Part 7

Läksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä paitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin luhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut tuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt!

Suurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala, miten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi väsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä mitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi eniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi ollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet hyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin olemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin löytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut minulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani.

Mitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä yhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin. Eikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön päivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja, käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä ajatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta, kuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi kirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten. Minä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi, pääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille, puhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä voisin...

Vihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi päähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan kävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan toistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto! Astelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen hetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa.

Pysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn luo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä, jollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka syntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta häpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani, minä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään pyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella...

Ja minä otin peiton kainalooni ja läksin Stenerkadulle, n:o 5:een.

Koputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa, kello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään viereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin taakse.

"Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!" sanoin minä, "minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti."

"Mitä? Ehei, niissähän on terässangat?"

"Niin."

"Ei, en voi."

"No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla on mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti päähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä."

"Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita", vastasi hän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain silmäyksen siihen ja huudahti:

"Ei, anteeksi, sitä en tarvitse!"

"Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen", sanoin, "se on paljon parempi toiselta puolelta."

"Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa siitä kymmentä äyriä missään paikassa."

"No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen", sanoin, "mutta ajattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella huutokaupassa."

"Niin, ei, se ei auta."

"Viisikolmatta äyriä?" lausuin.

"Ei, minä en halua sitä ollenkaan, en huoli sitä."

Niinpä otin peiton kainalooni ja menin kotiin.

Olin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton jälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin poistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä olisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin päätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä mahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin heikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut tuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun suuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata silmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut tilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut kunniani viime hetkeeni saakka.

Läksin jälleen kaupungille.

Istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona, hervahdin nuhjottamaan, pää rinnalla, kiihtymyksestä väsyneenä, sairaana ja nälän raukaisemana. Ja aika kului.

Sain istua tämän hetken rauhassa, ulkona oli hiukan valoisampaa kuin sisällä, minusta tuntui sitä paitsi kuin ei rintavaiva olisi ollut niin ankaraa ulkoilmassa, voisinhan vielä ajoissa ehtiä kotiin.

Ja minä nuhjotin ja ajattelin ja kärsin kovasti. Olin löytänyt pienen kiven, jonka puhdistin takkini hihalla ja pistin suuhuni saadakseni jotain mukellettavaa, muuten en liikahtanut enkä edes katsettani siirtänyt. Ihmisiä tuli ja meni, rattaiden räminä, kavioiden kopina ja ihmisten juttelut täyttivät ilman.

Mutta voisinhan yrittää tarjota nappeja? Siitä ei tietysti olisi mitään hyötyä, ja sitä paitsi olin jokseenkin sairas. Mutta kun oikein ajattelin, niin eiköhän minun olisi kuljettava sieltä "sedän" liikkeen kautta -- varsinaisen "setäni" -- kun menisin kotiin?

Vihdoin nousin penkiltä ja läksin laahustamaan katuja pitkin. Silmäkulmiani alkoi polttaa, kuume oli nousemassa ja minä kiiruhdin minkä voin. Jälleen kuljin ohi leipuriliikkeen, missä oli se leipä. No, nyt pysähdymme tässä! sanoin teeskennellyn päättävästi. Mutta jospa nyt menisin sisälle ja pyytäisin palasen leipää? Se oli harha-ajatus, päähänpälkähdys, se todellakin johtui mieleeni. Hyi! kuiskasin ja pudistin päätäni. Ja astelin edelleen.

Rebslager-kujalla oli pari rakastavaista kuiskailemassa eräässä porttikäytävässä, vähän kauempana pisti tyttö päänsä ulos ikkunasta. Astelin niin hiljaa ja mietteissäni, kuin olisin pohtinut kaikkea mahdollista -- ja tyttö tuli ulos kadulle.

"Mikä sinun on, vanha tuttu? Mitä, oletko sairas? Ai, jumala paratkoon, mitkä kasvot!" Ja tyttö kiepsahti kiireesti takaisin.

Pysähdyin samassa. Mikä minun kasvojani vaivasi? Olinko jo tosiaankin alkanut kuolla? Tunnustelin käsilläni poskiani: laiha, tietysti olin laiha, posket olivat kuin kaksi maljaa, pohja sisäänpäin, mutta herrajumala... ja läksin jälleen laahustamaan eteenpäin.

