Part 8

Hän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän kääntää minuun päin.

Tuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin kuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta vuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja kauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana sivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin näyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat aina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet. Omituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä, olen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti astahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti pidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja pyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen, jonka asiat ennestäänkin olivat huonosti...

Hän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon, siinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa minulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin ja sanon:

"Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?" Ja minä hymyilen, jotta näyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti.

"Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista", vastaa hän; "tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä sitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa ymmärtää paremmin?"

Hänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on hylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa. Jotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan:

"Kyllä, sen kyllä voin tehdä."

Menen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen aikaansa... Minä kumarran ja tartun ovenripaan.

"Jos haluatte", sanoo hän, "voitte kernaasti saada hiukan ennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä."

Nythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa nöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin:

"Ei, kiitos, minä kyllä selviydyn asioistani jonkin aikaa. Kiitoksia muuten hyvin paljon. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastaa "komendööri" ja kääntyy samassa kirjoituspöytäänsä päin. Hän oli sittenkin kohdellut minua ansaitsemattoman hyväntahtoisesti, ja minä olin hänelle siitä kiitollinen; tietäisin myöskin sen korvata. En aikonut mennä hänen luokseen ennen kuin minulla olisi mukanani työ, johon olisin aivan tyytyväinen, joka voisi hämmästyttää "komendööriä" hiukan ja saada hänet heti empimättä määräämään minulle kymmenen kruunua. Ja minä menin jälleen kotiin ja ryhdyin uudelleen kirjoitustyöhöni.

Seuraavina iltoina, kun kello tuli noin kahdeksan korville ja kaasu oli jo sytytetty, tapahtui minulle säännöllisesti seuraavaa:

Tullessani ulos asunnostani lähteäkseni päivän vaivojen ja vastuksien jälkeen kävelemään kaduille, seisoo mustapukuinen nainen kaasulyhdyn luona aivan portin ulkopuolella ja kääntää kasvonsa minuun päin, seuraa minua silmillään, kun kuljen hänen ohitsensa. Panen merkille, että hänellä on aina sama puku yllään, sama tiheä harso, joka peittää hänen kasvonsa ja laskeutuu hänen rinnalleen, ja kädessä pieni päivänvarjo, jonka kädensijana on norsunluinen rengas.

Oli jo kolmas ilta kun olin nähnyt hänet siinä, aina samalla paikalla; heti kun olin päässyt hänen ohitsensa, hän kääntyy verkalleen ja lähtee astelemaan katua alas, minusta poispäin.

Hermostuneet aivoni kasvattivat tuntosarvia, ja sain mielettömän ajatuksen, että hänen käyntinsä tarkoitti minua. Olin lopulta melkein valmis puhuttelemaan häntä -- kysymään häneltä, hakiko hän jotakuta, tarvitsisiko hän minun apuani johonkin, saisinko saattaa häntä kotiin, vaikka olinkin niin huonossa kunnossa, suojella häntä pimeillä kaduilla -- mutta mieleni pohjalla kyti epämääräinen pelko, että se ehkä saattaisi maksaa jotakin, lasin viiniä tai ajelumatkan, eikä minulla ollut enää lainkaan rahoja; lohduttoman tyhjät taskuni vaikuttivat liiankin masentavasti minuun, eikä minulla ollut edes rohkeutta katsoa hiukan terävästi häneen, mennessäni hänen ohitsensa. Nälkä oli jälleen alkanut vaivata minua, ruokaa en ollut saanut kuin eilen illalla, -- se ei ollut mikään pitkä aika, olin monesti saattanut kestää useita päiviä -- mutta minä olin alkanut arveluttavasti kuihtua, en voinut sietää nälkää yhtä hyvin kuin ennen, yksi ainoa päivä saattoi nyt tehdä minut melkein sekapäiseksi, ja minä oksentelin aina juotuani vettä. Lisäksi minua värisytti yöllä, makasin täysissä pukimissa, jotka olivat päivälläkin ylläni, ja värisin kylmästä, tunsin puistatuksia iltaisin ja jäykistyin yöksi. Vanha peitto ei voinut estää vetoa, ja minä heräsin aamulla siihen, että ulkoa tuleva raaka viima oli saattanut nenäni tukkoon. Astelin katuja mietiskellen, mitä tekisin pysyäkseni pystyssä, kunnes saisin seuraavan artikkelini valmiiksi. Ollapa minulla kynttilä, niin voisin jatkaa yöllä; veisi pari tuntia, ennen kuin pääsisin oikein kirjoitustuulelle; huomenna saattaisin sitten kääntyä "komendöörin" puoleen.

