Part 5

Mutta varmaan lienee Edit nähnyt jonkunlaista heijastusta kuningasseppeleestä, sillä hän kävi miettiväiseksi ja päätti ensin kuulustella poikaa.

"Pekka Pohjola, olitteko te todellakin täällä noiden kolmen kauhean miehen kanssa?"

Pekka Pohjola punastui ja katsoi maahan. Sitten täytyi hänen kertoa Editille juurtajaksain koko kostoretki kaikessa halpamaisuudessaan. Ensiksikin, miten miehuuttomasti hän oli vitkastellut oikeutta hankkiessaan ja miten hän pakosta oli seurannut, ja sitten, kuinka häntä oli lyöty ja runneltu sen sijaan, että hän itse olisi saanut lyödä. Hän ei uskaltanut katsahtaa ylös puhuessaan, ei rohjennut toivoa edes noiden lempeiden silmien häntä säälien tuomitsevan. Hän tunsi siinä istuessaan, että hän nyt silpoi itseltään koko sen loiston, joka Editin unelmissa oli häntä ympäröinyt.

"Mutta, Pekka Pohjola, kuinkahan olisi käynyt, jos olisitte tavannut Halfvorsonin?" kysyi Edit hänen lopetettuaan.

Hän painoi päänsä yhä syvemmä. "Minä näin hänet kyllä", vastasi hän. "Hän ei ollutkaan matkalla, vaan työskenteli puutarhassaan tullin luona. Puotipoika kertoi minulle kaikki."

"Miksi ette sitten kostanut?" liitti Edit.

Sekin vielä piti hänen tunnustaa. -- Hän tunsi itsessään Editin tutkivat, tarkkaavat katseet ja hän jatkoi tottelevaisesti. "Kun miehet olivat jääneet mäelle makaamaan, menin yksin etsimään Halfvorsonia, sillä tahdoin tavata hänet kahdenkesken.

"Hän puuhaili siellä kepittäen hernemaataan. Lienee varmaan ollut rankkasade edellisenä päivänä, sillä herneet retkottivat pitkin maata, lehdet mullalla tuhrittuina ja repaleisina. Puutarha oli kuin sairashuone ja Halfvorson kuin lääkäri. Hän kohotteli varsia sievästi, karisteli niistä mullan ja auttoi hentoja raukkoja tarttumaan varpuihin kiinni. Minä seisoin ja katselin. Hänhän ei kuullut mitään, eikä hänellä ollut aikaa vilkua ympärilleen. Minä koettelin pitää vihaani vireillä, mutta mitä piti minun tehdä? Enhän voinut hyökätä hänen kimppuunsa hänen puuhaillessaan herneiden kanssa. 'Tulee vielä minunkin aikani', ajattelin.

"Mutta sitten hän kapsahti seisoalleen, löi otsaansa ja riensi taimilavalle. Siellä hän kohotteli laseja ja katseli lavaansa, ja minä pilkistin myös, sillä hänet näytti valtaavan katkera epätoivo. Voi kauheaa! Hän oli unohtanut suojata taimia auringonpaahteelta ja lasien alla oli varmaan ollut tavattoman kuuma. Kurkut retkottivat puolikuolleina huokuen viimeisiä henkäyksiään. Lehdet olivat aivan palaneet ja nuutuneet. Tämä koski minuunkin, niin etten muistanut olla varuillani, ja Halfvorson älysi varjoni. 'Kuuleppas, sieppaapa vesikannu parsapenkkien luota ja juokse joelle vettä hakemaan!' sanoi hän katsomatta ylös. Hän varmaan luuli minua puutarharengiksi. Ja minäkös juoksemaan."

"Niinkö todellakin, Pekka Pohjola?"

