Part 4

Samassa he kuulivat takaansa askeleita, todellisia askeleita ja ääniä, kovia, selviä ääniä ja naurua, oikeata nauruntyrskettä ja lisäksi kuin raudan kalsketta. He hätkähtivät ja vetäysivät piiloon erään portin taa. Oliko nyt jo koko komppania liikkeellä?

Niinpä olikin, mutta ne olivat nuoria neitoja vaan. Kaupungin palvelijattaret menivät joukolla laitumelle lypsämään.

Tämä teki kerrassaan repäisevän vaikutuksen näihin maailman Matteihin ja suuren kaupungin miehiin. Kaupungin neitoset astelevat maitokiuluineen! Eikö se jo ollut vallan liikuttavaa!

He ryntäsivät äkkiarvaamatta porttikäytävästä ja "ätäts!" peloittelevat tyttöjä.

Koko parvi hajoaa siinä silmänräpäyksessä. Tytöt juoksevat, huutavat. Hameet hulmuavat, huivit laukeavat ja maitopunkat putoilevat kadulle.

Samassa kuului pauketta pitkin katua, kun ovet ja portit paiskattiin kiinni ja lukittiin säpeillä, linkuilla ja telkimillä.

Etäämpänä kadun päässä olevan lehmuksen juurella istui vanha mummo pöytänsä ääressä karamellejä ja lehikäisiä kaupitellen. Siinä hän istui liikkumattomana, päätänsäkään hievahuttamatta, vaikk'ei nukkunutkaan.

"Hän on puusta", sanoi Puukenkä Pekka.

"Ei, vaan savesta", väitti Pullukka Pekka.

He astuivat kaikki kolme rinnatusten. Juuri hänen edessään alkoivat veikistellä ja kulkivat suoraan häntä kohti. Se temppu tepsi. Muija alkoi torua.

"Ei hän ole puusta, eikä savesta", sanoivat he, "pelkkää kiukkua, pelkkää kiukkua vain."

Koko aikana ei Pekka Pohjola välittänyt heistä mitään, mutta nyt viimeinkin he olivat Halfvorsonin luona, ja siellä hän odotteli heitä.

"Melkeinpä saattaa sanoa, että tuo kauppaliike tuossa on minun omaisuuttani", virkkoi hän ylpeästi, osottaen puotia. "Nyt tahdon mennä yksin sisälle tekemään tilin asiasta Halfvorsonin kanssa. Ellei se minulle onnistu, niin koettakaa te!"

Miehet suostuivat ehdotukseen. "Mene vaan, Pekka Pohjola! Me täällä ulkona odottelemme."

Pekka Pohjola meni sisälle. Siellä ei ollut muita kuin nuori puotipalvelija. Häneltä hän sai tietää Halfvorsonin olevan matkoilla ja koko joukon muitakin isäntää koskevia tietoja. Halfvorsonia ei oltu koskaan syytetty viinanmyynnistä. Kaikki tiesivät hänen menettelynsä Pekka Pohjolaa kohtaan, mutta ei kukaan enää puhunut siitä. Halfvorson oli muuttunut edukseen, eikä hän enää ollut niin vaarallinen. Hän ei kohdellut enää sydämettömästi velallisiaan ja oli lakannut virittämästä pauloja puotipojilleen. Viime vuosina hän oli alkanut harrastaa puutarhanhoitoa. Hän oli perustanut puutarhan kaupunkitalonsa ympärille ja kyökkikasvipuutarhan tullin luokse. Nyt hän työskenteli niin innokkaasti puutarhassaan, että tuskin enää ajatteli rahojen kokoomista.

Pekka Pohjola tunsi piston sydämessään. Niinpä oli ukkokin muuttunut hyväksi. Hän oli saanut jäädä paratiisiin. Tietysti täytyi muuttua hyväksi, kun sai asua täällä.

Edit Halfvorson oli yhä setänsä luona, mutta hän oli nykyisin sairaana. Hänen rintansa oli vieläkin heikko talvellisen keuhkotulehduksen perästä.

