Part 10

No saattoihan olla, että hänellä oli punainen tukka, ja kun ajuri mainitsi sen, olin äkkiä päässyt varmuuteen, että hän oli oikeassa. Tunsin kiitollisuutta tuota ajuriparkaa kohtaan ja sanoin hänelle, että hän oli arvannut miehen aivan oikein, asianlaita oli tosiaankin niin kuin hän sanoi, olisi suorastaan harvinaista, sanoin, nähdä sellaista miestä ilman punaista tukkaa.

"Mahtaa olla sama, jota olen kyydinnyt pari kertaa", sanoi ajuri. "Hänellä oli pahkakeppi?"

Tämä teki miehen ilmieläväksi minulle ja minä virkoin:

"He-hee, eipä vielä kukaan liene nähnyt sitä miestä ilman pahkakeppiä, joten siis voitte olla varma, aivan varma."

Niin, oli selvää, että se oli sama mies, jota hän oli kyydinnyt. Hän muisti hänet jälleen...

Ja me ajoimme niin että hevosenkengät säkenöivät.

Tässä kiihtyneessä tilassani en ollut hetkeksikään kadottanut mielenmalttiani. Ajamme ohi erään poliisin, ja minä panen merkille, että hänellä on numero 69. Tuo numero iskee tajuntaani hirvittävän selvänä, 69, tarkalleen 69, en sitä unohda!

Nojauduin taaksepäin vaunuissa, mitä hulluimpien päähänpistojen vallassa, vetäydyin piiloon kuomun alle, jotta kukaan ei näkisi minun liikuttelevan huuliani, ja ryhdyin idioottimaisesti juttelemaan itsekseni. Hulluus riehuu aivoissani, ja minä annan sen riehua, olen täysin tietoinen, että olen vaikutelmien vallassa, joita en voi hallita. Aloin nauraa, hiljaa, intohimoisesti, syyttä suotta, vielä hilpeänä ja päihtyneenä niistä parista olutlasillisesta, jotka olin juonut. Vähitellen raukenee kiihtymykseni, rauhallisuuteni rupeaa palautumaan. Tunsin kylmyyttä haavoittuneessa sormessani, ja minä pistin sen paidankauluksen alle, lämmittääkseni sitä hiukan. Ja niin tulimme Tomte-kadulle. Ajuri pysäyttää.

Astun alas vaunuista, kiiruhtamatta, ajattelematta, veltosti, pää raskaana. Menen sisään portista, tulen takapihalle, jonka poikki kuljen, näen oven, josta menen sisälle ja saavun käytävään, jonkinlaiseen etuhuoneeseen, jossa on kaksi ikkunaa. Siellä on kaksi matka-arkkua päälletysten eräässä nurkassa ja pitkällä seinällä vanha maalaamaton sohvapenkki, jolla on peitto. Oikealta seuraavasta huoneesta kuulen ääniä ja lasten kirkunaa ja yläpuolelta, toisesta kerroksesta, rautalevyn takomista. Kaiken tämän huomaan heti sisälle tultuani.

Menen kiiruhtamaan läpi huoneen vastapäiselle ovelle kiiruhtamatta, ajattelematta pakoa, avaan senkin ja tuleni Vognmand-kadulle. Luon silmäyksen taloon, jonka kautta olen kulkenut: Täysihoitoa ja huoneita matkustajille.

Päähäni pälkähtää yrittää mennä matkoihini, varastautua pois ajurin luota, joka minua odottaa, kuljen! hyvin järkevästi Vognmand-katua, pelkäämättä ja tietämättä menetteleväni millään tavoin hullusti. Kierulf, tuo villakauppias, joka niin kauan oli kummitellut aivoissani, tuo ihminen, jonka luulin olevan olemassa ja jota minun väittämättä piti tavata, oli joutunut pois ajatuksistani, syrjäytynyt muiden hullujen mielijohteiden ohella, jotka tulivat ja menivät vuoronsa jälkeen, en muistanut häntä enää kuin aavistuksena, muistona vain.

