Part 12

"Nyt minä lähden! Nyt minä lähden! Ettekö näe, että minulla on käsi rivalla? Hyvästi! Hyvästi, sanon minä! Voisitte sentään vastata minulle, kun sanon kaksi kertaa hyvästi ja olen ihan valmiina lähtemään. En edes pyydä saada tavata teitä jälleen, sillä se kiusaisi teitä; mutta sanokaa minulle: miksi ette jättänyt minua rauhaan? Mitä olen teille tehnyt? Enhän minä tullut teidän tiellenne; mitä? Miksi käännytte äkkiä pois minusta kuin ette tuntisi minua lainkaan? Nyt te olette riipinyt minut sisäisesti ihan tyhjäksi, tehnyt minut vielä kurjemmaksi kuin koskaan olen ollut. Herrajumala, mutta enhän minä ole hullu, sen te tiedätte vallan hyvin, kun oikein ajattelette. Tulkaa siis ja ojentakaa minulle kätenne! Tai sallikaa minun tulla luoksenne! Haluatteko? Minä en tee teille mitään pahaa, haluan vain polvistua eteenne hetkiseksi, polvistua lattialle tuohon eteenne, vain silmänräpäykseksi, saanko minä? Ei, ei, siis minä en sitä tee, näen teidän hätääntyvän, minä en sitä tee, en _tule_ sitä tekemään, kuuletteko. Herrajumala sentään, miksi te niin kauhistutte? Minähän seison hiljaa, en liikahdakaan. Olisin tahtonut polvistua matolle hetkiseksi, tuohon, missä tuo punainen väri on juuri jalkainne juuressa. Mutta te hätäännyitte, voin sen heti nähdä silmistänne, että te hätäännyitte, siksipä seisoin hiljaa. Enhän ottanut askeltakaan, kun teiltä sitä pyysin, mitä!? Seisoin yhtä liikkumattomana kuin nytkin, kun näytän teille tuota paikkaa, missä olisin halunnut eteenne polvistua, tuohon matossa olevan punaisen ruusun päälle. En edes osoita sormellani, en ollenkaan osoita, jätän sen tekemättä, jotta en säikäyttäisi teitä, nyökkään vain ja katson tuonne, kas näin! Ja te käsitätte vallan hyvin, mitä ruusua minä tarkoitan, mutta te ette salli minun polvistua siihen. Te pelkäätte minua ettekä uskalla lähestyä minua. En käsitä, että sydämenne sallii teidän sanoa minua hulluksi. Eikö niin, te ette usko sitä itsekään enää? Kerran viime kesänä, jo aikoja sitten, minä olin hullu; työskentelin liian ankarasti ja unohdin mennä päivälliselle oikeaan aikaan, kun minulla oli paljon ajateltavaa. Se tapahtui monena päivänä perätysten; minun olisi pitänyt se muistaa, mutta minä unohdin sen aina. Kautta Jumalan, se on totta. Älköön Jumala päästäkö elävänä tältä paikalta, jos minä valehtelen! Siinä sen näette, te teette minulle vääryyttä. Rahanpuutteesta en sitä tehnyt; minulla on luottoa, suuri luotto Ingebret ja Gravesenilla; kuljin silloin useasti rahakkaana, enkä kuitenkaan ostanut ruokaa, koska sen unohdin. Kuuletteko! Te ette sano mitään, ette vastaa, ette poistu lainkaan kamiinan luota, seisotte vain odotellen, että minä poistuisin..."

Hän syöksähti minua kohti ja ojensi kätensä. Katsoin epäilevästi häneen. Tekikö hän senkin keveällä sydämellä? Vai tekikö hän sen vain päästäkseen minusta? Hän kietoi kätensä kaulaani, hänellä oli kyyneliä silmissä. Seisoin vain katsellen häntä. Hän ojensi suunsa lähemmäksi; minä en voinut uskoa häntä, varmasti se oli uhraus hänen puoleltaan, keino tehdä loppu koko jutusta.