"Niin, nähkääs, eipä suinkaan kurkkujen tarvinnut kitua meidän vihollisuutemme tähden. Se kyllä oli mielestäni tarmottomuutta ja sen semmoista, mutta en voinut olla sitä tekemättä. Tahdoin nähdä, voivatko ne vielä virkistyä. Kun palasin, oli hän nostanut lasit pois ja seisoi katsoa tuijottaen yhtä epätoivoisena. Pistin kannun hänen käteensä ja hän alkoi holvata vettä taimille. Se virkisti silminnähtävästi niitä. Minusta ne melkein näyttivät kohoavan, ja niin varmaan hänenkin mielestään, sillä hän alkoi nauraa. Sitten juosta lippasin tieheni."

"Lähdittekö te pois, Pekka Pohjola, lähdittekö todellakin?" Edit kohottihen lepotuolissaan.

"En voinut häntä lyödä", virkkoi Pekka Pohjola.

Edit tunsi yhä selvemmin kuningasseppeleen loiston köyhän Pekka Pohjolan pään ympärillä. Vai niin, häntä ei tarvinnutkaan upottaa katumuksen kuiluun synnin raskas taakka kaulassa. Vai sellainen mies hän olikin, niin hellä ja hienotunteinen. Edit vaipui takaisin tuoliinsa, sulki silmänsä ja ajatteli, että hänen ei tarvinnutkaan sanoa hänelle, mitä oli aikonut. Hän ihmetteli itsekin, miten suurelta helpotukselta tuntui, kun hänen ei tarvinnut saattaa hänelle surua.

"Olen hyvin iloinen siitä, että olette jättänyt kostotuumat, Pekka Pohjola", alkoi hän ystävällisesti. "Sitäpä juuri tahdoin teiltä pyytää. Nyt voin tyynenä kuolla."

Pekka Pohjolalta pääsi syvä huokaus. Edit ei ollut epäystävällinen. Hän ei näyttänyt pettyneen hänen suhteensa. Kuinka rakas hän mahtoikaan olla Editille, koska hän voi antaa kaiken hänen raukkamaisuutensa hänelle anteeksi. -- Kun Edit sanoi kutsuneensa hänet pyytääksensä häntä kostohankkeista luopumaan, niin sen hän sanoi vain ujoudesta ja päästäksensä tunnustamasta kutsumisensa oikeata syytä, ja oikeassahan tyttö olikin, sillä hänenhän, miehenä, tietysti oli sanottava ensi sana.

"Kuinkahan Halfvorson ja nuo muut voivat antaa teidän kuolla, kuinka he sen hennovat! Jos minä olisin täällä, niin kieltäisin teitä kuolemasta. Kaiken voimani minä antaisin teille ja ottaisin teiltä kaikki teidän kärsimyksenne."

"Tuskani eivät ole kovia", virkkoi sairas hymyillen rohkeille tarjouksille.

"Istun tässä ja tuumin, että tahtoisin kantaa teidät pois kuin vilussa värisevän linnun, lämmittäisin teitä povellani kuin oravanpoikasta. Oi onnea, miltä tuntuisikaan työskennellä, kun jotain niin lämmintä ja pehmeää olisi kotona minua odottamassa! Mutta jos te olisitte terve, niin niitä olisi varmaan monta..."

Edit katsahti häneen väsyneenä ja ihmeissään, valmiina osoittamaan hänelle, mikä oli hänen rauhaansa sopivaa, mutta hän lienee nähnyt taaskin jotain unelmien taikaseppeleen tapaista pojan pään ympärillä, sillä hän ei menettänyt malttiaan. Eihän poika sillä mitään tarkoittanut, hän vain niin sanoi, hänhän ei ollut muiden kaltainen.

"Kaikkea muuta", sanoi Edit välinpitämättömästi, "ei niitä niin monta olisi, Pekka Pohjola. Tuskinpa on ollut ainoatakaan todenperästä."

Mutta nyt tapahtui taaskin käänne Pekka Pohjolan eduksi. Editissä heräsi yhtäkkiä tuo sairaiden ahnas jano saada osakseen sääliä. Hän tahtoi saada kaiken sen hellyyden ja osanoton, jota tuo köyhä työmies voi hänelle lahjoittaa. Hän halusi saada istua kauan tuon syvän, epäitsekkään säälin suojassa. Siitä eivät sairaat koskaan saa kylliksensä. Hän tahtoi saada lukea sääliä hänen silmistään ja koko hänen olennostaan, sanat olivat hänelle vähemmänarvoiset.