Menen suoraa päätä Oplandin kahvilaan ja haeskelen nuorta pankkituttavaani hankkiakseni itselleni kymmenen äyriä kynttilän ostoon. Minun sallittiin vapaasti kulkea läpi kaikkien huoneiden; sivuutin toistakymmentä pöytää, missä loruilevat vieraat istuivat syömässä ja juomassa, tunkeuduin aivan kahvilan sisimpään, Punaiseen huoneeseen, tapaamatta etsimääni miestä. Nolona ja harmissani palasin jälleen kadulle ja läksin astelemaan linnalle päin.

Eikö ollutkin hitonmoisen pirullista, että vastoinkäymiseni eivät lainkaan ottaneet loppuakseen! Pitkin, raivokkain askelin, nutunkaulus röyhkeästi nostettuna ylös niskaan ja kädet nyrkissä housuntaskuissa minä astelin ja haukuin kohtalontähteäni koko matkan. Ei kunnon huoletonta hetkeä seitsemään, kahdeksaan kuukauteen, ei välttämättömintä ruokaa lyhyeksi viikoksi ennen kuin hätä jälleen iski kimppuuni. Kaiken lisäksi minä olin kulkenut ja ollut rehellinen keskellä kurjuutta, he-he, rehellinen pohjia myöten! Jumala varjelkoon miten narrimainen olinkaan ollut! Ja minä aloin kertoilla itselleni, miten minulla sittenkin oli ollut paha omatunto, koska kerran olin vienyt Hans Paulin peiton panttilainaajalle. Nauroin pilkallisesti herkälle oikeudentunnolleni, sylkäisin halveksivasti katuun enkä löytänyt kylliksi voimakkaita sanoja ivatakseni tyhmyyttäni. Olipa se nyt sattunut! Jos olisin tällä hetkellä löytänyt koulutytön säästörahat kadulta, köyhän lesken ainoan äyrin, olisin poiminut sen heti ja pistänyt taskuuni, varastanut sen tietäen, tahtoen, ja nukkunut rauhallisesti kuin tukki seuraavana yönä. En sentään ollut turhanpäiten kärsinyt niin sanomattoman paljon, kärsivällisyyteni oli lopussa, olin valmis mihin tahansa.

Kiersin linnan kolme, neljä kertaa, päätin sitten mennä kotiin, pistäydyin vielä puistossa ja läksin vihdoin takaisin Karl Johaninkadulle.

Kello oli yhdentoista korvilla. Katu oli melkein pimeä, ja ihmisiä liikuskeli kaikkialla, hiljaisia pareja ja häliseviä joukkoja samassa mylläkässä. Suuri hetki oli saapunut, paritteluaika, jolloin salainen kuljeskelu tapahtuu ja iloinen seikkailu alkaa. Kahisevia tyttöjen hameita, joitakin lyhyitä, aistillisia naurahduksia, aaltoilevia rintoja, kiivaita, huohottavia hengityksiä; alhaalla Grandin luona ääni, joka huudahtaa: "Emma!" Koko katu oli liejukko, josta nousi kuumia höyryjä.

