Part 6

Lippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön. Leipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä uskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä. Alettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan olin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. -- Pää pystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun ulos raatihuoneelta.

Aurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä Youngin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin? Koetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi yksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen kaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä välin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen, kaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö minulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin kääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi kymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli runsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin hieno meri kunnaiden yllä...

Tietämättäni jouduin matkalle asuntoani kohti.

Nälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se auttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä!

Portti oli auki, tallimies sanoi tavalliseen tapaan hyvää huomenta.

"Kaunis ilma!" sanoi hän.

"Niin", vastasin minä. Siinä kaikki mitä keksin sanoa. Voisinkohan pyytää häneltä lainaksi yhtä kruunua? Hän antaisi kyllä mielellään, jos voisi. Olin sitä paitsi kerran auttanut häntä kirjeen kirjoittamisessa.

Hän seisoi harkiten jotain, minkä halusi ilmaista.

"Kaunis ilma, niin. Hm. Minun olisi maksettava emännälle tänään, etteköhän voisi olla niin hyvä ja lainata minulle viisi kruunua, mitä? Vain muutamaksi päiväksi. Olette tehnyt mulle palveluksen ennenkin."

"En, Jens Olaj, en tosiaankaan voi", vastasin. "En nyt. Kenties myöhemmin, ehkä iltapäivällä." Ja minä astelin portaita ylös huoneeseeni.

Heittäysin sänkyyn ja nauroin. Miten mainiota, että hän ehti ennen minua! Kunniani oli pelastettu. Viisi kruunua -- Jumala sinua varjelkoon, mies! Olisit yhtä hyvin voinut kysyä minulta viittä höyrykeittiön osaketta tai jotain Akerin herraskartanoa.

Ja kun ajattelin noita viittä kruunua, rupesi minua naurattamaan yhä enemmän. Enkös ollutkin koko mahtava mies, mitä? Viisi kruunua! Kyllä tässä oli sellainen mies! Hilpeyteni kasvoi ja minä antauduin sen valtaan: hyi hittoa, mikä ruoan katku täällä on! Oikein tuore pihvipaistin haju, päivällisen jälkeen, hyi! Ja minä avaan ikkunan, tuulettaakseni pois tuon inhottavan hajun. Tarjoilija, puoli pihviä! Kääntyen pöytään päin, tuohon kehnoon pöytään, jota minun täytyi kirjoittaessani tukea polvillani, minä kumarsin syvään ja kysyin: saanko luvan kysyä, haluatteko juoda lasillisen viiniä? Eikö? Olen Tangen, valtioneuvos Tangen. Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona... Portin avain...

Ja ohjattomina liihottelivat ajatukseni jälleen hurjia ratojaan. Olin yhä tietoinen siitä, että puhuin puuta heinää, enkä lausunut sanaakaan kuulematta ja käsittämättä sitä. Sanoin itselleni: nyt puhelet taas hölynpölyä! Enkä kuitenkaan mahtanut sille mitään. Se oli kuin hereillä lepäämistä ja unissa puhumista. Pääni oli keveä, tuskaton ja painostusta vailla, ja mieleni pilvetön. Lähdin vastaan hangoittelematta purjehtimaan.

Tule sisään! Niin, tule vain sisään! Kuten näet, kaikki on rubiinista. Ylajali, Ylajali! Punainen, hohtava silkkidivaani! Miten kiivaasti hän hengittää! Suutele rakkaani, vielä, vielä! Käsivartesi ovat valkoiset kuin valaanrasva, huulesi hehkuvat... Tarjoilija, pyysin pihviä...

Aurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen syödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani, innostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni tunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta vaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle siitä. Ja minä vedin sen esille.

Se oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan. Ryhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten masentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja läkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei edes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety "sedän" kellariin ja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä kaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli lainannut minulle muutamia kuukausia sitten... Hans Pauli! Napsautan sormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa mieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin! Hän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen puoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni, pistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas.

"Kuulehan Jens Olaj", huusin talliin, "uskon aivan varmasti voivani auttaa sinua iltapäivällä!"

Tultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista, ja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella pyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin ne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni jyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään.

Saksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei mitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä.

