Part 5

Ryhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului myöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha valtasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut. Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren helmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät mustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset pystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli sen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko ympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan minua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä tavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei ollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta, eikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta niin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät avoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa kaukaisuudessa.

Edelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt koko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan -- ainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani. Ja nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö saapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta vieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä minut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua odottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi loistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista valmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun astuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin ja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua odottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina öinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja kun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia... Ja kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta pitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta valoisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja hymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia. Päivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat musiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään omassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa, kiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä, tule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki on rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin tunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä, kuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän... enemmän...

Näen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu valojen hirmumyrskyyn...

Olin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli. Siinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen. Ensi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani ulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi; olin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut sillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin jäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin saatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni.

"Soh", sanoi hän, "nouskaahan nyt ylös!"

Nousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin totellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin melkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää.

"Odottakaas!" huusi konstaapeli jälkeeni. "Tehän jätätte hattunne, hassu! Sooh, menkää nyt!"

"Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin -- aivan kuin olisin unohtanut", sammalsin hajamielisenä. "Kiitos. Hyvää yötä."

Ja minä läksin tallustelemaan poispäin.

Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä, jota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri sellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman hyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja kaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan tullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani kiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua nimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille, mitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri ja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta. Alempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä, nousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin väsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli sitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän ollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! -- Totisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän anteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni: hän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri.

Jumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin hullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi minua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin sylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin se olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen aikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti riutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi viisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin kauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi nälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään ja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa hetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin etukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä vuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut yhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri Hennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja kahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan hakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni jokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja ja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja työskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin saituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon, leipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään? Asuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä kerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän työpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena, kun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut lainkaan käsittää koko juttua!

Kaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut hiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta.

Erään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin lukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian pimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja kiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä nuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin astelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani, menin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä:

"Kello on kymmenen."

"Ei, se on kaksi", vastasi hän kummastuneena.

"Ei, se on kymmenen", sanoin minä, "kello on kymmenen." Ja vihasta puhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja virkoin. "Kuulkaa, tietäkää se -- kello on kymmenen!"

Hän seisoi mietiskellen hetkisen, tarkasteli minua, tuijotti hämmästellen. Vihdoin hän lausui aivan hiljaa:

"Joka tapauksessa teidän on jo aika mennä kotiin. Haluatteko, että saatan teitä?"

Tämä ystävällisyys riisti minulta aseet; tunsin kyynelien nousevan silmiini, ja kiiruhdin vastaamaan:

"Kiitos, ei! -- Olen vain ollut hiukan myöhään ulkona... ravintolassa... Kiitän teitä hyvin paljon."

Hän nosti kätensä kypärälle, kun läksin. Hänen ystävällisyytensä oli kokonaan masentanut minut, ja minä itkin, kun minulla ei ollut antaa hänelle viisikruunusta. Pysähdyin katselemaan häntä, kun hän verkalleen asteli tietänsä, iskin nyrkillä otsaani ja itkin yhä hurjemmin sitä mukaa kuin hän eteni. Haukuin itseäni köyhyyteni takia, annoin itselleni pilkkanimiä, keksin sydäntyneitä nimityksiä, mainioita, raakoja haukkumanimiä, joilla pommitin itseäni. Näin jatkoin, kunnes olin melkein asuntoni luona. Tultuani portille huomasin, että olin kadottanut avaimeni.

Niin, tietysti! sanoin katkerasti itsekseni, miksipä en olisi kadottanut avaimiani? Asun täällä rakennuksessa, missä on talli alapuolella ja läkkisepän työpaja yläpuolella; portti on lukossa yöllä, eikä kukaan, ei kukaan voi sitä avata -- miksipä en siis kadottaisi avaimiani? Olen märkä kuin uitettu koira, hiukan nälissäni, aivan hiukan vain nälissäni, ja hiukan naurettavan väsynyt polvista -- miksipä en siis kadottaisi niitä? Miksi oikeastaan ei koko talo ollut siirtynyt Akeriin, kun tulin yrittämään sisälle?... Ja minä nauroin itsekseni, karaistuneena nälästä ja riutumuksesta.