Hän sanoi jotakin, minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: "Rakastan teitä sittenkin!" Hän sanoi sen hyvin hiljaa ja epäselvästi, ehkäpä en kuullutkaan hänen sanovan juuri noita sanoja, mutta hän heittäytyi rajusti kaulaani, piti molemmat käsivartensa kaulani ympärillä hetkisen, kurottuipa vielä varpailleenkin, yltääkseen hyvin ja seisoi sillä tavoin kenties kokonaisen minuutin.

Pelkäsin hänen pakottautuvan osoittamaan tällaista hellyyttä, sanoin ainoastaan:

"Miten ihana te nyt olettekaan!"

Enempää en sanonut. Syleilin häntä tulisesti, päästin hänet irti, tuuppasin ovea ja poistuin takaperin. Ja hän jäi seisomaan sinne sisälle.

NELJÄS OSA

Talvi on tullut, raaka ja kostea talvi, melkein lumeton, sumuinen ja pimeä, pitkällinen yö, ilman ainoatakaan raikasta tuulahdusta viikkomääriin. Kaasuvalo paloi kaduilla melkein kaiken päivää, ja ihmiset törmäsivät sittenkin yhteen sumussa. Kaikki äänet, kirkonkellojen kumahtelu, ajurihevosten kulkuset, ihmisten puhelut, kavioiden kopse, kaikki kuuluivat niin särkyneinä ja kilahtelevina tässä paksussa ilmassa, joka laskeutui kaikkialle ja vaimensi kaikkea. Viikot kuluivat toisensa jälkeen ja ilma pysyi yhä samanlaisena.

Ja minä asustelin edelleen Vaterlandin kaupunginosassa.

Jouduin yhä lujemmin kiinni tuohon täysihoitolaan, tuohon matkailijakotiin, missä olin saanut asua, kehnosta asemastani huolimatta. Rahani olivat jo aikoja sitten loppuneet, kuitenkin minä yhäti tulin tuohon paikkaan, kuin olisi minulla ollut siihen oikeus ja ikään kuin olisin siellä kotonani. Emäntä ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minua harmitti kuitenkin, etten voinut hänelle maksaa. Näin kului kolme viikkoa.

Olin jo useita päiviä sitten ryhtynyt jälleen kirjoitustöihini, mutta minun ei onnistunut enää saada kokoon mitään sellaista, johon olisin ollut tyytyväinen; minua ei onnistanut enää lainkaan, vaikka olin hyvin ahkera ja yritin sekä myöhään että varhain; yritinpä mitä tahansa, kaikki oli hyödytöntä, onni oli poissa, ja minä ponnistelin aina turhaan.

Näitä yrityksiäni minä tein eräässä toisen kerroksen huoneessa, parhaimmassa vierashuoneessa. Olin saanut olla häiriintymättä siellä ensi illasta saakka, jolloin minulla oli rahoja ja voin selvittää asiani. Minulla oli myös koko ajan toivo, että vihdoin saisin kokoon artikkelin jostakin aiheesta, jotta saisin huoneeni maksetuksi ja mitä muuten olin velkaa; senvuoksi juuri työskentelin niin uutterasti. Minulla oli alulla eräs juttu, josta odotin jotakin, vertauskuva kirjakaupassa sattuvasta tulipalosta, syvämietteinen aihe, jonka minä erittäin huolellisesti valmistelisin ja veisin "komendöörille" maksuksi. "Komendööri" tulisi huomaamaan, että hän sillä kertaa tosiaankin oli avustanut kykyä; uskoin varmasti hänen huomaavan sen, oli vain odotettava, kunnes henki tulisi päälleni. Ja miksikäs ei henki tulisi päälleni? Miksi se ei voisi tulla päälleni aivan ensi tilassa? Mikään ei ollut enää esteenä, minä sain emännältäni ruokaa hiukan joka päivä, muutamia voileipiä aamuin ja illoin, ja hermostuneisuuteni oli melkein hävinnyt. Kirjoittaessani en enää käyttänyt riepuja käsieni ympärillä, ja minä saatoin tuijottaa kadulle toisen kerroksen ikkunoistani tuntematta huimausta. Oloni oli käynyt kaikin tavoin paljon paremmaksi, ja minua alkoi suorastaan ihmetyttää, etten ollut jo saanut vertauskuvaani valmiiksi. En käsittänyt, mistä se johtui.

