesta naisesta, jotka kulkivat edelläni."

"Nuorempaako? Niinkö? Ahaa!" Hän purskahti nauruun, äänekkääseen, sydämelliseen kuin lapsi. "Mutta olettepa te viekas! Sanoitte sen vain saadaksenne minut ottamaan pois harson. Eikö niin? Kyllä minä käsitin. Mutta siitä saatte rangaistuksen."

Aloimme nauraa ja lörpötellä, juttelimme lakkaamatta koko ajan, en tiennyt oikein mitä sanoin, olin niin iloinen. Hän kertoi nähneensä minut kerran ennen, kauan sitten, teatterissa. Minulla oli ollut kolme toveria mukana, ja minä olin käyttäytynyt kuin hullu; olin varmaankin ollut pöhnässä silloinkin, ikävä kyllä!

Mistä hän niin päätteli?

Niin, minä olin nauranut niin kovin.

Vai niin. No niin, minä nauroin paljon niihin aikoihin.

Mutta ette enää?

Ooh, kyllä nytkin. Elämä on ihanaa!

Lähestyimme Karl Johania. Hän virkkoi: "Tämän kauemmaksi emme enää mene!" Ja me läksimme kulkemaan jälleen Universitet-katua. Tultuamme suihkukaivon kohdalle hiljensin hiukan kulkuani, tiesin, etten saisi enää saattaa kauemmaksi.

"Niin, nyt teidän siis täytyy kääntyä takaisin", sanoi hän ja pysähtyi.

"Niin kai täytyy", vastasin.

Mutta hetkisen kuluttua hän arveli, että minä kyllä voisin tulla mukaan ulko-ovelle saakka. Herrajumala, eihän se ollut hullua. Vai mitä?

"Ei", sanoin minä.

Mutta seisoessani ulko-ovella ryntäsi koko kurjuuteni jälleen kimppuuni. Kuinka saatoinkaan pysyä tarmokkaana, kun olin niin perin juurin sortunut? Tässä minä seisoin nuoren naisen edessä, likaisena, raihnaisena, nälän runtelemana, pesemättömänä, vain puoliksi pukeutuneena, -- siitä voi ihan vajota maahan. Tekeydyin pieneksi, kumarsin vaistomaisesti ja virkoin:

"Mahtanenko enää tavata teitä?"

Tuskin toivoinkaan tapaavani häntä enää, toivoin melkein jyrkkää kieltoa, joka teristäisi minua ja tekisi minut välinpitämättömäksi.

"Kyllä", sanoi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti.

"Milloin?"

"En tiedä."

Äänettömyys.

"Ettekö tahdo olla niin kiltti ja ottaa harsoa pois vain silmänräpäykseksi", sanoin, "jotta voisin nähdä, kenen kanssa olen puhunut. Vain silmänräpäykseksi. Jotta saisin nähdä kenen kanssa olen puhunut."

Äänettömyys.

"Voitte tavata minut täällä ulkopuolella tiistai-iltana"! sanoo hän. "Haluatteko?"

"Kyllä, rakas, saanko luvan!"

"Kello kahdeksan."

"Hyvä."

Sivelin kädelläni hänen viittaansa, puistelin lumen siitä, vain saadakseni tekosyyn koskettaa häntä; minulle oli nautintoa olla hänen läheisyydessään.

"Sitten ette saa uskoa kovin hulluja minusta", sanoi hän. Hän hymyili jälleen.

"En..."

Äkkiä hän teki päättävän liikkeen ja nosti harson otsalle; seisoimme siinä katsellen toisiamme sekunnin ajan. Ylajali! sanoin. Hän kurottausi, kietaisi kätensä kaulaani ja suuteli minua keskelle suuta. Yhden ainoan kerran, nopeasti, päihdyttävän nopeasti, keskelle suuta. Tunsin, miten hänen rintansa aaltoili, hän läähätti ankarasti.

Ja silmänräpäyksessä tempautui hän käsistäni, huusi hyvää yötä, hätääntyneesti, kuiskaten, kääntyi ja läksi juoksemaan portaita ylös, sanomatta sen enempää...

Ulko-ovi läiskähti kiinni.

Seuraavana päivänä satoi vielä enemmän lunta, raskasta, vedensekaista lunta, suuria märkiä höytäleitä, jotka putosivat alas ja muuttuivat sohjuksi. Ilma oli raaka ja jäätävä.

Olin herännyt jokseenkin myöhään, pää merkillisen pökertyneenä illan mielenliikutusten jälkeen, sydän päihtyneenä kauniista kohtauksesta. Hurmauksessani olin lepäillyt hetkisen valveilla ja ajatellut Ylajalia rinnallani; levittänyt käsivarteni, syleillyt itseäni ja saanut uudelleen kupillisen maitoa sekä heti sen jälkeen pihvin, enkä enää ollut nälissäni; hermoni vain olivat jälleen kovin kiihtyneet.