Mutta pysähdyin taaskin. Mahdoin olla aivan hirvittävän laiha. Ja silmät olivat vajoamaisillaan pään sisään. Minkähän näköinen minä oikeastaan olin? Olipa sekin pirullista, että täytyi rumentua yksistään nälästä! Tunsin raivon vielä kerran riehahtavan, sen viimeisen leimahduksen, jänteeni kouristuvan. Minkälaiset kasvot, mitä? Tässä astelin omaten pään, jonkalaista ei ollut koko maassa, pari nyrkkiä, jotka voisivat jauhaa kaupunginpalvelijan sihtijauhoiksi, ja nälkiinnyin rumaksi keskellä Kristianian kaupunkia! Mitä järkeä ja järjestystä siinä oli. Minä olin Saelissä ahertanut yöt päivät kuin hevonen, joka raahaa pappia, olin lukenut melkein silmät päästäni opinhalusta ja nähnyt nälkää niin että järki oli tahtonut aivoista lähteä -- mitä hittoa minä sitä jälleen hankin itselleni? Yksin katutytötkin kaikkosivat minut nähtyään. Mutta nyt siitä olisi tehtävä loppu -- ymmärrätkö! -- _loppu_, piruvieköön, siitä olisi tuleva!... Yhä yltyvällä raivolla, hampaita purren ja väsymystä tuntien, itkien ja kiroillen, minä riehakoin ohikulkijoista välittämättä. Aloin taas kiduttaa itseäni, juoksin ehdoin tahdoin otsani vasten lyhtytolppia, iskin kynteni syvälle kämmeniini, purin mielettömästi kieltäni, kun se ei puhunut selvästi, ja nauroin raivokkaasti joka kerta kun se koski ankarasti.

Niin, mutta mitä minun olisi tehtävä? kysyin lopulta itseltäni. Ja minä poljen jalkaani katuun monta kertaa ja toistan: mitä minun on tehtävä? -- Muuan herra kulkee juuri ohi ja huomauttaa hymyillen:

"Teidän täytyy mennä pyytämään, että teidät pidätettäisiin."

Katsoin häneen. Hän oli yksi tunnettuja naistenlääkäreitämme, "Herttuaksi" nimitetty. Ei edes hänkään käsittänyt tilaani, mies, jonka tunsin ja jonka kättä olin puristanut. Jäin seisomaan. Pidätettäisiin? Niin, minä olin hullu, hän oli oikeassa. Tunsin hulluutta veressäni, tunsin sen riehuvan aivoissani. Niin minun siis kävisi? Niin, niin! Ja minä aloitin jälleen verkkaisen, surullisen kulkuni. Siihen minä siis joutuisin.

Yhtäkkiä pysähdyn taaskin. Mutta ei pidätetyksi! sanon, ei sitä! Ja minä olin melkein käheä tuskaisesta pelosta. Rukoilin itsekseni, päästelin pyyntöjä, ettei minua pidätettäisi. Silloin joutuisin jälleen raatihuoneelle, minut suljettaisiin pimeään koppiin, missä ei ollut niin valon kipinää. Ei sellaista! Oli vielä muitakin keinoja käytettävissä, joita en ollut koettanut. Ja minä tahdoin koettaa niitä, tahdoin olla hyvin ahkera, ottaa sitä varten hyvää aikaa ja kulkea masentumatta talosta taloon. Olihan esimerkiksi musiikkikauppias Cisler, jonka luona en lainkaan ollut käynyt. Kyllähän keinoja keksittäisiin... Sillä tavoin astelin ja juttelin, kunnes sain itseni melkein itkemään mielenliikutuksesta. Ei vain joutua pidätetyksi!

Cisler? Olikohan se ehkä kohtalon johdatusta? Hänen nimensä oli johtunut mieleeni aiheettomasti, ja hän asui kovin kaukana, mutta minä menisin kuitenkin hänen luokseen, kulkisin hiljaa ja lepäisin välillä. Tunsin paikan, olin ollut siellä usein, ostanut paljon nuotteja niinä entisinä hyvinä aikoina. Pyytäisinkö puoli kruunua? Se ehkä oudoksuttaisi häntä, minä pyytäisin kokonaisen.

Menin kauppaan ja kysyin johtajaa; minut ohjattiin hänen konttoriinsa. Siellä istui mies, kauniina, kuosikkaasti pukeutuneena, tarkastelemassa laskuja.

Sammalsin anteeksipyynnön ja esitin asiani. Pakotettuna kääntymään hänen puoleensa... ei kestäisi kauan kun maksaisin sen takaisin... kun saisin palkkion sanomalehtiartikkelistani... Hän tekisi minulle suuren hyväntyön...

Vielä minun puhuessani hän kääntyi pöytäänsä päin ja jatkoi työtään. Kun olin lopettanut, vilkaisi hän minuun, pudisti kaunista päätään ja sanoi: "Ei!" Ainoastaan: ei. Ei mitään selityksiä. Ei sanaakaan muuta.

