Part 1

NÄLKÄ

Kirj.

Knut Hamsun

Suomentanut Viki Kärkkäinen

Tampereella, Kustannus Oy Kirja, 1919.

ENSIMMÄINEN OSA

Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä siitä...

Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani lyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella portaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu vanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli -- sen saatoin aivan selvästi nähdä -- majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla leipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus vastaleivotusta leivästä.

Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella, olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan tukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen joutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi, pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani ankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita joltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.

Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä olevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät kirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle". Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän kahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.

Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran ja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot, missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan ikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa väriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se houkutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka askelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan aamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin mitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului ihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun "Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.

Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain aamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin ikkunan luo.

Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo monet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat eväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset, jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin lopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään, sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta. Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli puolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme näyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi tarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja kyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen vain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi. Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa ja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, -- hän oli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt niin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon ihmisenä.

Miten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko ajan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla ollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani kuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai linnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin, palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä, oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut yhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain epäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä onnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain jotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän työstä.

Nousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan vedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni ne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia ja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita alas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari päivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla ollut, millä olisin maksanut.

Kello oli yhdeksän. Rattaiden räminä ja ihmisäänet halkoivat ilmaa, mahtava aamukuoro, johon sekaantuivat jalankulkijain askelet ja ajurien piiskanläimäykset. Tämä kaikkialle ulottuva häly virkisti minua heti, ja aloin tuntea itseni yhä tyytyväisemmäksi. Mikään ei ollut kauempana ajatuksistani kuin pelkkä aamukävely raikkaassa ilmassa. Mitä ilmalla on minun keuhkojeni kanssa tekemistä? Olin väkevä kuin jättiläinen ja saatoin pysäyttää vaunun hartioillani. Hieno, harvinainen tunnelma, kirkas, keveä iloisuus oli vallannut minut. Ryhdyin tarkastelemaan ihmisiä, jotka tulivat vastaani ja kulkivat ohi, luin julistuksia seiniltä, vastaanotin vaikutelman katseesta, joka heitettiin minuun ohikiitävästä raitiovaunusta, annoin jokaisen pikkuseikan vaikuttaa itseeni, kaikkien pikku sattumain, jotka joutuivat tielleni ja katosivat.

Saisipa vain hiukan ruokaa tällaisena kirkkaana päivänä! Iloisen aamun tunnelma valtasi minut, tulin hillittömän tyytyväiseksi ja aloin hyvillä mielin, suotta aikojani hyräillä. Erään teurastajan myymälän luona seisoi muuan eukko kori käsivarrella, tuumimassa makkarainostoa päivälliseksi; kulkiessani hänen ohitsensa hän katsahti minuun. Hänellä oli vain yksi etuhammas. Kun viime päivinä olin tullut ylen herkäksi ja vaikutteille alttiiksi, tekivät eukon kasvot minuun heti vastenmielisen vaikutuksen; tuo pitkä keltainen hammas oli kuin pieni sormi, joka töksötti alaleuasta ylös, ja hänen katseensa oli vielä täynnä makkaraa, kun hän suuntasi sen minuun. Menetin heti ruokahaluni ja tunsin kuvotusta. Tultuani myymäläin luo menin suihkukaivon ääreen ja join hiukan vettä, katsahdin ylös -- Vapahtajamme kirkon tornin kello oli kymmenen.

Astelin edelleen katuja, kuljeskelin huolehtimatta mistään, pysähdyin aiheetta kulmauksissa, pujahdin asiatta sivukadulle, annoin kaiken mennä menoaan, harhailin tässä iloisessa aamussa, liikuin huolettomana edestakaisin toisten onnellisten ihmisten joukossa: ilma oli kuulakka ja kirkas, eikä mielessäni ollut varjon häivääkään.

Kymmenisen minuuttia oli edessäni kulkenut vanha ontuva mies. Hänellä oli käärö kainalossaan ja hän asteli koko ruumiillaan, uurasteli kaikin voimin lisätäkseen vauhtia. Kuulin, miten hän läähätti ponnistuksesta, ja mieleeni juolahti, että minä voisin kantaa hänen kääröään; en kuitenkaan yrittänyt tavoittaa häntä. Kaupungin rajalla tapasin Hans Paulin, joka tervehti ja kiiruhti ohi. Miksikähän hänellä oli sellainen kiire? En ollut lainkaan aikonut pyytää häneltä yhtä kruunua, halusin samoin ensi tilassa palauttaa hänelle peiton, jonka olin lainannut häneltä muutamia viikkoja sitten. Heti kun olisin päässyt hiukan varoihini, en haluaisi olla kenellekään peiton velassa; ehkäpä alkaisin jo tänään kirjoittaa artikkelia tulevaisuuden rikoksista tai tahdon vapaudesta, mistä tahansa, kunhan se vain olisi luettavaksi kelpaavaa, josta saisin vähintään kymmenen kruunua... Ja ajatellessani tätä artikkelia tunsin itseni äkkiä halukkaaksi aloittamaan heti ja tyhjentämään täysinäisiä aivojani; hakisin sopivan paikan linnanpuistosta enkä lepäisi ennen kuin olisin saanut sen valmiiksi.

