Part 7

Hänen nimensä oli Börje Nilsson ja hän palveli merimiehenä skånelaisessa "Albertina" nimisessä aluksessa. Niin kauan kuin laiva oli satamassa, tuli hän melkein joka päivä tytön kotiin, ja siellä ei todellakaan voitu luulla hänen olevan vain halpa merimies. Hänen kaulaltansa välkkyi aina valkea, alaskäännettävä paidankaulus ja hänen sininen merimiespukunsa oli hienoa verkaa. Hän oli reipas ja vapaa aina heidän seurassaan, aivan kuin olisi tottunut liikkumaan samoissa piireissä kuin he. Vaikka hän ei juuri suoraan koskaan sitä sanonut, saivat he hänestä sen käsityksen, että hän oli hyvästä kodista ja oli rikkaan lesken ainoa poika. Hänen vastustamaton halunsa merille oli saattanut hänet rupeamaan halvaksi merimieheksi sillä näyttääksensä, että hän tarkoitti totta. Jahka hän vain suorittaisi tutkintonsa, hankkisi äiti kyllä hänelle oman aluksen.

Yksinäinen perhe, joka oli vetäytynyt erilleen kaikista entisistä ystävistään, otti hänet vastaan ilman vähintäkään epäilyä. Ja hän kuvasi ilomielin ja sattuvin sanoin kotiansa korkeine suippokattoineen, ja sen avaraa ruokasalia avoimine takkoineen ja pienine ikkunaruutuineen. Hän kuvasi niinikään myös kotikaupunkinsa hiljaisia katuja ja pitkiä, tasakorkeita, vieri viereen rakennettuja huonerivejä, joiden joukossa hänen kotinsa säännöttömine seinälokeroineen ja osastoineen oli miellyttävänä poikkeuksena. Ja hänen kuulijansa luulivat hänen polveutuvan jostakin noista vanhoista porvarikartanoista, joissa oli kuvilla koristetut päädyt ja ulkonevat yläkerrat, jotka näyttävät niin rikkailta ja muhkeilta ja ikänsä kautta herättävät kunnioitusta.

Tyttö huomasi kohta, että Börje piti hänestä, ja siitä äiti ja sisaret suuresti iloitsivat. Nuori, rikas ruotsalainen tuli pelastamaan heitä kaikkia köyhyydestä. Ja vaikkapa tyttö ei olisi pitänytkään pojasta, kuten nyt olivat asiat, ei olisi tullut kysymykseenkään vastata kieltävästi hänen kosintaansa. Jos tytöllä olisi ollut isä tai täysikasvuinen veli, olisi hän hankkinut tarkan selon muukalaisen syntyperästä ja toimesta, mutta tyttö ei enemmän kuin äitikään ajatellutkaan ryhtyä todellisiin tiedusteluihin. Sittemmin selveni kyllä, että he olivat suorastaan pakottaneet poikaa valehtelemaan. Aluksi hän oli antanut heidän itsensä muodostaa suuria ajatuksia hänen rikkaudestaan, mutta sittenkuin hän huomasi, miten he siitä iloitsivat, ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta pelosta että kadottaisi mielitiettynsä.

Ennenkuin hän matkusti pois, kihlautuivat he, ja aluksen palattua, vietettiin häät. Oli pettymys tytölle, että hänen sulhasensa palattuaankin esiintyi merimiehenä, mutta Börjen oli pakko pysyä sitoumuksessaan. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaisia terveisiä äidiltä. Tämä oli odottanut poikansa valitsevan toisin, kertoi Börje, mutta hän kyllä ihastuu ikihyväksi, kun saa nähdä Astridin.

