Part 6

Mies vetäysi piilostaan kalpeana, villinä ja siivoamattomana ja hivuttausi Editiä kohti, kauhun kumminkaan katoamatta hänen kasvoiltaan. Hän oli sen näköinen kuin olisi ollut lumottu ja hänen olisi ollut pakko tulla villipedon luo, joka oli tullut häntä repimään. Kun hän oli aivan likellä Editiä, laski tämä molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi hymyillen hänen kasvoihinsa.

"No niin, Pekka Pohjola, miten on laitanne? Teidän pitää lähteä täältä pois. Mitä te tarkoitatte sillä, että oleskelette niin kauan täällä hautausmaalla?"

Pekka Pohjola vapisi ja lyyhistyi kokoon. Edit tunsi hallitsevansa häntä katseillaan. Hänen sanansa sitä vastoin eivät tuntuneet tekevän vähintäkään vaikutusta.

Edit lievensi hiukan ääntään. "Kuulepa, mitä minä sanon, Pekka Pohjola! Minä en ole kuollut, enkä kuolekaan. Olen parantunut vain sitä varten, että pääsisin tänne ylös sinua pelastamaan."

Pekka seisoi yhä saman tylsän kauhun valtaamana. Taaskin tytön ääni muuttui. "Sinä et ole syössyt minua kuolemaan", sanoi hän yhä sydämellisemmin, "sinä olet lahjoittanut minulle elämän."

Tämän hän uudisti kerran toisensa perästä. Vihdoin hänen äänensä alkoi värähdellä liikutuksesta ja hänen puheensa kävi nyyhkytyksistä epäselväksi, mutta mies ei vieläkään ymmärtänyt mitään hänen sanoistaan.

"Pekka Pohjola, sinä olet minulle niin rakas, niin rakas", huudahti Edit.

Pekka Pohjola oli vain yhtä välinpitämätön.

Nyt ei Edit enää tiennyt mitä koettaisi. Hän varmaan sai viedä miehen mukanaan kaupunkiin ja antaa ajan ja hoidon vaikuttaa.

Ei ole helppo sanoa, mitä unelmia Edit oli mukanaan tuonut tuonne ylös ja mitä hän oli odottanut tästä tapaamisestaan sen miehen kanssa, joka häntä rakasti. Nyt kun hänen täytyi luopua niistä kaikista ja kohdella häntä kuin mielipuolta, täytti hänet tuska, kuin olisi ollut kysymyksessä kalleimman kadottaminen, mitä elämä oli hänelle antanut. Tämän katkeran kaihon valtaamana hän veti miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle.

Se oli tarkoitettu hyvästijätöksi sekä onnelle että elämälle. Hän tunsi nyt voimiensa pettävän, ja kuolon raukeus uuvutti häntä.

Mutta silloin hän oli huomaavinaan heikon elonmerkin miehessä. Tämä ei ollut aivan yhtä veltto ja tylsä. Hän alkoi vapista yhä kovemmin. Edit seurasi häntä yhä kasvavalla tuskalla. Hän herää, mutta kuinka käy? Vihdoin mies parka purskahti itkuun.

Edit vei hänet eräälle hautakivelle, istuutui itse sille, asetti hänet eteensä ja painoi hänen päänsä polvilleen. Nyt hän istui ja hyväili häntä hänen itkiessään.

Pekka Pohjola tunsi jotain samankaltaista kuin pahasta unesta herätessä. "Miksi minä itken?" kysyi hän itseltään. "Niin kyllä tiedän, uneksin jotain niin kauheaa. Mutta se ei ole totta. Hän elää. En ole murhannut häntä. On niin tyhmää itkeä unen tähden."

Ja vähän kerrassaan selveni hänelle kaikki; mutta hänen kyynelensä eivät lakanneet vuotamasta. Edit istui yhä hyväillen häntä, hänen kyyneleidensä vielä kauan virratessa.

"Minä kyllä tarvitsen itkeä", sanoi hän.