Kuulin hevosten jyskivän tallissa ja saatoin nähdä yläpuolella olevan ikkunani; mutta porttia en voinut avata enkä päästä sisälle. Väsyneenä ja katkeroituneena päätin senvuoksi palata takaisin sillalle etsimään avaimiani!

Oli jälleen ruvennut satamaan, ja tunsin jo veden tunkeutuvan läpi pukuni hartioille. Raatihuoneen luona sain äkkiä loistavan ajatuksen: aioin kehottaa poliisia avaamaan portin. Käännyin heti erään konstaapelin puoleen ja pyysin hartaasti häntä seuraamaan mukana ja päästämään sisälle, jos hän voisi.

Hjaa, jospa hän voisi, niin! Mutta hän ei voinut, hänellä ei ollut avaimia. Poliisin avaimet eivät olleet täällä, ne olivat etsivässä osastossa.

Mitä minun sitten oli tehtävä?

Hjaa, mentävä hotelliin nukkumaan.

Mutta minä en todellakaan voinut mennä hotelliin nukkumaan; minulla ei ollut yhtään rahaa. Olin ollut ulkona... ravintolassa... hänhän käsitti kyllä...

Seisoimme siinä hetkisen raatihuoneen portailla. Hän harkitsi ja mietti ja tarkasteli olemustani. Sade virtasi ulkopuolellamme.

"No sitten saatte mennä sisälle päivystäjän luo ja ilmoittautua asunnottomaksi", sanoi hän.

Asunnottomaksi? Sitä en ollut ajatellut. Niin, kuolema ja kirous, se oli hyvä ajatus! Ja minä kiitin heti konstaapelia tästä mainiosta keksinnöstä. Voisinko siis yksinkertaisesti mennä vain sisälle ja sanoa, että olin vailla asuntoa?

Yksinkertaisesti!...

"Nimi?" kysyi päivystäjä.

"Tangen -- Andreas Tangen."

En tiedä, miksi valehtelin. Ajatukseni liihotteli ja antoi minulle päähänpistoja enemmän kuin jaksoin hallita; keksin tämän oudon nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, vähääkään harkitsematta. Valehtelin ilman, että se oli välttämätöntä.

"Toimi?"

Mutta tämäpä olikin kysymys. Hm. Toimi! Mikä _oli_ minun toimeni? Ajattelin ensin tekeytyä läkkisepäksi, mutta en uskaltanut; olin antanut itselleni nimen, jota ei jokaisella läkkisepällä ole, sitä paitsi minulla oli silmälasit nenällä. Silloin johtui mieleeni olla tyhmänrohkea, astuin askelta lähemmäksi ja sanoin lujasti ja päättävästi:

"Sanomalehtimies."

Päivystäjä hätkähti, ennen kuin rupesi kirjoittamaan, ja minä seisoin mahtavana kuin valtioneuvos aitauksen edessä. Se ei herättänyt epäilyksiä, päivystäjä saattoi kylläkin käsittää, miksi olin viivyttänyt vastaustani. Sanomalehtimies raatihuoneella, asunnottomana!

"Missä lehdessä -- herra Tangen?"

"Morgenbladetissa", sanoin minä. "Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona..."

"Niin, no siitä emme puhu!" keskeytti hän ja lisäsi hymyillen: "kun nuoriso on ulkona... me kyllä käsitämme..." Kääntyen konstaapelin puoleen hän sanoi, samalla nousten seisomaan ja kumartaen kohteliaasti minulle: "Saattakaa tämä herra varattuun osastoon. Hyvää yötä!"

Tunsin kylmiä väreitä selässäni oman rohkeuteni johdosta, ja puristin käteni nyrkkiin terästääkseni itseäni. Kunpa en olisi sekoittanut "Morgenbladetia" asiaan. Tiesin Frielen voivan purra hampaitaan, ja kun avain narahti lukossa, muistutti ääni siitä.

"Kaasu palaa kymmenen minuuttia", sanoi konstaapeli vielä ovella.

"Ja sitten se sammuu?"

"Sitten se sammuu."