Pekka Pohjolan tätä ja paljoa muuta kuunnellessa seisoivat nuo kolme miestä ulkona odotellen.

Halfvorsonin varjottomaan puutarhaan oli laitettu koivumaja, että Edit saisi siellä oleskella kauniina, lämpiminä kevätpäivinä. Voimien varttuminen kävi hitaasti, mutta nyt ei enää ollut mitään hengenvaaraa.

On ihmisiä, joista voisi luulla, etteivät he viitsisi elää. Ensi taudin sattuessa he kohta ovat valmiit kuolemaan. Halfvorsonin veljentytär oli jo kauan sitten väsynyt kaikkeen, konttoriin, pieneen, pimeään puotiin ja rahankeinotteluun. Hänen ollessaan seitsentoistavuotias kiihoitti häntä hyvän ystävä- ja seurapiirin hankkiminen. Sittemmin hän pani päämääräkseen koettaa pysyttää Halfvorsonia hyveen tiellä; mutta nyt oli sekin saavutettu, eikä hän nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pikkukaupungin yksitoikkoisuudesta. Hän saattoikin jo kyllä toivoa kuolemaa.

Hän oli noita jänteviä teräsjousiluonteita, jotka ovat pelkkää hermostoa ja eloa silloin, kun jokin asia painaa ja vaivaa heitä. Miten väsymätön hän oli ollutkin käyttämään naisellista viekkauttaan, hyvyyttään ja uhkaansa, ennenkuin oli saanut setänsä niin pitkälle, että hän käsitti, ettei sellaisia Pekka Pohjola-juttuja tulisi enää kysymykseenkään. Mutta nyt hän oli masentunut ja uupunut eikä ollut mitään, mikä olisi pitänyt hänen mieltänsä vireillä. Eikö hän nytkään vielä saisi kuolla! Siinä hän nyt loikoi ja mietti, mihin parattuansa ryhtyisi.

Mutta yhtäkkiä hän säpsähti kuullessaan jonkun kovalla äänellä sanovan, että hän yksin tahtoi tehdä tilin Halfvorsonin kanssa, johon toinen vastasi: "Mene sinä vaan, Pekka Pohjola!"

Pekka Pohjola, se nimihän oli onnettomin, julmin nimi maailmassa. Sen kanssa heräsivät kaikki vanhat kauhistuttavat muistot. Edit nousi vavisten, ja juuri samassa vetäysivät ne kolme renttua piilostaan ja asettausivat häntä tirkistelemään. Oli vain matala rinta-aita ja ohut pensasrivi hänen ja kadun välissä.

Edit oli yksin. Palvelijattaret olivat menneet lypsylle ja Halfvorson työskenteli puutarhassaan tullin luona, vaikka hän oli käskenyt puotipojan sanoa hänen olevan matkoilla, sillä hän häpesi puutarhainnostustaan. Edit pelästyi kauheasti näitä miehiä, samoinkuin sitäkin, joka oli mennyt puotiin. Hän oli varma siitä, että he tahtoivat tehdä hänelle jotain pahaa, ja siksi hän alkoi juosta vuorelle liukkaita, jyrkkiä käytäviä ja pieniä, lahoja puurappuja myöten, jotka johtavat penkereeltä toiselle.

Näistä muukalaisista oli sanomattoman hullunkurista, että tyttö pakeni heitä. He eivät voineet olla peloittelematta, että he muka ottaisivat hänet kiinni. Eräs heistä kapusi aidalle ja kaikki kolme hoilasivat kauhealla äänellä.

Edit juoksi niinkuin unessa juostaan huohottaen, kaatuillen, kuoleman hädässä, tuntien kauhulla, ettei päässyt paikalta pälkähtämään. Jos jonkinlaisia tunteita tulvi hänen mieleensä, pelästyttäen häntä niin, että hän luuli kuolevansa. Kun hän oli päässyt korkeimmalle pengermälle ja uskalsi katsahtaa taakseen, huomasi hän miesten seisovan kadulla katsomattakaan enää häneen päin. Silloin hän aivan voimatonna heittäysi maahan. Ponnistus oli ollut suurempi kuin mitä hän silloin jaksoi kestää. Hän tunsi, että jotain katkesi hänessä. Kohta pulppusikin veri hänen huuliltaan.