Polveni tutisivat ankarasti, ja minä nojasin pientä kiilloitettua aidaketta vasten. Päätin yrittää vielä kerran. Miksi piti juuri hänen nimensä juolahtaa mieleeni, kun olin kaukana Vaterlandissa [kaupunginosa Kristianiassa. Suom. huomautus]. Tunsin muutamia pistoksia vasemmassa kupeessani ja aloin hiestyä. Hm! Olin tosiaankin hyvin huonossa tilassa, sanoin, jokseenkin sairas, ikävä kyllä; varmasti ei kuluisi kuin pari päivää kun jo maksaisin sen takaisin. Jos hän tahtoisi olla niin suopea?

"Hyvä mies, miksi te tulette minun luokseni?" sanoi hän. "Olette minulle aivan tuntematon, kadulta tullut. Menkää lehteen, missä teidät tunnetaan."

"Mutta vain täksi illaksi!" sanoin minä. "Toimitus on jo suljettu, ja minä olen nyt hyvin nälissäni."

Hän pudisti yhä päätään ja jatkoi sen pudistamista vielä sittenkin, kun olin jo tarttunut ovenripaan.

"Hyvästi!" sanoin.

Se ei ollutkaan kohtalon johdatusta, ajattelin ja hymyilin katkerasti; niin korkealta voisin minäkin viitata, jos niikseen tuli. Laahustin eteenpäin kautta korttelin toisensa jälkeen, välistä lepäsin jollakin portaalla. Kunpa vain en joutuisi pidätetyksi! Koppikauhu vaivasi minua koko ajan, ei jättänyt minua lainkaan rauhaan! Joka kerta, kun näin konstaapelin matkallani, pujahdin sivukadulle, välttääkseni tulemasta häntä vastaan. Nyt laskemme sata askelta, sanoin, ja koetamme jälleen onneamme! Kerrankin neuvo keksitään...

Oli pienenlainen lankakauppa, paikka missä en koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Mies tiskin takana, sisempänä konttori posliinisine ovikyltteineen, pakkoja täynnä olevia hyllyjä ja pöytiä pitkä rivi. Odotin, kunnes viimeinen ostaja oli lähtenyt kaupasta, nuori nainen hymykuoppineen. Miten onnelliselta hän näytti! En hennonut yrittää kiinnittää hänen huomiotaan nutussani olevaan nuppineulaan; käännyin poispäin, ja rintani nyyhkytti.

"Haluatteko jotakin?" kysyi apulainen.

"Onko johtaja tavattavissa?" sanoin.

"Hän on tunturimatkalla Jotunheimissä", vastasi hän. "Olisiko jotakin erikoista asiaa, mitä?"

"Olisin pyytänyt muutamia äyrejä ruokaa varten", sanoin ja koetin hymyillä; "olen nälissäni eikä minulla ole yhtään äyriä."

"Olette siis yhtä rikas kuin minäkin", sanoi hän ja ryhtyi järjestelemään lankapakkojaan.

"Oi, älkää ajako minua pois -- ei nyt!" sanoin tuntien samalla kylmiä väristyksiä koko ruumiissani. "Olen todellakin melkein kuollut nälästä, on kulunut jo monta päivää siitä kun nautin jotakin."

Äärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään taskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen sanojaan, mitä?

"Vain viisi äyriä?" sanoin. "Niin, saatte kymmenen takaisin parin päivän kuluttua."

"Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?" kysyi hän kärsimättömästi.

"Niin", sanoin, "ottakaa viisi äyriä laatikosta."

"Sitä en tee", virkkoi hän, ja lisäsi: "Ja sallikaa minun sanoa teille samalla, että nyt tämä voi jo riittää."

Läksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt koiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä. Ei, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian pitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut suorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään kerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni, täyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään surkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden edessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman suuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni. Niin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin kotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen raatihuoneella...

Tämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis kumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan pistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna katukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja kiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän Vapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen kuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani!

Sitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken voitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko päivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä uskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se oli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut harmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se oli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki toivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa kourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus -- minä tiesin, että talli oli suljettu.

Otin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa, ilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa, mistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä yksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes tulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan sanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt enää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin.

Mutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota. Silloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin olisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan varmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja torstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä, se luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne taskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta, en nähnyt katua jolla astelin.

