Part 2

Portaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi pelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin vaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en löytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa. Hetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle, siellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen kilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat.

Aurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki alkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja hymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin kyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta muutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen yliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös ja vaivuin ajatuksiini.

Miten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan vaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet tanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa kenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista vaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden ihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin jo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota ajatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys. Minkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen ankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli mitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa penkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman, että kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia, kiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja hajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi ohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi panna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan aikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua? Mutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä Etelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta tuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu Jumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä juoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen olivat olemassa.

Astelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin mitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän antoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni penkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani ja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä lähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi havaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian voimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin, parvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut ontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut kokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla.

Koko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa, minulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä tavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän olon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin ylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni kuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät sikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin puhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle puolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille.

Jumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli hyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa, ja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos päästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään kuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani, ja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian avoinna katsellessani jotakin.

Istuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä katkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua. Jos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä minut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen toisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle vakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja sanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni.

Lapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä raamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa itsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan murhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin viheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin! Eikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten taivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä palvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja sopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen. Ja Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli jäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa, joka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon, ja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli koskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä koskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua. Mutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa tuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi Jumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen...

Tuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello oli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa jotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen ja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin vaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen aikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti paremmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin liput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni.

Mutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää syntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua määrätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun saattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia vaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni häiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä kovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin, tekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat jalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne löytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä jotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat järkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä tiehensä.

Nuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä, panin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin pari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat ajatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada artikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin penkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella mitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja silmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään liikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää. Kohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen haaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut tuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni, kuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani silmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän tuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne värähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja kenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen, suhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin käteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden naurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti; juttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti kiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni koskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä liikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä huomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille ilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta olemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa itsestäni...

Istuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen tunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni; istahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui:

Jaa-haa!

Niin pian kuin kuulin hänen äänensä, tuntui kuin tuuli olisi puhaltanut läpi pääni, annoin kengän pysyä kenkänä ja sain sellaisen ajatuksen, että se sekava mieliala, missä juuri olin elänyt, olikin kaukaiselta menneeltä ajalta, ehkäpä vuoden tai parin takaa, ja oli juuri häipymäisillään. Rupesin katselemaan vanhusta.

Mitä hän minua liikutti, tuo pieni mies? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Vain, että hän piti sanomalehteä kädessään, vanhaa numeroa, ilmoitussivu ulospäin, jokin esine näytti olevan siihen kääritty. Tulin uteliaaksi enkä voinut saada katsettani pois tuosta lehdestä; minussa heräsi hullu ajatus, että se saattoi olla aivan merkillinen sanomalehti, ainoa laatuaan; uteliaisuuteni kasvoi ja aloin liikahdella penkillä. Siinähän saattoi olla asiakirjoja, vaarallisia papereita, jostakin arkistosta varastettuja. Ja mielessäni välähti ajatus jostakin salaperäisestä sopimuksesta, salaliitosta.

Mies istui hiljaa ja mietiskeli. Miksi hän ei pitänyt lehteään kuten kaikki muut ihmiset, nimi ulospäin? Mitä kavaluutta sekin oli? Näytti siltä, ettei hän halunnut luovuttaa pakettia kädestään, ei mistään hinnasta, ehkäpä hän ei uskaltanut pistää sitä omaan taskuunsakaan. Kautta henkeni, tuossa paketissa piili jotakin salaista.

Loin katseeni taivaalle. Juuri se, että oli niin mahdotonta tunkeutua tuon salaperäisen asian perille, teki minut hermostuneen uteliaaksi. Haeskelin taskuistani antaakseni jotakin miehelle, päästäkseni keskusteluun hänen kanssaan, ja löysin parturikirjani, mutta kätkin sen jälleen. Äkkiä sain halun olla hyvin julkea, taputin tyhjää rintataskuani ja sanoin:

"Rohkenenko tarjota teille savukkeen?"

Kiitos, mies ei polttanut, hänen oli täytynyt lakata säästääkseen silmiään, hän oli melkein sokea. Kiitoksia muuten paljon!

Oliko siitä jo kauankin kun hänen silmänsä olivat vioittuneet? Ehkä hän ei siis voisi lukeakaan? Ei edes sanomalehtiä?

Ei edes sanomalehtiä, ikävä kyllä!

Mies katsoi minuun. Kummassakin sairaassa silmässä oli kalvo, joka antoi niille lasimaisen ulkonäön, hänen katseensa oli valkoinen ja teki vastenmielisen vaikutuksen.

"Olette muukalainen täällä?" sanoi hän.

Niin. -- Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä oli kädessään?

Tuskin. -- Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun äänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi vain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki nukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä huoneesta... Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte?

Minulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani, ilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin:

"St. Olavin torin varrella numero 2:ssa."

Todellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli suihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki... Missä numerossa te asuttekaan?

Tahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun äärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi mitä maksoi.

"Kun ette voi lukea tuota lehteä, niin miksi..."

"Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?" jatkoi mies huomaamatta levottomuuttani. "Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä on teidän isäntänne nimi?"

Keksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, tukkiakseni suun kiusanhengeltäni.

"Happolati", sanoin.

"Happolati, niin", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan tavua tuosta vaikeasta nimestä.

Katsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen kasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän mieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja näytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti pakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän hermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa.

"Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?" kysyi mies, eikä hänen äänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. "Luulen muistavani, että hän oli merimies?"

"Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A. Happolati, asioitsija."

Luulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen; jos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi herättänyt hänessä epäilystä. "Hän on, tietääkseni, toimekas mies?" sanoi hän lähennellen.

