Nälkä

Part 11

Chapter 113,187 wordsPublic domain

Nyt herää häpeäntunne minussa, minä vetäydyn jälleen seinän viereen ja tartun siihen, minä seison siinä ja näen "komendöörin" kaivelevan kukkaroaan, mutta minä en virka mitään. Ja hän ojentaa minulle kymmenen kruunua. Hän ei siekaile sen enempää, hän antaa minulle yksinkertaisesti kymmenen kruunua. Samalla hän toistaa, ettei käynyt laatuun, että minä saisin kuolla nälkään.

Sammaltelin enkä ottanut seteliä heti: tämä oli häpeällistä minun puoleltani... se oli myös liian paljon...

"Kiiruhtakaa nyt!" sanoo hän ja vilkaisee kelloonsa. "Olen odottanut junaa, mutta tuollahan se tuleekin."

Otin rahat, olin aivan lamautunut ilosta enkä saanut enää sanaakaan suustani, en edes kiittänyt.

"Eihän siitä kannata olla hämillään", sanoo "komendööri" vihdoin, "tiedänhän, että voitte kirjoittaa sen edestä."

Sitten hän läksi.

Kun hän oli kulkenut muutaman askelen, muistankin äkkiä, että en ollut kiittänyt "komendööriä" tästä avusta. Koetin saavuttaa hänet, mutta en voinut päästä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, jalkani tekivät tenän, ja olin yhtä mittaa kompastua nenälleni. Hän eteni yhä kauemmaksi. Luovuin yrityksestä, ajattelin huutaa häntä, mutta en uskaltanut, ja kun vihdoin kuitenkin rohkaisin itseni ja huusin, kerran, kahdesti, oli hän jo kaukana, ääneni oli tullut liian heikoksi.

Jäin seisomaan siihen käytävälle ja katselemaan hänen jälkeensä, minä itkin aivan hiljaa. Enpä ole koskaan moista nähnyt! sanoin itsekseni, hän antoi minulle kymmenen kruunua. Menin takaisin ja asetuin siihen, missä hän oli seisonut, ja toistin kaikki hänen liikkeensä. Ja minä pidin seteliä kyyneleisten silmieni edessä, katselin sitä molemmilta puolilta ja aloin sadatella -- sadatella tyhjään ilmaan, että se, mitä pidin kädessäni, oli täysin oikea raha, se oli kymmenen kruunun seteli.

Hetkistä myöhemmin -- ehkäpä hyvinkin pitkän ajan kuluttua, sillä oli jo aivan hiljaista kaikkialla -- minä merkillistä kyllä seisoin Tomte-kadun 11:n ulkopuolella. Kun olin siinä seisonut ja koonnut hetkisen ajatuksiani ja kummastellut sitä, menin sisään portista toisen kerran, suoraa päätä sinne, missä oli Täysihoitoa ja Huoneita Matkustajille. Siellä pyysin yösijaa ja sain heti vuoteen.

* * * * *

Tiistai.

Päivänpaiste ja tyyni, ihmeellisen kirkas päivä. Lumi oli poissa, kaikkialla elämää ja iloa, hilpeitä kasvoja, hymyä ja naurua. Suihkukaivoista nousivat vesisuihkut auringon kultaamina, siintävän taivaan sinertäminä...

Puolenpäivän aikaan läksin asunnostani Tomte-kadun varrella, missä edelleen asuin ja missä minulla oli hyvä olla, ja menin kaupungille. Olin sangen iloisella mielellä ja kuljeskelin koko iltapäivän vilkasliikkeisimpiä katuja ja katselin ihmisiä. Jo ennen kello seitsemää iltasella poikkesin P. Olavin torille ja tarkastelin salaa numero 2:n ikkunoita. Tunnin kuluttua näkisin hänet! Astelin tuntien kevyttä, ihanaa pelkoa koko ajan. Mitähän tulisi tapahtumaan? Mitä minä osaisin sanoa, kun hän saapuisi portaita alas? Hyvää iltaa, neiti? Tai ainoastaan hymyilisin? Päätin lykätä hymyni myöhemmäksi. Tietysti kumartaisin hänelle syvään.