Uudistan kysymykseni ja astun lähemmäksi.

Toimittaja ei ollut saapunut, ilmoitti vihdoin saksija, nostamatta katsettaan.

Ja milloin hän saapuisi?

Ei voinut sanoa, ei ollenkaan voinut sanoa.

Kauanko toimitus oli avoinna?

Tähän en saanut mitään vastausta, ja minun täytyi lähteä. Saksija ei ollut vilkaissutkaan minuun koko aikana, hän oli kuullut ääneni ja tuntenut siitä minut. Niin huonossa huudossa olet täällä, ajattelin, ei viitsitä edes vastata sinulle. Onkohan se toimittajan määräys. Olin tosin, aina siitä saakka kun kiitetty kymmenen kruunun alakertani oli otettu lehteen, pommittanut häntä tuotteillani, rynnännyt hänen luokseen tuoden käyttökelvottomia töitä, jotka hänen oli täytynyt lukea läpi ja palauttaa minulle. Hän ehkä tahtoi tehdä tästä lopun, ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin... Läksin astelemaan Homandsbytä kohti.

Hans Pauli Petersen oli talonpoikaisylioppilas ja asui viisikerroksisen talon ullakkokamarissa, Hans Pauli Petersen oli siis köyhä mies. Mutta jos hänellä olisi yksikin kruunu, ei hän välittäisi sitä säästää. Saisin sen yhtä varmasti kuin se jo olisi kädessäni. Ja minä astelin iloiten tästä kruunusta koko matkan ja tunsin olevani varma sen saamisesta. Kun tulin ulko-ovelle, oli se suljettu, ja minun täytyi soittaa.

"Haluan puhutella ylioppilas Peterseniä", sanoin ja aioin mennä sisälle, "tiedän hänen huoneensa."

"Ylioppilas Peterseniä?" toistaa palvelijatar. Häntäkö, joka asui ullakolla? Hän oli muuttanut. Niin, palvelijatar ei tosin tietänyt minne, mutta hän oli pyytänyt lähettämään kirjeensä Hennansenille Toldbokadun varrella ja palvelijatar mainitsi numeron.

Täynnä uskoa ja toivoa lähden Toldbokadulle tiedustamaan Hans Paulin osoitetta. Tämä oli minun viimeinen keinoni ja minun täytyi käyttää sitä. Matkalla kuljin vasta rakennetun talon ohi, missä pari puuseppää oli ulkopuolella höyläämässä. Otin kasasta pari puhdasta lastua, pistin toisen suuhuni ja kätkin toisen taskuuni myöhemmäksi. Ja jatkoin matkaani. Läähätin nälästä. Erään leipuriliikkeen ikkunassa olin nähnyt tavattoman suuren kymmenen äyrin leivän, suurimman leivän, mitä sillä hinnalla voi saada...

"Tulen tiedustamaan ylioppilas Petersenin osoitetta."

"Bernt Ankerin katu, numero 10, ullakko." -- Olinko sinne menossa? No, sitten olisin ehkä hyvä ja ottaisin mukaani pari kirjettä, jotka olivat saapuneet?

Menen jälleen kaupunkiin, samaa tietä kuin olin tullutkin, kuljen taas puuseppien ohi, jotka nyt istuivat läkkikannu polvien välissä syöden hyvää, lämmintä höyrykeittiön päivällistä, astelen ohi leipuriliikkeen, missä leipä on yhä paikallaan, ja saavun vihdoin Bernt Ankerin kadulle, puolikuolleena väsymyksestä. Ovi oli auki ja minä nousen vaivalloisia portaita ylös ullakolle. Otan kirjeet taskustani saattaakseni Hans Paulin yhdellä iskulla hyvälle tuulelle, kun astuisin sisään. Hän ei varmaankaan kieltäisi minulta tätä apua, kun selittäisin hänelle olosuhteet, ei tosiaankaan. Hans Paulilla oi suuri sydän, sen olin aina sanonut hänestä...

Ovella näin hänen nimikorttinsa: "H. P. Petersen, jumaluusopin yliopp. -- matkustanut kotiin."