Laivuri tarjoutui luovuttamaan hyttinsä nuorikolle, jos hän vain haluaisi lähteä hänen laivassaan, ja ilolla suostutuinkin ehdotukseen. Börje sai silloin melkein täyden vapauden töistään, ja hän istui enimmäkseen peräkannella juttelemassa vaimonsa kanssa. Ja nyt hän tyhjensi hänelle kaikki onnekkaat kuvittelunsa, joissa hän itse oli elänyt melkein koko ikänsä. Kuta enemmän hän ajatteli pientä, puoleksi hiekkatöyrääseen haudattua hökkeliä, sitä korkeammaksi hän kohotti sen palatsin, jonka hän olisi tahtonut vaimollensa tarjota. Hän antoi hänen kuvitteluissaan liukua lipuilla ja köynnöksillä koristettuun satamaan, jossa Börje Nilsonin morsianta odotettiin. Hän antoi hänen kuulla pormestarin tervehdyspuheen. Hän antoi hänen ajaa karahuttaa kunniaportista miesten silmäin häntä seuratessa ja naisten käydessä kateudesta kalpeiksi. Ja hän vei hänet komeaan kotiin, jossa hopeasuortuvaiset palvelijat seisoivat rivissä kumarrellen pitkin leveäin rappusten kaidepuita, ja jossa juhla-ateriaksi katettu pöytä notkui vanhan perintöhopean painosta.

Kun Astridille perille päästyään selveni totuus, otaksui hän ensin, että laivurit olivat Börjen kanssa liitossa häntä pettämässä, mutta sittemmin hän huomasi, ettei niin ollut laita. Laivassa oli totuttu leikillä puhumaan Börjestä kuin suurmiehestä. Silloin se vasta leikki luistikin, kun puheltiin kuin täytenä totena Börjen rikkaudesta ja hienosta suvusta. He pitivät varmana, että Börje oli sanonut totuuden vaimolleen, ja luulivat, että tämä vain yhtyi heidän leikinlaskuunsa, kun hän puhui hänen suuresta talostaan. Niinpä olikin mahdollista, että hän vielä silloin, kun laiva laski satamaan, joka oli lähinnä Börjen kotia, piti itseään rikkaan miehen vaimona.

Börje sai sitten vuorokauden loman viedäksensä vaimonsa tulevaan kotiinsa ja asettaaksensa hänet uuteen elämäänsä. Kun he nyt laskivat satamaan, jossa lippujen olisi pitänyt liehua ja johon ihmiset riemuiten olisivat rientäneet äskenvihityitä vastaanottamaan, vallitsi siellä vain tyhjyys ja arkipäivän rauha. Börje älysi, että hänen vaimonsa katsoi ympärilleen huomattavasti pettyneenä.

"Me olemme tulleet liian aikaisin", sanoi hän silloin. "Matka on käynyt niin merkillisen sukkelaan näin kauniilla ilmalla, siksi eivät ole vaunut vastaan-ottamassa. Nyt on tosin meillä pitkä matka käveltävänä, sillä talo on kaupungin ulkopuolella."

"Ei se mitään tee, Börje", vastasi Astrid. "On terveellistä kävellä istuttuamme näin kauan laivassa."

Ja sitten he alkoivat vaelluksensa, tuon kauhun matkan, jota hän ei vielä vanhoilla päivilläänkään voinut ajatella voihkimatta ja tuskissansa käsiään vääntelemättä. He kulkivat leveitä, autioita katuja pitkin, jotka hän kohta tunsi Börjen kertomuksista. Nähdessään kirkon ja tasakorkeita puurakennuksia, tuntui kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja, mutta missä välkkyi kuvilla koristettu pääty ja leveät marmoriportaat korkeine kaidepuineen?

Börje oli silloin nyykäyttänyt hänelle päätään ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa. "On vielä pitkältä sinne", virkkoi hän.

Jospa hän edes olisi ollut armelias ja kerralla musertanut hänen toiveensa. Börjehän oli hänelle niin rakas silloin. Jos hän vapaaehtoisesti olisi tunnustanut hänelle kaikki, niin ei viha miestänsä kohtaan olisi päässyt juurtumaan hänen sieluunsa. Mutta että mies näki hänen pettymyksensä ja tuskansa ja kumminkin saattoi jatkaa petkutustaan, se lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Hän ei koskaan voinut täydellisesti antaa sitä miehelleen anteeksi. Hän selitti usein kyllä itsekseen, että Börje rakkautensa vuoksi oli tahtonut viedä hänet kanssaan niin kauaksi kuin mahdollista, ettei hän voisi paeta hänen luotansa, mutta tuosta petoksesta versoi sellainen kuoleman kylmyys hänen sielussaan, ettei mikään rakkaus voinut sitä kokonaan sulattaa.