Piiat löysivät hänet lypsyltä palatessaan, miltei puolikuolleena. Hänet saatiin kumminkin virkoamaan, vaikka tuskin uskallettiin toivoa hänen saavan kauan elää. Sinä päivänä ei hän voinut puhua edes sen vertaa, että olisi saattanut kertoa, miten hän oli pelästynyt. Jos hän olisi voinut sen selittää, niin olisi ollut tietymätöntä olisivatko nuo muukalaiset miehet päässeet elävinä kaupungista. Joka tapauksessa kävi heille kyllin huonosti. Pekka Pohjolan palattua heidän luokseen ja kerrottua, ettei kauppias ollut kotona, menivät he kaikki kolme hyvässä sovussa ulos tullista ja etsivät päiväpaisteisen mäen kulutellaksensa aikaansa siellä kunnes kauppias ehtisi palata.

Mutta, iltapäivällä, kun kaikki kaupungin miehet, jotka olivat olleet työssä pelloilla, palasivat koteihinsa, kertoivat naiset heille jätkien menettelystä, heidän uhkaavista kysymyksistään puodissa, josta olivat olutta ostaneet, ja koko heidän ärsyttävästä esiintymisestään. Naiset liioittelivat ja suurensivat asian, sillä he olivat istuneet kotonaan koko iltapäivän peloissaan. Miehet luulivat talonsa ja kotinsa uhatuiksi. He päättivät ottaa kiinni rauhanhäiritsijät, ja saatuaan uskaliaan miehen johtajakseen, ottivat he kunnon seipäät mukaansa ja läksivät.

Nytkös syntyi eloa kaupunkiin! Naiset tulivat rappusille ja peloittelivat toisiaan. Tämä oli samalla sekä kauheaa että jännittävää.

Eipä kaukaa kestänytkään, ennenkuin pyydystäjät palasivat saaliineen. Heillä oli hallussaan kaikki neljä. He olivat piirittäneet ne heidän maatessaan ja ottaneet heidät kiinni. Tähän urhotyöhön ei oltu tarvittu mitään sankarimaisuutta.

Nyt he kuljettivat heitä kaupunkiin, ajaen heitä ikäänkuin elukoita. Kostonhalun vimma oli vallannut voittajat. He löivät saadaksensa lyödä. Kun joku vangituista pui heille nyrkkiä, sai hän iskun päähänsä, niin että meni nurin niskoin, ja sitten sateli lyöntejä siksi, kunnes hän nousi ja alkoi astua eteenpäin. Nuo neljä miestä olivat kuolemankielissä.

On kaunista lukea vanhoista runoista kuinka vangitun sankarin joskus täytyy kulkea kahleissa voittajansa, vihollisen, riemusaatossa ja miten hän on ylväs ja ihana vielä vastoinkäymisessäänkin. Katseet etsivät häntä, yhtä hyvin kuin onnellista voittajaakin. Kauneuden seppeleet ja kyyneleet kuuluvat hänelle, vielä onnettomuudessaankin kadehdittavalle.

Mutta kukapa haluaisi haaveilla Pekka Pohjolan parasta? Hänen takkinsa oli rikki revitty ja hänen kellervät hiuksensa verellä tahratut. Hän oli saanut useimmat iskut, sillä hän oli tehnyt enimmän vastarintaa. Hän oli kauhean näköinen tuossa kulkiessaan. Hän ulisi tietämättään. Poikia riippui hänessä kiinni ja hän laahasi heitä jäljessään pitkät matkat. Kerran hän seisottui ja paiskasi poikanulikat katuun, mutta juuri kun oli pakoon pääsemäisillään, sai hän seipäästä läimähdyksen päähänsä ja vaipui maahan. Mutta samassa hän kapsahti pystyyn puolipyöryksissä ja hoiperteli eteenpäin, raipan iskujen viuhuessa ympärillään ja poikien iilimatojen lailla kiikkuessa hänen käsivarsissaan ja säärissään.