Lysähdin istumaan, istumaan paljaalle lattialle, lopen väsyneenä, yllätyksen masentamana. Toistan koneellisesti pari kertaa: Matkustanut kotiin! Matkustanut kotiin! Sitten mykistyn äänettömäksi. Silmissäni ei ollut niin kyyneltä, en ajatellut mitään, en tuntenut mitään. Kului kymmenen minuuttia, ehkä kaksikymmentä tai enemmän, istuin yhä samalla paikalla enkä liikauttanut sormeanikaan. Tämä raskas horros oli melkein kuin uinahdus. Kuulen sitten jonkun tulevan portaissa, nousen seisomaan ja sanon:

"Haluaisin tavata ylioppilas Peterseniä -- minulla on pari kirjettä hänelle."

"Hän on matkustanut kotiin", vastaa vaimo. "Mutta hän tulee takaisin loman jälkeen. Kirjeet voin kyllä ottaa, jos haluatte."

"Kyllä kiitos, sepä oli oikein hyvä", sanoin, "sittenpähän hän ne saa, kun tulee. Niissä saattaa olla tärkeitä asioita. Hyvästi!"

Ulos päästyäni pysähdyin keskellä katua ja lausuin ääneen nyrkkiä puiden: Minä sanon sinulle, rakas herra Jumala: sinä olet ynseä! Ja minä nyökkään raivoissani, hammasta purren pilviä kohti: hitto vieköön, sinä olet ynseä!

Kuljin muutaman askelen ja pysähdyin jälleen. Äkkiä muuttaen sävyä hypistelen käsiäni, panen pääni vinoon ja kysyn suloisella, hurskaalla äänellä: oletko kääntynyt hänenkin puoleensa, lapseni?

Se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

Isolla H:lla, sanon, isolla kuin tuomiokirkko! Uudelleen siis: oletko huutanut Häntä avuksesi, lapseni? ja minä taivutan pääni alas, teen ääneni surkeaksi ja vastaan: En!

Sekään ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

Ethän voi teeskennellä, senkin narri! Kyllä, on sinun sanottava, kyllä, minä olen huutanut Isää Jumalaa avukseni! ja sinun tulee saada ääneesi surkein sävy, mitä milloinkaan olet kuullut. No, uudelleen siis! Se kuulosti paremmalta. Mutta sinun täytyy huoata, huoata kuin kouristustautinen hevonen. Noin!

Siinä minä astelen opettaen itselleni teeskentelyä, poljen kärsimättömänä jalkaani, kun en onnistu, ja haukun itseäni pölkkypääksi, kun hämmästyneet ohikulkijat kääntyvät minua katsomaan.

Pureskelin lakkaamatta lastuani ja hoippuilin niin nopeasti kuin voin katuja pitkin. Saavuin kohta rautatietorille. Vapahtajamme kirkon tornikello osoitti puolta kahta. Seisoin hetkisen aprikoiden. Väsymyksen hiki nousi kasvoilleni ja valui silmiini. Saatapa minua sillalle! sanoin itselleni. Tarkoitan, jos sinulla on aikaa. Ja minä kumarsin itselleni ja menin rautatiesillalle.

Laivoja satamassa, meri aaltoilevana auringonpaisteessa. Kaikkialla vilkasta liikettä, höyrypillien vihellyksiä, kantajia taakka hartioilla, reippaita nostolauluja, jotka kajahtelevat aluksista. Pullamuija istuu lähettyvilläni nuokottaen ruskeaa nenäänsä tavarainsa yli, pieni pöytä hänen edessään on viekoittelevan täynnä herkkuja, ja vastenmielisyyttä tuntien käännyn toisaanne päin. Hän täyttää koko sataman ruoanhajullaan, hyi sentään, ikkunat auki! Käännyn erään herran puoleen, joka istuu vierelläni ja esitän hänelle vakuuttavasti, millainen epäkohta on, että pullamuijia on siellä täällä... Eikö? Niin, mutta täytyisihän hänen kuitenkin myöntää, että... Mutta tuo kelpo mies aavisti pahaa eikä antanut minun edes puhua loppuun, kun hän jo nousi ja läksi. Minä nousin myös ja seurasin häntä lujasti päättäen vakuuttaa miehelle, että hän oli väärässä.

"Ottamalla sentään huomioon terveydelliset olosuhteet", sanoin minä ja taputin häntä olalle...