He kulkivat kaupungin läpi ja tulivat läheiselle tasangolle. Siellä luikerteli monia kierroksia tummia vallihautoja ja korkeita vihreitä maavalleja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli ollut linnoitettu. Siinä, missä nämät yhtyivät linnoituksen ympärille, näki hän muutamia vanhan-aikuisia rakennuksia ja suuria pyöreitä torneja. Hän heitti aran silmäyksen sinne päin, mutta Börje läksi niille valleille, jotka mutkittelivat pitkin rantaa.

"Tässä on oikotie", virkkoi hän, kun vaimonsa näkyi ihmettelevän, että sinne johti vain kapea polku.

Börje oli muuttunut varsin harvasanaiseksi. Astrid ymmärsi sittemmin hänen mielialansa; Börje oli havainnut nyt, ettei ollutkaan niin hauskaa kuin oli kuvitellut tulla vaimoineen köyhään pikkutaloon kalastajakylään. Se ei tuntunut hänestä nyt niin suurelta, että voisi viedä sinne parempien ihmisten lapsen. Hän hätääntyi ja pelkäsi mitä Astrid tekisi, kun saa tietää totuuden.

"Börje", virkkoi Astrid viimein, kun he pitkän ajan olivat seuranneet terävissä käänteissä mutkittelevia rantavalleja, "mihin me menemme?"

Hän kohotti kätensä ja viittasi kalastajakylään päin, jossa hänen äitinsä asui majassa hiekkatöyräällä, mutta Astrid luuli, että hän osoitti erästä maalaistaloa, joka näkyi etäältä tasangon laidasta, ja ihastui uudelleen.

He laskeusivat autiolle lietemaalle, ja siellä Astridin tuska palasi uudelleen. Siellä, missä joka mätäs, jos tahtoo vain sitä huomata, tarjoaa kauneutta ja vaihtelua, näki hän ainoastaan rumaa, liejuista kenttää. Ja tuuli, joka siellä on ainaisessa liikkeessä, puhalsi vinkuen ja kuiskaellen heille onnettomuudesta ja petoksesta.

Börje rupesi astumaan yhä reippaammin, ja kohta olivat he lietemäen laidassa ja saapuivat kalastajakylään. Astrid, joka viimeiseltä ei ollut ensinkään uskaltanut tehdä kysymyksiä, sai taas rohkeutta. Täällä hän taas näki yksitoikkoisen talorivin, jonka hän vielä paremmin kuin kaupungin tunsi Börjen kertomuksista. Kukaties, kukaties ei hän kumminkaan ollut valehdellut.

Mutta niin murtuneet olivat hänen toiveensa, että hän olisi ollut sydämestään iloinen, jos olisi saanut pysähtyä johonkin näistä pienistä asunnoista, joista näkyi kukkia ja valkeita uutimia kirkkaiden ikkunaruutujen takaa. Häntä suretti, että hänen täytyi kulkea niidenkin sivu.

Silloin hän yhtäkkiä älysi mitä kurjimman hökkelin kalastaja-kylän perukalta, ja tuntui kuin hän jo kauan olisi nähnyt sen sielunsa silmillä, ennenkuin sen todellisuudessa keksikään.

"Onko se nyt tämä?" virkkoi hän ja pysähtyi juuri hiekkakummun ääreen.

Börje nyökäytti tuskin huomattavasti päätään ja kiiruhti kulkuaan pienelle mökille päin.

"Odota", huusi Astrid hänelle, "meidän täytyy puhua vähä, ennenkuin astun kotiisi. Sinä, sinä olet valehdellut!" jatkoi hän uhkaavasti, kun Börje kääntyi häneen päin. "Sinä olet pettänyt minua pahemmin kuin pahinta vihollistasi. Miksi olet näin tehnyt?"

"Minä tahdoin saada sinut vaimokseni", vastasi hän matalalla, hapuilevalla äänellä.

"Jos edes olisit narrannut minua jonkun verran, jonkun verran! Miksi kuvasit kaikki niin kauniiksi ja rikkaaksi? Luulitko minua niin rahan ahnaaksi? Mitä varten kerroit sinä palvelijoista, kunniaporteista ja kaikesta muusta komeudesta? Etkö nähnyt, että minä olin sinuun niin rakastunut, että olisin seurannut sinua vaikka minne? Kuinka tulit ajatelleeksikaan, että sinun oli tarvis pettää minua, ja että sinulla oli sydäntä jatkaa valheitasi viime tinkaan saakka?"