"Minulle on mieleistä nähdä teitä täällä", sanoi hän. "Istukaa hetkinen vielä ja kertokaa, kuinka nuo kuusi vuotta ovat kuluneet."

Pekka Pohjolan puhuessa lepäsi Edit ja nautti siitä nimettömästä, jota virtasi heidän välillään. Hän kuuli eikä kuullut, mutta hän tunsi, miten jokin ihmeellinen myötätuntoisuus vahvisti ja virkisti häntä.

Se käsitys jäi hänelle kumminkin vieraan kertomuksista, että hänelle avautui vallan uusi maailma, elämä työväen korttelissa, uhkuvaa voimaa ja toiveita täynnä. Kuinka siellä oli uskallusta ja luottamusta! Kuinka siellä vihattiin ja kärsittiin!

"Oi te sorretut, kuinka te sittenkin olette onnellisia!" huudahti Edit.

Ja yhtäkkiä elämänhalun elpyessä välähti hänen mieleensä, että siellä kelpaisi elää hänenkin, hänen, joka tarvitsi aina pakkoa ja sortoa voidaksensa pitää elämää elämisen arvoisena.

"Jos olisin terve", virkkoi hän, "kukaties lähtisin kanssanne sinne. Olisi hauska tehdä työtä, kilvoitella ja edistyä rinnan toverin kanssa, josta pitää."

Pekka Pohjola vavahti. Tässähän oli nyt se tunnustus, jota hän kaiken aikaa oli odottanut. "Oi, koettakaa elää!" pyysi hän, säteillen onnesta.

Edit kävi miettiväiseksi. "Tämähän on rakkautta", sanoi hän itsekseen. "Ja nyt hän luulee minunkin olevan rakastuneen. Sellainen hupakko se on se vermlantilaispoika!"

Hän tahtoi heti herättää Pekka Pohjolan hänen haaveistaan, mutta tänä voitonpäivänä oli tässä jotain, joka esti Editiä. Hän ei hennonnut häiritä hänen valoisaa tunnelmaansa. Hän armahti häntä ja antoi hänen yhä elää houreissaan. "Mitäpä se haitannee, minähän kumminkin kohta kuolen", sanoi hän itsekseen, mutta otti kumminkin pojalta pian hyvästit ja vieraansa kysyessä, saisiko hän tulla toiste, kielsi hän sen tykkönään. "Mutta muistakaa, Pekka Pohjola, hautausmaata tuolla vuoren harjalla", sanoi hän. "Sinne voitte te mennä muutaman viikon perästä kiittämään kuolemaa tästä päivästä."

Kun Pekka Pohjola tuli puutarhasta, tapasi hän Halfvorsonin, joka kulki edestakaisin epätoivoissaan. Ainoana lohdutuksena hänellä oli, että Edit nyt siellä katumuksen taakkaa syylliselle asettelee. Vain siitä syystä, että saisi nähdä hänen väänteleivän hirveissä omantunnon tuskissa, oli hän pojan tänne kuljettanut. Vaan nyt, kun hän tapasi tuon nuoren miehen, huomasi hän kohta, ettei Edit ollut hänelle kaikkea sanonut. Hän kyllä näytti totiselta, mutta samalla kumminkin huimaavan onnelliselta.

"Sanoiko Edit teille nyt syyn, miksi hän kuolee?" kysyi Halfvorson.

"Ei", vastasi Pekka Pohjola.

Halfvorson laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin estääkseen häntä pakenemasta.