Sitten katsahti hän ylös ja hymyili. "Onko nyt pääsiäinen?" kysyi hän.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Eikös se ole kuolleistanousemisen juhla?" jatkoi hän, ja sitten hän alkoi kertoa Editille, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen monivuotinen uskottunsa, Paasto-rouvasta ja kapinastaan hänen valtaansa vastaan.

"Niin, nyt on pääsiäinen, ja hänen hallitusaikansa on nyt päättynyt", sanoi Edit.

Mutta kun Pekka Pohjola ajatteli, että Edit istui hyväillen häntä, purskahti hän jälleen itkemään. Hänen tarvitsikin kyllä saada itkeä.

Tarvittiin kyllä kyyneleitä sulattamaan pois kaikkea epäluottamusta elämään, jota onnettomuudet olivat tuohon pieneen vermlantilaispoikaan juurruttaneet, sillä kaiken täytyi poistua hänestä, kaiken epäilyksen itseänsä kohtaan, kaiken epäilyksen siitä voivatko rakkaus, ilo, kauneus ja voima kukoistaa maan päällä. Kaikki se kaikkosikin pois, sillä nyt oli pääsiäinen, eikä Paasto-rouva enää koskaan ollut pääsevä valtaansa.

MAMSELLI FREDRIIKA.

Oli oikea jouluyö. Peikot kohottivat kallioita korkeille kultapilareille ja viettivät keskitalven juhlaa. Tonttu tanssi uudenuutukainen punainen myssy päässä joulupuuron ympärillä. Vanhat jumalat kiertelivät linnaa harmaissa sadevaipoissa ja Österhaningen kirkkotarhassa seisoi manan hevonen. Se kaapi kavioillaan jäistä maata merkiten siihen uuden haudan paikan.

Vähäisen matkan päässä sieltä oli Årstan vanha herraskartano. Mamselli Fredriikka nukkui siellä tyyntä ja rauhallista unta, vaikkakin Årstan linna on tunnettu kummitusten tyyssijaksi. Hän oli vanha ja väsynyt pitkien työpäiviensä ja matkojensa perästä -- sillä hänhän olikin kulkenut miltei maapallon ympäri. Nyt hän oli palannut lapsuutensa kotiin rauhaa nauttimaan.

Yöllä kajahti linnan lähellä rohkea torventoitotus. Kuolema oli noussut harmaalle ratsulleen ja karahutti linnan portille. Avara tulipunainen viitta ja upea hatunsulka liehuivat yötuulessa. Ankara ritari tahtoi valloittaa haaveilevan sydämen; siksi hän esiintyi harvinaisessa loistossa. Turhaa on, turhaa on, herra ritari, vaivasi! Portti on lukossa ja sydämesi haltija nukkuu. Parempaa aikaa ja sopivampaa tilaisuutta odottaos! Koeta tavata hänet, ankara herra ritari, kirkkotiellä, koeta saavuttaa hänet, kun hän ajaa aamusaarnaan!

* * * * *

Vanha Fredriikka mamselli makasi rauhallista unta rakkaassa kodissaan. Kukapa ansaitsikaan paremmin kuin hän rauhan suloisuutta? Äsken hän istui kuin jouluenkeli lasten keskessä ja kertoi heille Jesuksesta ja paimenista, kertoi niin, että hänen silmänsä säteilivät ja hänen kuihtuneet kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat. Nyt vanhoilla päivillä ei kukaan tehnyt enää muistutuksia hänen ulkonäöstään, vaan päinvastoin ne, jotka näkivät hänen hennon olentonsa pienine, hienoine käsineen ja hänen ystävälliset, viisaat kasvonsa, tahtoivat säilyttää hänen kuvansa mielessään rakkaimpana muistonaan.

Fredriikka mamsellin huoneessa, monien muistojen joukossa, oli pieni, kuiva pensas. Se oli Jerikon ruusu, mamselli Fredriikan itsensä tuoma Itämailta. Nyt jouluyönä se puhkesi kukkimaan aivan itsestään. Kuivat lehdet tulivat täyteen punaisia nuppuja, jotka tulikipunoiden lailla loistivat ja valaisivat koko huoneen.

