Part 4

"Mitä vielä!" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, "nehän ovat huuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!"

Ja minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät jalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen, kamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille saakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen.

Oli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne, että päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin peiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa ei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat puutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet päivänvaloa.

Kello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt ja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin höyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi olkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi minulle; sieltä tulin rautatietorille.

Tunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä aikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein minun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui muutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin esirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa ja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi, miten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin seisomaan ja tervehdin.

Mikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin? Johtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä? Vai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista? Oikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä, kautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä vuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti mieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä sängynpeittoineni "sedän" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä kruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin valveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin tepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä, ravistin päätäni ja käännyin ympäri.

Sitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että olin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että olin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut ihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka keskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen omaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio, tahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen musta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien kasvojensa edessä ja hävetä itseään -- ei koskaan! Ei koskaan. Vakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan ollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista ajatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa, varsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi väsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta.

Aivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo Grönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti päivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko soittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta takaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja saanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla oli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin merkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille.

Viimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut hiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä sanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä pälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun etukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä vallan erinomaisia päähänpistoja.

Pujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani syljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään laatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin tuohon pieneen kauppaan.

Siellä seisoo mies liimaamassa pusseja vanhoista sanomalehdistä.

"Haluaisin mielelläni tavata herra Christietä", sanoin.

"Minä olen", vastasi mies.

No! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle paikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt.

Hän toisti nimeni pari kertaa ja alkoi hymyillä.

"Nyt saatte nähdä!" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan. "Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette päivännyt kirjeenne vuonna 1848." Ja mies nauroi täyttä kurkkua.

Niin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli ajattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen.

"Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä luvuissa", virkkoi hän. "Valitan; teidän kirjoituksenne on niin selvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta..."

Odotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen sana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan.

Niin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta eihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut tehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä?

"Ei, sitä minä en sano", vastasi hän, "mutta kuitenkin se vaikutti minuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen."

"Paikka on siis täytetty?" kysyin.

"Niin."

"No, herrajumala, sittenhän sen suhteen ei ole mitään tehtävissä!"

"Ei. Valitan; mutta..."

"Hyvästi!" sanoin.

Nyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin hampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin pyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua käyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän sanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä ja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en voinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen mieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi, hiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden saavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä, että ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti epäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu vuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että suoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa ollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi. Ja sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä tyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin. Valehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran, kamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten sängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman pahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia sieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui Jumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen, että sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, tasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa kulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti niin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman synnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut alas.

Joudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin kiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään. En pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen ulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku seikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani juostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen ovikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja miksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli kauimpana portaista?

Nuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan; hän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja sanoi:

"Ei, meillä ei ole mitään tänään." Ja hän näytti aikovan sulkea oven.

Minkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua epäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja rauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti ja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin kohteliaasti:

"Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut kelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut ottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?"

Hän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti tulevan epätietoiseksi minusta.

"Ei", sanoi hän lopulta, "ei täällä ole ketään sairasta herraa."

"Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä äyriä tunnilta?"

"Ei."

"Sitten pyydän jälleen anteeksi", sanoin, "hän on kenties ensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä, jonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on Wedel-Jarlsberg." Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin. Nuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut liikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin portaita alas.

Rauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat, ettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin kylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi ajatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee kerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta!

Möllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin sieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli jo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin ajoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja etsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että kaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista paikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni, tietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin basaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä, astelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin kauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan katseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa kuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä olin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin kadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu. Niinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin istumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin kyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa tunnetta rinnan alla.

Muuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä ja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän muistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä pankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin kahvilassa.

Jospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa, kertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä varoissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa hänelle parturikirjani... Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja melkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista aarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn, etsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten puhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta. Lasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en niitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten viitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla, valkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi, voisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän -- kahdeksan tienoissa.

Istuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli heilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota kuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä oli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia ja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin kaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan, mutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen, joka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin valkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten läksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle.

Raatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä, kuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti silmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin sen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja suuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku lintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä tervehtimättä.

"Puoli kruunua, vanha ystävä!" sanoin rohkeasti, "tässä -- kai tässä on korvaukseksi", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä.

"Ei ole!" sanoi hän, "ei kautta Jumalan, minulla ei ole!" ja hän avasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. "Olin ulkona eilen illalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole."

"Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!" vastasin ja uskoin hänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä asiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä olleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään. Vetäydyin takaisin. "Anteeksi sitten!" sanoin, "olin vain pikku pulassa."

Olin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että olin unohtanut paketin.

"Pitäkää se, pitäkää se!" vastasin, "sen te kyllä ansaitsette! Siinä on vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä -- melkein kaikki, mitä omistan." Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne kuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä ratkesin itkuun...

Tuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja ilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien koko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja toistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka jälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata. Herrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin!

Kului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa Torikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku kulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin kauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä, lopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja basaarien väliltä.

Ei, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa, minulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin antaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi kovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin puuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin.

Häly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia kuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät...

Avasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka loistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli konstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän.

"Hyvää iltaa!" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän seisoi hetkisen liikkumattomana.

"Missä te asutte?" kysyi hän.

Mainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan osoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt.

Hän seisoi jälleen hetkisen.

"Olenko tehnyt jotakin hullua?" kysyin peloissani.

"Eipä suinkaan!" vastasi hän. "Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin, on kylmä levätä täällä."

"Niin, se on totta, tuntuu hiukan kylmältä."

Ja minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa asuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä päästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan porrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla.

Riisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista kaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä ja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni, nostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun tapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni.

Kaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet ikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä häämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut käynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni tuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje. Kirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli mahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman nimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen, jos haluaisin yrittää takaisin!

Ja verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan kenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa. Kiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen onnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen ulko-oven luona.

Panen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen kiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan mitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni.

Sitten nousen ja lähden.

Kadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon alle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken tämän teen hyvin verkalleen.

Tuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen päästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli päätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri mennyt latomoon! "Muutamia pieniä muistutuksia... korjannut pari oikeinkirjoitusvirhettä... kyvykkäästi tehty... painetaan huomenna, kymmenen kruunua."

Minä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin, pysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti tyhjänpäiväisille. Ja aika kului.

Koko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä ilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron tuote. Ja kymmenen kruunua.

TOINEN OSA

Pari viikkoa myöhemmin olin eräänä iltana ulkona.

Olin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä varten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja portin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni; ne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen ajan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun olin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi kynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja avainkimppu, mutta ei äyrin äyriä.

Kun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan kotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli pimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin olin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen, harhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka, rautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin.

Sillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta, unohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani satamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan halusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri olin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta, mitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan silmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin väsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri lepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli äänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli kävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja koko satama lepää hiljaa.

Lasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei äyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille. Haen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja -- jumala ties, mistä sain sen ajatuksen -- laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti, niin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas katukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se pysähtyi lepäämään.

Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi jotakin. Koetin arvailla summan suuruutta -- jos arvaisin oikein, olisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin rahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin -- kokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin ja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan.

Sitten kuulen konstaapelin yskäisevän -- ja miksikä minun päähäni pälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja toistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti hän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä riemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja päästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän nenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja kidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys oli päihdyttänyt minut.

Parin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen rautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän aikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä -- ei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee sitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä pieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?... Ja hän ottaa sen ylös. Hm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen, hatun koriste... Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja tirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni, nauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani, nauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku...

Sitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli astelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin henkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan liikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani itsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi viskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin koko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran -- khöhöm!