Vaistomaisesti haeskelen taskuistani paria kruunua. Himo, joka väräjää jokaisen ohikulkijan liikkeessä, yksinpä kaasulyhtyjen himmeä valo, tämä hiljainen, siittävä yö, kaikkityynni oli alkanut hyökätä kimppuuni, tämä ilma, joka on täynnä kuiskauksia, syleilyjä, väriseviä tunnustuksia, puoliksi lausuttuja sanoja, pientä suhinaa; pari kissaa armastelee kimakasti ja valittavasti naukuen Blomqvistin porttikäytävässä. Eikä minulla ollut kahta kruunua. Oli kirotun kurjaa tällainen köyhyys! Mikä nöyryytys, mikä häpeä! Ja jälleen tulin ajatelleeksi köyhän lesken viimeistä ropoa, jonka olin tahtonut varastaa, koulupojan lakkia tai nenäliinaa, kerjäläisen ruokapussia, jotka empimättä olisin vienyt lumppukauppiaalle. Niistä saadut rahat olisin käyttänyt hummailuun. Lohduttaakseni itseäni ja pysyäkseni ulkopuolisena aloin keksiä kaikkia mahdollisia vikoja noissa iloisissa ihmisissä, jotka riensivät ohitseni, kohauttelin äkäisesti olkapäitäni ja katselin heitä halveksivasti, sitä mukaa kuin he kulkivat, pari parilta. Nuo tyytyväiset sokerileivoksia syövät ylioppilaat, jotka arvelivat esiintyvänsä eurooppalaisesti, kun saivat taputtaa ompelijatarta vatsalle. Nuo nuoret herrat, pankkimiehet, tukkukauppiaat, bulevardileijonat, jotka eivät edes ajautuneet karille merimiesten vaimojen kanssa, paksujen karjatorin kanojen, jotka olutseidelin vuoksi saattoivat langeta ensimmäisessä sopivassa porttikäytävässä! Mokomia merenneitoja! Paikka heidän vierellään oli vielä lämpimänä viimeöisen palosotilaan tai tallimiehen jälkeen; valtaistuin oli aina yhtä vapaa, yhtä avoin, ole hyvä, astu siihen!... Sylkäisin kauas katukäytävälle, välittämättä sattuiko se johonkin, olin äkeissäni, täynnä inhoa noita ihmisiä kohtaan, jotka kihnasivat toisiaan vastatusten ja parittelivat silmieni edessä. Nostin päätäni ja tunsin itseni siunatuksi voidessani pitää tieni puhtaana.

Suurkäräjätorin varrella kohtasin tytön, joka tuijotti hyvin terävästi minuun tullessani hänen kohdalleen.

"Iltaa!" sanoin.

"Iltaa!" Hän pysähtyi.

Hm. Oliko hän ulkona näin myöhään kävelyllä? Eiköhän nuoren naisen ollut hiukan vaarallista kulkea tähän aikaan vuorokaudesta Karl Johanilla? Eikö? Niin, mutta eikö häntä koskaan puhuteltu, loukattu, tarkoitan, suoraan sanoen, eikö häntä pyydetty mukaan kotiin?

Hän tuijotti ihmeissään minuun, tarkasteli kasvojani, päästäkseen selville, mitä minä tällä oikein tarkoitin. Sitten hän äkkiä pisti kätensä kyynärkoukkuuni ja virkkoi:

"No, mennään sitten!"

Minä seurasin mukana. Kuljettuamme muutamia askelia ohi ajurien minä pysähdyin, tempasin käsivarteni vapaaksi ja sanoin:

"Kuulkaas, ystäväni, minulla ei ole äyriäkään." Ja minä laittausin lähtemään matkaani.

Aluksi hän ei ollut uskoa minua, mutta kun hän oli saanut tunnustella kaikki taskuni eikä löytänyt mitään, hän suuttui, keikautti päätään ja sanoi minua kapakalaksi.

"Hyvää yötä!" sanoin.

"Odottakaas hiukan!" huudahti hän, "kultasankaiset silmälasitko teillä on?"

"Ei."

"No, menkää hiiteen sitten!"

Ja minä läksin.