Pääni alkoi selvitä selviämistään sitä mukaa kuin astelin eteenpäin, tunsin oloni raskaaksi ja väsyneeksi ja laahasin jalkojani. Lunta satoi yhä suurin, raskain höytälein. Vihdoin saavuin Grönlandin kaupunginosaan aivan kirkon luo, missä istahdin penkille levähtämään. Kaikki ohikulkijat katsoivat minua hyvin ihmeissään. Vaivuin mietteisiini.

Hyvä Jumala, miten huonosti nyt oli laitani! Olin niin perinpohjin kyllästynyt ja väsynyt koko kurjaan elämääni, etten katsonut enää maksavan vaivaa kamppailla sen ylläpitämiseksi. Vastoinkäyminen oli ottanut ylivallan, se oli ollut liian ankara, olin niin merkillisen sortunut, aivan kuin varjo siitä, mitä kerran olin ollut. Hartiani olivat lysähtäneet alas, aivan toiselle puolelle, ja minulle oli tullut tavaksi kulkea hyvin kumarassa, säästääkseni vointini mukaan rintaani. Olin tarkastellut ruumistani pari päivää sitten, keskellä päivää huoneessani, ja olin seisonut ja itkenyt koko ajan. Olin kulkenut samassa paidassa monta viikkoa, se oli aivan jäykkänä vanhasta hiestä ja hieronut napani rikki, haavasta tuli hiukan veristä visvaa, mutta se ei tehnyt kovin kipeää, oli vain surullista pitää tuota haavaa keskellä vatsaa. En mahtanut sille mitään, eikä se tahtonut parantua itsestään, puhdistin sitä, kuivasin sen huolellisesti ja vedin saman paidan jälleen ylleni. Eihän sille voinut mitään...

Istun siinä penkillä ajatellen kaikkea tätä ja olen jokseenkin alakuloinen. Olin kyllästynyt itseeni, jopa kätenikin tuntuivat minusta vastenmielisiltä. Tuo veltto, paatunut ilme käden selässä kiusaa minua, tuottaa minulle harmia, nähdessäni laihat sormeni tunnen kiukkua, minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani ja minua kauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa. Herrajumala, kunpa vain tästä tulisi loppui Halusin kuolla.

Kerrassaan masentuneena, tahrattuna ja alennettuna omassa tietoisuudessani nousin koneellisesti ylös ja aloin astella kotiin päin. Matkalla kuljin ohi erään porttikäytävän, missä oli luettavana: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle." -- Vanhoja muistoja! lausuin, ja muistin entisen Hammersborgin-huoneeni, pienen keinutuolin, sanomalehtitapetin alhaalla oven pielessä, majakanjohtajan ilmoituksen ja leipuri Fabian Olsenin vastaleivotun leivän. Niinpä niin, minulla oli paremmat olot silloin kuin nyt, eräänä yönä olin kirjoittanut kymmenen kruunun alakertajutun, nyt en voinut enää kirjoittaa mitään, en ollenkaan kyennyt kirjoittamaan mitään, pääni tuli tyhjäksi heti kun yritin. Niin, aioin tehdä tästä nyt lopun! Ja minä astelin astelemistani.

Kuta lähemmäksi talouskauppaa tulin, sitä selvemmäksi muuttui puoliksi vaistomainen tunteeni, että lähestyin vaaraa, mutta minä pysyin aikeessani, minä tahdoin ilmiantaa itseni. Menen rauhallisesti portaita ylös, ovella kohtaan pienen tytön, joka kantaa kuppia kädessään, ja minä pääsen hänen ohitsensa ja suljen oven. Puotipoika ja minä seisomme toistamiseen vastatusten, kahden kesken.

"No", sanoo hän, "nyt on hirvittävä ilma."