Eräänä päivänä minä vihdoinkin sain aavistuksen, miten heikoksi oikeastaan olin tullut, miten tylsästi ja kelvottomasti aivoni työskentelivät. Sinä päivänä toi näet emäntäni minulle laskun, jota hän pyysi minun katsomaan; siinä laskussa mahtoi olla jokin virhe, sanoi hän, se ei käynyt yhteen hänen oman kirjansa kanssa; mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut löytää virhettä.

Ryhdyin laskemaan, emäntäni istui vastapäätä ja katsoi minuun. Laskin nuo parikymmentä rahaerää, ensin ylhäältä alas ja havaitsin summan oikeaksi, sitten alhaalta ylös ja sain uudelleen saman tuloksen. Katsoin vaimoon, hän istui aivan vastapäätä ja odotti vastaustani; samalla panin merkille, että hän oli raskaana, se ei jäänyt minulta huomaamatta, vaikka en mitenkään tutkivasti häntä silmäillyt.

"Summa on oikea", sanoin.

"Ei, mutta katsokaas nyt jokaista lukua erikseen", vastasi hän; "se ei voi olla niin paljon, olen varma siitä."

Ja minä aloin tarkastaa jokaista erää: 2 leipää à 25, 1 lampunlasi 18, saippua 20, voita 32... Mitään erikoisen terävää päätä ei tarvittaisi noiden lukujen läpikäymiseen, tuon pienen laskupahasen, jossa ei ollut mitään mutkallisuuksia, ja minä koetin perusteellisesti etsiä virhettä, josta muija puhui, mutta en sitä löytänyt. Puuhailtuani noiden lukujen kanssa pari minuuttia huomasin ikäväkseni, että kaikki alkoi pyöriä ympäri päässäni; en enää voinut erottaa Debetiä ja Kreditiä, sekoitin kaikki yhteen. Vihdoin jouduin aivan ymmälle seuraavan erän kohdalla: 3 5/16 naulaa juustoa à 16. Aivoni töksähtivät täydellisesti, tuijotin tyhmänä juustoon enkä päässyt minnekään.

"Onpa tosiaan kirottua, miten mutkikkaasti tämä on kirjoitettu!" sanoin epätoivoissani. "Täällä on, Jumala paratkoon, viisi kuudettatoista osaa juustoa. He-hee, onko mokomaa kuultu! Niin, siitä voitte itsekin nähdä!"

"Niin", vastasi matami, "tavallisesti kirjoitetaan niin. Se on pallojuustoa. Kyllä se on oikein! Viisi kuudettatoista osaa on siis viisi luotia..."

"Niin, no sen minä käsitän!" keskeytin hänet, vaikka todellisuudessa en käsittänyt enää mitään.

Yritin uudelleen selvittää tuota pientä laskutehtävää, jonka muutamia kuukausia takaperin olisin laskenut yhdessä minuutissa; hikoilin ankarasti ja ajattelin noita arvoituksellisia lukuja kaikin voimin, ja minä räpäyttelin harkitsevasti silmiäni, kuin olisin tutkistellut hyvinkin tarkkaan tätä asiaa; mutta minun täytyi luopua siitä. Nuo viisi luotia juustoa sortivat minut kokonaan, tuntui kuin jokin olisi revennyt aivokopassani.