Hetkisen kuluttua hän juoksi jäljestäni ja huusi minulle uudelleen.

"Voitte olla kanssani siitä huolimatta", sanoi hän.

Tällainen poloisen katutytön tarjous loukkasi minua, ja minä kieltäydyin. Oli sitä paitsi myöhäinen yönhetki ja minun piti mennä erääseen paikkaan; eihän hänellä ollut varaakaan sellaisiin uhrauksiin.

"Niin, mutta minä _tahdon_ teidät mukaani."

"Mutta minä en lähde mukaan sillä tavalla."

"Te menette tietysti toisen luo", sanoi hän.

"En", vastasin.

Mutta minä tunsin olevani tukalassa asemassa tyttöliehakon edessä ja päätin pelastaa nahkani.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyin. "Maiju? No! Kuulkaas nyt, Maiju!" Ja minä ryhdyin selittämään käytöstäni. Tyttö kävi yhä enemmän kummastuneeksi. Oliko hän siis luullut, että minäkin olisin yksi niitä, jotka kulkivat iltaisin kaduilla kaappailemassa pikku tyttöjä? Oliko hän tosiaankin uskonut niin pahaa minusta? Olinko minä ehkä alusta saakka sanonut hänelle jotakin epäkohteliasta? Käyttäydyttiinkö sillä tavoin, kun oli jotain pahaa mielessä? Lyhyesti sanottuna, minä olin puhutellut häntä ja saattanut pari askelta nähdäkseni, miten pitkälle hän haluaisi asian johtaa. Muuten oli nimeni se ja se, pastori se ja se. Hyvää yötä! Menkää matkoihinne, älkääkä tehkö syntiä enää!

Sen sanottuani minä läksin.

Hykertelin käsiäni ihastuksissani keksintöni johdosta ja puhelin ääneen itsekseni. Miten riemukasta olikaan kulkea ympäri tekemässä hyviä töitä. Ehkäpä olin antanut tuolle langenneelle olennolle sysäyksen parannukseen koko elämän ajaksi! Vapahtanut hänet kerta kaikkiaan kadotuksesta! Ja hän tunnustaisi sen tultuaan sen käsittämään, vieläpä sydän täynnä kiitollisuutta tunnustaisi sen kuolinhetkelläänkin. Ooh, kannatti sittenkin olla kunniallinen, kunniallinen ja oikeudenmukainen!

Olin aivan loistavalla tuulella, tunsin itseni terveeksi ja rohkeaksi tekemään mitä tahansa. Kunpa minulla vain olisi ollut kynttilä, niin ehkä olisin saanut artikkelini valmiiksi! Astelin heilutellen uutta portinavainta kädessäni, hyräilin ja mietiskelin keinoa, millä voisin saada kynttilän itselleni. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin ottaa kirjoitusvehkeet ulos kadulle, kaasulyhdyn alle. Ja minä avasin portin ja menin hakemaan papereitani.

Palattuani lukitsin portin ulkoapäin ja asetuin lyhdyn valoon. Oli hiljaista kaikkialla, kuulin vain konstaapelin raskaat, kilahtelevat askelet alempana olevalta poikkikadulta ja koiran haukuntaa St. Hanshaugenista päin. Mikään ei minua häirinnyt, nutunkauluksen vedin korviin ja ryhdyin ajattelemaan kaikin voimin. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisin saada tämän pienen artikkelin loppuun. Olin juuri melko tukalassa kohdassa, tulisi aivan huomaamaton siirtyminen johonkin uuteen, sitten vaimennettu, liukuva loppuosa, pitkä murina, joka vihdoin päättyisi ponteen, niin jyrkkään, niin liikuttavaan kuin laukaus tai kuin vuoren repeämä. Piste.