Sitten he tapasivat vanhan raatimiehen, joka tuli kestikievarin puutarhasta vistinpeluusta. "Vai niin", sanoi hän esijoukolle. "Niinpä niin, te viette heidät vankilaan."

Hän asettautui joukkueen johtajaksi, huusi ja komensi. Kotvasen kuluttua näytti kaikki siivolta. Vangit sekä vanginvartiat astelivat nyt rauhassa ja järjestyksessä. Mutta kaupunkilaisten posket leimusivat, muutamat paukuttivat kangellaan katua, toiset asettivat ne kiväärin tavoin olalleen. Ja vihdoin jätettiin vangit poliisin ja viskaalin huostaan ja heidät suljettiin torin likellä olevaan vankilaan.

Kaupungin pelastajat seisoivat kauan torilla jutellen rohkeudestaan ja mainerikkaasta urhotyöstään. Ja kestikievarin pienissä huoneissa, savun kiertyessä tiheäksi pilveksi ja mahtavien miesten sekoitellessa puoliyötotejansa, kerrotaan taas sankarityöstä suurennellen. Silloin kasvavat kertojat keinutuoleissaan, paisuvat sohviensa nurkissa, silloin jokainen heistäkin on sankari. Mitä tarmoa ja pontta piileekään tässä suurten muistojen pienessä kaupungissa! Oi, sinä peloittava perintö, sinä vanha viikinkiveri!

Mutta asia ei miellyttänyt vanhaa raatimiestä. Hän ei voinut suopeasti katsella sitä, että viikinkiveri taas oli kuohahtanut. Tätä ajatellessaan hän ei saanut unta, vaan läksi kävelemään ja astuskeli hiljaa rantatorille päin.

Pikkukaupunki uinui kevätyön lempeässä hämyssä. Tornikellon ainoa viisari osoitti yhtätoista. Pallot olivat lakanneet vyörymästä keilaradalla. Uutimet olivat lasketut. Näytti kuin talot olisivat nukkuneet silmät ummessa. Kohtisuorasti kohoavat vuoret olivat mustina kuin surussa. Mutta kaiken tämän unen keskellä valvoi joku, -- kukkastuoksu ei nukkunut. Se lehahti lehmusaitojen ylitse, puikahti ulos puutarhoista, ajelehti ylös ja alas aaltoillen pitkin katua, kohoten jokaista raollaan olevaa akkunaa ja jokaista raitista ilmaa imevää ullakkoluukkua kohti.

Jok'ainoa, jota vastaan kukkastuoksu lemahti, näki kohta edessään tuon pienen kaupungin, vaikkakin hämärä oli sen huntuun kietonut. Hän näki kukkaskaupunkinsa, jossa talo ei liity taloon, vaan puutarha puutarhaan. Hän näki kirsikkapuut, jotka kaarruttelivat valkoisia holvejansa jyrkän metsäpolun yli, syreenitertut, nuppuset, joita upeat ruusut uhkuivat, ylpeät pionit ja karisseet kukkalehtikinokset maassa tuomien kohdalla.

Vanha raatimies asteli syvissä mietteissä. Hän oli niin viisas ja vanha. Seitsenkymmenvuotias hän nyt jo oli, ja viisikymmentä vuotta hän oli johtanut kaupungin kohtaloita. Tänä yönä hän nyt kysyi itseltään, oliko hän tehnyt oikein, kun oli aina hillinnyt ja tyynnyttänyt. "Kaupunki oli minun käsissäni", hän ajatteli, "mutta minä en ole kohottanut sitä suureksi". Hän muisteli sen muinaista suuruuden aikaa ja kävi yhä epävarmemmaksi menettelytapansa oikeudesta.