Säkenien valossa näkyi pieni, hento, vanhanpuoleinen nainen, joka istui suuressa keltaisessa nojatuolissa ja otti vastaan vieraita. Se ei voinut olla Fredriikka mamselli itse, sillä hänhän nukkui suloisessa rauhassa, ja kumminkin se oli hän. Hän se siinä istui ja piti vastaanottoa muistoilleen. Huone olikin niitä täpötäynnä. Sinne lentää lehahti ihmisiä ja koteja, ajatuksia, esineitä ja keskusteluja. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, rakkausseikkailut, kyyneleet, kunnianosoitukset ja katkera pilkka, lentää suhahuttivat kohti kalpeaa olentoa, joka istui ja hymyili lempeästi, katsellessaan kaikkea. Hänellä oli jokaiselle leikillinen tai surunvoittoinen sana.

Yöllä esiintyvät kaikki asiat oikeassa laadussaan ja suuruudessaan. Ja niinkuin ainoastaan yöllä voimme nähdä taivaan tähtiä, näemme silloin maan päälläkin paljon sellaista, jota emme päivällä koskaan huomaa. Niinpä nytkin Jerikon ruusun punaisten nuppujen valossa nähtiin Fredriikka mamsellin salongissa joukko merkillisiä olentoja. Siellä oli jäykkä "ma chère mère", hyväluontoinen Beata Jokapäiväinen, ihmisiä Itä- ja Länsimailta, haaveileva Nina, tarmokas, taisteleva, valkeapukuinen Hertha.

"Sanokaa, miksi ihmisen aina täytyy olla valkeihin puettuna?" kysyi leikillään pieni olento nojatuolissa, kun hän keksi hänet.

Mutta kaikki muistot puhkesivat puhumaan vanhukselle: "Katso, näin paljon olet sinä nähnyt ja kokenut, näin paljon olet toiminut ja hyödyttänyt! Etkö ole väsynyt ja etkö halaja jo lepoa?"

"En vielä", vastasi varjo keltaisesta lepotuolista. "Yksi kirja on vielä minulla kirjoittamatta. En voi laskeutua levolle, ennenkuin se on valmis."

Niin katosivat varjot, Jerikon ruusu sammui ja keltainen nojatuoli oli tyhjänä.

* * * * *

Vainajat viettivät Österhaningen kirkossa puoliyön messua. Eräs heistä nousi torniin tervehtimään joulua kellonsoitolla, toinen kierteli kaikkialla sytytellen joulukynttilöitä ja kolmas alkoi kyhmyisillä sonnillaan soittaa urkuja.

Avatuista ovista tulla myllersi heitä yöstä ja haudoistaan säteilevään, valoisaan Herran huoneeseen. He tulivat juuri sellaisina kuin olivat olleet täällä eläissään, ainoastaan hiukan vaaleampina. He aukaisivat penkkien ovet helistellen avaimiaan ja supattelivat ja kuiskailivat astuessaan pääkäytävää.

"Tässä nyt kaikki ne kynttilät, jotka _hän_ on lahjoittanut köyhille, valaisevat Herran huonetta."

"Meidän on lämmin maata haudoissamme niin kauan, kuin hän antaa köyhille vaatteita ja halkoja."

"Nähkääs, hän on puhunut niin monta voimallista sanaa, jotka ovat avanneet ihmisten sydämiä, ne sanat ovat meidän penkkiemme avaimet."

"Hän on ajatellut kauniita ajatuksia Jumalan rakkaudesta Ne ajatukset nostavat meidät ylös haudoistamme."

Niin he supattelivat ja kuiskailivat, ennenkuin asettautuivat penkkeihinsä ja rukouksessa painoivat kalpeat otsansa kuihtuneisiin käsiinsä.