"Teidän tähtenne hän kuolee, teidän kirotun retkenne tähden. Hän oli hiukan kipeä ennestään, mutta ei vaarallisesti. Ei kukaan luullut hänen kuolevan, mutta sitten tulitte te tänne noiden kolmen lurjuksen kanssa ja ne pelästyttivät häntä teidän puodissa ollessanne. He ajoivat häntä takaa ja hän pakeni heitä, juosten niin, että sai verensyöksyn. Sitäpä te juuri tahdoittekin, te halusitte kostaa minulle tappamalla hänet, te tahdoitte tehdä minut yksinäiseksi ja onnettomaksi, ilman ainoatakaan ihmistä läheisyydessäni, joka minusta pitää. Kaiken minun iloni, kaiken minun iloni, tahdoitte ryöstää minulta."

Hän tahtoi jatkaa kauan soimauksiensa syytämistä Pekka Pohjolalle, murhata hänet sadatuksillaan, mutta tämä kiskaisihe irti ja läksi juoksemaan, ikäänkuin maanjäristys olisi kaupunkia tärisyttänyt ja kaikki kartanot olleet kukistumaisillaan.

IV.

Vuorenseinät kohoavat pystysuorina kaupungin takana, mutta kun jyrkkiä kivirappuja ja havunneulasista liukkaita käytäviä olemme kiivenneet ylös, huomaamme vuoren siellä leviävän laajaksi, aallokkaaksi ylätasangoksi. Ja tuolla ylhäällä löydämme lumotun metsän.

Koko vuorialuetta kauttaaltaan peittää havumetsä, jossa ei ole neulasia, metsä, joka kuihtuu keväällä, mutta viheriöipi syksyllä, eloton metsä, joka puhkeaa elämän-iloon muiden puiden pudottaessa pois vihreän pukunsa, metsä, joka kasvaa kuin taiottuna, hohtaen vihreänä huurteen alla, vaan on kastepeitossa ruskea.

Metsä on vasta noussutta. Nuorien petäjien on täytynyt juurtua harmaan kallion rakoihin. Terävän kiilantavoin ovat ne työntäneet sitkeät juurensa rosoihin ja halkeamiin. Tämä onnistui hyvin jonkun aikaa, nuoret puut ylenivät kauniina kuin valtikat, ja juuret kaivautuivat reippaasti harmaaseen kiveen. Mutta kohta ne eivät päässeet sen syvemmälle. Silloin valtasi metsän närkästys, jota se ei voinut peitellä, sillä se ei tyytynyt vain pyrkimään korkealle, se tahtoi myöskin syvälle. Vaan nyt, kun tie oli siltä suljettu alaspäin, tuntui olemassaolo siitä vähäpätöiseltä, ja joka kevät oli se valmis tyytymättömänä viskaamaan pois koko elämäntaakan. Sinä kesänäkin, jolloin Editiä katsottiin kuolevaksi, oli nuori metsä aivan ruskea. Korkealla kukkakaupungin yläpuolella nähtiin synkkä rivi kuihtuvia puita.

Mutta tuolla vuorenhuipulla on muutakin kuin vain synkeyttä ja kuolontaistelua. Parhaillaan kulkiessasi ruskeiden puiden välitse ja kun mielesi on murheesta menehtymäisillään, pilkoittaa vihreitäkin puita. Kukkastuoksu lemahtaa, lintujen liverrys riemuiten houkuttelee. Muistuu mieleen linna, joka oli nukkuvassa metsässä, sadun paratiisi, jota pistävä viidakko ympäröi. Saavuttuasi sitten vihreälle paikalle kukkastuoksun ja linnunlaulun tienoille, huomaat joutuneesi pienen kaupungin kätkössä olevalle hautausmaalle.

Kuolleiden koti sijaitsee muhevamultaisessa vuoren alanteessa. Tuolla harmaan kiviaidan sisällä lakkaa kuihtuminen ja elämäänkyllästyminen. Syreenit kumartuvat raskaiden kukkaterttujen painosta molemmin puolin porttia. Lehmukset ja vaahterat kaarruttavat rehevinä, kasvunhaluisina pilvenkorkuisen holvin koko seudun yli. Jasminit ja ruusut kukoistavat ystävällisinä vihitystä maasta. Muratti- ja talvikkiköynnökset kiertelevät suuria, vanhoja hautapatsaita.