Hän seisoi torin laidassa, josta näköala avautui joelle. Siellä soudettiin veneellä. Muutamia kaupunkilaisia palasi huvimatkalta. Vaaleapukuiset tytöt liikuttelivat airoja. He käänsivät veneen silta-arkkujen väliin, mutta koski oli siinä voimakas ja työnsi heidät takaisin. Syttyi kiivas ottelu. Heidän hennot ruumiinsa taipuivat taaksepäin, melkein veneen laitojen tasalle. Pehmeät käsivarrenlihakset jännittyivät. Airot kaarina notkuivat. Melu, nauru ja huuto täytti ilman. Virta voitti kerta toisensa perästä heittäen hellävaroen veneen takaisin. Kun tyttöjen sitten vihdoin täytyi astua maihin satamatorille ja jättää vene miesten kotiin kuljetettavaksi, silloinkos he punoittivat ja olivat harmistuneita, ja silloinkos he nauroivat! Se heidän naurunsa helähteli sitten pitkin katua, ja heidän vaaleat leveäreunaiset hattunsa, heidän kevyet, liehuvat kesäpukunsa elähdyttivät hiljaista yötä.

Vanha raatimies näki silloin ajatuksissansa -- sillä hämärässä ei hän voinut heitä tarkasti eroittaa -- heidän suloiset, nuoret kasvonsa, heidän kauniit, kirkkaat silmänsä ja punahuulensa. Hän oikaisihe ylpeästi. Olipas tälläkin pienellä kaupungilla oma omituinen loistonsa. Muut yhteiskunnat saattavat ylvästellä muusta, mutta hän ei tietänyt paikkaa, joka olisi kukkien ja naisten silmiä hyväilevästä ihanuudesta rikkaampi.

Silloin vanhus virkistyneellä rohkeudella ajatteli työtänsä. Ei hänen tarvinnut pelätä tämän kaupungin tulevaisuutta. Ei tällaisen kaupungin tarvitse ankaroilla laeilla itseänsä suojata.

Ja nyt hän armahti noita vankiraukkoja. Hän meni herättämään viskaalia ja neuvotteli hänen kanssaan. Viskaali oli aivan samaa mieltä. He menivät yhdessä vankilaan ja aukaisivat sen ovet Pekka Pohjolalle ja hänen tovereilleen.

Nuo vallanpitäjät tekivätkin oikein, sillä tuo pikku kaupunki on kuin melolainen Afrodite. Se on houkuttelevan ihana, mutta siltä puuttuvat kiinnipitävät käsivarret.

III.

Tuntuupa siltä, kuin minun olisi pakko jättää todellisuus ja paeta satujen ja mahdottomuuksien maailmaan, voidakseni kertoa, mitä nyt tapahtui. Jos nuori Pekka Pohjola olisi ollut Pekka Sikopaimen, jolla oli kultakruunu hattunsa alla, niin tuntuisi kaikki luonnolliselta ja ymmärrettävältä. Mutta nyt tuskin kukaan minua uskonee, jos sanon, että myöskin Pekka Pohjola kantoi kellervillä hiuksillaan kuningasseppelettä. On uskomatonta, miten monta merkillistä asiaa tuossa pienessä kaupungissa tapahtuu. Kukapa voisi aavistaakaan, kuinka moni lumottu prinsessa siellä odottelee seikkailujen paimenpoikaa.

Aluksi näytti siltä, ettei sen kummallisempia seikkailuja sattuisikaan, sillä sittenkuin vanha raatimies oli vapauttanut Pekan ja hänen häpeällä täytyi paeta pikkukaupungista, tulivat samat ajatukset kuin viimeinkin paetessaan hänen mieleensä. Nytkin helähtivät yhtäkkiä polkansävelet hänen korvissaan ja ylinnä niistä kaikui vanha piiritanssilaulu:

Nyt joulu ompi taas, Nyt joulu ompi taas, ja jälestä joulun on pääsiäinen. Mut' totta ei tuo, Mut' totta ei tuo, Sill' jälestä joulun paasto viel' on.