"Etkö tahdo käydä sisälle ja puhua äidin kanssa?" sanoi Börje aivan avuttomasti.

"En aio astua sinne."

"Lähdetkö kotiisi sitten?"

"Kuinka voisin tulla kotiin! Kuinka voisin kotiin palaamalla saattaa noille rakkaille niin suurta surua, he kun luulevat minua onnelliseksi ja rikkaaksi! Mutta sinun luoksesi en kumminkaan jää. Ken osaa tehdä työtä, selviytyy aina jotenkin."

"Jää!" pyysi Börje, "menettelin näin vain saadakseni sinut."

"Jos olisit sanonut minulle totuuden, niin olisin jäänyt."

"Jos olisin ollut rikas mies ja olisin valehdellut olevani köyhä, niin olisit silloin kyllä jäänyt."

Astrid kohautti olkapäitään ja kääntyi pois lähteäksensä, mutta silloin hökkelin ovi aukeni ja Börjen äiti astui ulos. Hän oli pieni, kuiva eukko, ryppyinen ja harvahammas, ei niin vanha vuosiltaan eikä mieleltään kuin ulkonäöltään.

Hän varmaan oli osan kuullut ja arvasi loput, sillä hän tiesi, mistä he väittelivät. "Niin", virkkoi hän, "tämäkö on se hieno miniä, jonka olet hankkinut minulle? Ja olet vielä käyttänyt petosta, kuulemma." Mutta Astridin luo hän tuli ystävällisenä ja taputti häntä poskelle. "Tule nyt vain luokseni, raukka! Olet kylläkin väsynyt ja uupunut. Tämä näes on minun tupani. Börjeä ei oteta tänne, mutta tule sinä vain. Olethan nyt tyttäreni ja ymmärräthän, etten voi antaa sinun mennä vieraiden luo."

Hän taputteli miniätään ja leperteli hänelle ja melkein huomaamatta veti häntä ovea kohti. Askel askeleelta houkutteli hän häntä eteenpäin ja sai hänet vihdoin pirttiin, mutta aivan oikein, Börjen hän jätti ulos. Ja sitten vanhus istuutui kyselemään, kuka hän oli ja kuinka kaikki oli käynyt. Ja hän itki hänen kohtaloaan ja houkutteli hänet itsensäkin itkemään surkeuttansa. Hirveän ankarasti eukko arvosteli poikaansa. Astrid oli oikeassa, hän ei voinut jäädä sellaisen vaimoksi. Se oli totta, totta oli, että hänellä oli tapana valehdella.

Hän kertoi Astridille, millainen hänen poikansa oli ollut. Jo pienenä oli hän ollut niin kaunis kasvoiltaan ja jäseniltään, että täytyi ihmetellä, että hän vaan oli köyhän lapsi. Hän oli kuin pieni eksynyt prinssi. Ja sittemminkin oli aina tuntunut, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Börje ei voinut arvostella oikein, kun oli kysymys hänestä itsestään. Äiti oli usein itkenyt sen asian tähden, mutta Börje ei vielä ollut koskaan tehnyt kellekään pahaa valheillaan. Siellä, missä hänet tunnettiin, naurettiin vain häntä. -- Mutta nyt hän varmaan oli joutunut kovin suureen kiusaukseen... Eikö Astridkin sentään ajatellut, miten oli mahdollista, että he olivat antaneet kalastajan pojan pettää itseään? Hän oli aina osannut niin hienosti esiintyä, se oli hänessä ikäänkuin synnynnäistä. Kyllä se oli niin, että hän oli joutunut väärälle paikalle maailmassa. Katso, tämäkin oli yksi todistus siitä, että hän ei ollut koskaan ajatellutkaan valita itsellensä vaimoa omasta säädystään.

Vanhus puhui ja puhui. Astrid oli ääneti ja ajatteli. "Katsos", sanoi mummo muun muassa: "minähän en koskaan onnistuisi karistamaan kerskailevaisuutta ja ylpeyttä pois hänestä, mutta joku minua viisaampi sen kenties voisi. Ja minun poikanihan on kunnollinen ja hyvä, niin että kyllä se maksaisi vaivan. Mutta sinä kyllä saat lähteä huomenna. Sen kyllä saat."

"Missä hän nukkuu tämän yön?" kysäsi Astrid äkkiä.