"Ooh, hyvin neuvokas mies", vastasin minä, "kelpo liikemies, välittää kaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä höyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta..."

"He-he, peijakas vieköön!" keskeytti ukko hyvin riemuissaan.

Tämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen, valhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin sanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin tuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut tyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet suurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi.

Oliko hän kuullut sähkökirjoituksesta, jonka Happolati oli keksinyt?

Mitä, sähkö...

Sähkökirjaimilla varustetusta, jotka saattoivat loistaa pimeässä! Aivan suurenmoinen yritys, miljoonia kruunuja liikkeessä, valimona ja kirjapainoja työssä, suuret joukot vakinaisella palkalla olevia konetyöläisiä toiminnassa, olin kuullut puhuttavan seitsemästä sadasta miehestä.

"Niin, eikös olekin, kuten sanoin!" lausui mies hiljaa. Enempää hän ei virkkanut; hän uskoi kaikki mitä kerroin, eikä kuitenkaan hämmästynyt. Tämä kummastutti minua hiukan, olin odottanut hänen hölmistyvän päähänpistoistani.

Keksin vielä pari hurjaa valhetta, kehitin ne uhkayritykseen saakka, mainitsin, että Happolati oli ollut yhdeksän vuotta ministerinä Persiassa. Teillä ei kai ole aavistusta, mitä merkitsee ministerinäolo Persiassa? kysyin. Se oli enemmän kuin kuningas täällä tai melkein kuin sulttaani, jos hän tiesi, mikä se oli. Mutta Happolati oli selviytynyt kaikesta eikä koskaan joutunut kiikkiin. Ja niinä kerroin Ylajalista, hänen tyttärestään, hengettärestä, prinsessasta, joka omisti kolme sataa orjatarta ja lepäsi keltaisista ruusuista valmistetulla vuoteella; hän oli kaunein olento, minkä olin nähnyt, kautta Jumalan, minä en ollut koskaan nähnyt moista näkyä elämässäni!

"Vai oli hän niin kaunis?" virkkoi vanhus hajamielisen näköisenä ja katseli alas maahan.

Kaunisko? Hän oli ihana, hän oli hekumallisen suloinen? Silmät kuin silkkiä, käsivarret kuin merenkultaa! Yksistään hänen katseensa oli viettelevä kuin suudelma, ja kun hän kutsui minua, virtasi hänen äänensä kuin viinisuihku minun sieluni fosforiin. Miksipä hän ei olisi sitten niin ihana? Pitikö ukko häntä laskuttajana tai jonakin palolaitoksen toimihenkilönä? Hän oli yksinkertaisesti taivaallinen ihanuus, sanoin ukolle, kokonainen satu.

"Niin, niin!" sanoi mies hiukan ällistyneenä.

Hänen rauhallisuutensa ärsytti minua; oma ääneni oli kiihdyttänyt minua ja minä puhuin täysin vakavasti. Varastetut arkistopaperit, sopimus jonkun vieraan vallan kanssa eivät enää juolahtaneet mieleeni! Tuo pieni, ohut paketti oli penkillä välillämme, eikä minulla ollut enää vähintäkään halua tutkia sitä ja katsoa, mitä se sisälsi. Olin kokonaan omien juttujeni vallassa, jotka toivat kummallisia näkyjä silmieni eteen, veri nousi päähäni, ja minä valehtelin täyttä kurkkua.

Tällä hetkellä mies näytti olevan halukas lähtemään. Hän kohentausi ja kysyi, jotta ei poistuisi liian äkkiä:

"Hänellä mahtaa olla suuret omaisuudet, tuolla Happolatilla?"

Kuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota keksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja nähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan nielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli asettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi, sisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei saattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi.

"Sitä en tiedä", sanoin senvuoksi suoraan; "en ollenkaan tiedä sitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että päättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt Happolati."

"Johan Arendt Happolati", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni johdosta. Sitten hän vaikeni.

"Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa", virkoin raivoissani; "paksumpaa ihmistä... Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?"

Kyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin lihavahko vaimo.

Ukko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin olisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan.

"Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita täyteen?" huudahdin hillittömästi: "Ettekö ehkä uskokaan, että on olemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista uhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette? Olette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen hyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman savukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole tottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän enkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!"

Mies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen, kunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti pakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää pitkin pienin vanhuksen askelin.

Jäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä kauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä sen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan nähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että olin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani...

Päivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä olevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka istuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan kotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka vallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni, tulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää, minkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa. Mitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä, suljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin juuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Te ette saa istua täällä nukkumassa."

"Ei", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani jälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin, keksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä, suositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian tuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti, sitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan alakuloiseksi. No -- joka tapauksessa oli vuokrani langennut maksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten kaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi.

Aivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia käteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848 kaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi minut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli todellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin vaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan.

Istun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848, kirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi mieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni, iltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja alakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon horrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen muistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan elämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka taistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut olennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä heinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä pitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat ympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi on saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen, korret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet kahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on syksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat saaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun veripunaiseen väriinsä.

Tunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen kynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä merkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia askelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni nyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen, otin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia kirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri maksettava.

Verkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin hetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari sivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa, matkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi näkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin.

Sitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin käsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä voinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat ajatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni suoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja lopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin tämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin tullut ontoksi ylhäältä alas saakka. "Herra minun Jumalani ja isäni!" huudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa perätysten, sanomatta sen enempää.

Tuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin vielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten kokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä minulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja pistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin.

Jospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa oli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt alla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En voinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät, ilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se ajan pitkään voisi jatkua tällä tavalla.