Mitä varten tämä kiertotie? Miksi hän ei pidättänyt minua heti? Minä vihastuin ja sanoin:

"Minä en nyt ollenkaan tullut lörpöttelemään ilmasta."

Tämä kiivauteni hämmästyttää häntä, hänen pienet kamasaksanaivonsa tyrmistyvät, hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että olin pettänyt häntä viidellä kruunulla.

"Ettekö siis tiedä, että olen kähveltänyt teiltä?" lausun kärsimättömänä ja läähätän ankarasti, vapisen, olen valmis käyttämään väkivaltaa, jollei hän heti käy asiaan.

Mutta miesparka ei aavista mitään.

Taivas sentään, minkälaisten tyhmien ihmisten parissa täytyy elää! Minä haukun häntä, selitän hänelle perinjuurisesti, miten kaikki oli tapahtunut, näytän hänellä missä seisoin ja missä hän seisoi tapahtuman aikana, missä rahat olivat olleet, miten olin koonnut ne käteeni ja puristanut käteni kiinni -- ja hän käsittää kaiken! mutta ei kuitenkaan tee minulle mitään. Hän kääntelehtii sinne tänne, kuuntelee askelia sivuhuoneesta, pyytää minua puhumaan matalammalla äänellä ja sanoa lopuksi:

"Kylläpä menettelittekin hullusti!"

"Älkäähän!" huudahdin halusta sanoa vastaan, ärsyttää häntä, se ei ollutkaan niin alhainen ja halpamainen teko kuin hän kehnoissa myyjänaivoissaan kuvitteli. Minä en tietystikään pitänyt rahoja, se ei olisi koskaan juolahtanut päähänikään, minä puolestani en tahtonut niillä hyötyä, nousihan perin rehellinen luontoni sellaista vastaan...

"Minnekä te sitten ne panitte?"

Minä annoin ne vanhalle, köyhälle mummolle, sellainen mies minä olin, minä en unohtanut kokonaan köyhiäkään...

Hän seisoo mietiskellen hetkisen tätä, joutuu nähtävästi ymmälle, olinko rehellinen mies vai en. Vihdoin hän virkkaa:

"Eikö teidän ennemmin olisi pitänyt luovuttaa rahat takaisin?"

"Ei, kuulkaapas", vastaan, "minä en tahtonut saattaa teitä pulaan, tahdoin säästää teitä. Mutta siinä on kiitos, kun ollaan jalomielisiä. Nyt olen täällä selittämässä teille koko juttua, ettekä vähääkään häpeä, ette tee mitään lopettaaksenne riidan kanssani. Siksipä pesenkin käteni. Muuten annan teille palttua. Hyvästi!"

Läksin ja iskin oven lujasti kiinni jälkeeni.

Mutta palattuani kotiin, huoneeseeni, tuohon surulliseen luolaan, likomärkänä kosteasta lumesta, polvet vapisten päivän vaelluksista, menetin heti paikalla kopeuteni ja masennuin uudelleen. Kaduin hyökkäystäni myyjäparan kimppuun, itkin, tartuin kurkkuuni, rangaistakseni itseäni kehnosta työstäni, ja teuhasin kamalasti. Hän oli tietysti ollut hirvittävässä pelossa paikkansa menettämisestä, ei ollut uskaltanut nostaa mitään melua noista viidestä kruunusta, jotka liike oli menettänyt. Ja minä olin käyttänyt hänen pelkoaan hyväkseni, olin kiusannut häntä äänekkäällä puheellani, iskenyt häntä joka sanallani. Ja kaupanhoitaja itse oli kai istunut viereisessä huoneessa valmiina lähtemään katsomaan, mitä meidän kesken tapahtui. Ei, halpamaisille töilleni ei ollut enää mitään rajaa!