Mutta sanat eivät tahtoneet tulla mieleeni. Luin koko kirjoituksen läpi alusta saakka, luin ääneen joka lauseen, enkä voinut ollenkaan koota ajatuksiani tuohon paukahtavaan loppuponteen. Seisoessani siinä mietiskellen tätä saapui kaiken lisäksi konstaapeli ja pysähtyi keskelle katua vähän matkan päähän minusta ja pyyhkäisi pois koko tunnelmani. Mitä se häntä liikutti, jos minä tällä hetkellä seisoin kirjoittamassa erinomaista loppuosaa artikkeliin, joka oli tarkoitettu annettavaksi "komendöörille"? Herrajumala, miten kerrassaan mahdotonta minun oli pysytellä veden pinnalla, mitä hyvänsä yritinkään! Seisoin siinä tunnin ajan, konstaapeli meni matkoihinsa, alkoi tuntua liian kylmältä seisoa siinä tunnin ajan hiljaa. Masentuneena uudesta turhasta yrityksestäni avasin vihdoin portin ja menin huoneeseeni.

Siellä ylhäällä oli kylmä, ja tuskin erotin ikkunaani synkässä pimeydessä. Hapuilin sänkyni luo, riisuin kengät jaloistani ja istahdin lämmittelemään jalkojani käsieni välissä. Sitten heittäysin vuoteelle, samoin kuin olin tehnyt pitkät ajat, täysissä pukimissa.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut valoisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä asennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen, parikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan.

Nousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin lattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin ulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta kiveyksellä ja kaivolla.

Hääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin, raaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten, aivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää hommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin että kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä jatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia, terästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani mukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja istahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan.

Pari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä köyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni kuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut enempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin tuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon epätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin, väräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin pienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko jutusta, en ajatellut yhtään mitään.

Aika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden kapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille. Olin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en tehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa.

Alkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin jälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani edestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja, joita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt siitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan liikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen heristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui kaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini, yskin niin ankarasti kuin rintani salli, -- ja retkahdin jälleen vuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin silmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni suuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani, ajatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän, jos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin hampaani yhteen.

Hypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan verta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut suuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni ja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan ympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä, minä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin surulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut.

Ilta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa loppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli jälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti, enkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin pahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan päivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin talouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin tunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa, olin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään, etten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa pitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa irtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista pimeässä, sitten hapuilin alas portaita.

Kadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin olisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja jäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni. Ikävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut sietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja aistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi koskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno "komendöörin" luo, ennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä päätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan.

Tiskin ääressä seisoo nainen ostoksia tekemässä, hänen vieressään on useita erilaisiin papereihin käärittyjä paketteja. Myyjä, joka tuntee minut ja tietää, mitä minä tavallisesti ostan, jättää naisen ja panee pakettiin ilman muuta leivän sekä ojentaa sen minulle.

"Ei -- oikeastaan tarvitsisin tänä iltana kynttilää." Sanon sen hyvin hiljaa ja nöyrästi, jotta en suututtaisi häntä ja kadottaisi toivoani saada kynttilän.

Vastaukseni oudoksuttaa häntä, hän tulee happamen näköiseksi kuultuaan odottamattomat sanani; ensi kertaa olin pyytänyt häneltä jotakin muuta kuin leipää.

"No, siinä tapauksessa saatte odottaa hiukan", sanoo hän vihdoin ja ryhtyy jälleen kauppoihin naisen kanssa. Nainen saa ostoksensa, maksaa, antaa viisi kruunua, josta saa takaisin, ja poistuu. Nyt olemme myyjän kanssa kahden. Hän sanoo:

"Jaha, kynttilä siis." Ja hän avaa erään kynttiläpaketin ja ottaa sieltä yhden minulle.

Hän katsoo minuun, ja minä häneen, enkä minä voi saada pyyntöä huuliltani.

"Niin, sehän on totta, tehän maksoitte jo", sanoo hän äkkiä. Hän sanoo tosiaankin, että minä olin maksanut; kuulin joka sanan. Ja hän alkaa laskea hopearahoja laatikosta, kruunun toisensa jälkeen, kirkkaita, lihavia rahoja, -- hän antaa jälleen takaisin viidestä kruunusta. "Olkaa hyvä", sanoo hän.