"Anteeksi, olen täällä muukalainen enkä tunne terveydellisiä olosuhteita", sanoi hän tuijottaen minuun peloissaan.

No, se muutti asian, kun hän oli muukalainen... Enkö voisi tehdä hänelle jotain palvelusta? Opastaa kaupungilla? Eikö? Sillä se tuottaisi minulle huvia, eikä se maksaisi hänelle mitään...

Mutta mies tahtoi ehdottomasti päästä minusta ja harppasi kiiruusti kadun yli toiselle käytävälle.

Menin takaisin istumaan penkilleni. Olin hyvin levoton, ja suuri liirasoitin, jota oli alettu soittaa vähän kauempana, vaikutti minuun vielä pahemmin. Lujaa, metallista soittoa, pätkä Weberiä, minkä ohella pieni tyttö laulaa surullista laulua. Liiran huilumainen, intohimoinen sävel tunkeutuu vereeni saakka, hermoni alkavat väristä ikään kuin samassa äänilajissa ja hetkisen kuluttua alan penkilläni hyräillä mukana. Mitä kaikkea päähän juolahtaakaan, kun on nälkäinen! Tunnen joutuvani noiden sävelien valtaan, haihtuvani säveleksi, minä lähden virtaamaan, ja tunnen aivan selvästi, miten minä virtaan, leijailen korkealla vuorten yllä, tanssien valoisiin avaruuksiin...

"Yksi äyri!" sanoo pikku liiratyttö ja ojentaa läkkilautastaan, "vain yksi äyri!"

"Kyllä", vastaan vaistomaisesti, ja hyökkään pystyyn tutkien taskujani. Mutta lapsi uskoo, että minä tahdon vain pilailla hänen kanssaan, ja poistuu heti, sanaakaan virkkamatta. Tämä äänetön kärsivällisyys oli minusta liian suuri; jos hän olisi haukkunut minua, olisi se sopinut paremmin, tuska repi minua ja minä huusin hänet takaisin. Minulla ei ole äyriäkään, sanoin, mutta olen muistava sinua myöhemmin, kenties huomenna... Mikä sinun nimesi? Niin, se oli sievä nimi, en tulisi sitä unohtamaan. Siis huomenna...

Käsitin hyvin, ettei hän uskonut minua, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ja minä itkin epätoivoissani, että tuo pikku katutyttö ei tahtonut uskoa minua. Vielä kerran huusin hänet takaisin, avasin nopeasti nuttuni ja tahdoin antaa hänelle liivini. Annan sinulle palkkion, sanoin, odotahan vain hetkinen...

Eikä minulla ollutkaan liivejä.

Kuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä kun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö ei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa hänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi tunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä.

"Ei mitään", vastaan minä, "ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa tuolle pikku tytölle liivini... hänen isälleen... sille teidän ei tarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!"

"Ei mitään katurähinää!" sanoo konstaapeli. "Kas niin, mars!" Ja hän tuuppaa minua lähtemään. "Ovatko nämä teidän papereitanne?" huutaa hän jälkeeni.

Kyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää kirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton...

Saan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on järjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni vilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt neljä.

Toimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas, ja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin? Nojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni edessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös. Mitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin? Se ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin niitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin uudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti kynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin myydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas, rupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin heti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä juttelin hiljaa itsekseni näin:

Niin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula... Kuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka kuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon teille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi... Ei, ei, kun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä vähintään... Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat? Voitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa... Niin, niin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te olette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään... No päivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian myöhään ulkona...

Sitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen todellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni. Hän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä kiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa.

"Ei ole saapuvilla."

"Te valehtelette!" sanoin minä. Ja julkeudella, joka ihmetytti itseänikin, jatkoin: "Minun täytyy puhutella häntä, on tärkeä asia -- tietoja pääministerin palatsista."

"No, ettekö voi sanoa sitä sitten minulle?"

"Teille?" sanoin minä ja mittailin saksijaa katseellani.

Se auttoi. Hän seurasi heti mukana ja avasi oven. Nyt oli minulla sydän kurkussa. Purin hampaita lujasti vastakkain, rohkaistakseni itseäni, koputin, ja astuin toimittajan yksityishuoneeseen.