Istahdin sängyn laidalle ja kuulin, miten avainta kierrettiin lukossa. Valoisa koppi näytti ystävälliseltä, tunsin viihtyväni talossa ja kuuntelin mielihyvää tuntien sateen ropinaa. En haluaisi mitään sen parempaa kuin tämä mukava koppi oli. Tyytyväisyyteni kasvoi; istuen sängyn laidalla hattu kädessä ja katse suunnattuna seinällä olevaan kaasuliekkiin ryhdyin ajattelemaan ensimmäistä tuttavuuttani poliisilaitoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen, ja miten olinkaan niitä narrannut. Journalisti Tangen, mitä vielä? Ja sitten "Morgenbladet"! Miten olinkaan satuttanut miestä sydämeen "Morgenbladetilla"! Siitä emme puhu, mitä? Istunut pääministerin palatsissa juhlapuvussa kello kahteen, unohtanut portin avaimen ja muutamia tuhansia kruunuja sisältävän lompakon kotiin! Saattakaa tämä herra varattuun osastoon...

Sitten sammuu äkkiä kaasuliekki, niin ihmeellisen äkkiä, pienenemättä, kutistumatta; istun pilkkopimeässä, en voi nähdä kättäni, en valkoisia seiniä ympärilläni, en mitään. Ei ollut muuta tehtävänä kuin mennä makuulle. Ja minä riisuuduin.

Mutta en ollut uninen enkä voinut nukkua. Jäin loikomaan joksikin aikaa katsellen pimeään, tuohon pilkkoisen pimeään, jolla ei ollut mitään pohjaa ja jota en voinut ymmärtää. Ajatukseni ei jaksanut sitä käsittää. Pimeys oli minusta tavallista synkempi, ja minä tunsin sen painostavan itseäni. Suljin silmäni, aloin hyräillä ja heittelehdin lavitsalla rauhoittuakseni, mutta tuloksetta. Pimeys oli vallannut ajatukseni eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Entä jos minä itse olisin hajonnut pimeyteen, sulautunut sen kanssa yhteen? Nousen istumaan vuoteellani ja oikaisen käsivarteni.

Hermostus oli saanut minut valtaansa, eikä auttanut, vaikka kuinka olisin koettanut sitä vastaan taistella. Siinä minä istuin, mitä merkillisimpien mielikuvien uhrina, komennellen itseäni olemaan hiljaa, hyräillen kehtolauluja, hikisenä yrittäessäni hankkia itselleni lepoa. Tuijotin pimeään, enkä ollut koskaan elämässäni nähnyt sellaista pimeyttä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että olin aivan erikoislaatuisen pimeyden edessä, raivokkaan elementin, jota ei kukaan aikaisemmin ollut pannut merkille. Mitä naurettavimmat ajatukset askarruttivat minua, ja kaikki asiat pelästyttivät. Pieni kolo seinässä sänkyni vieressä antaa minulle paljon ajattelun aihetta, muurissa oleva naulan jälki. Tunnustelen sitä, puhallan siihen ja koetan arvailla sen syvyyttä. Se ei ollutkaan turhanpäiväinen kolo, ei ollenkaan, se oli oikein kavala ja salaperäinen kolo, jota minun täytyi varoa! Ja tuon kolo-ajatuksen vallassa, kokonaan suunniltani uteliaisuudesta ja pelosta minun täytyi lopulta nousta sängystä ja etsiä käsiini kynäveitseni puolikas mitatakseni sen syvyyden ja vakuuttautuakseni, ettei se ulottunut aivan viereiseen koppiin saakka.

Laskeuduin takaisin vuoteelle yrittääkseni jälleen nukkumista, mutta itse asiassa kamppaillakseni taaskin pimeän kanssa. Sade oli tauonnut ulkona, enkä kuullut ääntäkään. Jonkin aikaa kuuntelin, kuuluisiko askelia kadulta, enkä suonut itselleni rauhaa, ennen kuin olin kuullut jonkun astelevan ohi, äänestä päättäen se oli konstaapeli. Äkkiä napsautan sormiani useita kertoja ja hymyilen. Sepä vasta peijakkaanmoista! Haa! -- Minä kuvittelin keksineeni uuden sanan. Nousen istualleni sängyssä ja sanon: sitä ei ole kielessä, minä olen sen keksinyt, _kuboaa_. Siinä on kirjaimia kuin sanassa, suloisin jumala, mies, sinä olet keksinyt sanan... _Kuboaa_... jolla on suuri kieliopillinen merkitys.