Ja hän näki selvästi taas kellan kalpean Paasto-rouvan hiipivän yli maan vitsakimppu käsivarrellaan ja kuuli hänen huutavan: "tuhlari, tuhlari! Sinä olet aikonut viettää koston ja tilinteon juhlaa paastoaikana jota elämäksi nimitetään. Luuletko olevan varaa sellaisiin huvituksiin, houkkio?"

Silloin hän oli taas vannonut häntä tottelevansa, ja hänestä oli tullut hiljainen ja säästäväinen työmies, joka seisoi rauhallisena ja tyytyväisenä työnsä ääressä. Oli vaikea uskoa, että tämä oli sama mies, joka oli purkanut vihaansa kaduilla ja oli paiskannut pienokaiset maahan niinkuin ahdistettu hirvi hätistää luotaan koirat.

Muutamien viikkojen kuluttua tuli Halfvorson hänen luokseen tehtaaseen. Hän tuli tapaamaan häntä veljentyttärensä tahdosta, joka halusi jos mahdollista vielä samana päivänä puhella hänen kanssaan.

Pekka Pohjolaa alkoi värisyttää ja vapisuttaa nähdessään Halfvorsonin. Hänestä oli, kuin olisi nähnyt liukkaan käärmeen. Hän ei ollut oikein selvillä, mitä tekisi löisikö häntä vai läksisikö pakoon; mutta silloin hän huomasi, että Halfvorson näytti hyvin murheelliselta.

Kauppias oli sen näköinen, kuin olisi kovasta tuulesta tullut. Kasvolihakset olivat jännitetyt, suu oli kokoonpuristettu, silmät olivat punaiset ja vesikiehteessä. Hän näytti niin kärsivältä. Ainoa, mikä oli entisellään, oli hänen äänensä. Se oli yhtä epäinhimillisen ilmeetön.

"Teidän ei tarvitse pelätä sitä vanhaa juttua, eikäpä uuttakaan", sanoi Halfvorson. "On kyllä tullut tunnetuksi, että olitte noiden miesten joukossa, jotka mellakoivat kaupungissamme tuonnoin. Otaksuimme teidän olevan täällä ja saimme pian tietää olinpaikkanne. Edit kuolee kohta", jatkoi hän ja hänen koko kasvonsa vavahtelivat, niin että olivat vähällä mennä pirstaleiksi. "Hän haluaa puhella kanssanne ennenkuin kuolee, me emme tahdo teille mitään pahaa."

"Tulen kyllä", sanoi Pekka Pohjola.

Kohta he kumpikin olivat laivalla menossa. Pekka Pohjola istui siinä siistittynä, hienoissa pyhävaatteissaan. Hänen hattunsa alla leikkivät hymyillen kaikki hänen poikaunelmansa, solmien kuningasseppelettä hänen vaaleille hiuksilleen. Editin kutsu vallan huumasi hänet. Sitähän hän aina oli uskonut, että hienot naiset rakastivat häntä! Tässä oli nyt yksi heistä, joka tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa. Tämä oli ihmettäkin ihmeellisempää! -- Hän istui nyt muistellen Editiä sellaisena, kuin hän ennen oli ollut. Niin ylpeä, niin elämänhaluinen! Nytkö hän siis kuolisi! Editin kohtalo teki hänet murheelliseksi. Kaikki nämä vuodet oli tyttö kumminkin häntä muistellut! Hänen mielensä kävi lämpimäksi ja suloisen surulliseksi.

Jo pilkisti jälleen esille vanha Pekka Pohjola hupakko hänessä. Ja kun hän läheni pikkukaupunkia, niin Paasto-rouva inhoten, halveksuen erkanikin hänen luotaan.

Halfvorson ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Kova myrsky, jota hän yksin tunsi, ajoi häntä kulkemaan edestakaisin laivan kannella. Pekka Pohjolan ohi kulkiessaan hän aina mumisi jonkun sanan, niin että tämä älysi, mitä tietä hänen surulliset ajatuksensa kulkivat.