Metsän sisässä on paikka, jossa havupuut mastopuiden korkuisiksi kohoavat. Tokipa nuoren näreikön tuolla täytyisi hävetä heitä katsellessaan! Siellä kasvavat pensasaidatkin vapaina, hoitajiensa saksia ja veistä muistamattakaan.

Kaupungilla on nyt toinenkin, uudempi hautausmaa, johon kuolleiden ei ole niin hankala, päästä. Vaikea olikin heidän matkata tuonne ylös talvisin, kun iljanne peittää jyrkkiä metsäteitä ja raput ovat liukkaat ja umpeentuiskutut. Arkku natisi, kantajat läähättivät ja vanha rovasti nojasi raskaasti lukkaria ja haudankaivajaa vasten. Nyt ei ole tarvis ketään haudata sinne ylös, ellei hän itse sitä toivo.

Haudat eivät ole siellä kauniita, sillä harvat osaavat valmistaa kuolleille suloisia suojia. Mutta tuore nurmikko levittää rauhansa ja ihanuutensa kaikkien niiden ylitse. On juhlallista ja ylentävää tietää, että ne, jotka lepäävät siellä, lepäävät siellä mielellään. Kun joku elävistä, kovan päivätyönsä päätyttyä, pakenee sinne, kulkee hän siellä kuin ystävien parissa, sillä hän tietää, että nekin, jotka siellä lepäävät, ovat rakastaneet hiljaisuutta ja korkeita puita.

Jos joskus joku vieras osuu sinne ylös, ei hänelle kerrota kaipauksesta ja kuolemasta, vaan jykevillä paasilla ja leveillä pormestarien hautakivillä istuen jutellaan vermlantilaispojasta Pekka Pohjolasta ja hänen rakkaudestaan. Se satu soveltuukin kerrottavaksi siellä, missä kuolema on kadottanut kauhunsa. On kuin vihitty maaperä riemuitsisi siitä, että sekin on kerran saanut olla uudestaan elpyvän onnen ja heräävän elämän näyttämöpaikkana.

Sillä tapahtui niin, että kun Pekka Pohjola oli paennut Halfvorsonin käsistä, löysi hän hautausmaalla itselleen pakopaikan.

Ensin hän juoksi joelle päin ja läksi tehdaskaupunkiin kääntyvälle tielle. Mutta sillalla hän pysähtyi, pakolaisparka. Ei ollut merkkiäkään kuningasseppeleestä hänen otsallaan. Se oli kadonnut, kuin olisi se ollut auringonsäteistä kudottu. Suru oli hänet syvään kuuristanut, koko hänen ruumiinsa värisi, sydäntä kirveli ja aivoja poltti kuin tulessa.

Silloin hän oli näkevinään Paasto-rouvan kolmannen kerran tulevan luokseen. Hän oli paljon ystävällisempi ja armollisempi kuin ennen, mutta Pekka Pohjolan mielestä hän näytti vain yhä peloittavammalta.

"Voi poloista sinua", sanoi hän, "nyt kumminkin hassuttelusi lienevät lopussa! Olet halunnut viettää rakkauden juhlaa tänä paasto-aikana, jota elämäksi nimitämme; mutta näethän, miten sinulle käy. Seuraa nyt ja ole minulle uskollinen, jo olet koettanut kaikkea, eikä sinulla ole ketään kehen turvata, paitsi minua."

Mutta Pekka ojensi kätensä torjuen hänet luotaan. "Minä tiedän mitä minulta vaadit. Sinä tahdot viedä minut työhön ja kieltäytymiseen, mutta ikinä en voi. En voi, Paasto-rouva, en voi!"