Kiiruhdin pois, hiukan häpeissäni, että olin niin aikaisin odottamassa, kävelin Karl Johania jonkin aikaa pidin silmällä yliopiston kelloa. Kun kello tuli kahdeksan, läksin jälleen Universitet-katua ylös. Matkalla juolahti mieleeni, että saapuisin ehkä pari minuuttia liian myöhään, ja minä pinnistin kulkuani minkä jaksoin. Jalkani oli hyvin kipeä, muuten minulta ei puuttunut mitään.

Ja minä pysähdyin suihkukaivon luo ja huoahdin, seisoin siinä hyvin kauan ja katselin numero 2:n ikkunoihin, mutta hän ei tullut. No, minä odottaisin kyllä, minulla ei ollut mitään kiirettä, hänellä oli ehkä esteitä. Ja odotin jälleen. Enköhän vain ollut uneksinutkin koko juttua? Oliko se ensimmäinen kohtaus tapahtunut kuvitteluissani sinä yönä, jolloin olin kuumeessa? Neuvottomana aloin mietiskellä asiaa enkä tuntenut olevani lainkaan varma asiastani.

"Hm!" sanottiin takanani.

Kuulin tuon yskäisyn, kuulin myös keveitä askelia läheltäni, mutta en kääntynyt, tuijotin vain edessäni olevaan suureen ulko-oveen.

"Hyvää iltaa!" sanottiin sitten.

Unohdan hymyillä, en edes tartu hattuuni, kummastun niin kovin nähdessäni hänen tulevan siltä suunnalta.

"Oletteko odottanut kauan?" sanoo hän, ja hän hengittää nopeasti kävelyn jälkeen.

"En suinkaan, tulin juuri hetki sitten", vastasin. "Ja sitä paitsi, mitäpä siitä, vaikka olisin odottanut kauankin? Ajattelin muuten teidän tulevan toiselta suunnalta?"

"Olin saattamassa äitiä erään perheen luo, äiti on poissa kotoa tänä iltana."

"Vai niin!" sanoin.

Nyt olimme vaistomaisesti alkaneet kävellä. Muuan poliisi seisoo kadun kulmauksessa ja katselee meitä.

"Mutta minnekä me oikeastaan menemme?" sanoo hän ja pysähtyy.

"Sinne, minne tahdotte, vain sinne, minne tahdotte."

"Uh, niin, mutta on niin ikävä määrätä sitä itse."

Äänettömyys.

Lausun sitten, vain sanoakseni jotakin: "Huomaan, että teidän ikkunanne ovat pimeät."

"Niin, kyllä!" vastaa hän vilkkaasti. "Palvelustyttö on saanut vapaaillan. Joten olen siis aivan yksin kotona."

Seisomme siinä molemmat katsellen numero 2:n ikkunoihin, ikään kuin kumpikaan meistä ei olisi nähnyt niitä ennen.

"Emmekö sitten voi mennä teille?" sanon. "Minä istun aivan oven luona koko ajan, jos vain tahdotte..."

Mutta nyt minä värisin liikutuksesta ja kaduin, että olin ollut liian julkea. Entä jos hän suuttuisi ja menisi pois luotani? Entä jos en koskaan enää saisi häntä nähdä? Oh, miten kehnosti olin ajatellut! Odotin epätoivoisena vastausta.

"Ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona", sanoo hän. Hän puhelee melkein hellästi ja sanoo juuri nuo sanat: ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona.

Läksimme ylös.