"He löysivät hänet maasta puolikuolleena -- verilätäköt hänen ympärillään", sanoi hän kerran. Ja toisella kertaa taas: "Eikös hän ollut hyvä? Eikö hän ollut kaunis? Kuinka saattoi hänelle käydä niin huonosti?" Kerran taas: "Hän on minutkin tehnyt hyväksi. En hennonnut nähdä hänen istuvan päiväkausia surullisena ja tuhrivan kassakirjaa kyynelillään." -- Sitten hän sanoi: "Aika veitikka sitä paitse. Laittautui hyviin väleihin kanssani. Teki kotini minulle hauskaksi. Hankki minulle hienoston seuraa. Ymmärsin kyllä hänen aikeensa, vaan en voinut häntä vastustaa." Hän kulki laivan keulaan saakka ja palattuaan voihki: "En jaksa kestää sitä, että hän nyt kuolee".

Kaiken tämän hän sanoi tuolla avuttomalla äänellään, jota hän ei voinut vähääkään muuttaa eikä taivuttaa. Pekka Pohjola tunsi ylpeydellä, että miehellä hänenlaisellaan, jolla oli kuningasseppele otsalla, ei ollut oikeutta olla vihoissaan Halfvorsonille. Halfvorson oli tuon vammansa takia erotettu ihmisistä eikä voinut voittaa heidän rakkauttaan, ja siksi oli ymmärrettävää, että hänen täytyi kohdella heitä vihollisinaan. Häntä ei saanut arvostella samalla mitalla kuin muita ihmisiä.

Mutta pian Pekka Pohjola jälleen vaipui unelmiinsa. Edit siis oli muistellut häntä noina pitkinä vuosina eikä nyt voinut kuolla, ennenkuin oli saanut häntä tavata. Kuinka merkillistä sentään, nuori tyttö on kaikkien näiden vuosien aikana muistellut, rakastanut ja kaivannut häntä!

Kohta maalle tultuaan ja kauppiaan talolle päästyään, vietiin hänet Editin luo, joka odotteli häntä lehtimajassa.

Onnellisen Pekka Pohjolan ei tarvinnut herätä kuvitteluistaan nähdessään hänet. Hän oli ihana kuin unelma, tuo tyttönen, joka kuihtui kilvan ympärillään olevien juuretonten koivujen kanssa. Hänen suuret silmänsä olivat tummenneet ja kirkastuneet. Hänen kätensä olivat niin ohuet ja läpikuultavat, että tuskin uskalsi koskettaa tätä hengeksi muuttunutta ainetta.

Ja tuo neitonen tuossa rakasti häntä. Luonnollisesti syttyi hänessä heti vastarakkaus, hän lempi häntä ylevästi, jalosti ja palavasti! Oli autuasta tuntea jälleen näin monen vuoden perästä sydämensä lämpenevän nähdessään jonkun ihmisen.

Pekka Pohjola oli jäänyt seisomaan lehtimajan ovelle, silmiensä, aivojensa ja sydämensä mitä kiihkeimmin työskennellessä. Edit kun näki hänen seisovan ja tuijottavan häneen, alkoi hymyillä tuskallisinta hymyilyä maailmassa, tuota sairaan hymyä, joka sanoo: "Katsokaa, tällaiseksi olen mennyt, mutta älkää huoliko minusta! En voi olla kaunis enkä miellyttävä enää. Minä kohta kuolen."

Tämä palautti Pekka Pohjolan todellisuuteen, hän huomasi, ettei hän ollut tekemisissä minkään unikuvan kanssa, vaan hengen, joka oli jo muuttomatkallaan ja olikin siksi kuluttanut vankilansa seinät niin kuultaviksi ja helposti murtuviksi. Samassa voi selvästi huomata Pekka Pohjolan kasvoista ja tavasta, kun hän tarttui Editin käteen, että hän sillä kertaa kärsi hänen kärsimyksiään ja että kaikki muu oli unohtunut suruun siitä, että tytön täytyi kuolla. Tästä sairas rupesi tuntemaan samaa sääliä itseään kohtaan ja kyyneleet kierivät hänen silmiinsä.