Läksin pukumyymälöihin. Pälkähti päähäni, että ehkäpä saisin käytetyt liivit halvalla hinnalla, jotkin, jotka voisin pitää nutun alla, yhdentekevää minkälaiset. Nousin portaita ylös myymälään ja sain käsiini liivit, joita aloin tarkastella. Siinä hommaillessani kulki muuan tuttava ohi, hän nyökkäsi ja huusi minulle, minä jätin liivit ja menin alas hänen luokseen. Hän oli teknikko ja oli menossa konttoriin.

"Tulkaas mukaan ottamaan lasi olutta", sanoi hän. "Mutta tulkaa pian, minulla ei ole paljon aikaa... Mikä se nainen oli, jonka kanssa kävelitte eilen illalla?"

"Kuulkaahan", mustasukkaisena yksistään hänen ajatukselleen, "jospa se olikin rakastettuni?"

"Peijakas sentään!" sanoi hän.

"Niin, se päätettiin eilen illalla."

Olinpa nolannut hänet, hän uskoi minua empimättä. Ajoin hänet valheita täyteen, päästäkseni hänestä jälleen vapaaksi, me saimme oluemme, joimme ja läksimme.

"Huomenta sitten!" "Kuulkaas", sanoi hän äkkiä, "olen teille velkaa muutamia kruunuja, ja ikävää etten ole maksanut niitä takaisin aikoja sitten. Mutta nyt saatte ne ensi tilassa."

"Kiitos vain", vastasin. Mutta minä tiesin, ettei hän koskaan maksaisi minulle takaisin niitä kruunuja.

Olut nousi, ikävä kyllä, heti päähäni, tulin hyvin kuumaksi. Muisto illan seikkailuista otti minut valtoihinsa, saattoi minut melkein hämmennyksiin. Entäpä, jos hän ei tulisikaan tiistaina! Jospa hän alkaisi mietiskellä asiaa tarkemmin, ryhtyisi epäilemään!... Epäilemään mitä?... Ajatukseni vilkastuivat ja alkoivat askarrella siinä rahajutussa. Pelästyin, ankara kauhu itseäni kohtaan valtasi minut. Varkaus palautui mieleeni kaikkine! yksityiskohtineen, näin pikku puodin, tiskin, laihan käteni rahoja ottaessani, ja minä kuvittelin, miten poliisi menettelisi tullessaan minua vangitsemaan. Raudat käsiin ja jalkoihin, ei, ainoastaan käsiin, ehkäpä vain yhteen käteen, aitaus, päivystäjän pöytäkirja, hänen kynänsä rapina, ehkäpä hän otti uuden kynän tämän asian johdosta, hänen katseensa, hänen vaarallinen katseensa: No, herra Tangen? Koppi, ikuinen pimeys...

Hm. Puin ankarasti nyrkkiäni rohkaistakseni itseäni, astelin yhä nopeammin ja tulin Suurtorille. Siellä istahdin.

Ei mitään lapsellisuuksia! Kuinka herrannimessä voitaisiin todistaa, että olin varastanut? Sitä paitsi ei puotipoika uskaltaisi nostaa melua, vaikkapa hän jonakin päivänä sattuisi muistamaan, miten kaikki oli tapahtunut, olihan hänelle paikkansa kyllin rakas. Ei mitään melua, ei mitään kohtauksia, jos saisi luvan pyytää!

Mutta nuo rahat painoivat kuitenkin synnillisesti taskussani eivätkä suoneet minulle rauhaa. Ryhdyin tutkistelemaan itseäni ja pääsin selville, että olin ollut onnellisempi ennen, silloin kun kuljin ja kärsin aivan rehellisenä. Ja Ylajali! Enkö ollut painanut häntäkin alas synnillisillä käsilläni! Herrajumala! Herra, minun Jumalani! Ylajali!

Tunsin olevani aika pöhnässä, hypähdin äkkiä pystyyn ja menin suoraa päätä elefanttiapteekin luona olevan pullamuijan luo. Voisin vielä kohoutua huonosta maineesta, se ei olisi lainkaan myöhäistä, minä näyttäisin maailmalle, että kykenisin sellaiseen! Matkalla sain rahat valmiiksi, pidin jokaista äyriä kädessäni, kumarruin muijan pöydän yli ikään kuin haluaisin ostaa jotakin ja iskin ilman muuta rahat hänen käteensä. En sanonut sanaakaan, poistuin heti.

Miten ihanalta tuntuikaan olla kunniallinen ihminen jälleen! Tyhjät taskuni eivät enää rasittaneet, minusta oli nautinto olla jälleen rahattomana. Kun oikein ajattelin, olivat nuo rahat itse asiassa tuottaneet minulle paljon salaista huolta, olin tosiaankin vavistuksella ajatellut niitä kerran toisensa jälkeen, en ollut mikään kivettynyt sielu, rehellinen luontoni oli noussut kapinaan tuota alhaista tekoa vastaan. Jumalan kiitos, minä olin noussut omassa tietoisuudessani. Tehkääpä kuten minä sanoin katsellessani vilisevää toria. Tehkääpä vain kuten minä! Minä olin ilahduttanut vanhaa, köyhää pullamuijaa, niin että kelpasi, hän oli aivan tyrmistynyt. Tänä iltana hänen lapsensa eivät menisi nälkäisinä sänkyyn... Minä reipastutin itseäni noilla ajatuksillani ja olin sitä mieltä, että olin menetellyt erinomaisesti. Jumalan kiitos, rahat olivat nyt poissa käsistäni.