* * * * *

Mutta Årstassa tuli joku mamselli Fredriikan huoneeseen ja laski ystävällisesti kätensä nukkuvan käsivarrelle.

"Nouse, Fredriikkaseni! On aika lähteä aamusaarnaan."

Vanha Fredriikka mamselli avasi silmänsä ja näki Agatan, rakkaan sisar vainajansa seisovan vuoteensa vieressä kynttilä kädessä. Hän tunsi hänet heti, sillä hän oli aivan näköisensä, niinkuin hän oli ollut täällä maan päällä. Mamselli Fredriikka ei pelästynyt, hän ainoastaan ihastui nähdessään rakkaan vainajan, jonka rinnalla hän mielellään tahtoi viime untaan nukkua.

Hän nousi ylös ja pukeusi kiireimmiten. Ei ollut aikaa keskustella, vaunut odottivat portilla. Toiset varmaan olivat jo menneet, sillä ei ketään muita, paitsi mamselli Fredriikka ja hänen kuollut sisarensa, liikkunut koko talossa.

"Muistatko sinä, Fredriikka", sanoi sisar, heidän istuessaan vaunuissa ja hyvää kyytiä ajaessaan kirkolle, "muistatko, miten ennen aina istuit ja odotit, että joku ritari tulisi kirkkotiellä ja ryöstäisi sinut mukaansa?"

"Sitähän odotan yhä", sanoi vanha mamselli Fredriikka nauraen. "Aina kun matkustan tätä tietä, istun ja tähystelen ritariani."

Kuinka he riensivätkin, tulivat he kumminkin liian myöhään. Pappi laskeutui alas saarnastuolista heidän astuessaan kirkkoon ja loppuvirttä alotettiin. Mamselli Fredriikka ei ollut koskaan kuullut niin kaunista laulua. Oli kuin sekä maa että taivas olisivat yhtyneet lauluun, kuin joka penkki, kivi ja seinähirsikin olisi laulanut mukana.

Kirkkoakaan ei ollut hän koskaan nähnyt niin täynnä. Alttaripöydällä ja saarnastuolin rappusilla istui ihmisiä, käytävillä seisoi heitä, penkit olivat täpösen täynnä ja ulkona oli tie pakaten väkeä, jotka eivät olleet sopineet sisälle. Sisarukset saivat kumminkin paikan, sillä väki siirtyi antaen heille tietä.

"Fredriikka", virkkoi sisar, "katso ihmisiä!"

Ja mamselli Fredriikka katsoi ja katsoi.

Silloin hän huomasi kuten nainen sadussa saapuneensa kuolleiden messuun. Kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään, mutta kävi nyt kuten usein ennenkin, että hän tuli enemmän uteliaaksi kuin pelästyi.

Ja nyt hän huomasi keitä kirkkoväki oli. Pelkkiä naisia siellä oli, harmaita, kuuruselkäisiä olentoja, pyöreiksi leikattuine kauluksineen ja vaalistuneine kauhtanoineen, kauneutensa kadottaneine hattuineen ja käännettyine, rikkihelmaisine hameineen. Hän näki suunnattoman joukon kurttuisia kasvoja, köykällään olevia leukoja, himmeitä silmälaseja, ryppyisiä käsiä, mutta kumminkaan ei ainoatakaan kättä, jonka sormessa olisi välkkynyt kahta sileää sormusta.

Mamselli Fredriikka ymmärsi kyllä nyt, että kaikki Ruotsinmaan manalle menneet mamsellit ne pitivät yömessua Österhaningen kirkossa.

Silloin hänen sisar vainajansa kumartui häneen päin.

"Sisar, kadutko mitä olet tehnyt näiden sisariesi hyväksi?"

"En", vastasi Fredriikka mamselli. "Mitäpä muuta ilon aihetta minulla olisikaan, paitse se, että minun oli suotu työskennellä heidän hyväkseen. Uhrasin kerran kirjailijamaineeni heidän tähtensä. Olen iloinen, että tiesin mitä uhrasin, ja kumminkin tein sen."