Oi, miten Pekka Pohjola kohta ensi hetkestä oli säälinyt häntä. Hän käsitti heti, ettei Edit tietysti tahtonut näyttää mielenliikutustaan, vaikka luonnollisesti häneen syvästi vaikutti, kun sai nähdä sen, jota niin kauan oli kaivannut. Hänen heikkoutensa muka vain oli syynä siihen, ettei hän nyt voinut salata sitä, vaikka tietysti toivoi ettei Pekka Pohjola olisi sitä huomannut. Siksi Pekka alottikin aivan viattoman puheluaineen.

"Tiedättekö, mihin minun valkeat hiireni joutuivat?" virkkoi hän.

Edit katsahti häneen ihmetellen. Tuntuipa, kuin hän tahtoisi johtaa hänet suoraan asiaan. "Minä päästin ne irti puotiin", sanoi Edit. "Hyvin ne ovat huolehtineet itsestään."

"Vai niin! Onko niitä vieläkin?"

"Halfvorson sanoo, ettei hän koskaan pääse Pekka Pohjolan rotista. Ne ovat kostaneet teidän puolestanne, ymmärrätte kai", sanoi Edit tarkoittavaisesti.

"Ne olivatkin erinomaista rotua", liitti siihen Pekka Pohjola ylpeästi.

Keskustelu pysähtyi tuokioksi. Edit sulki silmänsä kuin levätäkseen ja hänen vieraansa vaikeni kunnioittavaisesti. Tämän viimeistä vastausta ei Edit ymmärtänyt. Pekka Pohjola ei ottanut jatkaaksensa kostosta. Kun Pekka oli alkanut puhella rotista, Edit luuli hänen ymmärtävän, mitä hänen mielessään oli hänelle sanottavaa.

Edit oli kyllä käsittänyt, että kostomielessä poika parka oli tullut heille pari viikkoa sitten. Monasti oli Edit muistellut häntä ja miettinyt, miten poloisen lienee käynyt. Useina öinä oli pelästyneen pojan parkuna kaikunut hänen korvissaan. Tavallaan hän olikin Pekka Pohjolan tähden, ja ettei hänen enää tarvitsisi elää toista samanlaista yötä, alkanut parantaa setäänsä. Tehden kodin hänelle kodiksi oli hän antanut tuon yksinäisen olennon tuntea, minkä arvoista oli omata osaaottavainen ystävä läheisyydessään. Taaskin olivat Pekka Pohjolan ja hänen kohtalonsa yhdistyneet. Tämän kostoretki oli pelästyttänyt hänet vähällä kuoliaaksi. Niin pian kuin hän oli vähänkin toipunut sairaudestaan, oli hän pyytänyt Halfvorsonia ottamaan selkoa Pekka Pohjolasta.

Siinä nyt Pekka Pohjola istui luullen Editin rakkauden takia hänet kutsuttaneen. Kuinkapa hän olisi voinut arvata, että Edit piti häntä kostonhaluisena, raakana juopporenttuna ja tappelupukarina. Eihän hän, jota työmieskorttelissa pidettiin toveriensa esikuvana, voinut aavistaakaan, että Edit oli hänet kutsunut tänne saarnatakseen hänelle hyveistä ja hyvistä tavoista ja, ellei muu auttaisi, sanoakseen hänelle: "Katsokaa minua, Pekka Pohjola, teidän ymmärtämättömyytenne ja kostonhalunne on ollut syynä minun kuolemaani! Ajatelkaa tätä ja aloittakaa uusi elämä!"

Nuorukainen oli tullut elämänhalunsa ja unelmiensa houkuttelemana viettämään rakkauden juhlaa, ja siinä loikoi hänen lemmittynsä, aikoen upottaa hänet katumuksen mustaan kuiluun.