Kellan kalpea Paasto-rouva hymyili yhä leppeämmin. "Sinähän olet syytön, Pekka Pohjola. Elä rupea huolehtimaan siitä, mihin et ole syypää! Olihan Edit sinulle hyvä! Näithän, että hän oli antanut sinulle anteeksi! Tule kanssani työhön ja elä, niinkuin tähänkin asti elit." Mutta poika huusi yhä raivokkaammin: "Onko mieleistä sinusta, että olen tappanut juuri sen, joka oli hyvä minulle, joka piti minusta? Parempi toki olisi ollut, että olisin surmannut jonkun, jota tahdoin surmata. Minun täytyy sovittaa kaikki. Minun täytyy pelastaa hänen henkensä. En voi ajatellakaan työtä nyt."

"Voi sinua hullua", sanoi Paasto-rouva. "Se sovintojuhla, jota nyt tahdot viettää, on hullutuksistasi suurin."

Silloin Pekka Pohjola nousi kapinaan monivuotista ystäväänsä vastaan. Hän nauroi pilkkanaurua hänelle. "Miten oletkaan petkuttanut minua", hän sanoi, "olet koettanut uskotella minulle, että olet ikävä, kärtyisä vanha rouva, syli täynnä pieniä, siivoja vitsoja. Sinä oletkin kummitus, aave, sinä elämä. Olet hirviö. Olet samalla sekä ihana että kauhistuttava. Itse sinä et tiedä määrästä etkä rajasta; pitäisikö minun niistä sitten välittää? Miten sinä voit saarnata paastoa, sinä, joka tahdot vyöryttää minulle sellaisen surujen paljouden? Mitä minun viettämäni juhlat ovat niiden rinnalla, joita sinä yhäti itsellesi valmistelet! Nyt minä tahdon olla hullu aivan niinkuin sinäkin."

Hän ei voinut astua askeltakaan suurta tehdaskaupunkia kohti eikä myöskään suoraan kääntyä takaisin ja mennä pitkää katua kaupunkiin, vaan hän poikkesi vuorelle vievälle tielle, nousi lumottuun havumetsään, harhaili jäykässä, pistävässä männikössä, kunnes ystävällinen polku johti hänet hautausmaalle. Siellä hän etsi itsellensä piilopaikan siitä kolkasta, jossa kuuset mastopuiden korkuisina kohoavat, ja heittäysi kuolonväsyneenä maahan.

Hän ei ollut oikein selvillä asioista. Hän ei tiennyt, kuluiko aika, vai oliko se pysähtynyt. Mutta hetkisen kuluttua kuului askeleita ja hänen tajuntansa hiukan heräsi. Tuntui kuin hän olisi ollut kauan, kauan jossain. Nyt hän näki ruumissaaton lähenevän, ja samassa heräsi hänessä sekavia ajatuksia. Kuinka kauan hän oli loikonut täällä? Oliko Edit kuollut? Ja etsikö hän häntä täältä? Oliko kuollut kirstussa lähtenyt murhaajaansa takaa ajamaan? Hän vapisi ja hikoili. Hän makasi hyvässä piilossa, tummassa näreikössä ja häntä kauhistutti ajatella, mitä voisi tapahtua, jos ruumis hänet löytäisi. Hän siirsi oksia ja pilkisti niiden raosta. Hätyytetty pakolainen ei voi villimmin vilkaista takaa-ajajiaan.

Se oli jonkun köyhän miehen ruumissaatto, se oli sekä koruton että harvalukuinen. Arkku laskettiin ilman seppeleitä hautaan. Kenenkään kasvoilla ei näkynyt kyyneleiden jälkiä. Pekka Pohjola oli vielä sen verran tajussaan, että hän käsitti, ettei tämä voinut olla Edit Halfvorsonin ruumissaatto.

Mutta vaikkapa se ei ollutkaan Edit itse, niin kukaties se kumminkin oli tervehdys häneltä. Pekka Pohjola tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta paeta. Edit oli kehoittanut häntä nousemaan hautausmaalle. Hän varmaan tarkoitti, että hänen tuli odottaa Editiä siellä, niin että hän tapaisi hänet ja saisi antaa hänelle hänen rangaistuksensa. Ruumissaatto merkitsi Editin tahtovan, että hänen tuli odottaa häntä hautausmaalla.