Istuin silmät auki, hämmästyneenä keksinnöstäni ja hymyillen ilosta. Sitten alan kuiskailla; minua voidaan vakoilla; ja minä aioin pitää keksintöni salassa. Olin päässyt nälän iloiseen hulluuteen; olin tyhjä ja tuskista vapaa, ja ajatukseni kulkivat ohjattomina. Mietiskelen hiljaisuudessa itsekseni. Mitä merkillisimmillä ajatushyppäyksillä koetan tutkia uuden sanani merkitystä. Sen ei tarvinnut merkitä Jumalaa eikä Tivolia, ja kuka oli sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Puin kiivaasti nyrkkiäni ja toistan vielä: kuka on sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Kun oikein ajattelin, eihän ollut ensinkään välttämätöntä, että se merkitsisi munalukkoa tai auringonnousua. Tällaiselle sanalle ei ollut vaikeaa löytää merkitystä. Jäisin odottelemaan. Sillä välin voisin kuitenkin nukkua.

Lepään lavitsalla ja hymyilen, mutta en sano mitään, en yhtään mitään. Kuluu muutama minuutti, ja minä hermostun, tuo uusi sana kiusaa minua lakkaamatta, palaa aina takaisin, valtaa koko ajatukseni ja tekee minut vakavaksi. Olin päässyt selvyyteen siitä, mitä se ei merkinnyt, mutta en siitä, mitä se merkitsisi. Sehän on sivuasiat sanoin ääneen itsekseni, puristan käsivarttani ja toistan, että se oli sivuasia. Sana oli, jumalankiitos, löydetty, ja sehän oli pääasia. Mutta ajatus kiusaa minua lakkaamatta ja estää minua vaipumasta uneen; mikään ei ollut minusta tarpeeksi hyvä tuolle tavattoman harvinaiselle sanalle. Vihdoin nousen jälleen vuoteellani istumaan, tartun molemmin käsin päähäni ja sanon: Ei, onhan aivan mahdotonta antaa sen merkitä siirtolaisuutta tai tupakkatehdasta! Jos se olisi merkinnyt jotain sellaista, olisin jo aikoja sitten hyväksynyt sen ja vetänyt johtopäätöksiä. Ei, oikeastaan oli sana omiaan merkitsemään jotain _sielullista_, tunnetta, sieluntilaa -- enkö sitä saattanut käsittää? Ja minä haeskelen muististani, löytääkseni jotakin sielullista. Silloin minusta tuntuu, kuin joku puhuisi, sekaantuisi jaaritteluuni, ja minä vastaan vihaisesti! Mitä vielä? Ei, sinunlaistasi idioottia ei ole toista! Ompelulankaa? Ooh, mene helvettiin! Nyt minun täytyy ihan nauraa! Ja minun täytyi kysyä: Miksi minä olisin velvollinen antamaan sen merkitä ompelulankaa, kun erikoisesti olin sitä merkitystä vastustavalla kannalla? Olin itse keksinyt sanan, ja minulla oli täysi oikeus antaa sen merkitä mitä tahansa, sen puolesta. Mikäli tiesin, en ollut vielä lausunut mielipidettäni...

Mutta ajatukseni joutuivat yhä enemmän epäjärjestykseen. Vihdoin hyppäsin pois sängystä etsimään vesijohtoa. En ollut janoissani, mutta pääni oli kuuma, ja tunsin vaistomaista vedenkaipuuta. Juotuani menin jälleen vuoteelle ja päätin väkisinkin koettaa nukkua. Suljin silmäni ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Sillä tavoin lepäsin muutaman minuutin vähääkään liikahtamatta, hiostuin ja tunsin veren kiivaasti virtaavan suonissani. Hei, olipa se kovin huvittavaa, että hän saattoi hakea rahoja siitä paperitötteröstä. Hän yskäisikin vain kerran. Kulkeekohan hän siellä vielä? Istuu minun penkilläni?... Se sininen helmiäinen... laivat...