Käytävässä, missä oli pimeää, hän otti minua kädestä ja johti eteenpäin. Minun ei ollenkaan tarvinnut olla niin hiljaa, sanoi hän, voisin aivan hyvin puhua. Ja me tulimme sisälle. Kynttilää sytyttäessään -- hän ei sytyttänyt lamppua, vaan kynttilän -- sytyttäessään tätä kynttilää hän lausui hiukan naurahtaen:

"Mutta nyt ette saa katsoa minuun. Uh, minua niin hävettää! Mutta minä en koskaan tee sitä enää."

"Mitä ette tee enää koskaan?"

"Minä en koskaan... uh, ei, Jumala minua varjelkoon... minä en enää koskaan suutele teitä."

"Ettekö tosiaan?" sanoin minä ja me nauroimme molemmat. Ojensin käteni häntä kohden ja hän livahti syrjään, pujahti pois, pöydän toiselle puolelle. Seisoimme katsellen toisiamme hetkisen, kynttilä oli välillämme.

"Koettakaas saada minut kiinni!" sanoi hän.

Ja kovasti nauraen koetin saada hänet kiinni. Juostessaan ympäri hän irrotti harson ja otti hatun päästään, hänen veitikkamaiset silmänsä olivat edelleen minuun suunnattuina ja vartioivat kaikkia liikkeitäni. Tein uuden hyökkäyksen, kompastuin mattoon ja kaaduin, kipeä jalkani ei tahtonut enää pitää minua pystyssä. Nousin jaloilleni hyvin nolona.

"Jumalani, miten punaiseksi te tulitte!" sanoi hän! "Niin, te olittekin hirvittävän kömpelö."

"Niin olinkin!" vastasin.

Ja me aloimme uudelleen juosta ympäri.

"Näyttää kuin te ontuisitte?"

"Niin, minä onnun ehkä hiukan, vain hiukkasen muuten."

"Viime kerralla teillä oli kipeä sormi, nyt teillä on kipeä jalka, kauheaa, miten paljon kipuja teillä on."

"Niinpä niin. -- Jouduin yliajetuksi jokin päivä sitten."

"Yliajetuksi? Pöhnässä jälleen? Mutta Jumala varjelkoon, miten te elättekään, nuori mies!" Hän uhkasi etusormellaan ja tekeytyi vakavaksi. "No istutaan sitten!" sanoi hän. "Ei, ei sinne oven luo, te olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas niin!... Uh, miten ikävää onkaan seurustella kainojen ihmisten kanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua. Nyt voisitte esimerkiksi kyllä pitää kätenne tuolini selkämyksellä, te voisitte kyllä keksiä itsekin paljon. Sillä jos minä sanon jotakin sellaista, niin olette tyrmistyneen näköinen, aivan kuin ette oikein uskoisi, mitä sanottiin. Niin, se on tosiaankin totta, olen nähnyt sen monta kertaa, samoin teette nytkin. Mutta älkää suinkaan uskotelko minulle, että aina olette niin kaino. Olittepa rohkea sinäkin päivänä, kun olitte pöhnässä ja seurasitte minua kotiin saakka ja kiusasitte minua henkevyyksillänne... pudotatte kirjanne, neiti, aivan varmasti pudotatte kirjanne, neiti! Ha-ha-haa! Hyi, te menettelitte tosiaankin huonosti!"

Istuin masentuneena ja katselin häntä. Sydämeni jyskytti ankarasti, veri syöksähteli lämpimänä suonissani. Mikä ihmeellinen nautinto!

"Miksi ette sano mitään?"

"Mutta olettepa te suloinen!" sanoin minä. "Minä istun vain tässä ja ihastun teihin sydämestäni... sille en voi mitään... olette merkillisin ihminen, mitä... Välistä säteilevät silmänne niin, etten koskaan ole moista nähnyt, ne ovat kuin kukkaset... Mitä? Ei, ei, ehkäpä ei sentään kuin kukkaset, vaan... Minä olen aivan rakastunut teihin, ja se on niin turhaa... Herrajumala, tietysti siitä ei ole minulle mitään hyötyä... Mikä teidän nimenne on? Nyt teidän täytyy tosiaankin sanoa minulle, mikä teidän nimenne...