"Päivää! Tekö se olette?" sanoi hän ystävällisesti. "Istukaa."

Jos hän olisi näyttänyt minulle ovea, olisi se ollut tervetulleempaa, tunsin itkun kuristavan kurkkuani ja sanoin:

"Pyydän teiltä anteeksi..."

"Istukaa", toisti hän.

Ja minä istuin ja selitin, että minulla jälleen oli artikkeli, jota halusin hänen lehteensä. Olin paljon ahertanut sen kimpussa, sen valmistaminen oli kysynyt paljon voimia.

"Minä luen sen", sanoi hän ja otti sen. "Vaivaa kysyy teiltä tosin kaikki, mitä kirjoitatte, mutta te olette liian kiihkeä. Kun vain voisitte olla hiukan järkevämpi! Olette kovin kuumeinen. Kuitenkin minä luen sen läpi." Ja hän kääntyi jälleen pöytäänsä päin.

Siinä minä istuin. Uskaltaisinkohan pyytää yhtä kruunua? Selittää hänelle, miksi olin niin kuumeinen? Silloin hän aivan varmasti auttaisi minua, eihän se ollut ensimmäistä kertaa.

Nousin seisomaan. Hm. Mutta viimeksi kun olin ollut hänen luonaan, oli hän valittanut rahanniukkuutta, kuitenkin hän oli lähettänyt laskujen karhuajan keräämään minulle. Ehkäpä nyt tulisi sama juttu. Ei, se ei saisi tapahtua. Enkö nähnyt, että hän oli uppoutunut töihinsä?

"Oliko mitään muuta asiaa?" kysyi hän.

"Ei!" sanoin tehden ääneni lujaksi. "Koskahan saisin jälleen tiedustaa?"

"Oo, milloin vain satutte ohi kulkemaan", vastasi hän, "parin päivän kuluttua tai niin pois päin."

En voinut saada pyyntöäni huuliltani. Tuon miehen ystävällisyys näytti rajattomalta, ja minä kyllä osaisin ottaa sen huomioon. Mieluummin nälkiintyä kuoliaaksi. Ja minä läksin.

En sittenkään kun seisoin ulkona, kadulla ja tunsin jälleen nälän kalvavan, katunut sitä, että olin lähtenyt toimituksesta pyytämättä tuota kruunua. Otin toisen lastun taskustani ja pistin sen suuhuni. Se auttoi jälleen. Miksi en ollut tehnyt sitä ennemmin? Häpeä toki! sanoin ääneen, kuinka voi pälkähtääkään päähäsi pyytää tuolta mieheltä kruunua ja jättää hänet jälleen pulaan? Ja minä tulin oikein röyhkeäksi itseäni kohtaan sen julkeuden johdosta, joka oli juolahtanut mieleeni. Se on, kautta Jumalan, typerintä mitä vielä koskaan olen kuullut! sanoin, hyökätä miehen kimppuun ja melkein kiskoa silmät päästä häneltä, vain sen vuoksi, että tarvitset yhden kruunun, senkin kurja koira! No, mars matkaan! Nopeammin! Nopeammin, senkin pölkkypää! Kyllä minä sinulle opetan!

Aloin juosta, rangaistakseni itseäni, juosta hölkkäsin kadun toisensa jälkeen, ajoin itseäni eteenpäin nieleskellen huudahduksia ja sadattelin hiljaa ja raivokkaasti itselleni, kun halusin pysähtyä. Tällä välin olin joutunut ylhäälle Pilestraedelle. Kun vihdoinkin pysähdyin, melkein itkemäisilläni vihasta, etten voinut juosta kauemmaksi, vapisi koko ruumiini ja minä heittäydyin eräälle porraskivelle istumaan. Ei, seis! sanoin. Ja oikein kiduttaakseni itseäni nousin jälleen ylös ja pakottauduin seisomaan, ja minä nauroin itselleni ja nautin omasta hölmistyksestäni. Vihdoin monen minuutin kuluttua annoin nyökkäyksellä itselleni luvan istuutua, kuitenkin valitsin epämukavimman paikan portaalla.