Avasin silmäni. Kuinka saatoinkaan pitää niitä suljettuina, kun en voinut nukkua? Ja ympärilläni lepäsi sama pimeys, sama selvittämätön musta iankaikkisuus, jota ajatukseni ei voinut käsittää. Mihin saattaisinkaan sitä verrata? Tein mitä epätoivoisimpia ponnistuksia löytääkseni sanan, joka olisi kylliksi musta merkitsemään tätä pimeyttä, sanan, joka olisi niin hirvittävän musta, että se mustaisi suuni, kun mainitsisin sen. Herrajumala, miten pimeä täällä oli! Ja jälleen tulen ajatelleeksi satamaa, laivoja, niitä mustia hirviöitä, jotka siellä odottelivat minua. Ne imisivät minut luokseen ja pitäisivät minut kiinni ja purjehtisivat kanssani yli maiden ja merien, kautta pimeiden valtakuntien, joita kukaan ei ole nähnyt. Tunnen olevani laivalla, joutuvani merelle, leijailevani pilvissä, laskeutuvani, laskeutuvani... Minulta pääsee käheä tuskanhuuto ja tarraudun kiinni sänkyyn; olin ollut vaarallisella retkellä, pudonnut alas kuin kivi läpi ilman. Miten tunsinkaan itseni vapautuneeksi, kun iskin käteni kovaa lavitsaa vasten! Sellaista on kuolema, lausuin itsekseni, nyt sinä kuolet! Ja minä lepäsin hetkisen ajatellen, että nyt minä kuolisin. Sitten hypähdin istumaan vuoteellani ja kysyin ankarasti: kuka sanoi, että minun pitäisi kuolla? Jos olen itse keksinyt sanan, niin olen täysin oikeutettu itse määräämään, mitä sen tulee merkitä... Kuulin itse, että kuvittelin, kuulin sen vielä puhuessani. Hulluuteni oli heikkouden ja väsymyksen deliriumia, mutta tajuton en ollut. Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että olin tullut hulluksi. Kauhun vallassa nousen sängystä. Hapuilen ovelle, jota yritän avata, heittäydyn pari kertaa sitä vasten särkeäkseni sen, nojaan pääni seinää vasten, vaikeroin ääneen, puren sormiani, itken ja kiroilen...

Kaikkialla oli rauhallista; ainoastaan oma ääneni kajahti takaisin seinistä. Olin kaatunut lattialle, jaksamatta enää mekastaa kopissa. Silloin näen seinässä himmottavan harmaan neliön, vivahduksen vaaleasta, aavistuksen -- se oli valoa. Tunsin sen olevan valoa, tunsin ruumiini joka solulla. Ooh, miten ihanasti hengähdin! Heittäydyin pitkin pituuttani lattialle ja itkin ilosta tuon siunatun valohäivän johdosta, nyyhkytin kiitollisuudesta, suutelin ikkunaa kohti ja käyttäydyin kuin hullu. Ja tälläkin hetkellä minä olin täysin tietoinen siitä, mitä tein. Kaikki murhe oli yhtäkkiä poistunut, kaikki epätoivo ja tuska laannut, eikä minulla ollut yhtään täyttymätöntä toivoa, niin etäälle kuin ajatukseni saattoi entää. Rupesin istumaan lattialle, panin käteni ristiin ja odotin kärsivällisesti päivän nousua.

Millainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut kuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa osastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton valtioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla tuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin itseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von Tangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät olleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain en olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin jättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra valtioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin tempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle.

Oli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin suuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä rauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että se esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja kohta tunsin silmieni painuvan umpeen.

Minut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös ja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät.

"Ilmoittautukaa alhaalla päivystäjälle", sanoi konstaapeli.

Oliko siis jälleen muodollisuuksia kestettävänä! ajattelin peloissani.

Jouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä ihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi toisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada ruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille:

"Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne näyttävät olevan aterian tarpeessa."

Ja minä seisoin katsellen noita lippuja ja toivoin myös saavani sellaisen.

"Andreas Tangen, sanomalehtimies!"

Astuin esiin ja kumarsin.

"No kuinka te olette tänne joutunut?"

Selitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen illallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin rehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä... ravintolassa... hävittänyt portin avaimen...

"Niin", sanoi hän hymyillen, "sellaista se on! Oletteko nukkunut hyvin?"

"Kuin valtioneuvos!" vastasin. "Kuin valtioneuvos!"

"Se ilahuttaa minua!" sanoi hän ja nousi seisomaan. "Hyvästi!"

Ja minä läksin.