"Niinpä voit sitten jäädä ja kuulla enemmän", liitti sisar.

Samalla kuuluikin joku ääni kuorista puhuvan lempeästi, mutta selvästi.

"Sisareni", virkkoi ääni, "meidän surkuteltavaa sukuamme, meidän taitamatonta, pilkattua sukuamme ei ole kauan enää olemassa. Jumalan tahto on, että meidän on hävittävä maan päältä.

"Rakkaat ystävät, kohta kerrotaan meistä ainoastaan saduissa. Vanhojen mamsellien määrä on täytetty. Kuolema ratsastaa vaanien kirkkotiellä tavatakseen meistä viimeisen. Ennen ensi puoliyön messua on viimeinen vanha mamselli kuollut.

"Sisaret, sisaret! Me olemme niitä yksinäisiä maanpäällä, syrjään sysättyjä vieraspidoissa, kiitosta saamatta palvelevia kodeissa. Pilkkaa ja ynseyttä oli ympärillämme. Vaelluksemme oli raskasta ja nimemme tuli pilkkanimeksi.

"Mutta Jumala on armahtanut meitä.

"_Yhdelle_ meistä antoi hän voimaa ja neroa, yhdelle meistä antoi hän koskaan puuttumatonta hyvyyttä.

"Yhdelle meistä antoi hän sanan ihanan lahjan. Hän oli kaikkea sitä, mitä meidän olisi pitänyt olla. Hän levitti valoa meidän himmeään kohtaloomme. Hänestä tuli kodin palvelija, kuten mekin olimme olleet, mutta hän jakeli lahjojaan tuhansille kodeille. Hän oli sairaiden hoitaja, kuten me olimme olleet, mutta hän taisteli ennakkoluulojen valtavia vammoja vastaan. Hän kertoi satujansa tuhansille lapsille. Hänellä oli köyhiä ystäviä joka maassa. Hän antoi runsaammilla käsillä ja lämpimämmällä mielellä kuin me. Hänen sydämeensä ei sopinut vähääkään meidän katkeruuttamme, sillä hän oli rakkaudella senkin voittanut. Häntä kunnioitettiin kuin kuningatarta. Miljoonat sydämet ovat kantaneet kiitollisuuden aarteita hänelle. Hänen sanansa ovat painaneet paljon ihmiskunnan suurissa kysymyksissä. Hänen nimensä on kaikunut kautta uuden ja vanhan maailman. Ja kumminkin on hän vain vanha mamselli.

"Hän on kirkastanut meidän himmeät kohtalomme. Siunattu olkoon hänen nimensä!"

Ja kuolleet yhtyivät tuhatääniseen ylistykseen: "Siunattu olkoon hänen nimensä!"

"Sisareni", kuiskasi mamselli Fredriikka, "etkö voi kieltää heitä saattamasta minua köyhää vaivaista ihmistä ylpeäksi?"

"Mutta, sisaret, sisaret", jatkoi yhä ääni, "hän on kääntynyt sukumme puoleen koko suurella voimallaan. Hänen huutaessaan vapautta ja työtä kaikille, on vanha, pilkattu armonkerjäläis-suku kuollut sukupuuttoon. Hän on murtanut hirmuvallan rajat. Hän on vienyt nuoret tytöt elämän täydelliseen todellisuuteen. Hän on tehnyt lopun yksinäisyydestä, taitamattomuudesta ja ilottomuudesta. Sellaisia onnettomia, halveksittuja vanhoja mamselleja kuin me, joiden elämä on ilman tarkoitusta ja sisältöä, ei tule enää olemaankaan."

Taaskin vyöryi varjojen ääni, riemuiten kuin metsästäjäin laulu metsässä, kuin iloisen lapsilauman huudot: "Siunattu olkoon hänen muistonsa!"

Sitten myllersivät kuolleet ulos kirkosta ja mamselli Fredriikka pyyhki kyyneleen silmänurkastaan.