Ollakseni edelleen puuhailevinani laskemistyössä minä liikuttelin huuliani ja mainitsin silloin tällöin jonkin luvun ääneen, sitä mukaa kuin pääsin alemmas laskussa, ikään kuin olisin aina mennyt eteenpäin ja lähestynyt loppua. Matami istui ja odotti. Vihdoin sanoin:

"Niin, nyt minä olen käynyt sen läpi alusta loppuun saakka, eikä siinä minun nähdäkseni ole mitään virhettä."

"Eikö tosiaankaan?" vastasi muija, "vai niin, eikö tosiaan?" Mutta minä näin selvästi, ettei hän uskonut minua. Ja äkkiä hän näytti saavan puheeseensa jonkinlaista väheksyvää, hiukan välinpitämätöntä sävyä, jota en aikaisemmin ollut häneltä kuullut. Hän sanoi, että en ehkä ollut tottunut laskemaan kuudestoista-osia; hän sanoi myöskin, että hänen täytyisi kääntyä jonkun puoleen, joka ymmärtäisi sellaista, saadakseen laskun kunnollisesti tarkastetuksi. Kaikkea tätä hän ei sanonut mitenkään loukkaavasti, nolatakseen minua, vaan ajattelevasti ja vakavasti. Mentyään ovelle ja ollessaan poistumaisillaan hän sanoi minuun katsahtamatta:

"Anteeksi, että olen vaivannut teitä!"

Hän meni.

Hetkisen kuluttua avautui ovi uudelleen, ja emäntäni astui jälleen sisään; hän oli tuskin mennyt käytävää pitemmälle, ennen kuin oli kääntynyt takaisin.

"Se on totta!" sanoi hän. "Älkää ottako pahaksenne, mutta minullahan on vielä teiltä hiukan saatavaa. Ettekös te saapunut kolme viikkoa takaperin? Niin luulisin. On kovin tukala tulla toimeen niin suuren perheen kanssa, joten en voi antaa kenenkään asua luotolla, ikävä kyllä..."

Keskeytin hänet.

"Minä valmistelen erästä artikkelia, josta olen teille ennenkin puhunut", sanoin, "ja heti kun se on valmis, saatte rahanne. Voitte olla aivan rauhassa!"

"Niin, mutta saattekohan te sitä artikkelia koskaan valmiiksi?"

"Niinkö luulette? Henki tulee päälleni ehkä huomenna, tai kenties jo ensi yönä; ei ole ollenkaan mahdotonta, että se tulee jo yöllä, ja silloin tulee artikkelini valmiiksi enintään neljännestunnissa. Nähkääs, minun työni ei ole sellaista kuin muiden ihmisten; minä en voi istua työskentelemään ja saada valmiiksi määrättyä määrää päivässä, minun täytyy vain odottaa hetkeä. Eikä kukaan voi sanoa päivälleen ja tunnilleen milloin henki tulee päälle; sen täytyy mennä omaa menoaan."

Emäntäni poistui. Mutta hänen luottamuksensa minuun oli varmaankin hyvin vahvasti järkkynyt.

Hypähdin pystyyn ja raavin päätäni epätoivosta, heti kun olin jäänyt yksin. Ei, minulle ei tullut sittenkään mitään pelastusta, ei mitään, ei kerrassaan mitään pelastusta! Aivoni olivat tehneet vararikon! Olinko siis tullut aivan idiootiksi, koska en enää osannut laskea, miten paljon pieni pala pallojuustoa maksaa? Mutta enkö ollut myöskin menettänyt järkeäni, kun tein itselleni tuollaisia kysymyksiä? Enkö muuten ponnistellessani laskun kimpussa ollut tehnyt sitä päivänselvää havaintoa, että emäntäni oli raskaana? Minulla ei ollut mitään syytä tietää sitä, kukaan ei ollut siitä minulle mitään kertonut, se ei myöskään välillisesti juolahtanut mieleeni, minä näin sen omin silmin ja minä tajusin sen heti, vieläpä sillä epätoivoisella hetkellä, jolloin istuin laskemassa kuudestoistaosia. Kuinka se oli selitettävä?