No, mutta miksi minua ei sitten pidätetty? Asia oli siis saatettu loppuun. Olin melkein ojentanut käteni rautoja vastaanottamaan. Mitään vastarintaa en olisi tehnyt, olisin päinvastoin ollut mukana auttamassa. Taivaan ja maan herra, antaisin päivän elämästäni saadakseni yhden onnellisen sekunnin! Koko elämäni yhdestä hernerokasta! Kuule minua vain tämän kerran!...

Laskeuduin vuoteelle märissä pukimissani, minulla oli epäselvä ajatus, että ehkäpä kuolisin yöllä, ja käytin viimeiset voimani järjestääkseni hiukan vuodettani, jotta aamulla näyttäisi siistimmältä ympärilläni. Panin käteni ristiin ja valitsin asentoni.

Sitten äkkiä muistan Ylajalin. Että olinkin unohtanut hänet koko iltana. Ja sieluuni tunkeutuu jälleen aivan heikosti valoa, pieni auringon säde, joka lämmittää minua suloisesti. Tuleepa enemmänkin aurinkoa, lempeää, hienoa silkkivaloa, joka hivelee minua niin huumaavan ihanasti. Ja aurinko tulee yhä voimakkaammaksi, polttaa ohimoitani, kuumentaa raskaasti ja hohtavasti lopen laihtuneita aivojani. Ja vihdoin leimahtaa silmieni edessä hullu säderovio, kuin olisi tulessa taivas ja maa, tulta kaikki ihmiset ja eläimet, tulta vuoret, tulta perkeleet, helvetti, erämaa, koko maailma tulessa, suitsuava viimeinen päivä käsissä.

Sitten en nähnyt enkä kuullut enää mitään...

* * * * *

Heräsin seuraavana päivänä kauttaaltaan hiessä, koko ruumis kosteana, hyvin kosteana. Alussa minulla ei ollut selvää tietoisuutta, mitä minulle oli tapahtunut, katselin! kummastellen ympärilleni, keksin olentoni kokonaan muuttuneeksi, tuskin tunsin enää itseäni. Tunnustelin! käsivarsiani ja jalkojani, hämmästelin, että ikkuna oli sillä seinällä eikä vastakkaisella, ja hevosten askelet! pihalta kuuluivat kuin minun yläpuoleltani. Oloni tuntui jokseenkin painostavalta.

Tukkani hapsotti kosteana ja kylmänä otsallani, kohottausin kyynärpäilleni ja katsahdin tyynylle: kosteita hiuksia oli siinäkin, pieninä tupsuina. Jalkani olivat puutuneet kengissä yöllä, mutta niihin ei koskenut, en vain voinut varpaita kovin paljon liikuttaa, ne olivat niin jäykistyneet.

Päivän kallistuessa iltaan ja hiukan alettua hämärtää nousin sängystä ja rupesin puuhailemaan huoneessani. Yrittelin eteenpäin pienin, varovin askelin, koetin pysyä tasapainossa ja säästin niin paljon kuin suinkin jalkojani. En tuntenut suuresti kärsimystä, enkä itkenyt, ylipäänsä en ollut surullinen, päinvastoin olin hyvin tyytyväinen, mieleeni ei edes juolahtanut, että asiat saattaisivat olla toisinkin.

Sitten läksin ulos.

Ainoa, mikä minua hiukan vaivasi, oli kuitenkin nälkä, vaikka ruoka tuottikin minulle tuskaa. Aloin tuntea hitonmoista ruokahalua, sisäisesti kalvavaa ruoan himoa, joka tuli yhä pahemmaksi. Se kalvoi säälimättä rintaani, se suoritti siellä hiljaista, kummallista työtä. Siellä oli kuin parikymmentä pienenpientä, hienoa eläintä, jotka panivat päänsä kallelleen ja nakersivat hiukan, olivat hetkisen aivan hiljaa, alkoivat taas, kaivautuivat sisään ääntä pitämättä ja kiiruhtamatta ja jättivät jälkeensä tyhjiä kanavia kaikkialla missä liikkuivat...