Mutta tuo ukonkänttyrä pingersi yhä edelläni kadulla. Lopulta alkoi minua kiusata se, että tuo raihnainen mies aina oli edessäni. Hänen matkansa ei näyttänyt loppuvan koskaan, ehkäpä hän oli päättänyt mennä juuri samaan paikkaan kuin minäkin, joten hän siis olisi koko matkan silmieni edessä. Kiihdyksissäni kun olin minusta tuntui kuin hän olisi jokaisella poikkikadulla hiljentänyt hiukan kulkuaan ja ikään kuin odottanut, minkä suunnan minä valitsisin, minkä jälkeen hän jälleen kohautti kääröään ja asteli kaikin voimin pysyäkseen edellä. Kävelen ja katselen tuota ponnistelevaa olentoa ja kiukustun häneen yhä enemmän, tunnen, että hän vähitellen hävitti valoisaa tunnelmaani vetäen samalla tämän puhtaan, kauniin aamun mukanaan rumuuteen. Hän näytti suurelta, ontuvalta hyönteiseltä, joka väkivalloin halusi asettua johonkin paikkaan maailmassa ja pidättää etuoikeuden yksistään itselleen. Tultuamme mäen päälle halusin tehdä lopun tästä, käännyin päin erästä kaupan ikkunaa ja pysähdyin antaakseni hänen mennä menoaan. Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen läksin kulkemaan, oli mies taas edessäni, hänkin oli seisonut hiljaa. Astuin sen enempää ajattelematta, kiiruhtaen kolme neljä askelta eteenpäin, tavoitin hänet ja löin miestä olalle.

Hän pysähtyi äkkiä. Jouduimme molemmat tuijottamaan toisiimme.

"Pieni lantti maidon ostoon!" sanoi hän vihdoin kallistaen päätään.

Kas niin, nytpä olinkin pulassa! Tunnustelin taskujani ja sanoin:

"Maitoon, niin. Hm. Rahat ovat vähissä näinä aikoina, enkä tiedä, miten suuressa puutteessa olette."

"En ole syönyt kuin eilen Drammenissa", sanoi mies; "minulla ei ole niin äyriä, enkä ole vielä saanut työtä."

"Oletteko käsityöläinen?"

"Kyllä, olen saumaaja."

"Mikä?"

"Saumaaja. Osaan muuten tehdä kenkiäkin."

"Se muuttaa asian", sanoin. "Odottakaa täällä muutama minuutti, niin menen hakemaan teille hiukan rahaa, muutamia äyrejä."

Kiiruhdin alas Pilestraedelle, missä tiesin erään panttilainaajan olevan kolmannessa kerroksessa; en ollut muuten koskaan ennen käynyt hänen luonaan. Päästyäni porttikäytävään riisuin nopeasti liivit yltäni, käärin ne kokoon ja pistin kainalooni; nousin sitten portaita ylös ja koputin liikkeen ovelle. Kumarsin ja heitin liivit tiskille.

"Puolitoista kruunua", sanoi mies. "No, sama se, kiitos", vastasin. "Jolleivät ne olisi alkaneet käydä hiukan liian pieniksi minulle, en olisi tietystikään niistä luopunut."

Sain rahat ja panttilipun ja läksin takaisin. Itse asiassa tämä liivijuttu oli erinomainen keksintö; rahaa riittäisi runsasta aamiaistakin varten, ja ennen iltaa olisi tulevaisuuden rikoksia käsittelevä artikkelini valmis. Aloin heti katsella elämää suopeammin ja kiiruhdin takaisin miehen luo päästäkseni hänestä vapaaksi.

"Olkaa hyvä!" sanoin. "Minua ilahuttaa, että käännyitte ensimmäiseksi minun puoleeni."

Mies otti rahat ja alkoi silmäillä minua. Mitä hän siinä katsoa töllötteli? Sain sen vaikutelman, että hän tarkasteli varsinkin housujeni polvia, ja minua harmitti hänen hävyttömyytensä. Luuliko tuo lurjus, että minä todella olin niin köyhä kuin miltä näytin? Enkö ollut ryhtymäisilläni kirjoittamaan kymmenen kruunun artikkelia? En ylipäänsä pelännyt tulevaisuutta, minulla oli monta rautaa tulessa. Mitä se liikutti tuiki vierasta miestä, jos minä annoin juomarahaa tällaisena kirkkaana päivänä. Miehen katse ärsytti minua ja päätin läksyttää häntä ennen eroamistamme. Kohautin olkapäitäni ja sanoin:

"Hyvä mies, teillä on paha tapa katsoa töllöttää miehen polviin, kun hän antaa teille kruunun verran rahaa."