Menin ikkunaan ja katsoin ulos; ikkunani oli Vognmand-kadulle. Alhaalla näkyi muutamia lapsia leikkimässä, köyhästi puettuja lapsia keskellä köyhää katua; he viskelivät tyhjää pulloa toisilleen ja mekastivat äänekkäästi. Muuttokuorma kulki verkalleen heidän ohitsensa, mahtoi olla jokin häädetty perhe, joka vaihtoi asuntoa, vaikka ei ollut muuttoaikakaan. Tämä ajatus tuli heti mieleeni. Rattailla oli sänkyvaatteita ja huonekaluja, toukan syömiä sänkyjä ja pesutelineitä, punaisiksi maalattuja kolmijalkaisia tuoleja, mattoja, rautaromua, läkkiastioita. Pieni tyttö, lapsi vielä, aivan hirvittävän näköinen, punanenäinen kakara, istui ylhäällä kuorman päällä ja piteli kiinni poloisilla sinertyneillä käsillään, jotta ei putoaisi alas. Hän istui kostean patjan päällä, jonka päällä lapset olivat nukkuneet, ja katseli pienokaisia, jotka heittelivät tyhjää pulloa toisilleen...

Kaikkea tätä minä katselin, eikä minun tarvinnut vaivata päätäni käsittääkseni, mitä tapahtui. Seisoessani siinä ikkunan ääressä ja silmäillessäni tätä kuulin myöskin emäntäni palvelustytön laulavan keittiössä, joka oli seinän takana; tunsin laulun, jota hän lauloi, kuuntelin senvuoksi, laulaisiko hän väärin. Ja minä sanoin itselleni, että kaikkea tätä ei idiootti olisi tehnyt; minä olin, jumalankiitos, yhtä järkevä kuin kuka ihminen tahansa.

Äkkiä näin, että kaksi noista lapsista tuolla alhaalla kadulla alkoi haukkua toisiaan, pari pikku poikaa; tunsin toisen, se oli emäntäni poika. Avaan ikkunan kuullakseni, mitä he sanovat toisilleen, ja heti kerääntyy joukko lapsia ikkunani alapuolelle katselemaan odottavasti. Mitä he odottivat? Että heille viskattaisiin jotakin? Kuivaneita kukkia, luunpalasia, sikarinpätkiä, joita he voisivat pistää suuhunsa tai joilla voisivat huvitella? Kylmästä sinertynein kasvoin, tavattoman odottavin silmin he katsoivat ikkunaani. Sillä välin jatkavat nuo kaksi pientä vihamiestä toistensa haukkumista. Sanoja kuin suuria, kömpelöitä hirviöitä purkautuu kuuluville! noista lasten suista, hirvittäviä haukkumanimiä, porttojen kieltä, matruusien kirouksia, joita he kenties olivat oppineet alhaalla satamassa. Molemmat ovat niin taistelun vimmassa, etteivät lainkaan huomaa emäntääni, joka juoksee heidän luokseen kuullakseen, mitä on tekeillä.

"Niin", selittää hänen poikansa, "hän otti minua kurkusta; en voinut pitkään aikaan hengittää!" Ja kääntyen pikku ilkimykseen päin, joka seisoo irvistellen vahingoniloisesti hänelle, hän aivan raivostuu ja huutaa: "Mene helvettiin, senkin kaldealainen körri! Mokomakin täitukka tarttuu ihmisiä kurkkuuni Kyllä minä piru soikoon..."

Ja äiti, tuo raskauden tilassa oleva muija, joka vatsoineen on hallitsevana ilmiönä koko tuolla alhaalla olevalla kadulla, vastaa tuolle kymmenvuotiaalle lapselle, tarttuessaan hänen käsivarteensa ja yrittäessään viedä häntä mukaansa:

"Sh! Kitas kiinni! Kylläpä sinä kiroiletkin! Käytät suutasi kuin olisit ollut vuosikausia hampparien parissa! Nyt sinä tulet sisään!"

"Enpäs tule!"

"Mutta sinä tulet!"

"Enpäs tulekaan!"

Seison ikkunassa ja näen, miten äidin kiukku kasvaa; tuo inhottava kohtaus kiihdyttää minua ankarasti, en voi sitä enää kestää, minä huudan pojalle, että hänen täytyy tulla luokseni hetkiseksi. Huudan pari kertaa, vain häiritäkseni heitä, saadakseni tuon kohtauksen hajaantumaan; viimeisen kerran huudan hyvin kovalla äänellä ja äiti kääntyy ällistyneenä ympäri ja katsoo minuun. Ja heti paikalla hän saa malttinsa takaisin, katsoo julkeasti minuun, katsoo oikein ylimielisesti ja vetäytyy sitten takaisin antaen soimaavan huomautuksen pojalleen. Hän puhuu kovalla äänellä, niin että voin sen kuulla, ja sanoo hänelle:

"Hyi sinuas, ettet häpeä antaessasi ihmisten nähdä, miten kehno sinä olet!"

Kaikesta tästä, jota näin tarkastelin, ei mikään, ei edes yksikään pieni sivuseikka jäänyt minulta huomaamatta. Huomiokykyni oli ylen tarkka, minä otin vaarin jokaisen pikku seikan ja muodostelin ajatuksia noista pikku seikoista sitä mukaa kuin ne tapahtuivat. Joten siis oli mahdotonta, että minun järjessäni olisi voinut olla jotakin vikaa. Mitäpä vikaa siinä olisi nyt voinut ollakaan.

Kuulepas, tiedätkös mitä, sanoin äkkiä; nyt sinä olet tarpeeksi kauan huolehtinut järjestäsi ja ollut huolissasi sen suhteen; nyt saa se narripeli loppua! Todistaako se hulluutta, että voi huomata ja tajuta kaikki asiat niin perusteellisesti kuin sinä nyt? Saat minut melkein nauramaan sinulle, sen vakuutan, eikä siitä puutu huumoria, mikäli minä käsitän. Lyhyesti sanottuna, kaikille ihmisillehän sattuu sellaista, että takerrutaan kerran kiinni ja juuri yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Se ei merkitse mitään, se on vain tilapäistä. Kuten sanottu, olen ihan vähällä ruveta nauramaan sinulle. Mitä siihen laskupahaseen tulee, noihin viiteen kuudettatoista osaan kurjaliston juustoa, kuten sitä voin nimittää -- he-hee, juustoa, jossa on neilikkaa ja pippuria, mitä tuohon naurettavaan juustoon tulee, niin olisi parhaimmallekin voinut sattua sellaista, että olisi tyhmistynyt sen edessä; jopa sen juuston hajukin saattoi lannistaa miehen... Ja minä tein mitä pahinta pilkkaa kaikista pallojuustoista... Ei, tuo minulle pöytään jotakin syötäväksi kelpaavaa! sanoin minä, tuo minulle, jos haluat, viisi kuudettatoista osaa hyvää meijerivoita. Se on jo toista.

Purskahtelin nauramaan omille päähänpistoilleni ja havaitsin ne varsin huvittaviksi. Tosiaankaan minussa ei ollut mitään vikaa, olin hyvin säilynyt. Olinpa niin sanoakseni erittäin hyvin säilynyt! Minulla oli selvä pää, siinä ei ollut mitään vikaa, jumalankiitos!

Hilpeyteni yltyi sitä mukaa kuin astelin lattialla keskustellen itseni kanssa; minä nauroin ääneen ja tunsin itseni railakkaan iloiseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin tarvitsisin vain tämän pienen iloisen hetken, tämän oikean valoisan riemastuksen hetken saadakseni pääni työkuntoon. Istahdin pöydän ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan vertauskuvallista esitystäni. Ja se sujui sangen hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin, nopeasti se ei sujunut, mutta mielestäni se vähä, minkä sain kokoon, oli aivan erinomaista. Työskentelinkin tunnin ajan tuntematta väsymystä.

Käsillä on juuri hyvin tärkeä kohta tässä vertauskuvallisessa esityksessäni: tulipalo kirjakaupassa; se tuntui niin tärkeältä, että kaikki muu, minkä olin kirjoittanut, ei ollut minkään arvoista tämän kohdan rinnalla. Halusin juuri muodostaa oikein syvämietteiseksi ajatuksen, että siinä eivät palaneet suinkaan kirjat, vaan aivot, ihmisaivot, ja minä tahdoin valmistaa oikean Pärttylinyön noista palavista aivoista, kun äkkiä avataan oveni hyvin rajusti ja emäntäni purjehtii sisään. Hän tuli suoraan keskelle huonetta, hän ei edes pysähtynyt kynnyksellä.

Päästin pienen käheän huudahduksen, tuntui tosiaankin kuin olisin saanut iskun.

"Mitä?" sanoi hän. "Luulin kuulleeni teidän sanoneen jotakin? Me olemme saaneet erään matkustajan, ja meidän täytyy antaa tämä huone hänelle; te saatte nukkua alhaalla meidän luona ensi yön; niin, te saatte oman sängyn sinnekin." Ja ennen kuin oli kuullut vastaukseni hän alkoi muitta mutkitta kerätä papereitani pöydällä kokoon ja saattaa ne kaikki epäjärjestykseen.

Iloinen tunnelmani oli pois puhallettu, olin vihainen ja epätoivoinen ja nousin heti. Annoin hänen raastaa pöydälläni enkä sanonut mitään, en virkkanut sanaakaan. Ja hän antoi kaikki paperit käteeni.

Muuta ei ollut tehtävissä, minun täytyi poistua huoneesta. Nyt oli tämäkin kallis hetki menetetty! Kohtasin uuden matkustavaisen jo portaissa, nuoren miehen, jolla oli suuret siniset ankkuripiirrokset kädenselkämyksissä; hänen jäljessään tuli hamppari kantaen laiva-arkkua hartioillaan. Vieras oli varmasti merimies, siis vain tilapäinen matkustaja; hän ei kylläkään pitäisi huonettani hallussaan kauan aikaa. Ehkäpä onni suosisi minua huomennakin, kun mies oli lähtenyt, ja saisin jälleen suotuisan hetken; minulta puuttui vain viisi minuuttia kestävä innoitus ja sitten olisi esitykseni tulipalosta valmis. Sain siis mukautua kohtalooni...

Perheen asunnossa en ollut aikaisemmin käynyt, tuossa yhdessä ainoassa huoneessa, missä kaikki oleskelivat yöt päivät, mies, vaimo, vaimon isä ja neljä lasta. Palvelustyttö asui keittiössä, missä myös nukkui yöllä. Lähestyin sangen vastenmielisesti ovea ja koputin; kukaan ei vastannut, kuitenkin kuulin ääniä sisältä.

Mies ei virkkanut sanaakaan, kun astuin sisään, ei edes vastannut tervehdykseeni, hän vilkaisi vain välinpitämättömästi minuun, kuin en olisi vähääkään häntä liikuttanut. Hän muuten istui pelaamassa korttia henkilön kanssa, jonka olin nähnyt satamassa, erään kantajan, jota kutsuttiin "Lasiruuduksi". Pikku lapsi lepäsi leperrellen itsekseen sängyssä ja vanha mies, emännän isä istui kokoon kyyristyneenä lavitsalla pää käsien varassa, kuin olisi hänellä ollut rinta- tai vatsakipuja. Hänellä oli melkein valkoinen tukka ja hän näytti kyyryasennossaan jonkinlaiselta matelijalta, joka istui höristäen korviaan jotakin kuullakseen.

"Tulen, ikävä kyllä, pyytämään täältä yösijaa ensi yöksi", sanoin miehelle.

"Onko vaimoni sanonut sellaista?" kysyi hän.

"On. Sinne tuli uusi mies minun huoneeseeni."

Tähän ei mies vastannut mitään, hän syventyi jälleen korttipeliin.

Noin istui tuo mies päivät pääksytysten pelaten korttia kenen kanssa tahansa, joka vain tuli hänen luokseen, pelasi pelatakseen, vain aikaa tappaakseen ja pidelläkseen jotakin käsissään. Muuta hän ei tehnyt mitään, tuskin liikkui niin paljon kuin hänen laiskat jäsenensä sallivat, vaimon sillä välin häärätessä portaita ylös ja alas, ollessa joka taholla ja huolehtiessa vieraiden hankkimisesta taloon. Vaimo oli myös tehnyt sopimuksia satamahampparien ja kantajien kanssa, joille hän maksoi määrätyn palkkion jokaisesta uudesta vieraasta, jonka he toivat hänelle, ja hän antoi usein yösijaa noille hamppareille. Nyt oli "Lasiruudun" vuoro, joka juuri oli tuonut uuden matkustajan mukanaan.

Pari lapsista tuli sisään, kaksi pikku tyttöä, joilla oli laihat, kesakkoiset kasvot; heillä oli hyvin viheliäiset pukimet. Hetkisen kuluttua tuli myös emäntä. Kysyin häneltä, minne hän sijoittaisi minut yöksi, ja hän vastasi lyhyesti, että minä saisin nukkua täällä sisällä toisten: kanssa tai eteisessä sohvapenkillä, aivan niinkuin itse hyväksi näkisin. Tätä vastausta antaessaan hän hääräili! ja puuhaili huoneessa järjestellen monia kapineita eikä edes katsonut minuun.

Lysähdin kokoon vastauksen kuultuani ja tekeydyin vähäiseksi, olin kuitenkin olevinani tyytyväinen huoneen vaihtoon yhdeksi yöksi; näytin tarkoituksellisesti ystävällistä naamaa, jotta en ärsyttäisi häntä ja kenties joutuisi ulosajetuksi koko talosta. Sanoin: "No niin, kylläpähän siitä selvitään!" ja vaikenin.

Hän hääräsi edelleen huoneessa.

"Muuten tahdon sanoa teille, että minulla ei ole lainkaan varoja pitää ihmisiä täysihoidossa velaksi", sanoi hän. "Ja sen olen sanonut teille jo ennenkin."

"Niin, mutta hyvä emäntä, onhan kysymys vain parista päivästä, kunnes artikkelini valmistuu", vastasin minä, "ja silloin minä mielelläni annan teille viisi kruunua etukäteen, ainakin sen."

Mutta nähtävästi hän ei lainkaan uskonut artikkelini valmistumiseen, sen saatoin huomata. Enkä minä voinut ruveta ylpeäksi ja lähteä talosta, vain pienen loukkauksen takia; tiesin, mikä minua odotti, jos menisin tieheni.

* * * * *

Kului pari päivää.

Oleilin edelleen perheen luona, kun eteinen, jossa ei ollut uunia, oli liian kylmä; yöllä nukuin huoneen lattialla. Vieras merimies asui yhä huoneessani eikä näyttänyt haluavan muuttaa niinkään pian. Päivällisaikaan tuli myös emäntä sisään ja kertoi, että vieras oli maksanut hänelle kokonaisen kuukauden etukäteen; hän muuten aikoi ennen lähtöään suorittaa perämiehen tutkinnon, juuri senvuoksi hän viipyikin kaupungissa. Seisoin ja kuuntelin tätä ja käsitin, että olin menettänyt huoneeni ainiaaksi.