En ollut sairas mutta voimaton ja aloin hikoilla. Aikomukseni oli mennä Suurtorille hiukan levähtämään, mutta matka oli pitkä ja rasittava, vihdoin viimein olin sentään melkein perillä, seisoin torin ja Tornikadun kulmassa. Hiki valui silmiini, kostutti silmälasini ja sokaisi näköni, ja olin juuri pysähtynyt kuivatakseni itseäni hiukan. En huomannut, missä seisoin, en sitä ajatellut, melu ympärilläni oli hirvittävä.

Äkkiä kajahtaa huuto, kylmä, terävä varoitus. Kuulen tämän huudon, kuulen sen vallan hyvin ja heittäydyn hermostuneesti syrjään, astun askelen niin nopeasti kuin huonoilta jaloiltani saatoin. Hirvittävän suuret leipävankkurit kulkevat ohitseni ja pyörä sipaisee nuttuani; jos olisin ollut hiukan pikaisempi, olisin päässyt vahingoittumatta. Olisinhan ehkä voinut olla hiukan pikaisempi, vain hiukkasen nopeampi, jos olisin ponnistautunut; sille ei mitään voinut, toiseen jalkaani koski, pari varvastani oli murskaantunut, tuntui kuin ne olisivat kiertyneet yhteen kengässä.

Leivänajaja pidättää hevosia kaikin voimin, käännähtää vankkureilla ja kysyy kauhuissaan, miten kävi. Niin, olisi voinut käydä paljon hullummin... ehkä se ei ollut niin vaarallista... en luule minkään murskaantuneen... Oo, ei mitään...

Laahustin penkille niin nopeasti kuin voin, nuo monet ihmiset, jotka pysähtyivät katsoa töllöttämään minuun, olivat tehneet minut noloksi. Oikeastaan se ei ollut mikään kuolinisku, se oli käynyt verrattain onnellisesti, kun nyt kerran onnettomuuden piti tapahtua. Pahinta oli, että kenkäni oli painautunut rikki, pohja oli irtautunut naulauksesta. Nostin jalkaani ja huomasin verta repeämässä. No, tahallaan ei sitä ollut tehty kummallakaan puolella, miehen tarkoituksena ei ollut pahentaa asiaani, hän näytti hyvin murheelliselta. Ehkäpä, jos olisin pyytänyt häneltä pienen leivän kuormasta, sen olisin myös saanut. Hän olisi varmaankin ilolla antanut sen minulle. Jumala ilahuttakoon häntä vastalahjalla siellä, missä on!...

Minulla oli kova nälkä, enkä tiennyt, miten olisin tyydyttänyt hirvittävää ruokahaluani. Vääntelehdin sinne tänne penkillä ja painoin rintani aivan polviani vasten, olin melkein poissa suunniltani. Pimeän tultua laahustin raatihuoneen luo -- Jumala tietää, miten sinne pääsin -- ja kävin istumaan pilariaidan reunalle. Revin taskun irti nutustani ja ryhdyin sitä pureksimaan, muuten ilman mitään tarkoitusta, synkkänä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin, kuitenkaan näkemättä mitään. Kuulin muutamien pikkulasten leikkivän ympärilläni ja tajusin vaistomaisesti, kun joku kävelijä kulki ohi, muuta en huomannut.

Sitten yhtäkkiä pälkähtää päähäni lähteä johonkin alapuolella olevaan myymälään saamaan palasen raakaa lihaa. Nousen ja menen aidan yli, myymäläkaton toiseen päähän ja astun alas. Kun olin tullut melkein lihamyymälään, huusin ylöspäin porrasaukkoa kohti ja kieltelin tulemasta ikään kuin olisin puhunut koiralle, ja käännyin rohkeasti ensimmäisen teurastajan puoleeni minkä tapasin.