"Minä en tule kanssasi kotiin", sanoi hänen sisarvainajansa. "Etkö sinäkin tahtoisi nyt samalla tiellä jäädä tänne?"

"Tahtoisin kyllä, mutta en voi. Minun täytyy ensin saada eräs kirja valmiiksi."

"No, niinpä hyvää yötä sitten ja varo ritaria kirkkotiellä", virkkoi hänen sisarvainajansa ja hymyili vanhaan tapaansa veitikkamaisesti.

Ja Fredriikka mamselli ajoi kotiin. Kaikki Årstassa nukkuivat vielä ja hän meni hiljaa huoneeseensa, pani levolle ja nukahti vielä kerran.

* * * * *

Muutaman tunnin perästä hän ajoi todelliseen aamujumalanpalvelukseen. Hän ajoi umpinaisissa vaunuissa, mutta hän avasi ikkunan, voidaksensa katsella tähtiä; sekin oli mahdollista, että hän kuten ennenkin tähysteli ritariansa.

Ja tuolla hän olikin, tuolta hän rientäen pyrki vaunun ikkunaa kohti. Muhkeana hän istui korskuvan juoksijansa selässä. Tulipunainen viitta liehui tuulessa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat ankarat, mutta kauniit.

"Tahdotko tulla omakseni?" kuiskasi hän.

Silloin tuo korkea olento, liehuvine sulkineen hurmasi hänen vanhan sydämensä ja hän unohti, että hän tarvitsi vielä elää yhden vuoden.

"Olen valmis", hän kuiskasi.

"Sitten tulen tästä viikon päästä hakemaan sinut isäsi talosta."

Ritari kumartui suutelemaan häntä ja katosi sitten; mutta kuoleman suudellessa alkoi mamsellia kovasti paleltaa ja värisyttää.

Hetkisen perästä mamselli Fredriikka istui kirkossa, samalla paikalla, missä hän oli lapsena istunut. Siellä hän unohti sekä ritarin että kummitukset ja istui hymyillen ja ihastuksella ajatellen Jumalan ihanuuden ilmestymistä.

Mutta lieneekö se ollut syystä, että hän oli väsynyt eikä ollut saanut nukkua koko yötä, vai liekö lämpö, tukehuttava ilma, kynttilöiden savu vaikuttanut häneen kuten moneen muuhunkin niin uuvuttavasti, että hän nukahti, nukahti vain sekunnin ajaksi. Hän todellakaan ei voinut sille mitään.

Kukaties Jumala tahtoikin avata hänelle portin unien maahan.

Mutta tuon sekunnin aikana, jonka hän uinahti, näki hän nyt ankaran isänsä, kauniin, hienon äitinsä ja ruman pienen Petrean istuvan myös kirkossa. Ja lapsen sielua kouristi tuska suurempi kuin kenenkään aikuisen sydäntä.

Pappi seisoi saarnastuolissa ja puhui ankarasta, kostavasta, rankaisevasta Jumalasta, ja lapsi istui kalpeana, vavahtelevana, kuin olisivat sanat olleet kirveeniskuja, jotka viilsivät hänen sydäntään.

Oi, millainen Jumala, millainen hirmuinen Jumala!

Seuraavan hetken hän oli hereillä, mutta häntä vapisutti ja kammostutti kuin kuoleman suudeltua häntä kirkkotiellä. Hänen lapsuutensa raju suru vangitsi vielä kerran hänen sydämensä.

Hänelle tuli yhtäkkiä niin kiire, että hän oitis olisi tahtonut rientää pois kirkosta. Hänen täytyi päästä kotiin ja kirjoittaa kirjansa, ihana kirjansa rauhan ja rakkauden Jumalasta.

* * * * *

Ei mitään sen kummempaa, joka voisi tuntua mainitsemisen arvoiselta, tapahtunut Fredriikka mamsellille ennen uudenvuoden yötä. Elämä ja kuolema kuten päivä ja yö vallitsivat hiljaisessa sovinnossa maailmaa vuoden viimeisenä viikkona, mutta kun uudenvuoden yö joutui, silloin kuolema otti valtikan ja julisti, että vanha Fredriikka mamselli kuului nyt hänelle.