"Entäs, mikä teidän nimenne? Jumalani, nyt olin sen jälleen vähällä unohtaa! Ajattelin koko eilisen päivän, että kysyisin teiltä. Niin oikeastaan ei koko eilistä päivää, mutta..."

"Tiedättekö, miksi olen teitä nimittänyt? Olen nimittänyt teitä Ylajaliksi. Mitä pidätte siitä? Sellainen sointuva ääni..."

"Ylajali?"

"Niin."

"Onko se vierasta kieltä?"

"Hm. Ei, ei se sitäkään ole."

"Niin, eihän se hullumpi ole..."

Pitkien neuvottelujen jälkeen sanoimme toisillemme nimemme. Hän istahti aivan viereeni sohvalle ja työnsi tuolin pois jalallaan. Ja aloimme jutella jälleen.

"Olette ajanut partannekin tänä iltana", sanoi hän. "Kokonaisuudessanne olette hiukan siistimmän näköinen kuin viime kerralla, mutta vain hiukkasen, älkää nyt vain luulko... Ei, viime kerralla te olitte tosiaankin huolimattoman näköinen. Sormessanne oli sitä paitsi ruma riepu. Ja sellaisena te tahdoitte välttämättä lähteä jonnekin juomaan viiniä kanssani: ei, kiitoksia!"

"Te siis kurjan ulkonäköni takia ette halunnut lähteä mukaani silloin?" sanoin minä.

"Ei", vastasi hän ja loi silmänsä alas. "Ei, Jumalan tähden, sitä se ei ollut! En sitä silloin edes ajatellutkaan."

"Kuulkaas", sanoin minä, "te olette kai siinä luulossa, että minä voin pukeutua ja elää aivan kuinka tahdon, mitä? Mutta sitäpä juuri en voi, minä olen hyvin, hyvin köyhä."

Hän katsoi minuun.

"Oletteko todellakin?" sanoi hän.

"Olenpa niinkin, ikävä kyllä."

Äänettömyys.

"Niin, herrajumala, sitä minäkin olen", sanoi hän keikauttaen reippaasti päätään.

Hänen jokainen sanansa huumasi minua, sattui sydämeeni kuin viinipisarat. Hän hurmasi minua tavalla asettaa päänsä hiukan kallelleen kuunnellessaan, kun sanoin jotakin. Ja minä tunsin hänen hengityksensä aivan kasvoillani.

"Tiedättekös", sanoin minä, "että... mutta te ette saa nyt suuttua minuun... kun menin vuoteelle eilen illalla, oikaisin minä tämän käsivarteni teitä varten... kas näin... aivan kuin lepäisitte sen päällä... ja siihen minä nukuin..."

"Vai niin? Se oli kaunista!" Äänettömyys. "Mutta sellaista te voittekin vain välimatkan päässä; sillä muutoin..."

"Ettekö luule minun sitä muuten voivan tehdä?"

"En, sitä minä en usko."

"Kyllä, minulta voitte odottaa mitä hyvänsä", sanoin minä. Ja minä panin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Voinkos minä sitten?" sanoi hän ainoastaan.

Minua kiukutti, melkein loukkasi se, että hän piti minua niin kovin siivona; minä pöyhistäydyin, röyhistin rintaani ja tartuin hänen käteensä. Mutta hän veti sen aivan nokkelasti takaisin ja siirtyi hiukan kauemmas minusta. Tämä taas lannisti minua, häpesin ja katsoin ikkunaan. Olin sittenkin niin kovin kurja olento siinä, missä istuin, minä en vain suinkaan saisi luulotella mitään. Asianlaita olisi ollut toinen, jos olisin tavannut hänet silloin kun vielä näytin ihmiseltä, mahtipäivinäni, jolloin minulla oli hiukan, millä voin somistautua. Ja minä tunsin itseni hyvin masentuneeksi.