"Ah, olkaa niin hyvä ja antakaa yksi luu koiralleni!" lausuin. "Vain yksi luu, siinä ei tarvitse olla mitään lihaa, se vain tarvitsee suuhunsa jotain kannettavaa."

Sain luun, mainion pikku luun, missä oli vielä hiukan lihaakin ja pistin sen nuttuni sisälle. Kiitin miestä niin sydämellisesti, että hän katsahti hämmästyneesti minuun.

"Kylläpä vaan", mumisin, "teitte sangen kiltisti."

Ja minä menin ulos. Sydämeni jyskytti ankarasti.

Pujahdin Smedgangelle, niin pitkälle kuin pääsin ja pysähdyin erään ränstyneen takapihaportin eteen. Ei näkynyt valoa miltään suunnalta, oli siunatun pimeää ympärilläni, ryhdyin jyrsimään luuta.

Se ei maistunut miltään, tuore veren haju lähti luusta, ja minun täytyi aivan heti ryhtyä oksentamaan. Yritin uudelleen; jos vain voisin pitää sen sisälläni, tekisi se kyllä vaikutuksensa, oli vain saatava pysymään se sisällä. Mutta oksensin jälleen. Minä suutuin, iskin hampaani kiivaasti lihaan, kiskoin irti pienen palan ja nielin sen väkisin. Sekään ei auttanut, heti kun pienet lihapalat olivat lämminneet vatsassa, ne tulivat ylös. Puin hurjistuneena nyrkkiäni, purskahdin avuttomaan itkuun ja jyrsin kuin hullu, itkin niin että luu kastui kyynelistä, itkin kuin sydän pakahtuisi ja oksensin taas. Ja minä kirosin kovalla äänellä kaikki maailman vallat helvettiin. Hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä lähellä, ei valoa, ei melua. Olen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, läähätän raskaasti ja äänekkäästi ja itken hammasta kiristäen aina kun minun täytyy oksentaa ulos nuo lihapalat, jotka ehkä saattaisivat tyynnyttää hiukan nälkääni. Kun se ei auta lainkaan, yritänpä kuinka monta kertaa hyvänsä, sinkoan viimein luun vasten porttia, mitä hurjimman vihan vallassa, raivostuksen yllyttämänä, huudan ja uhkailen ankarasti taivasta kohti, ärjyn Jumalan nimeä käheästi ja kouristan sormeni kuin kynsiksi... Sanon sinulle, sinä taivaan pyhä Baali, ettet ole olemassa, mutta jos olisit, kiroaisin sinua niin, että taivaasi vapisisi helvetin tulesta. Sanon sinulle, minä olen tarjonnut sinulle palvelustani ja sinä olet sen evännyt, sanon sinulle, olet työntänyt minut pois, ja minä käännän sinulle ainiaaksi selkäni, koska et tuntenut etsikkoaikaasi. Sanon sinulle, tiedän kuolevani, ja sittenkin sinua pilkkaan, sinä taivaan Jumala ja Apis, aivan kuoleman kynnyksellä. Sinä olet käyttänyt väkivaltaa minua vastaan etkä tiedä, että minä en koskaan taivu vastoinkäymisessä. Eikö sinun olisi pitänyt tietää sitä? Eikö sydämeni ole paljastunut sinulle unessa? Sanon sinulle, koko elämäni, jokainen veripisarani riemuitsee saadessaan pilkata sinun armoasi. Tästä hetkestä lähtien minä luovun kaikista sinun töistäsi ja koko sinun olemuksestasi, minä kiroan ajatustanikin, jos se jälleen sinua ajattelee, ja raastan huuleni irti, jos ne jälleen nimesi mainitsevat. Minä sanon sinulle, jos olet olemassa, viimeisen sanani elämässä ja kuolemassa, sanon sinulle hyvästi iäksi ja ainiaaksi ja vaikenen ja käännän sinulle selkäni ja menen matkoihini...

Hiljaista.