Päihtyneenä ja hermostuneena astelin katua ja pöyhistelin. Ilo siitä, että voisin mennä puhtaana ja kunniallisena Ylajalia vastaan, sai minut kokonaan valtoihinsa, minulla ei ollut enää mitään tuskia, pääni oli kirkas ja selkeä, tuntui kuin se olisi ollut pelkkää valoa täynnä, tuo pää, joka lepäsi hartioillani. Sain halun tehdä koirankujeita, suorittaa hämmästyttäviä asioita, panna kaupungin ylösalaisin ja mekastaa. Koko Graendse-kadulla esiinnyin kuin hullu mies, korvissani hiukan suhisi, ja aivoissani oli humala täydessä vauhdissa. Rohkeuteni innostamana sain päähäni mennä ilmoittamaan ikäni eräälle kaupunginpalvelijalle, joka muuten ei ollut lausunut sanaakaan, ottaa häntä kädestä, katsoa tutkivasti häntä silmiin ja jättää hänet jälleen, ilman mitään selityksiä. Panin merkille vivahdukset ohikulkevien äänessä ja naurussa, katselin muutamia pikkulintuja, jotka hyppelivät edessäni kadulla, rupesin tarkastelemaan katukivien ilmeitä ja keksin kaikenlaisia merkkejä ja kummallisia kuvioita niissä. Tällä välin olin tullut Suurkäräjätorille.

Äkkiä pysähdyn tuijottamaan ajureihin. Ne astelevat jutellen siinä vaunujensa ympärillä, hevoset nuokkuvat päin ilkeätä säätä. Tulkaa! sanoin ja tuuppasin itseäni kyynärpäälläni. Menin nopeasti ensimmäisen ajurin luo ja nousin vaunuihin. Ullevoldin tie 37! huudahdin. Ja me läksimme ajamaan.

Matkalla alkoi ajuri vilkuilla taaksensa, kumartua ja tirkistää vaunuun, missä istuin kuomun alla. Oliko hän alkanut epäillä? Kaiketi minun kehno pukuni oli herättänyt hänen huomiotaan.

"Minun on tavattava eräs mies!" huudahdin hänelle ehtiäkseni ennen häntä, ja selitin hänelle vakuuttavasti, että minun ehdottomasti piti tavata tuo mies.

Pysähdymme n:o 37:n edustalla, minä hyppään alas vaunuista, juoksen portaita ylös, aivan kolmanteen kerrokseen, tartun kellonnauhaan ja tempaisen, kello kilahti kuusi, seitsemän kertaa sisäpuolella.

Palvelustyttö tulee avaamaan, panen merkille, että hänellä on kultaiset korvarenkaat ja mustat lastinkinapit harmaassa hameenvyötärössä. Hän katsoo kauhuissaan minuun.

Kysyn Kierulfia, Joakim Kierulfia, jos niin täytyi sanoa, viljakauppiasta...

Palvelustyttö pudistaa päätään.

"Ei täällä asu ketään Kierulfia", sanoo hän.

Hän tuijottaa minuun, tarttuu oveen, valmiina vetämään sen kiinni. Hän ei yrittänytkään hakea miestä, hän näytti tosiaankin tuntevan henkilön, jota kysyin, kun hän vain haluaisi ajatella uudelleen, tuo laiska otus. Minä suutuin, käänsin hänelle selkäni ja juoksin alas portaita jälleen.

"Hän ei ollut siellä!" huusin ajurille.

"Eikö hän ollut siellä?"

"Ei. Ajakaa Tomte-kadulle numeroon 11."

Olin ankaran suuttumuksen vallassa ja ilmaisin sitä hiukan ajurillekin, hän uskoi aivan varmasti, että elämä oli kysymyksessä, ja hän läksi empimättä ajamaan. Hän iski lujasti hevosta selkään.

"Mikä miehen nimi on?" kysyi hän kääntyen pukillaan.

"Kierulf, viljakauppias Kierulf."

Ajuristakin tuntui, että sellainen mies oli olemassa. Eikö hänellä ollut tapana kulkea vaaleassa takissa?

"Mitä?" huudahdin, "vaaleassa takissa? Oletteko hullu? Luuletteko minun hakevan teekuppia?" Tuo vaalea takki tuli kuuluviin hyvin sopimattomasti, turmeli koko miehen ajatuksissani, minkälaiseksi olin hänet ajatellut.

"Minkä sanoittekaan hänen nimekseen? Kierulf?"

"Tietysti", vastasin, "onko siinä jotakin merkillistä! Nimi ei miestä pilaa."

"Eikös hän ole punatukkainen?"