"Siinä sen näette!" sanoi hän, "nyt sen kyllä näette: teidät voi säikäyttää vain pienellä otsarypyllä, nolostuttaa ainoastaan siirtymällä vain hiukan kauemmaksi teistä..." Hän nauraa helisti, veitikkamaisesti, silmät ummessa, kuin ei hänkään olisi sietänyt katsomista.

"Mutta herrannimessä!" sanoa paukautin, "saattepas nähdä!" Ja minä kiedoin käsivarteni kiivaasti hänen hartiainsa ympäri. Olin melkein loukkautunut. Oliko tyttö järjiltään! Pitikö hän minua aivan kokemattomana! Hehee, kylläpä minä... Kukaan ei saisi sanoa, että olin takapajulla siinä suhteessa. Olipa hän koko saatana ihmisekseen! Jos vain olisi kyseessä käynti suoraan asiaan, niin...

Hän istui aivan rauhallisena, ja hänen silmänsä olivat edelleen ummessa; kumpikaan meistä ei virkkanut mitään. Puristin häntä lujasti itseäni vasten, painoin kyyneltyvästi hänen ruumistaan rintaani vasten, eikä hän sanonut sanaakaan. Kuulin sydämemme lyönnit, sekä hänen että minun, ne kuuluivat kuin maanalaiset kavionkopseet.

Minä suutelin häntä.

En ollut enää oma herrani, sanoin jotain hölynpölyä, jolle hän nauroi, kuiskasin hyväilynimiä hänen suuhunsa, taputin häntä poskelle, suutelin häntä monta kertaa. Avasin parisen nappia hänen liivistään ja sisäpuolelta häämöttivät hänen rintansa, valkoiset, pyöreät rinnat, jotka kurkistivat paidan alta kuin kaksi suloista ihmettä.

"Saanko nähdä!" sanon minä ja koetan avata useampia nappeja, tehdä aukon suuremmaksi, mutta liikkeeni ovat liian rajuja, alimpia nappeja en saa ollenkaan auki, siellä kun liivi on kireämmällä. "Saanko nähdä vain vähäsen... hiukkasen..."

Hän kietoo käsivartensa kaulaani, aivan verkalleen, hellästi; hänen hengityksensä leyhyy punaisista, väräjävistä sieraimista suoraan kasvoillani, toisella kädellä hän alkaa itse avata nappeja, yhden toisensa jälkeen. Hän hymyilee ujostellen ja katsahtaa monta kertaa minuun, huomaanko minä, että hän on peloissaan. Hän aukaisee nauhat, avaa korsettinsa, on hurmaantunut ja samalla levoton. Ja minä käsittelen karkeilla käsilläni kaikkia noita nappeja ja nauhoja...

Johtaakseen huomioni pois siitä, mitä hän tekee, hän sivelee vasemmalla kädellään olkapäätäni ja sanoo:

"Miten paljon irtohiuksia tuossa on!"

"Niin", vastaan minä ja tahdon lähentää suuni hänen rintaansa kohti. Hän on tällä hetkellä aivan vaatteet auki. Äkkiä näyttää siltä kuin hän tulisi järkiinsä, kuin hän olisi mielestään mennyt liian pitkälle; hän kietaisee pukunsa kiinnemmäksi ja suoristautuu hiukan. Ja peittääkseen hämillään oloaan avonaisen pukunsa johdosta hän jälleen ryhtyy puhumaan lukuisista irtohiuksista, jotka olivat olkapäälläni.

"Mistä se johtuu, että tukkanne varisee niin kovin?"

"En tiedä!"

"Ooh, te juotte tietysti liian paljon, ja ehkäpä... Hyi, minä en sanokaan sitä! Hävetkää toki! Ei, sitä en olisi teistä uskonut! Että teillä, joka olette nuori, lähtee jo tukka!... Nytpä saattekin, olkaapa hyvä, kertoa minulle, miten te oikeastaan vietätte elämäänne. Varmasti se on aivan hirvittävää! Mutta vain totuuksia, ymmärrättekös, ei mitään kiertelyjä! Minä muuten kyllä huomaan teistä, jos tahdotte salata jotakin. No, kertokaas nyt!"