Seison siinä ja katselen noita rahoja sekunnin ajan. Käsitän, että jotakin on hullusti, en kuitenkaan harkitse enkä ajattele yhtään mitään, olen vain hölmistynyt kaikesta tästä rikkaudesta, joka loistaa siinä silmieni edessä. Ja koneellisesti kerään rahat käteeni.

Seison siinä tiskin ulkopuolella, tyhmänä kummastuksesta, lyötynä, masentuneena, astun askelen ovea kohti ja pysähdyn jälleen. Suuntaan katseeni määrättyyn kohtaan seinällä; siellä riippuu pieni kulkunen nahkaisessa kaulanauhassa, ja sen alapuolella nuoranippu. Seison tuijottaen noihin esineisiin.

Myyjä, joka arvelee minun haluavan jutella, koska siinä niin aikailen, sanoo järjestellessään käärepapereita tiskillä:

"Näyttää siltä kuin saisimme nyt talven."

"Hm, Niin", vastaan, "näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää siltä." Ja hetkisen kuluttua lisään: "No, eipähän se ole liian aikaisin."

Kuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt toisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti, itse sitä tajuamatta.

"Niinkö tosiaankin arvelette?" sanoo myyjä.

Pistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin sanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen.

Olin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin auki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta vähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin antamaan ne takaisin.

"Olkaa hyvä, olette unohtanut kynttilänne", sanoo myyjä.

"Oi, kiitosi" vastaan rauhallisesti. "Kiitos! Kiitos!"

Ja minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää kädessäni.

Ensimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja laskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä olin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti, kerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja minä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin.

Erään ravintolan luona Suurkadun varrella pysähdyin ja harkitsin kylmästi ja rauhallisesti, uskaltaisinko mennä nauttimaan pienen illallisen ja heti. Kuulin sisältä lautasten ja veitsien kilinää ja lihan hakkaamista, tämä oli liian suuri viettelys ja minä astuin sisään.

"Pihvi!" sanon.

"Pihvi!" huutaa neiti eräästä luukusta.

Istahdin pienen pöydän ääreen yksikseni aivan oven viereen ja kävin odottamaan. Oli hiukan hämärää siinä missä istuin, tunsin olevani tarpeeksi varjossa ja ryhdyin mietiskelemään. Välistä loi neiti hiukan uteliaan silmäyksen minuun.

Ensimmäinen varsinainen epärehellinen tekoni oli suoritettu, ensimmäinen varkauteni, jonka rinnalla kaikki aikaisemmat kepposeni eivät olleet mitään, ensimmäinen suuri lankeemukseni... No hyvä! Eipähän; siinä ollut mitään tehtävää. Olihan minulla muuten vapaus, voisinhan järjestää asian myyjän kanssa sitten myöhemmin, kun saisin siihen paremman tilaisuuden. Eihän sen tarvinnut sen enempää vaikuttaa, sitä paitsi en ollut ottanut elääkseni rehellisemmin kuin muutkaan ihmiset, en ollut tehnyt sopimuksia... "Luuletteko, että pihvi tulee pian?"

"Kyllä, aivan heti!" Neiti avaa luukun ja katsoo keittiöön.

Mutta jos asia tulisi ilmi jonakin päivänä? Jos myyjä joutuisi epäilemään, alkaisi ajatella leipäjuttua, niitä viittä kruunua, joista nainen sai takaisin? Ei ollut mahdotonta, että hän palaisi asiaan jonakin päivänä, ehkäpä seuraavalla kerralla, kun menisin sinne. No jaa, herrajumala!... Kohautin olkapäitäni.

"Olkaa hyvä!" sanoo neiti ystävällisesti ja panee pihvin pöydälle. "Mutta ettekö mieluummin halua tulla toiseen huoneeseen?"