Miten hyvin tunsinkaan sen suuren kellarin, paikan, minne olin pujahtanut pimeinä iltoina, verenimijä-ystäväni luo. Toinen toisensa jälkeen olivat kapistukseni hävinneet sinne, pikku esineet, viimeinen kirjani. Huutokauppapäivänä menin mielelläni sinne katsomaan, ja minä riemuitsin joka kerta, kun huomasin kirjani joutuvan hyviin käsiin. Näyttelijä Magelsenilla oli kelloni, ja siitä minä olin melkein ylpeä; erään vuosikalenterin, missä olivat ensimmäiset pienet runokokeeni, oli muuan tuttava ostanut, ja palttooni oli joutunut eräälle valokuvaajalle lainattavaksi ateljeessa. Joten mistään ei ollut pahaa sanottavaa.

Pidin napit valmiina kädessäni ja astuin sisään. "Setä" istuu pöytänsä ääressä kirjoittamassa.

"Minulla ei ole mitään kiirettä", sanon, peläten häiritseväni häntä ja saattavani hänet kärsimättömäksi esittämällä asiani. Ääneni kuulosti kummallisen oudolta, tuskin tunsin sitä enää omakseni, ja sydämeni paukutti kuin vasara.

Hän tuli hymyillen vastaani, tapansa mukaan, pani molemmat kätensä tiskille ja katsoi minua silmiin, sanaakaan virkkamatta.

Niin, minulla oli jotakin mukana, josta halusin kysyä, voisiko hän sitä tarvita... jotakin, joka oli vain tiellä kotona, vakuutan teille, aivan vaivana... muutamia nappeja.

No, mitä, minkälaisia nappeja? Ja hän suuntaa katseensa käteeni.

Eikö hän voisi antaa minulle niistä muutamia äyrejä?... Niin monta kuin hän itse katsoisi sopivaksi... Aivan hänen oman mielensä mukaan...

Noista napeista? Ja "setä" tuijottaa ihmeissään minuun. _Noista_ napeista?

Vain yhtä sikaria varten, tai mitä hän itse haluaisi. Satuin kulkemaan ohi ja tahdoin kuulostaa.

Silloin nauroi tuo vanha panttilainaaja ja kääntyi takaisin pöytänsä ääreen, sanaakaan sanomatta. En oikeastaan ollut toivonut niin paljon, ja kuitenkin olin ajatellut mahdollisuutta, että tulisin autetuksi. Tuo nauru oli kuolintuomioni. Ei kai hyödyttäisi nytkään tarjota silmälaseja?

Minä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä, sanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän tahtoisi, viisi äyriä?

"Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan", sanoi "setä"; "olen sanonut sen teille jo ennen."

"Mutta minä tarvitsen postimerkin", lausuin; en voinut edes saada lähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. "Kymmenen tai viiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte."

"Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!" vastasi hän ja viittasi kädellään minua poistumaan.

Niin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin silmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin hyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin, mitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin vielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat kuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää!

Seisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän ohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme kumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä.

"Hei, sinäkö se oletkin?" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän tuli ylös, ja minä tunsin hänet. "Herra siunatkoon, minkä näköinen sinä olet!" sanoi hän. "Mitä sinä täällä olet tehnyt?"

"Ooh -- ollut asioilla. Aiot sinne alas, näen mä?"

"Niin. Mitä sinä olet sinne tarjonnut?"

Polveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa olivat napit.

"Mitä hittoa?" huudahti hän. "Ei, nyt se menee liian pitkälle!"

"Hyvää yötä!" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos rinnastani.

"Ei, odotas hetkinen!" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän oli itse matkalla "sedän" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt nälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. "Kyllä", vastasin, "jos palaat pian..."

"Tietysti", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, "mutta minä sanon sinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat mukana."

Käsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa ja vastasin:

"En voi! Olen luvannut olla Bernt Ankerin kadulla puoli kahdeksan, ja..."

"Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä minä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään, sinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle."

Ja hän tuuppasi minut sisälle.

KOLMAS OSA

Viikon verran elelin ilossa ja ihanuudessa.

Olin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka päivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa jälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia, jotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen ajatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin kuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa ja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja jo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni, loukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin yrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia tulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin pyrkiä laivoihin; "Nunna" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä voisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen tarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla tahoilla.

Viimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani alkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin aamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä kirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten sietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski tallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki kylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa kunnossa.

Päivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan hotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin oli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja kirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin uusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen, korjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne värikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä suurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani valmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin "komendöörin" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla ei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä.

"Komendööri" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti... ja hän jatkoi kirjoittamistaan.

Tarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia, sanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan niellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi nähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina oli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä -- uusia murskattuja toiveita.

"Monesko päivä nyt on?" kysyy "komendööri" äkkiä pöytänsä ääreltä.

"28:s", vastaan iloisena voidessani olla hänelle avuksi.

"28:s." Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä kuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän kädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun. Nähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan, puoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia.

Käännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan liivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani.

"Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta", sanon, "mutta se ei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että..."