"Niin, mutta antakaa minun ensin suudella rintojanne."

"Oletteko hullu? No, kertokaa nyt!"

"Ei, rakkaani, antakaa minulle ensin lupa siihen!"

"Hm. Ei, ei sitä ennen... Sitten ehkä... Tahdon kuulla, minkälainen ihminen te olette... Ooh, varmasti se on aivan hirvittävää!"

Minua kiusasi sekin, että hän saattoi uskoa pahinta minusta, pelkäsin työntäväni hänet kokonaan pois, enkä minä kestänyt sitä epäluuloa, mikä hänellä oli minun elämästäni. Tahdoin puhdistautua hänen silmissään, tekeytyä arvoa ansaitsevaksi, osoittaa hänelle, että hän istui melkein enkelimäisen henkilön rinnalla. Herrajumala, minähän saatoin sormillani laskea lankeemukseni tähän päivään saakka.

Minä kerroin, kerroin kaikki tyynni, ja kerroin yksinomaan tosiasioita. En tehnyt mitään pahemmaksi kuin se oli, tarkoitukseni ei ollut herättää sääliä hänessä: sanoin myöskin, että olin varastanut viisi kruunua eräänä iltana.

Hän istui kuunnellen suu auki, kalpeana, pelokkaana, kirkkaat silmät aivan levottomina. Tahdoin hyvittää asiat jälleen, karkottaa surullisen vaikutuksen, minkä olin tehnyt ja teristäysin:

"Sehän on ohi nyt!" sanoin; "mistään sellaisesta ei enää voi olla puhetta, nyt olen pelastettu..."

Mutta hän oli hyvin pidättyvä. "Jumala minua varjelkoon!" sanoi hän ainoastaan ja vaikeni. Hän toisti sen uudelleen lyhyiden väliaikojen kuluttua ja vaikeni joka kerta jälleen. "Jumala minua varjelkoon!"

Aloin leikitellä, kutittelin häntä kupeesta, nostin hänet syliini. Hän oli napittanut hameensa jälleen kiinni: tämä kiukutti minua niukan, suorastaan loukkasi! Minkä vuoksi hänen piti napittaa hameensa? Olinko hänen silmissään arvottomampi nyt kuin jos itse olisin aiheuttanut tukkani lähtemisen? Olisiko hän pitänyt enemmän minusta, jos olisin tekeytynyt hummailijaksi?... Ei mitään lörpötyksiä. Oli vain kysymyksessä käydä suoraan asiaan! Ja jos vain tulisi käydä suoraan asiaan, niin kautta...

Laskin hänet alas, laskin hänet yksinkertaisesti alas sohvalle. Hän taisteli vastaan, aivan vähäsen muuten, ja katseli hämmästyneesti:

"Ei... mutta mitä te tahdotte?" sanoi hän. "Mitäkö tahdon!?"

Hehee, hän kysyi, mitä minä tahdoin! Suoraan asiaan, tahdoin minä, heti suoraan asiaan! Enpä suinkaan yksistään välimatkan päästä halunnut ryhtyä siihen hommaan; sellainen ei kuulunut minunlaiseni ihmisen tapoihin. Tahdoin olla miestä puolestani enkä antaa pelkän otsarypyn nolostuttaa itseäni. Ei, ei, hitto vieköön, minä en vielä koskaan ollut tällaisesta hommasta lähtenyt suorittamatta työtäni loppuun saakka...

Ja minä kävin asiaan.

"Ei... ei, mutta...?"

Kyllä, sanoin, se oli tarkoitus!

"Ei, kuuletteko!" huudahti hän. Ja hän lisäsi nuo loukkaavat sanat: "Enhän voi olla varma, että ette olisi mielenvikainen."

Vaistomaisesti keskeytin hiukan hommaani, ja sanoin:

"Sitä te ette tarkoita!"