"Arvelen, että hän nukkuu jossain hietikolla täällä lähistössä. Hän ei tietenkään malta lähteä täältä."

"Eikö liene parasta, että hän tulee sisälle", sanoi Astrid.

"Rakas lapsi, etpä tahtone nähdä häntä täällä. Hän kyllä tulee toimeen tuolla ulkona, kun annan hänelle peitteen."

Äiti antoi hänen todellakin nukkua ulkona hietikolla sen yön ja lähetti hänet aikaisin aamulla kaupunkiin, pitäen parhaana, ettei Astrid saanut nähdä häntä. Ja miniänsä kanssa hän puhelemistaan puheli ja pidätti häntä ei pakolla eikä teeskentelyllä, vaan viisaudella ja todellisella hyvyydellä.

Mutta kun hän vihdoin oli päässyt niin pitkälle, että oli saanut miniänsä jäämään poikansa luo ja saanut nuoret sopimaan ja oli opettanut Astridille, että hänen elämänsä tehtävä oli olla Börje Nilssonin vaimona ja tehdä hänelle niin paljon hyvää kuin voi -- ja tämä ei ollut yhden iltapuhteen, vaan monen päivän työ -- oli vanhus nukahtanut viime lepoonsa.

"Tällä elämällä", arveli Börje Nilssonin vaimo, "oli tarkoitusta: uskollinen huolehtiminen pojasta."

Omassa elämässään sitä vastoin hän ei nähnyt mitään päämäärää. Hänen miehensä hukkui muutaman vuoden perästä ja hänen ainokaisensa kuoli lapsena. Hän ei ollut voinut vaikuttaa muutosta miehessään. Ei ollut voinut istuttaa häneen vakavuutta eikä totuutta. Muutos paremminkin näkyi hänessä itsessään, sillä hän yhä enemmin oli sulautunut kalastajakylän väkeen. Hän ei ensinkään tahtonut nähdä ketään omaistaan, sillä hän häpesi sitä, että hän kaikessa oli muuttunut kalastajan vaimoksi. Jospa tästä edes olisi ollut jotain hyötyä! Jospa hän, joka nyt eli kehräämällä kalastajille lankaa, tietäisi edes, miksi eli! Jospa hän olisi tehnyt jonkunkaan onnelliseksi tahi paremmaksi!

Ei koskaan juolahtanut hänen mieleensä, hänen joka piti elämänsä turhana, koska ei ollut tehnyt hyvää muille, että kenties tämä mielen nöyryys sentään oli hänen oman sielunsa pelastanut.

ÄIDIN VALOKUVA.

Eräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja muodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta ikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.

Kaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja, kaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon nurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja kaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä tapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista elämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä tarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja elämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.

Seinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä valokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois puitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä: "sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!"

Silloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on mahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti yhä painokkaammin: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!"

Vanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut hänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli aina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa ei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen ilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi, muisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen paraallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä ja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva varoitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai kumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt avioliittonsa oli ollut hyvin onneton.

Kun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla. Kuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla tottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui merimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi hän palata kotiseudulleen.

Ja nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida! Niin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin ajatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.

Mutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon karkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja äänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla oli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson".

Vanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa yhteiskunnassa he elivät. --

Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias meni naimisiin.

Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva kiipesi takaisin puitteisiinsa.

Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä karmi ajatellessa mitä oli tulossa.

Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät kaupunkiin kuulutusta ottamaan.

Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä, kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat piikkejään suojelevaisesti niiden yli, ja siitä saisi tuuli heläjävän sointupohjan puhallellessaan Hetemaan kaislojen korsissa ja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut edes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.

"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa. Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.

Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä. Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo tullut. Ei, sitä ei ollut tullut.

Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen, odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää nuori."

"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut muuta neuvoa.

Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes lupa joutui.

Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla, nurmikkokentällä, jossa ruskeat kalastuslangat riippuivat, sataman sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä, jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo naida Mattssonkin, joka läksi käpälämäkeen omista häistään."

Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän. Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.

Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi morsiamensa, joka istui ja itki.

Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.

"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?"

"Ei, tietystikään ei."

Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille mataloille huoneille, etäiselle kaupungille, kaikille tämä ikuinen kauneus valoi hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa. Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis kimaltelee veneen pohjalta.

Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan. Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.

"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen. Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut kuin odottaa häntä."

Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa. Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.