Vapisen kiihtymyksestä ja väsymyksestä, seison siinä samalla paikalla, vielä kuiskaillen kirouksia ja haukkumasanoja, nyyhkytellen ankaran itkun perästä, kokoon lyyhistyneenä ja velttona mielettömän vihanpurkauksen jälkeen. Seison siinä ehkä tunnin verran nyyhkien ja kuiskaillen ja pitäen kiinni portista. Kuulen sitten ääniä, parin miehen keskustelua, jotka astelevat Smedgangea pitkin. Poistun portilta, kuljeskelen seinävieriä ja saavun jälleen valaistuille kaduille. Hoippuessani Youngsbakkea alas alkavat aivoni äkkiä toimia merkilliseen suuntaan. Pälkähtää päähäni, että kurjat hökkelit torin alareunassa, rihkamamyymälät ja vanhojen vaatteiden myyntikojut oikeastaan olivat koko tienoon häväistyksenä. Ne turmelivat koko torin ulkonäön ja tahrasivat kaupunkia, hyi sentään, alas rottelot! Ja siinä kulkiessani johduin ajattelemaan, mitä maanmittauslaitokseni talon siirtäminen tänne tulisi maksamaan, tuon kauniin rakennuksen, joka aina oli miellyttänyt minua niin paljon joka kerta kun olin sen ohi kulkenut. Sellaista siirtämistä ei ehkä voitaisi ryhtyä suorittamaan alle 70 000--72 000 kruunun -- sievä summa, täytyy sanoa, kauniit taskurahat, he-he, aluksi, mitä? Ja minä nyökkäsin tyhjällä päälläni ja myönsin, että se oli kaunis taskuraha, jolla voisi alkaa. Koko ruumiini hytkähteli vielä ja silloin tällöin tuli vielä syvä nyyhkytys itkun jälkeen.

Minulla oli sellainen tunne, että ruumiissani ei ollut enää paljon eloa jäljellä, että minä oikeastaan lauloin viimeistä virttäni. Se olikin minusta jokseenkin samantekevää, se ei liikuttanut minua vähääkään, päinvastoin pyrin alemmas kaupungille, alas silloille, yhä kauemmaksi asunnostani. Olisinpa kyllä hyvinkin voinut laskeutua suorastaan kadulle kuolemaan. Kärsimykset tekivät minut yhä tunteettomammaksi, murskaantuneessa jalassani jyskytti veri ankarasti, minusta tuntui kuin olisi kipu kohonnut koko sääreen, eikä sekään tehnyt erikoisen kipeää. Olin kestänyt pahempiakin tuskia.

Tulin sitten rautatiesillalle. Siellä ei ollut liikettä eikä hälinää, vain siellä täällä joku ihminen, joku hamppari tai merimies, joka käveli kädet housuntaskuissa. Huomioni kiintyi erääseen ontuvaan mieheen, joka katsoa murjotti minuun, kun sivuutimme toisemme. Pysäytin hänet vaistomaisesti, nostin hiukan lakkiani ja kysyin, tiesikö hän, oliko "Nunna" jo matkustanut. Ja sitten en voinut olla napsauttamatta yhden ainoan kerran sormiani aivan miehen nenän edessä ja sanomatta: hittovieköön, Nunna, niin! Nunna, jonka olin jo aivan unohtanut! Ajatus siitä oli kuitenkin uinunut tiedottomasti mielessäni, olin sitä kantanut, itse siitä mitään tietämättä.

Niin, peijakas, Nunna oli matkustanut.

Eikö hän voinut sanoa, minne se oli lähtenyt?

Mies mietiskelee hiukan, seisoo pitemmällä jalallaan ja pitää lyhyttä ilmassa, lyhyt vavahtelee hiukan.

"En", sanoo hän. "Tiedättekö, mitä se oli täällä lastaamassa?"

"En", vastasin minä.