Hän keikautti päänsä taaksepäin seinää vasten ja katseli suu auki. Aivot askartelivat jotain tuon kerjäläisotsan takana, aivan varmaan hän ajatteli, että tarkoitukseni oli narrata häntä, ja hän ojensi minulle rahat takaisin.

Jalkaa polkien ja kiroten sanoin, että hänen oli ne pidettävä. Kuvitteliko hän, että minä turhan takia näin tällaista vaivaa? Ehkäpä lopultakin olin velkaa hänelle tuon kruunun, se oli minulla vanhaa velkaa varten; hän oli nyt oikeudenmukaisen ihmisen edessä, joka oli rehellinen sormenpäitään myöten. Lyhyesti, rahat olivat hänen... Ooh, ei mitään kiittämistä, se oli tuottanut minulle iloa. Hyvästi.

Läksin. Olin kuitenkin päässyt tuosta leininruntelemasta kiusanhengestä ja saatoin olla rauhassa. Astelin jälleen Pilestraedeä ja pysähdyin talouskaupan edustalle. Siellä oli ikkuna täynnä ruokaa, ja päätin mennä sisälle saadakseni hiukan evästä matkaan.

"Pala juustoa ja ranskanleipää!" sanoin ja heitin puolen kruunua tiskille.

"Juustoa ja leipää koko rahalla?" kysyi eukko ivallisesti katsomatta minuun.

"Koko viidelläkymmenellä äyrillä, niin", vastasin rauhallisesti.

Sain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle vanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös puistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan. Se teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja vähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista ihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti; mielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin yksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä paitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta; tunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset, ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa mielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia Kantin sofismeista... Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin huomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen panttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa.

Herrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä! Kirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin käytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren huvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten ei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja astelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti menivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä syntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut kymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin Pilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin aikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan riippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien ihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi olemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen en tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen, minun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani kysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota vanhaa pitäjän pappia... Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin monta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä katse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko päivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei ollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti puistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta.

Tullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin. Kulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa, katsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot. Äkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi, ehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta omasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen hihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän puristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli?

Pysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut sillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin merkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun vuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään vatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi merkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista, seurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan hänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja katson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison siinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en koskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku: Ylajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon tungettelevasta:

"Pudotatte kirjanne, neiti."

Saatoin kuulla, miten sydämeni jyskytti kuuluvasti tätä sanoessani.

"Kirjani?" kysyy hän seuralaiseltaan. Ja hän astelee edelleen.

Ilkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä täysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään, kiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä päähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka olisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin naamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja rykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa. Astelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä, tunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin häpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi kummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla oli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en ollutkaan minä.

Muutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä olen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee ohitseni, astun esiin ja toistan:

"Pudotatte kirjanne, neiti."

"Minkä kirjan?" sanoo hän hädissään. "Voitko käsittää, mistä kirjasta hän puhuu?"

Ja hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa huvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen ajatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani, hänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään kirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua takanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen selville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa väri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan kuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan minuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä.

"Älä välitä hänestä", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä käsivarresta, "hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!"

Niin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti merkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan mikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi yli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin kapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin kolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat ylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki asiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas valo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla oli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen silkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat sisaruksia.

He läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona jutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat takaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat minut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St. Olavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä kuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi pelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa kielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat kiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni alas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta kiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät sisälle jonnekin ja jäisivät sinne.

Numero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät vielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon luona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa, ne häipyivät kolmanteen kerrokseen. -- Astun esille lyhdyn luota ja katson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet siellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää pistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua kohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä hän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai lähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina katsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia sinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän kääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen olkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa poistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin nyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla tunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua alas.

En uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut ikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi kaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä tavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja astelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui epävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni rauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti käsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn, mutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät niskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin eräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan lyijykynääni.

Sen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle liivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari lainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä miestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän, samalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen. Astuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin unohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä aloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän käteeni ja pidin sitä korkealla.

Minun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan minkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli asianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä lyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta sen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä...

Enempää en sanonut. Mies tuli aivan tiskin luo.

"Vai niin?" virkkoi hän ja katseli minua uteliaasti.

Tällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut kolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut kuullut siitä puhuttavan?

Ja miehestä tuntui siltä kuin hän olisi kuullut nimen.

Niin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei pitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän pätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein kuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen hyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä pysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen. Hyvästi.

Menin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle korkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi minulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran ympäri ja sanoin hyvästi.