Hautausmaan matala muuri kohosi hänen sairaissa aivoissaan korkeaksi kuin linnanvalli. Hän katsoa tuijotti pelokkaasti heikkoa rautaporttia, se oli hänestä kuin tukevin tammiovi. Hän oli vankina täällä ylhäällä. Hän ei pääsisi mitenkään täältä pois, ennenkuin Edit itse tulisi häntä hakemaan ja määräisi hänelle rangaistuksen.

Hän ei tietänyt, miten Edit tulisi menettelemään hänen kanssaan. Se ainoastaan oli hänellä selvänä ja varmana, että hänen tuli odottaa siellä siksi kuin tyttö tuli hänet noutamaan. Kenties Edit veisi hänet kanssaan hautaan, kenties käskisi hänen viskautua vuoren rinteeltä alas. Sitä hän ei tietänyt -- ja siksi täytyi hänen odottaa niin kauan.

Järki taisteli toivotonta taisteluaan. Olethan syytön, Pekka Pohjola. Elä huoli tehdä itsellesi surua siitä, mikä ei ole sinun syysi! Hän ei ole lähettänyt mitään sanomaa sinulle. Käy työhösi! Kohota jalkasi, niin olet muurin toisella puolen, sysää sormellasi, niin portti sinulle aukeaa!

Mutta hän ei voinut. Useimmiten oli kaikki utuista, sekavaa, hän oli kuin horroksissa. Ajatukset ajelehtivat epäselvänä kuin juuri nukkumaisillaan ollessa. Sen vain tiesi hän, että hänen piti pysyä siellä, missä oli.

Joutuipa sitten tieto tästä hänellekin, joka kuihtui kilvan juuretonten kasvujen kanssa. Pekka Pohjola, jonka kanssa sinä leikit kesäisen päivän, kuljeskelee hautausmaalla sinua odotellen. Pekka Pohjola, jonka setäsi säikytteli tajuttomaksi, ei voi jättää hautausmaata, ennenkuin sinun kukkasilla kaunistettu kirstusi tulee sinne häntä hakemaan.

Tyttö avasi silmänsä ikäänkuin vielä kerran katsoaksensa maailmaa. Hän lähetti hakemaan Pekka Pohjolaa, sillä häntä suututtivat hänen hassut kujeensa. Miks'ei hän saanut kuolla rauhassa? Hänen tahtonsa ei suinkaan koskaan ollut, että Pekka Pohjolan pitäisi kärsiä hänen tähtensä mitään omantunnon tuskia.

Hakija palasi ilman Pekka Pohjolaa. Hän ei voinut tulla. Muuri oli liian korkea ja portti liian luja. Oli olemassa yksi ainoa, joka voi hänet sieltä pois noutaa.

Niinä päivinä ei pikkukaupungissamme ajateltu mitään muuta "Hän oleskelee siellä, yhä vain", kerrottiin joka päivä. "Onko hän hullu?" kysyttiin useasti, ja ne, jotka olivat Pekka Pohjolaa puhutelleet, sanoivat hänen aivan varmaan siksi tulevan, kun tyttö tulee sinne. Mutta he ylpeilivät tästä rakkauden marttyyristä, joka lisäsi loistoa heidän kaupungilleen. Köyhät veivät ruokaa hänelle ja rikkaat hiiviskelivät vuorella saadaksensa vilahdukseltakaan nähdä hänet.

Mutta Edit, joka ei päässyt paikalta pälkähtämään, joka makasi siinä voimatonna, kuolemaisillaan, hän, jolla oli niin viljalti aikaa ajatella, mitä hän mietti? Mitkä ajatukset pyörivät hänen aivoissaan yöt päivät? Voi poloista Pekka Pohjolaa, voi poloista Pekka Pohjolaa! Luonnollisesti täytyi hänen nähdä ajatuksissaan aina mies, joka rakasti häntä ja oli menettämäisillään järkensä hänen tähtensä, joka todellakin piileskeli hautausmaalla hänen arkkuaan odotellen.