Mutta nyt olin jo unohtanut Nunnan, ja kysyin mieheltä, miten pitkältä mahtoi olla Holmestrandiin, laskettuna vanhoissa maantieteellisissä peninkulmissa.

"Holmestrandiin? Luulenpa..."

"Tai Vaeblungnaesiin?"

"Kuinka minä nyt sanoisinkaan: luulen, että Holmestrandiin..."

"Ooh, kuulkaas, tulipa mieleeni", keskeytin hänet jälleen, "etteköhän olisi niin hyvä ja antaisi minulle hiukan tupakkaa, vain pikkuruisen palasen!"

Minä sain tupakkaa, kiitin miestä hyvin lämpimästi ja läksin menemään. Tupakkaa en ryhtynyt lainkaan käyttämään, pistin sen heti taskuuni. Mies katseli edelleen minuun, ehkäpä olin herättänyt hänessä jonkinlaisia epäluuloja, siinä kulkiessani tuo epäilevä katse seurasi minua ja minusta tuntui kuin olisi tuo ihminen ajanut minua takaa. Käännyn ympäri ja menen jälleen hänen luokseen, katson häneen ja sanon:

"Saumaaja."

Ainoastaan tuon sanan: saumaaja. En enempää. Katson hyvin tuimasti häneen, sanoessani sitä, minusta tuntui, että tuijotin vallan hirmuisesti häneen, kuin olisin katsonut häntä koko ruumiillani enkä vain silmilläni. Ja minä seison siinä hetkisen, lausuttuani tuon sanan. Sitten hoippuilen rautatietorille jälleen. Mies ei päästänyt ainoatakaan ääntä, hän vain seurasi minua silmillään.

Saumaaja? Pysähdyin äkkiä. Niin, enkö minä tajunnutkin sitä jo heti: olin tavannut ontujan ennenkin. Ylhäällä Graendse-kadulla, eräänä kirkkaana aamuna, olin pantannut liivini. Minusta tuntui kuin olisi iäisyys siitä kulunut.

Seisoessani sitä mietiskelemässä -- minä seison nojaten erääseen talon seinään torin ja Havne-kadun kulmassa -- hätkähdän äkkiä ja koetan laahustaa tieheni. Kun se ei onnistu, tuijotan teristyneenä suoraan eteenpäin ja puren pään kaikelta hävyltä, mikään ei siinä auttanut, -- minä seison "komendöörin" kanssa vastakkain.

Tulen huolimattoman julkeaksi, otanpa askelen syrjäänkin seinän viereltä, kiinnittääkseni hänen huomiotaan. Enkä minä tee sitä herättääkseni hänen sääliään vaan pilkatakseni itseäni, asettuakseni häpeäpaaluun, olisin voinut heittäytyä kadulle pitkäkseni ja pyytää "komendööriä" kulkemaan ylitseni, astumaan kasvoilleni. En sano edes hyvää iltaa.

"Komendööri" aavisti kenties, että minun laitani oli jotenkin hullusti, hän hiljensi hiukan kulkuaan, minä sanon, pysäyttääkseni hänet:

"Minun olisi pitänyt tuoda teille jotakin, mutta siitä ei ole kuitenkaan tullut mitään."

"Niinkö?" vastaa hän. "Teillä ei ole se valmiina?"

"Ei, en ole saanut sitä valmiiksi."

Mutta nyt saa "komendöörin" ystävällisyys vedet silmiini, ja minä koetan yskiä vimmatusti, teristääkseni itseäni. "Komendööri" sipaisee kerran nenäänsä, hän seisoo ja katselee minua.

"Eikö teillä sitten ole, millä elää?"

"Ei", vastasin minä, "eihän minulla sitäkään ole. En ole tänäänkään syönyt, mutta..."

"Jumala varjelkoon, eihän se käy laatuun, että te saatte kuolla nälkään, mies!" sanoo hän. Ja samassa hän pistää käden taskuunsa.