Part 3

Tultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka raivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti oli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota hän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua; vanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta, pitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän vaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän ei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin sarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään.

Ja minä jatkoin matkaani.

Tapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan sanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia, ja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan Grönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka ilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen mukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni rukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin kukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä neljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan.

Kun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän pyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin pian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain tarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen.

Kirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31, panin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten menin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään, illan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla.

Aamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin silmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani olevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta en saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä levätessäni tuhansia asioita.

Äkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi, hienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut keksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan niiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia, herään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja paperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi pulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa jälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita, kohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani, ja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja täytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset syntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että menetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti voi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä kumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä kirjoitan, tulee itsestään esille.

Kestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki taukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua polvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa tosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin! Hypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin jo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven suussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa. Ja niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani.

Ihmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani, riemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon itsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun hyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen mahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi viisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä kruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos otettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä niin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia romaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua.

Huoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja saatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet neiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin hyvä aika siitä kun kello löi seitsemän.

Nousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein perin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli jokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään huone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät uutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan seinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka nurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa katketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se oli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä, päästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei ollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut pitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin liian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa.

Toivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni vallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin heti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille nyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta kaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut leipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni jäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden vuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut unohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei ollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä seinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään, poistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni, kumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin käärinliinoille ja avasin oven.

Samalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa muutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä kunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti niistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan. Varmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui minuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi kruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää hänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena.

Kirjelipun jätin pöydälle.

Vielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva tunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut kiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin sängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta hyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä tiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja purkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus eiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa! huudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni johdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko joku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja pääsin huomaamattomasti portille.

Kadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi kosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta näkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani mukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla oli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen kymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä keinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt, että minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat olivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä lähtien noustiin ylöspäin.

Vihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi sellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän minusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli sellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi. Silloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä se käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen kantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin asiani eräälle apulaiselle.

Hän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän hiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään ottaessaan vastaan paketin.

"Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!" huudahdin minä. "Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä Smyrnaan."

Se auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään liikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän tärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä avusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia kapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa mennessäni.

Läksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin mieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä ruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat verenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan, kiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä kysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin mahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten tahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen tasapainoon.

Kello tuli kymmenen, ja minä menin lehden toimitukseen. Saksimies nuuskii muutamia vanhoja lehtiä, päätoimittaja ei ole vielä saapunut. Pyynnöstä jätän suuren käsikirjoitukseni, annan miehen aavistaa, että se on tavallista tärkeämpi ja muistutan häntä pontevasti, että hän antaisi sen päätoimittajan omaan käteen, kun tämä saapuisi. Halusin itse käydä tiedustamassa myöhemmin päivällä.

"Hyvä!" sanoi saksimies ja alkoi jälleen tutkia lehtiään.

Mielestäni hän otti asian hiukan liian rauhallisesti, mutta en sanonut mitään, nyökkäsin vain hiukan välinpitämättömästi hänelle ja läksin.

Nyt minulla oli aikaa itseäni varten. Kunpa vain sää kirkastuisi! Oli kerrassaan kurja ilma, vailla tuulta ja virkeyttä, naiset käyttivät varmuuden vuoksi sateenvarjoa, ja herrojen huopahatut näyttivät noloilta ja surkeilta. Kuljin jälleen torin kautta ja katselin vihanneksia ja ruusuja. Silloin tunnen käden laskeutuvan olalleni ja käännähdän. "Mamsseli" sanoo hyvää huomenta.

"Huomenta?" vastaan hiukan kysyvästi, saadakseni heti tietää, mitä hänellä oli asiaa. En juuri pitänyt "Mamsselista".

Mies silmäilee uteliaasti suurta uudenuutukaista pakettia kainalossani ja kysyy:

"Mitä teillä tuossa on?"

"Olen ollut Sembillä ja ostanut pukukankaan", vastaan välinpitämättömällä äänellä, "en halunnut enää kulkea niin kehnoissa pukimissa, ihminen voi olla liian kitsas ruumistaankin kohtaan."

Hän katselee minua hämmästyneesti.

"Mitä muuten kuuluu?" kysyy hän verkalleen.

"No, yli odotusten."

"Oletteko sitten saanut työtä?"

"Työtä?" vastaan hyvin kummastuneena, "minähän olen kirjanpitäjänä Christien tukkuliikkeessä."

"Vai niin!" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. "Jumala teitä varjelkoon, miten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä rahoja, joita ansaitsette. Näkemiin."

Hetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa kepillään pakettiini ja sanoo:

"Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen ette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin."

Tämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa minun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin? Kiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua, muistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka hän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että olin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin. Kun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin päästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni mennäkseni matkoihini.

Missähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut mennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka luokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti suuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja kaupunginrajan välisellä tiellä, luin "Aftenpostenia", joka äsken oli ilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten ympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin rauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä.

Istuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa, mietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään varmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen mestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä täällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei hyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen, ehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo joutunut paperikoriin?... Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin pystyyn ja riensin pois hautausmaalta.

Alhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin, että kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä epätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon yli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa päätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä aavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta minusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin nopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin tahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko aamun. Luonnollisesti!... Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä ylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille, merkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen ja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä.

Täällä pysähdyin ja päätin kääntyä takaisin. Olin kävellyt itseni lämpimäksi ja paluumatkalla astelin hiljaa ja hyvin alakuloisena. Kohtasin kaksi heinäkuormaa, ajajat loikoivat heinien päällä ja lauloivat, molemmat paljain päin, molemmat pyörein, huolettomin kasvoin. Ajattelin kulkiessani, että he halusivat puhutella minua, sinkauttaa minulle jonkin huomautuksen tai tehdä kepposen, ja kun olin tullut kylliksi lähelle heitä, huusi toinen minulle ja kysyi, mikä minulla oli kainalossa.

"Sängynpeitto", vastasin.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä, noin kolme luullakseni."

Silloin nauroivat molemmat ja ajoivat ohi. Samalla sipaisi köydenpätkä korvallistani, hattuni putosi, nuorukaiset eivät antaneet minun päästä ohi tekemättä minulle pientä kepposta. Kynsäisin hiukan nolona päätäni, nostin hattuni ojan reunalta ja jatkoin matkaani. Alhaalla St. Hanshaugella tapasin miehen, joka kertoi, että kello oli yli neljän.

Yli neljän! Kello oli jo yli neljän! Riensin melkein juoksujalkaa kaupunkiin ja poikkesin lehden toimitukseen. Päätoimittaja oli ehkä jo aikoja sitten ollut siellä ja lähtenyt! Astelin ja juoksin vuorotellen, kompastuin, töytäsin vaunuja vasten, jätin kaikki jalankulkijat taakseni, olin esteenä hevosten kululle, riehuin kuin hullu ehtiäkseni ajoissa. Pujahdin portista sisälle, harppasin portaat muutamalla askelella ja koputin ovelle.

Ei kukaan vastaa.

Hän on lähtenyt! Hän on lähtenyt! ajattelen. Koetan ovea, se on auki, koputan vielä kerran ja astun sisään. Päätoimittaja istuu pöytänsä ääressä, kasvot ikkunaan päin, kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan. Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni hän kääntyy puolittain, katsoo hiukan minuun, pudistaa päätään ja virkkaa:

"Niin, minulla ei ole ollut vielä aikaa lukea teidän kirjoitustanne."

Olen iloissani, ettei hän sitä kuitenkaan vielä ollut hylännyt, ja vastaan:

"Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin päivän kuluttua ehkä, tai..."

"Niin, saa nähdä. Minullahan on muuten teidän osoitteenne."

Ja minä unohdin mainita, ettei minulla ollut enää mitään osoitetta.

Tapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden. Toivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty, päinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja aivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka juuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun omaisuuden alakertatarinalla...

Kunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi! Mietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys askarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle katua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta keskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä. Sanomalehtipoika ojentaa minulle "Vikingeniä": Se on niin hauska, että! Nostan katseeni ja hätkähdän -- olen jälleen Sembin edustalla.

Käännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän alas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli nähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni meren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan uudelleen mietiskellä.

Mistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista soppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun saakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni, päähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti mokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni ylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille. Mielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen, jossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä täynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi, houkuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi leipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja tarjosi minulle teetä...

Näkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin ruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja monia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan. En kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun erikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani.

Ehkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä. Eihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä jonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni, eikä ilmassa ollut pakkasasteita.

Ja meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja kömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista pintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat eteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja koneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut auringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät, penkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin, väsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen kuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin niiden painua...

Kun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni ja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin yhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni käsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja saavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta tuntia.

Minnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi olla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen, saattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin vahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta juttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon ja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves, jonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku hermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä ja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain kauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään käin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin katukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä kiiruhdin tieheni.

Viluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin Karl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi enkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon luona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä mielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin pelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran myöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin kadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C. Zacharias, ja koputan.

Hän tuli itse ulos, hän tuoksui oluelle ja tupakalle niin että pahaa teki.

"Iltaa!" sanoin.

"Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään tulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt siihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta. Teidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään."

"Anna minun nähdä se kuitenkin", sanoin, en muuten muistanut, mitä kuvaa hän tarkoitti.

"Aivan mahdotonta!" vastasi hän. "Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja sitten vielä" -- hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten -- "minulla on pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi."

"No, niin ollen ei siitä voi olla puhettakaan."

Vetäydyin takaisin, sanoin hyvää yötä ja läksin.

Ei siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään. Kunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja tunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun pitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla yösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt koko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä vetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan yliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin astelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin hiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä ruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen takana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin siinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla ei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin kulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin edelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään.

Täällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin etsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia ja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli jokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille. Olin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni. Kääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan asennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen, enkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin ne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin.

Ja pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista, kaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu, ilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan vaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että pääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen sinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan...