Part 13

Menin eteiseen istumaan; jos minä onnistuisin saamaan kokoonkyhätyksi jotakin, niin voisi se sittenkin tapahtua täällä, hiljaisuudessa. Vertauskuvallinen esitykseni ei enää aivojani askarruttanut, olin saanut uuden aiheen, aivan erinomaisen suunnitelman: halusin kirjoittaa yksinäytöksisen näytelmän "Ristin merkki", aihe keskiajalta. Erikoisesti olin ajatellut valmiiksi päähenkilön, kiihkomielisen porton, joka oli tehnyt syntiä temppelissä, ei heikkoudesta eikä himosta, vaan vihasta taivasta vastaan, tehnyt syntiä aivan alttarin juurella, alttariliina päänsä alla, yksistään ihanasta vihasta taivasta vastaan.

Tuo olento otti ajatukseni valtoihinsa yhä enemmän, sitä mukaa kuin hetket kuluivat. Lopulta hän oli ilmi elävänä silmieni edessä ja juuri sellaisena kuin tahdoin hänet esittää. Hänen ruumiinsa olisi viallinen ja vastenmielinen, kookas, hyvin laiha ja hiukan tumma, ja kulkiessa hänen pitkät jalkansa näkyisivät hänen hameensa läpi joka askelella. Hänellä olisi myöskin suuret, ulkonevat korvat. Lyhyesti sanottuna, hän ei olisi mitään silmän ruokaa, tuskinpa olisi hän siedettävä nähdä. Mutta minua kiinnosti ennen kaikkea tuo hänen ihmeellinen julkeutensa, tuo suorittamansa harkitun synnin sydäntynyt kukkuramittaisuus. Hän askarrutti ajatuksiani tosiaankin paljon, aivoni olivat melkein tyhjentyneet tuon erikoisen ihmisen muodostamisessa. Ja minä kirjoitin näytelmääni pari tuntia yhtä mittaa.

Saatuani kokoon kymmenisen, ehkäpä kaksitoista sivua, usein suurella vaivalla, välistä pitkien väliaikojen kuluttua, jolloin kirjoitin turhaan ja revin paperiarkkini palasiksi, olin väsynyt, aivan kohmettunut kylmästä ja väsymyksestä, ja minä nousin ja läksin ulos kadulle. Viimeisen puolen tunnin aikana olivat minua myös häirinneet lasten huudot perheen asunnosta, niin että minä joka tapauksessa en olisi silloin voinut enempää kirjoittaa. Kävelin senvuoksi pitkät matkat Drammenin tietä ja olin poissa aivan iltaan saakka, kulkiessani alati mietiskellen, miten edelleen jatkaisin näytelmääni. Ennen kuin tulin kotiin sinä iltana, oli minulle tapahtunut seuraavaa:

Seisoin erään kenkäkaupan edessä Karl Johanilla, lähellä rautatietoria. Jumala tietää miksi olin pysähtynyt juuri tämän kenkäkaupan eteen! Katsoin siinä seisoessani ikkunasta sisään, mutta en muuten lainkaan ajatellut, että olin juuri kenkien puutteessa; ajatukseni liiteli kaukana muualla. Joukko juttelevia ihmisiä kulki taitseni, enkä ollenkaan kuullut, mitä he sanoivat. Silloin tervehti muuan ääni kuuluvasti:

"Hyvää iltaa!"

Se oli "Mamsseli", joka tervehti minua.

"Iltaa!" vastasin hajamielisenä. Katsoin myös "Mamsseliin" hetkisen, ennen kuin tunsin hänet.

"No, mitäpäs kuuluu?" kysyi hän.

"Ka, vain hyvää... kuten tavallisesti!"

"Kuulkaas, te olette siis vielä Christien palveluksessa?" sanoi hän.

"Christien?"

"Luulen teidän sanoneen, että olette kirjanpitäjänä tukkukauppias Christiellä?"

"Ahaa! Niin, se on ollutta ja mennyttä. Oli mahdotonta työskennellä yhdessä sen miehen kanssa; siitä tuli loppu jokseenkin pian."

"Kuinka niin?"

"No, satuin tekemään kirjoitusvirheen eräänä päivänä, ja silloin..."

"Kavalluksen?"

"Kavalluksenko?" Siinä seisoi "Mamsseli" ja kysyi minulta suoraan, olinko tehnyt kavalluksen. Hän kysyi nopeasti ja hyvin suurella mielenkiinnolla. Katsoin häneen, tunsin itseni syvästi loukkautuneeksi enkä vastannut.

"Niin, niin, herrajumala, voihan sitä sattua parhaimmallekin!" sanoi hän lohduttaakseen minua. Hän uskoi edelleen, että olin tehnyt kavalluksen.

"Mikä se on, joka, niin, niin herrajumala, voi sattua parhaimmalle?" kysyin. "Kavallusko? Kuulkaas, mies, luuletteko tosiaankin, että minä olisin voinut ryhtyä niin halpamaiseen tekoon? Minä?"

"Mutta, hyvä mies, minä luulin teidän selvästi sanoneen..."

"Ei, minä sanoin, että olin kerran tehnyt kirjoitusvirheen, kirjoittanut vuosiluvun väärin, pikkuasia, jos sen tahdotte tietää, väärän päiväyksen erääseen kirjeeseen, yhden kynänvedon hullusti -- siinä koko rikokseni. Ei, jumalankiitos, onhan olemassa ero oikean ja väärän välillä! Mitenkä mahtaisi minun laitani sitten ollakaan, jos minä kulkisin kunniaani tahraamassa? Yksistään kunniantuntoni minut nykyisin pystyssä pitääkin. Mutta se onkin toivoakseni tarpeeksi vahva; se on joka tapauksessa säilyttänyt minut tähän päivään saakka."

Keikautin päätäni, käännyin syrjin "Mamsseliin" ja katselin katua pitkin. Katseeni osui punaiseen hameeseen, joka läheni meitä, naiseen miehen rinnalla. Jos minulla ei olisi ollut juuri tätä keskustelua "Mamsselin" kanssa, jollen olisi loukkautunut hänen törkeästä epäilyksestään ja jollen olisi juuri sillä tavoin keikauttanut päätäni sekä hiukan nyrpistyneenä kääntynyt poispäin, niin ehkäpä tuo punainen hame olisi kulkenut ohi huomaamattani. Ja mitä se minua oikeastaan liikutti? Mitä se minua liikutti, vaikka se olisi ollut hovineiti Nagelin hame?

"Mamsseli" seisoi ja jutteli ja koetti parantaa erehdystään; minä en kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, minä tuijotin koko ajan tuohon punaiseen hameeseen, joka lähestyi minua katua pitkin. Ja väristys kulki läpi rintani, hieno pistos; kuiskasin ajatuksissani, kuiskasin huuliani liikuttamatta:

"Ylajali!"

Nyt kääntyi "Mamsselikin" sinne päin, huomasi nuo molemmat, naisen ja herran, tervehti heitä ja seurasi heitä silmillään. Minä en tervehtinyt, tai ehkä tervehdin tietämättäni. Punainen hame liukui eteenpäin pitkin Karl Johania ja katosi.

"Kukahan oli häntä saattamassa?" kysyi "Mamsseli".

"Herttua, ettekö sitä nähnyt? 'Herttuaksi' kutsuttu. Tunsitteko naisen?"

"Kyllä, sikäli mikäli. Ettekö te häntä tuntenut?"

"En", vastasin minä.

"Nähdäkseni te tervehditte syvään?"

"Tervehdinkö minä?"

"Hee, ettekö sitten tervehtinyt?" sanoi "Mamsseli". "Sepä merkillistä! Teihinhän hän katsoikin koko ajan."

"Mistä te hänet tunnette?" kysyin.

Hän ei oikeastaan naista tuntenutkaan. Hän oli tavannut tämän ohimennen eräänä syysiltana. Oli myöhä, heitä oli ollut kolme iloista sielua yhdessä, olivat juuri tulleet Grandista, tavanneet tuon ihmisen kävelemässä yksinään Cammermeyrin luona ja olivat puhutelleet häntä. Hän oli ensin ollut vierova; mutta yksi niistä iloisista sieluista, muuan mies, joka ei kammonut tulta eikä vettä, oli pyytänyt aivan hänen edessään tuota sivistyksen nautintoa: saattaa hänet kotiin. Hän ei, kautta Jumalan, koskisi hiuskarvaakaan hänen päässään, kuten kirjoitettu on, ainoastaan saattaisi hänet ulko-ovelle, tullakseen vakuuttuneeksi, että hän varmasti pääsi kotiini muuten hän ei saisi rauhaa koko yönä. Hän puhui lakkaamatta heidän kulkiessaan, nimitti itseään Valdemari Atterdagiksi ja ilmoitti itsensä valokuvaajaksi. Lopulta naisen oli täytynyt nauraa tuolle iloiselle sielulle, jota hänen kylmyytensä ei ollut saattanut ymmälle, ja asia päättyi niin, että mies pääsi häntä saattamaan.

"No niin, entä sitten?" kysyin minä jääden henkeäni pidättäen odottamaan vastausta.

"Sittenkö? Ooh, älkää kysykö! Hänhän on nainen." Vaikenimme hetkisen kumpikin, sekä "Mamsseli" että minä.

"Mutta, hitto soikoon, oliko se 'Herttua'! Onko hän sen näköinen!" sanoi hän sitten miettiväisesti: "Mutta, kun nainen on sen miehen parissa, niin en voi vastata naisen puolesta."

Olin yhä vaiti. Niin, tietysti tahtoi "Herttua" vetää hänet alas! Hyvä! Mitä se minuun kuului? Minä annoin palttua neitoselle ja kaikille hänen suloilleen, palttua minä annoin hänelle! Ja minä koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla mitä kehnoimpia asioita hänestä, koetinpa suorastaan tuottaa itselleni iloa raastamalla hänet ihan likaisimpaan lokaan. Minua vain harmitti, että olin tuolle parille nostanut lakkiani, jos todella olin sen tehnyt. Minä en välittänyt hänestä enää, en ollenkaan; hän ei ollut enää kaunis vähimmässäkään määrässä, hän oli menettänyt kauneutensa, hyi sentään, miten hän oli kuihtunut! Mahdollista kyllä, että hän oli katsellut vain minua, se ei minua kummastuttanut, ehkäpä katumus alkoi häntä kalvaa. Mutta senvuoksi minun ei tarvinnut kumartua maahan ja tervehtiä kuin narri, varsinkaan kun hän oli niin arveluttavasti kuihtunut viime aikoina. "Herttua" sai kyllä kernaasti pitää hänet, onneksi olkoon! Saattoi tulla vielä päivä, jolloin pistäisi päähäni kulkea ylpeästi hänen ohitsensa katsahtamatta edes sille suunnalle, missä hän olisi. Saattoi tapahtua, että tekisin tämän, vaikka hän katsoisi terävästi minuun ja lisäksi kulkisi veripunaisessa hameessa. Se saattoi kylläkin tapahtua! Hehee, siitä tulisi riemuvoitto! Jos tunsin itseni oikein, voisin näytelmäni valmistaa yön kuluessa, ja viikon sisällä olisin silloin masentanut neidin. Kaikkine hänen suloineen, he-hee, kaikkine hänen suloineen...

"Hyvästi!" sanoin lyhyesti.

Mutta "Mamsseli" pidätti minua. Hän kysyi:

"Mitä te nykyisin oikeastaan hommailette?"

"Hommailenko? Kirjoittelen, tietysti. Mitäpä muuta minä hommailisin? Sillähän minä elän. Paraikaa valmistelen suurta näytelmää 'Ristin merkki', aihe keskiajalta."

"Älkää hemmetissä!" sanoi "Mamsseli" suorasukaisesti. "Niin, jos sen saatte valmiiksi, niin..."

"Mitään suurta huolta minulla ei sen suhteen ole!" vastasin. "Viikon kuluttua, luullakseni, saatte kuulla minusta jotakin."

Sen sanottuani läksin.

Kotiin tultuani käännyin heti emäntäni puoleen pyytäen lamppua. Minulle oli hyvin tärkeää saada tuo lamppu; en kävisi nukkumaan tänä yönä, näytelmä riehui päässäni, ja uskoin varmasti voivani kirjoittaa aamuun mennessä koko paljon. Esitin pyyntöni hyvin nöyrästi matamille, huomattuani, että hän irvisti tyytymättömästi minun jälleen ilmestyessä huoneeseen. Minulla oli melkein valmiina merkillinen näytelmä, sanoin minä; puuttui vain pari kohtausta, ja minä löin vetoa, että se esitettäisiin jossakin teatterissa, ennen kuin minulla itselläni olisi aavistustakaan asiasta. Jos hän nyt tahtoisi tehdä minulle tuon suuren palveluksen, niin...

Mutta matamilla ei ollut lamppua. Hän tuumiskeli, mutta ei muistanut olevan lamppua missään. Jos tahtoisin odottaa, niin ehkä saisin keittiön lampun kello kahdentoista jälkeen. Miksi en voinut ostaa itselleni kynttilää?

En vastannut. Minulla ei ollut kymmentä äyriä kynttilää varten, ja sen hän kyllä tiesi. Tietenkin aikeeni menisivät nytkin myttyyn! Nyt istui palvelustyttö luonamme, hän istui samassa huoneessa eikä ollut lainkaan keittiössä; lamppu ei siellä ollut siis sytytettykään. Ja minä mietiskelin tätä, mutta en virkkanut enää mitään.

Äkkiä lausuu palvelustyttö minulle:

"Minusta näytti kuin olisitte vähän aikaa sitten tullut linnasta? Oletteko ollut päivällisillä?" Ja hän nauroi ääneen tuolle lorulleen.

Kävin istumaan, otin paperini esille ja yritin tehdä jotakin sillä aikaa siinä missä istuin. Pidin papereita polvillani ja tuijotin lakkaamatta lattiaan, jotta mikään ei olisi häirinnyt minua; mutta se ei hyödyttänyt, kaikki oli turhaa, en päässyt sen pitemmälle. Emännän kaksi pikku tyttöä tuli sisään ja mekasti kissan kanssa, kummallisen, sairaan kissan kanssa, jolla oli karvoja tuskin lainkaan; kun he puhalsivat sen silmiin, vuoti niistä vettä, joka valui alas pitkin nenää. Isäntä ja pari muuta miestä istui pöydän ääressä pelaamassa sataa ja yhtä. Eukko yksistään oli ahkera, kuten aina ja istui ompelemassa jotakin. Hän näki kyllä, etten voinut kirjoittaa mitään tällaisessa melussa, mutta hän ei välittänyt minusta enää: hän oli sentään hymyillyt, kun palvelustyttö kysyi, olinko ollut päivällisillä. Koko talo oli muuttunut vihamieliseksi minua kohtaan; tuntui kuin olisin minä vain tarvinnut tuon pilkanteon, että minun täytyi jättää huoneeni toiselle tullakseni kohdelluksi kuin joku syrjäinen, asiaankuulumaton. Vieläpä tuo palvelustyttö, pieni, ruskeasilmäinen katutyttö, jolla oli otsatukka ja aivan lattea rinta, pilkkasi minua iltasella, kun sain voileipäni. Hän kyseli ehtimiseen, missä minun oli tapana syödä päivällistä, koska hän ei koskaan nähnyt minun kävelevän hampaitani kaivellen Grandin ulkopuolella. Oli selvää, että hän oli tietoinen kurjasta tilastani ja että hän hauskuutti itseään osoittamalla minulle sitä.

Joudun äkkiä ajattelemaan kaikkea tätä, enkä kykene saamaan ainoatakaan vuoropuhelua näytelmääni. Yritän kerran toisensa jälkeen, aina turhaan; päässäni alkaa kummallisesti suhista, ja lopulta heittäydyn kohtalon huomaan. Pistän paperit taskuuni ja katsahdan ylös. Palvelustyttö istuu aivan vastapäätä minua, ja minä katselen häntä, katselen tuota kapeaa selkää, pieniä hartioita, jotka eivät vielä olleet oikein kehittyneetkään. Mitä hän nyt mahtaisi sinkauttaa suustaan? Entä jos olisin tullutkin linnasta, mitä sitten? Mitä vahinkoa siitä hänelle olisi? Hän oli viime päivinä nauranut julkeasti minulle, kun vahingossa kompastuin portaissa tai tartuin naulaan, niin että sain nuttuuni repeämän. Olipa hän eilen kerännyt kokoon konseptini, jotka olin heittänyt pois eteiseen, varastanut nuo hylätyt näytelmäkatkelmani ja lukenut niitä sisällä huoneessa, ilakoinut niillä kaikkien kuullen, vain pitääkseen hauskaa minun kustannuksellani. En ollut koskaan solvannut häntä, enkä saattanut muistaa, olinko milloinkaan pyytänyt häneltä palvelusta. Päinvastoin minä itse laitoin vuoteeni kuntoon iltasella huoneen lattialle, jotta en tuottaisi hänelle mitään vaivaa. Hän pilkkasi minua myös sen johdosta, että tukkani lähti. Pesuveteen jäi aamusella hiuksia uiskentelemaan ja sille hän ilkkui. Kenkäni olivat tulleet jokseenkin huonoiksi, varsinkin toinen, jonka yli leipävankkurin pyörä oli kulkenut, ja hän naureskeli niillekin. Jumala siunatkoon teitä ja teidän kenkiänne! sanoi hän; katsokaas nyt, nehän ovat isot kuin koirankopit! Ja hän oli oikeassa siinä, että kenkäni olivat kehnot; mutta minä en nähkääs voinut tällä hetkellä hankkia toisia.

Minun tuumiskellessani kaikkea tätä ja kummastellessani tuota palvelustytön päivänselvää ilkeyttä olivat pikkutytöt alkaneet kiusata vanhusta lavitsalla; ne hyppivät kumpikin hänen ympärillään ja olivat kovin innostuneita tässä työssään. Ne olivat kumpikin löytäneet oljenkorren, jolla pistelivät vanhusta korviin. Katselin tätä hetkisen enkä sekaantunut asiaan. Vanhus ei liikauttanut sormeaankaan puolustautuakseen; hän loi vain kiusanhenkiinsä raivokkaan silmäyksen joka kerta kun ne pistivät häntä, ja pudisti päätään vapautuakseen, kun oljet jo olivat hänen korvissaan.

Tätä katsellessani minä kiihdyin yhä enemmän ja enemmän enkä voinut saada silmiäni pois siitä. Isä katsahti ylös korteistaan ja nauroi pienokaisille; hän huomautti pelitovereilleenkin, mitä siellä tapahtui. Miksi tuo vanhus ei liikahtanut? Miksi hän ei huitaissut lapsia pois kädellään? Astuin askelen lähemmäksi lavitsaa.

"Antakaa niiden olla! Antakaa niiden olla! Hän on halvaantunut", huudahti isäntä.

Ja pelosta joutua ajetuksi ulos yöksi, yksinkertaisesti peläten herättäväni miehessä suuttumusta sekaantumalla tuohon kohtaukseen minä vetäydyin äänettömänä takaisin entiselle paikalleni ja pysyttelin levollisena. Miksikä asettaisin vaaranalaiseksi menettää yösijani ja voileipäni pistämällä nenäni perheen asioihin? Ei mitään temppuiluja puolikuolleen äijäparan takia! Ja minä tunsin itseni kovaksi kuin piikivi.

Nuo pienet tytönvintiöt eivät lakanneet kiusanteoistaan. Heitä yllytti vielä se, että vanhus ei tahtonut pitää päätänsä hiljaa, ja he pistelivät häntä myös silmiin ja sieraimiin. Hän tuijotti heihin kaukaisin katsein, ei sanonut mitään eikä voinut liikuttaa käsiään. Äkkiä hän nosti yläruumistaan ja sylkäisi toista pikku tyttöä kasvoihin; sitten hän kohottausi uudelleen ja sylkäisi myöskin toista kohti, mutta ei osunut häneen.

Näin, miten isäntä viskasi kortit eteensä pöydälle ja juoksi lavitsan luo. Hän oli aivan punaisena kiukusta ja huusi:

"Syljetkö sinä ihmisiä kasvoihin, senkin vanha rahjus!"

"Mutta, herrajumala, hänhän ei saanut rauhaa niiltä!" huudahdin minä poissa suunniltani. Mutta minä olin koko ajan peloissani tulla ulosajetuksi, enkä minä huudahtanut erikoisen ankarasti; minun koko ruumiini vain vapisi suuttumuksesta.

Isäntä kääntyi minuun päin.

"Mutta kuulkaas mokomaa! Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää vain leipäläpenne tyyten kiinni ja tehkää kuten minä sanon; se on parasta teille."

Mutta nyt kuului myöskin matamin ääni ja talo alkoi räiskyä haukkumasanoista.

"Nähdäkseni, jumala-varjelkoon, te olette hulluja ja villittyjä kaikki tyynni!" ärjyi hän. "Jos tahdotte olla täällä sisällä, niin pysykää hiljaa molemmat, sen minä teille sanon! Hee, eipä siinä kylliksi, että saa pitää asuntoa ja ruokaa ryökäleille, vaan täytyy vielä olla tuomionpäivä ja rähinä ja saatananvalta sisällä huoneissakin. Mutta sitä minä en enää siedä, se on ajatukseni! Sh! Tukkikaa kitanne, kakarat, ja pyyhkikää nenänne myöskin, jollette, niin tulen minä sen tekemään. Enpä mokomia ihmisiä ole nähnyt! Tänne ne tulevat kadulta, vailla äyrejä edes täisalvaa varten, ja alkavat pitää rähinää keskellä yötä ja reiskua talon ihmisten kanssa. Minä en salli sitä, ymmärrättekö, ja saatte mennä tiehenne kaikki tyynni, jotka ette tänne kuulu. Minä tahdon rauhan omassa asunnossani, se on ajatukseni!"

En virkkanut mitään, en edes suutani avannut, vaan istuin oven vieressä jälleen ja kuuntelin mekastusta. Kaikki rähisivät yhtaikaa, vieläpä lapsetkin ja palvelustyttö, joka tahtoi selittää, miten koko riita oli alkanut. Kun vain pysyisin vaiti, niin se menisi kyllä ohi; se ei kehittyisi huippuunsa, kun vain en virkkaisi sanaakaan. Ja mitä minulla olisi sanottavaa? Eikö ollut talvi ulkona ja eikö yö ollut käsissä? Oliko silloin aika lyödä nyrkkinsä pöytään ja olla miestä puolestaan? Ei mitään narrinpeliä! Ja minä istuin hiljaa enkä lähtenyt talosta, en välittänyt nousta paikaltani, en edes hävennyt sen takia, vaikka minut melkein oli käsketty ulos. Tuijotin itsepintaisesti seinälle, missä Kristus riippui öljypainoksena, ja vastasin vaitiololla kaikkiin emännän hyökkäyksiin.

"Niin, jos te minusta, matami, tahdotte päästä, niin ei siihen minun puoleltani ole mitään estettä", sanoi toinen korttipelureista.

Hän nousi seisomaan. Toinen peluri nousi myöskin.

"Ei, sinua minä en tarkoittanut. Enkä sinuakaan", vastasi emäntä noille kahdelle. "Jos tarvis on, niin kyllä minä näytän, ketä tarkoitan. Jos tarvis on. Niin juuri! Kyllä näkyy, ketä minä..."

Hän puhua papatti lakkaamatta, antoi minulle vähän väliä noita iskuja ja oikein venytti niitä, tehdäkseen yhä selvemmäksi ja selvemmäksi minulle, että hän tarkoitti minua. Vaiti! sanoin itselleni. Pysy vain vaiti! Hän ei ollut käskenyt minua pois, ei selvästi eikä suorin sanoin. Ei vain mitään kopeutta minun puoleltani, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Korvat kuuroiksi!... Sentään, miten merkillisen vihreä tukka tuolla Kristuksella tuossa öljyväripainoksessa. Se muistutti suuressa määrin vihreää ruohoa, tai täsmällisemmin sanottuna: paksua niittyruohoa. Hee, aivan oikea huomautus, suhteellisen paksua niittyruohoa... Sarja nopeita ajatusyhtymiä kulki tällä hetkellä läpi pääni: vihreästä ruohosta erääseen Raamatun paikkaan, missä sanottiin, että jokainen elämä oli kuin ruoho, joka sytytettiin, siitä tuomiopäivään, jolloin kaikki tulisi palamaan, sitten pieni poikkeus Lissabonin maanjäristykseen, minkä jälkeen mieleeni juolahti espanjalainen messinkinen kynänvarsi, jollaisen olin nähnyt Ylajalin luona. Ah, niin, kaikki oli katoavaista! Aivan kuin ruoho joka palaa! Siitä johtui ajatukseni neljään lautaan ja käärinliinoihin -- Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle...

Ja kaikki tämä vilahti päässäni tuona epätoivoisena hetkenä, jolloin emäntäni oli ajamaisillaan minut ulos.

"Hän ei ole kuulevinaan!" huusi emäntä. "Minä sanon, että teidän on lähdettävä talosta, nyt sen tiedätte! Luulenpa, jumala-paratkoon, että mies on hullu! Nyt te lähdette heti paikalla, ja sitten ei siitä sen enempää."

Katsahdin oveen, en lähteäkseni, en ollenkaan lähteäkseni; minussa heräsi julkea ajatus: jos ovessa olisi ollut avain, olisin kääntänyt sen lukkoon, sulkeutunut huoneeseen toisten kanssa, päästäkseni lähtemästä. Minulla oli aivan hysteerinen kauhu joutua ulos kadulle jälleen. Mutta ovessa ei ollut avainta, ja minä nousin seisomaan; mitään toivoa ei enää ollut.

Silloin sekaantuu äkkiä isännän ääni vaimon pauhaamiseen. Jäin hämmästyneenä seisomaan. Sama mies, joka äsken oli uhannut minua, asettuu, merkillistä kyllä, puolelleni. Hän sanoo:

"Ei, ei käy laatuun ajaa ihmisiä yön selkään, tiedätkös. Siitä rangaistaan."

En tiennyt, että siitä voitiin rangaista, en voinut sitä sanoa, mutta ehkäpä se oli niin, ja eukko talttui aivan heti, rauhoittui eikä puhunut enää minulle. Asettipa hän vielä pari voileipääkin eteeni illalliseksi, mutta minä en ottanut niitä vastaan, vain kiitollisuudesta miestä kohtaan en ottanut niitä vastaan, sanoin saaneeni hiukan ruokaa kaupungilla.

Kun vihdoinkin läksin eteiseen mennäkseni nukkumaan, tuli matami jäljestäni, pysähtyi kynnykselle ja sanoi kovalla äänellä, hänen suuren raskauden tilassa olevan vatsansa pompottaessa minua kohti:

"Mutta se on viimeinen yö, jonka nukutte täällä, että sen tiedätte."

"Niinpä kyllä!" vastasin.

Ehkäpä keino ilmaantuisi yösijan saamiseksi huomenna, jos oikein puuhaisin sen takia. Jokin olinpaikka minun kuitenkin täytyi löytää. Toistaiseksi olin iloissani, ettei tarvinnut nyt mennä yöksi ulos.

* * * * *

Nukuin viiden kuuden tienoille aamulla. Ei ollut vielä valoisaa, kun heräsin, mutta nousin kuitenkin samassa, olin nukkunut täysissä pukimissani kylmän takia eikä minulla ollut siis sen enempää pukeutumista. Juotuani hiukan vettä ja kaikessa hiljaisuudessa saatuani oven auki läksin heti ulos peläten tapaavani emäntäni uudelleen.

Muutamat poliisit, jotka olivat valvoneet koko yön, olivat ainoat elävät olennot, jotka näin kadulla; vähän ajan kuluttua alkoi myöskin pari miestä sammutella kaasulyhtyjä ympärilläni. Kuljeksin ilman päämäärää, saavuin Kirkkokadulle ja suuntasin kulkuni alas linnoitukselle päin. Kylmissäni ja vielä unisena, polvet ja selkä pitkästä kävelymatkasta väsyneinä ja hyvin nälkäisenä minä istahdin eräälle penkille ja nuhjotin siinä kauan aikaa. Kolme viikkoa minä olin elänyt yksistään niillä voileivillä, jotka emäntäni oli minulle antanut aamuin ja illoin; nyt oli juuri vuorokausi kulunut siitä kun olin saanut viimeisen ateriani, ilkeä kalvaminen alkoi jälleen ja minun täytyi keksiä jokin keino aivan heti. Sitä ajatellen minä jälleen nukahdin penkille.

Heräsin siihen, että ihmiset juttelivat lähelläni, ja kun minä olin hiukan päässyt selville tilanteesta, näin, että oli kirkas päivä ja kaikki ihmiset jo jalkeilla. Nousin ja läksin astelemaan poispäin. Aurinko yleni kunnaiden takaa, taivas oli valkoinen ja hieno, ja iloitessani kauniista aamusta monien pimeiden viikkojen jälkeen minä unohdin kaikki surut ja arvelin, että monesti olin ollut pahemmassakin asemassa. Taputin rintaani ja pistin pieneksi lauluksi. Ääneni oli kehno, se särähti ja minä hellyin kyyneliin asti. Tämä komea päivä, tuo valkoinen, valohohtoinen taivas vaikuttivat myöskin liian voimakkaasti minuun ja purskahdin äänekkääseen itkuun.

"Mikä teillä on hätänä?" kysyi muuan mies.

En vastannut, kiiruhdin vain pois, kätkien kasvoni kaikilta ihmisiltä.

Menin alas satamaan. Suuri, venäläisellä lipulla varustettu parkkilaiva purki hiiliä; luin sen nimen, "Copegoro", kupeesta. Minua huvitti kauan aikaa katsella, mitä tuolla vieraalla laivalla tapahtui. Sen lasti mahtoi olla melkein purettu, IX jalka oli jo näkyvissä, pohjalastista huolimatta, ja kun hiilihampparit astelivat kannella, kumahteli koko laiva ontosti.

Aurinko, valo, suolainen merenhenki, koko hääräävä ja iloinen elämä virkisti minua ja sai vereni sykkimään elävästi. Yhtäkkiä pisti päähäni, että täällä istuessani voisin ehkä valmistaa pari kohtausta näytelmästäni. Ja minä otin paperit esille taskustani.