Jospa vain olisi tämä tiedetty, niin varmaan olisi koko Ruotsin kansa yhtynyt yhteiseen rukoukseen saadakseen pitää vielä elossa puhtaimman henkensä, lämpimimmän sydämensä. Silloin olisi valvottu tuskassa ja murheessa monessa kodissa, eri maissa, missä rakkaat ystävät häntä kaipasivat. Silloin olisivat köyhät, sairaat ja puutteelliset unohtaneet oman hätänsä ja muistaneet hänen kärsimystään, ja silloin olisivat kaikki ne lapset, jotka nyt ovat suuriksi kasvaneet hänen työnsä siunauksen turvissa, panneet ristiin kätensä ja rukoilleet elämän aikaa vielä yhdeksi vuodeksi parhaimmalle ystävälleen. Rukoilleet yhtä vuotta hänelle, että hän olisi saanut antaa täyden kirkkauden elämäntyölleen ja painaa siihen viime sinettinsä.

Sillä kuolema tuli liian aikaisin mamselli Fredriikalle.

Myrskysi tuolla ulkona uudenvuodenyönä, myrskysi hänen sisimmässään. Hän tunsi kaikkien elämän ja kuoleman tuskien riehuvan itsessään.

"Voi tätä tuskaa, voi tätä tuskaa!" hän huokasi.

Mutta tuska tyyntyi ja rauha tuli ja hän kuiskasi hiljaa: "Kristuksen rakkaus -- paras rakkaus -- Jumalan rauha -- iäinen valo!"

Ja tästä olisi hän tahtonut kirjoittaa kirjaansa ja kenties paljon muustakin yhtä ihanasta ja kauniista. Kuka tietää? Yhden vain tiedämme, että kirjat unohdetaan, mutta elämää sellaista kuin hänen ei unohdeta.

Vanhan ennustajan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui näkyihin.

Hänen ruumiinsa taisteli kuolon taistelua, mutta hän ei siitä tietänyt. Hänen omaisensa istuivat itkien kuolinvuoteen ympärillä, mutta hän ei huomannut heitä. Hänen henkensä oli alkanut muuttoretkensä.

Nyt hänen unelmansa muuttuivat todellisuudeksi ja todellisuus unelmaksi. Nyt hän seisoi kuten jo kerran oli nuoruutensa unelmissa nähnyt, odottaen taivaanportilla, ympärillään kuolleiden lukemattomat joukot. Ja taivas aukeni. Hän, ainoa, autuudentuoja seisoi siinä avoimella portilla. Ja hänen ääretön rakkautensa herätti kaihoavissa hengissä ja tässä tulijassa halun lentää hänen syliinsä, ja heidän kaipuunsa kantoi heitä ja he liitivät kuin siivillä ylöspäin.

Seuraavana päivänä oli suru Ruotsinmaassa, suru laajoissa osissa maapalloa.

_Fredriikka Bremer oli kuollut_.

KERTOMUS KALASTAJAN VAIMOSTA.