"Kyllä, Jumalan tähden, te näytätte niin kummalliselta! Ja sinä iltapäivänä, jolloin seurasitte minua -- te siis ette ollutkaan humalassa?"

"En. Mutta silloin en ollut myöskään nälissäni, olin juuri syönyt..."

"Niin, no sitä pahempi."

"Olisitteko mieluummin tahtonut, että olisin ollut humalassa?"

"Kyllä... Huu, minä pelkään teitä! Herrajumala, ettekö nyt jo päästä minua!"

Harkitsin hiukan. Ei, minä en voinut päästää. Ei mitään lörpötyksiä sohvalla tällaisena iltana! Auki flanelli! Hee, minkälaisia mutkailuja voitiin esittääkään tällaisella hetkellä! Ikään kuin en olisi tiennyt, että se oli pelkkää häveliäisyyttä kaikki tyynni! Olisinpa silloin tosiaankin kokematon. No, hiljaa nyt! Ei mitään estelyjä! Eläköön kuningas ja isänmaa!...

Hän taisteli merkillisen voimakkaasti vastaan, liian voimakkaasti taistellakseen pelkästä häveliäisyydestä. Jouduin ikään kuin vahingossa kaatamaan kynttiläni niin että se sammui, hän teki epätoivoista vastarintaa, päästipä pienen huudonkin.

"Ei, ei sitä, ei sitä! Jos tahdotte, niin saatte mieluummin suudella minua rinnalle. Rakas, kiltti..."

Pysäytin hommani heti. Hänen sanansa kuuluivat niin kiukkuisilta, avuttomilta, että herpaannuin. Hän aikoi tarjota minulle korvausta antamalla luvan suudella: rintaansa! Miten kaunista se olikaan, kaunista ja yksinkertaista! Olisin saattanut langeta polvilleni hänen eteensä.

"Mutta, rakkaani!" sanoin aivan sekavana ajatuksiltani, "minä en ymmärrä... minä en tosiaankaan käsitä, mitä peliä tämä on..."

Hän nousi pystyyn ja sytytti jälleen kynttilän vapisevin käsin; minä jäin istumaan sohvalle enkä tehnyt mitään. Mitähän nyt tapahtuisi? Olin itse asiassa hyvin huonolla tuulella.

Hän vilkaisi seinälle, kelloon, ja hätkähti.

"Uh, palvelustyttö tulee nyt kohta!" sanoi hän. Nämä olivat ensimmäiset sanat, mitä hän lausui.

Ymmärsin tämän viittauksen ja nousin seisomaan. Hän tarttui vaippaansa, ikään kuin ottaakseen sen ylleen, mutta mietti asiaa, jätti sen ja meni kamiinan luo. Hän oli kalpea ja tuli yhä levottomammaksi. Jotta ei näyttäisi siltä kuin osoittaisi hän minulle ovea, sanoin minä:

"Sotilassäätyäkö teidän isänne oli?" ja samalla valmistauduin lähtemään.

Niin, hän oli sotilas. Mistä minä sen tiesin?

Minä en sitä tiennyt, se vain juolahti mieleeni.

Se oli merkillistä!

Niinpä niin. Muutamissa paikoin minä sain sellaisia aavistuksia. Hehe, se kuului tietysti mielenvikaisuuteen...

Hän vilkaisi nopeasti minuun, mutta ei vastannut. Tunsin läsnäoloni kiusaavan häntä ja tahdoin tehdä lyhyen lopun asiasta. Menin ovelle. Eikö hän tahtoisi suudella minua enää? Eikö edes kättänsä ojentaa? Seisoin ja odottelin.

"Joko te nyt menette?" sanoi hän ja seisoi kuitenkin hiljaa kamiinan luona.