Kas tässä oli jotain hänen teräsjousiluonteelleen. Siinä oli alaa mielikuvitukselle ja kuihtuville tunteille. Oli aihetta ajatella, miten se Pekka Pohjolaan vaikuttaisi, jos hän tulisi tuonne ylös, jos hän tulisikin sinne elävänä.

Koko kaupungissa puhuttiin tästä, tästä eikä juuri muusta. Kuten muinaisaikojen kaupungit olivat hellineet pylväspyhiään, samoin tämäkin pikkukaupunki rakasti Pekka Pohjola parkaa. Mutta ei kukaan mennyt mielellään häntä hautausmaalle puhuttelemaan. Hän kävi yhä villimmän näköiseksi. Mielipuolisuuden pimeys peitti yhä synkemmin hänet. "Miksi ei Edit kiiruhtanut parantumistaan?" sanottiin. "Olisi suuri vääryys, jos hän kuolisi."

Edit oli miltei vihoissaan; hänenkö, joka oli niin valmis elämästä erkanemaan, olisi pakko jälleen ottaa sen raskas taakka harteilleen? Mutta kaikessa tapauksessa hän alkoi rehellisesti siihen pyrkiä. Tuolla hänen ruumiinsa sopukoissa korjailtiin ja paranneltiin näinä viikkoina kuumeisella kiireellä, eikä siellä aineita säästetty. Tavattomia määriä käytettiin kaikkea sellaista, mikä antaa elonvoimaa, olipa se sitten nimeltään: mallasekstraktia tai hylkeenrasvaa, raitista ilmaa tai auringonpaistetta, haaveita tai rakkautta.

Ja miten herttaisia ne päivät olivat, pitkiä, lämpimiä ja pilvettömiä!

Vihdoin antoi lääkäri luvan kantaa hänet ylös vuorelle. Koko kaupunki oli levotonna ja peloissaan, kun hän tuolle matkalle läksi. Oliko hän sieltä palaava tuoden mielipuolen tullessaan? Voitiinko näiden viikkojen kurjuutta enää poistaa poika paran aivoista? Oliko Edit turhaan ponnistellut saadaksensa hänen jäämään eloon, ja jos niin surullisesti kävi, miten tyttö siitä suoriutuisi?

Olikin syytä levottomuuteen, kun hän nyt mieli jännityksessä, kalpeana, mutta kumminkin toivehikkaana lähti matkalle. Ei kenellekään ollut salaisuus, että Pekka Pohjola oli aivan liian suuressa määrässä valloittanut tytön mielikuvituksen. Hän oli tuon ihmeellisen pyhimyksen innokkain ihailija. Kaikki esteet olivat kerrassaan hävinneet, kun hän kuuli, miten mies parka kärsi hänen tähtensä. Mutta miten oli käypä tyttösen haaveilujen, kun hän todellakin sai nähdä hänet? Mielipuolisuus ei voi herättää ihailua.

Kun Edit oli saatettu hautausmaalle, erosi hän kantajoistaan ja asteli yksin leveää keskikäytävää pitkin. Hänen katseensa harhailivat ympäri vihantaa kenttää, mutta hän ei keksinyt ketään. -- Yhtäkkiä hän kuuli pientä ritinää näreiköstä ja näki villien, vääntyneitten kasvojen pilkistävän sieltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kauhun noin selvästi kasvoista kuvastuvan. Hän säikähti niitä kauheasti ja oli pelästyksissään vähällä lähteä tiehensä.

Mutta silloin leimahti hänessä pyhä, valtava tunne. Rakkauden haaveet olivat haihtuneet, nyt valtasi hänet ainoastaan pelko siitä, että yksi kurjista kumppaneistansa täällä murheenlaaksossa joutuisi noin hukkaan.

Hän ei peräytynyt askeltakaan, vaan pysähtyi, jotta mielipuoli vähän kerrassaan voisi tottua katselemaan häntä. Hän keskitti koko voimansa katseeseensa ja pakotti tahtonsa tarmolla miehen tulemaan luokseen, samoin kuin hän sillä oli voittanut oman sisäisen tautinsakin.