Herrajumala, oli ihanaa levätä! Kuivasin hien kasvoiltani ja vedin syvään raikasta ilmaa keuhkoihini. Miten olinkaan juossut! Mutta en sitä katunut, olin sen hyvin ansainnut. Miksi olinkaan halunnut pyytää sitä kruunua? Nyt näin seuraukset. Ja minä aloin jutella lempeästi itselleni, antaa neuvoja kuin äiti. Jouduin yhä enemmän liikutuksen valtaan, ja väsyneenä ja voimattomana aloin itkeä. Hiljaista ja sydämellistä itkua, sisäistä, kyyneletöntä nyyhkytystä.

Neljännestunnin tai enemmänkin istuin samalla paikalla. Ihmisiä tuli ja meni, eikä kukaan minua loukannut. Pikku lapsia leikki siellä täällä ympärillä, pieni lintu lauloi puussa kadun toisella puolen.

Poliisikonstaapeli astelee minua kohti.

"Minkä vuoksi siinä istutte?" sanoi hän.

"Minkäkö vuoksi istun tässä?" kysyin minä. "Huvikseni."

"Olen tarkannut teitä puolisen tuntia", sanoi hän. "Olette istunut tässä puoli tuntia?"

"No, jokseenkin", vastasin. "Oliko vielä muutakin asiaa?" Nousin kiukkuisena ja läksin.

Torille tultuani pysähdyin ja katselin alas kadulle päin. Huvikseni! Oliko sekin vastaus? Väsymyksestä! olisit sanonut ja muuttanut äänesi surkeaksi -- olet nauta, sinä et koskaan opi teeskentelemään! Uupumuksesta! ja olisit huoannut kuin hevonen.

Tultuani palolaitoksen luo pysähdyin jälleen, uuden päähänpiston johdosta. Napsautin sormiani, päästin röhönaurun, joka hämmästytti ohikulkijoita, ja sanoin: Ei, nyt sinun täytyy tosiaankin mennä pappi Levionin luo. Se sinun täytyy, hitto soikoon, tehdä. Niin, ainoastaan yrittääksesi. Miksipä et sitä keinoa käyttäisi? Onhan niin kaunis ilmakin.

Menin Paschan kirjakauppaan, löysin osoitekalenterista pastori Levionin asunnon ja läksin astelemaan sinne päin. Nyt on tosi kysymyksessä! sanoin, älä nyt epäröi! Omatunto, sanot. Älä lörpöttele, olet liian köyhä omataksesi omaatuntoa. Olet nälkäinen, sitä sinä olet, tullut tärkeälle asialle. Mutta sinun on pantava pää kallelleen ja saatava sointua sanoihisi. Sitä et tahdo, mitä? Silloin en mene askeltakaan etemmäksi, ettäs sen tiedät. Siis: olet sangen tukalassa asemassa, kamppailet pimeyden valtojen ja suurten, äänettömien kummitusten kanssa öisin, niin että vallan hirvittää, näet nälkää ja janoat viiniä ja maitoa etkä sitä saa. Niin pitkälle olet joutunut. Nyt olet täällä etkä omista kerrassaan mitään. Mutta sinä uskot armoon, et ole siis sentään uskoasi kadottanut! Ja silloin on sinun lyötävä kätesi yhteen ja oltava sen näköinen kuin olisit itse saatana uskomaan armoon. Mitä mammonaan tulee, niin vihaat mammonaa kaikissa muodoissa, toinen on asia virsikirjan suhteen, parin kruunun arvoisen muiston... Papin ovella pysähdyin ja luin: "Konttoriaika kello 12-4."

Edelleen, ei turhaa lörpötystä, nyt tehdään totta asioista! Siis, pää kallelleen, vielä hiukan... ja minä soitin ovikelloa.

"Haen pastoria", sanoin palvelustytölle, mutta minun oli mahdoton saada Jumalan nimeä mainituksi.

"Hän on mennyt ulos", vastasi palvelustyttö.

Mennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi täydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla oli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin.

"Oliko jotakin erikoista?" kysyi palvelustyttö. "Ei lainkaan!" vastasin, "ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma, sitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään."

Siinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani antaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni, pyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta se raukka ei ymmärtänyt mitään.

Kaunis Jumalan ilma, niin. Eikö rouvakaan ollut kotona?

Kyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä liikkumaan... Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä?

Ei, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin, sain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. --