Kalastajakylän perukalla oli pienoinen pirtti matalalla, valkealla merenhiekkakummulla. Se ei ollut niin rakennettu, että olisi kelvannut yhteen riviin tasakorkeiden, komeiden, suorakulmaisten kartanoiden kanssa, jotka ympäröivät avaraa, vihreätä verkonkuivaus-kenttää, vaan tuntui kuin olisi se ollut työnnetty pois rivistä ja lykätty etäälle hiekkatöyräälle. Köyhä leski, joka oli sen rakennuttanut, oli itse ollut rakennusmestarina. Hän oli tehnyt tupansa jyrkän olkikaton muita kattoja korkeammaksi ja sen seinät muiden tupien seiniä matalammiksi. Lattia oli syvällä maan sisässä. Ikkuna ei liioin ollut suuri eikä korkea, vaan ulottui kumminkin katon rajasta maahan asti. Liedelle ja hanhikarsinalle ei kumminkaan riittänyt pahaistakaan paikkaa tässä ainoassa, ahtaassa huoneessa, vaan niille oli täytynyt muurata neliskulmaisia ulkonemia. Tämän tuvan ympärillä ei ollut kuten muiden omaa puutarhatilkkuakaan, karviaispensaineen, joissa kiertokasvit kiemurtelevat ja takiaiset ahdistavat seljapuita. Kalastuskylän koko kasvullisuudesta olivat ainoastaan takiaiset osuneet tänne hiekkatöyräälle. Ne olivat kyllä kauniita kesällä, kun niillä oli terveet, tummanvihreät lehdet ja koukkupiikkiset mykeröt täynnä kirkkaan punaisia kukkia. Mutta syyspuoleen, kun väkäset olivat kovettuneet ja siemenet kypsyneet, laiminlöivät ne ulkoasunsa ja törröttivät kuivina ja surkean rumina, käpristyneine, repaleisine lehtineen, kehnoon, tomuiseen hämähäkinverkkohuntuun kietoutuneina.

Tupa ehti olla vain kahden omistajan hallussa, sillä tuskin kahden sukupolven aikaa se savesta ja korsista kyhätyillä seinillään jaksoi kannattaa raskasta kattoaan. Mutta niin kauan kuin se pystyssä pysyi, kuului se köyhille leskille. Toisen noista siellä asuvista leskistä parhaana ilona oli katsella takiaisia, varsinkin syksyllä, kun ne olivat muuttuneet koviksi ja kuihtuneiksi. Sellaisina ne muistuttivat sitä leskeä, joka oli pirtin pystyttänyt. Hän niinikään oli ollut kurttuinen ja kuiva, ja hänellä oli ollut kyky takertua kiinni ja pysyä mukana, ja kaiken tarmonsa oli hän käyttänyt sen lapsen hyväksi, joka oli ollut hänen huolehdittavanaan maailmassa. Hänen seuraajaansa, joka täällä nyt yksin istui, itketti sekä nauratti menneisyyttä muistellessa. Ellei vanhus olisi ollut tuollainen takiaisluonne, miten toisin olisikaan kaikki voinut olla, vaikka kuka tiesi, olisiko sittenkään ollut onnellisempaa?

Yksinäinen nainen istui usein miettien kohtaloaan, joka oli kuljettanut hänet tänne, tämän hiljaisen kansan keskuuteen, tänne lakealle Skånen rannikolle, kapean salmen partaalle. Hän oli syntynyt norjalaisessa merenrantakaupungissa, joka sijaitsi kapealla rantaäyräällä jyrkän tunturin ja aavan meren välissä. Isänsä kuoltua, joka oli ollut kauppias ja jättänyt perheensä köyhyyteen, hän tosin oli elänyt pienissä varoissa, mutta hän oli kumminkin tottunut elämään ja edistykseen. Hänen tapansa oli kertoa mielessään yhä uudelleen elämäkertansa, niinkuin luetaan moneen kertaan syvämietteistä kirjaa, jonka tarkoitusta on vaikea saada selville.

Hänen elämänsä merkkivaiheet alkoivat sillä, että kun hän eräänä iltana palasi kotiin ompelijattaren luota, jossa hän teki työtä, ahdisti häntä kaksi merimiestä ja kolmas pelasti hänet. Tämä taisteli todellisessa hengenvaarassa hänen puolestaan ja saattoi hänet sitten kotiin. Tyttö vei hänet silloin äitinsä ja siskojensa luo ja kertoi innostuneena hänen menettelystään. Hänestä tuntui, kuin elämä olisi saanut uutta arvoa senkautta, että toinen oli pannut alttiiksi niin paljon häntä puolustaaksensa. Hänen omaisensa ottivat miehen heti ystävällisesti vastaan ja pyysivät häntä tulemaan heille niin usein, kuin hänelle sopi.