En vastannut. Olin nöyryytetty ja tietämätön mitä tehdä ja katsoin häneen virkkamatta mitään. Miksi hän ei sitten jättänyt minua rauhaan, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään? Mitä hänen mielessään liikkui tällä hetkellä? Häntä ei näyttänyt liikuttavan se, että olin valmis poistumaan; olin äkkiä menettänyt hänet kokonaan ja minä arvelin sanoa hänelle jotakin jäähyväisiksi, raskaat, syvät sanat, jotka sattuisivat häneen ja tekisivät kenties voimakkaan vaikutuksen. Ja vasten lujaa päätöstäni minä loukattuna, sen sijaan että olisin ollut ylpeä ja kylmä, aloin levottomasti jutella melkein mitättömyyksiä; sattuvaa sanaa ei tullut, menettelin hyvin ajattelemattomasti.

Miksi ei hän voinut yhtä hyvin sanoa selvästi ja kirkkaasti, että minun oli laputettava tieheni? kysyin häneltä. Niin juuri, miksi ei? Ei ollut syytä kainostella. Sen sijaan, että muistutti palvelustytön paluusta, hän olisi yksinkertaisesti voinut sanoa tähän tapaan: Nyt teidän täytyy poistua, sillä nyt minä menen hakemaan äitiäni, enkä minä halua teitä saattajaksi kadulla. Niin, eikö hän ollut ajatellutkin sitä? Kyllä, sitä hän sittenkin oli ajatellut, sen minä käsitin heti. Niin vähän tarvittiin, jotta minä pääsisin jäljille; vain se tapa, millä hän oli tarttunut vaippaansa ja jälleen jättänyt sen, oli saattanut minut vakuuttuneeksi. Kuten sanottu, minulla oli sellaisia aavistuksia. Ja ehkäpä ei siinä itse asiassa ollutkaan niin paljon mielenvikaisuutta...

"Mutta, herrajumala, antakaa minulle nyt anteeksi se sana! Se livahti huuliltani!" huudahti hän. Mutta hän seisoi edelleen hiljaa eikä tullut luokseni.

Minä olin taipumaton ja jatkoin. Seisoin siinä ja jaarittelin tuntien kiusallisen hyvin, että ikävystytin häntä, että yksikään sanani ei sattunut, enkä sittenkään lopettanut Oikeastaan saattoi ihminen olla hyvin herkkä luonne, vaikka ei olisikaan hullu, arvelin minä; oli luonteita, jotka ravitsivat itseään pikku asioilla ja kuolivat yksistään kovasta sanasta. Ja minä annoin hänen ymmärtää, että minulla oli sellainen luonne. Seikka oli sellainen, että köyhyyteni oli siinä määrin herkistänyt muutamia kykyjä minussa, että se tuotti minulle suorastaan ikävyyksiä, niin, minä vakuutan teille, suorastaan ikävyyksiä, ikävä kyllä. Mutta sillä oli hyviäkin puolia, se auttoi minua muutamissa tilanteissa. Henkevä köyhä oli paljon hienompi havaintojen tekijä kuin henkevä rikas. Köyhä katselee ympärilleen joka askelella, hän kuuntelee epäilevästi jokaista sanaa, minkä hän kuulee tapaamiltaan ihmisiltä, jokainen askel, minkä hän astuu, asettaa siis hänen ajatuksilleen ja tunteilleen tehtävän, työn. Hän on herkkäkuuloinen ja tunteellinen, hän on kokenut mies, hänen sielussaan on palohaavoja...

Ja minä puhuin hyvin kauan noista palohaavoista, jotka olivat sielussani. Mutta kuta kauemmin puhuin, sitä levottomammaksi hän tuli; vihdoin hän sanoi epätoivoisesti "herrajumala!" pari kertaa ja väänteli käsiään. Näin kyllä, että kiusasin häntä, enkä tahtonut häntä kiusata, mutta tein sen kuitenkin. Vihdoin luulin sanoneeni hänelle suurin piirtein tärkeimmän, mitä minulla oli sanottavaa, minua liikutti hänen epätoivoinen katseensa ja siksipä huudahdin: