Part 3

Mutta hänen siinä seisoessaan alkoivat hänen silmänsä loistaa ja sädehtiä ja hän tunsi ilon virtaavan jäseniinsä. Tanssisoitto, kukkatuoksu ja kaikki kauniit kasvot, jotka hän näki edessään, sen vaikuttivat. Ja hetkisen kuluttua hän oli niin säteilevän iloinen, että jos ilo olisi tulta, olisi se korkeina liekkeinä hänen ympärillään hulmunnut. Ja jos rakkaus olisi tulta, kuten monet sitä väittävät, olisi siinä käynyt yhtä hullusti. Hän oli aina rakastunut johonkin kauniiseen tyttöön, mutta tähän asti vain yhteen kerrallaan. Mutta kun hän nyt näki kaikki kaupungin kauniit neidot samalla kertaa, ei hänen kuusitoista vuotisessa sydämessään roihunnut enää vain yksi ainoa liekki, vaan se oli kokonaisena kulovalkeana.

Hän katseli väliin saappaitaan, jotka eivät suinkaan olleet mitkään tanssikengät. Mutta miten mainiota olisikaan ollut polkea tahtia noilla leveillä anturoilla ja pyörähdellä paksuilla pohjilla. Oli kuin jokin olisi repinyt ja nyhtänyt häntä ja tahtonut kimmahuttaa hänet lattialle kuin pallon. Hän oli hillinnyt itsensä kumminkin näin kauan, vaikka hänen sisäinen kiihkonsa kasvoi yhä valtavammaksi, kuta enemmän yö kului. Hän hurmaantui ja lämpeni. Hohoi, eipä hän ollutkaan enää köyhä Pekka Pohjola! Hän oli nuori tuuliaispää, joka kuohuttaa meret ja murskaa metsät.

Eipä aikaakaan, niin soitettiin hambopolkkaa. Talonpoikaispoka oli hurmauksissaan. Ja nyt siellä helähtikin polkka, Vermlannin polkka!

Samassa Pekka Pohjola kiepsahti tanssitanhualle. Kaikki herrastemput olivat poispyyhkäistyt. Hän ei ollutkaan enää raatihuoneen tanssiaisissa, vaan Juhannuskarkelolla kotona riihenvajassa. Hän astui esiin polvet koukussa, pää olkapäiden väliin kyyristettynä. Hän kietasi pyytämättä kätensä erään neitosen vyötärölle ja vetäsi hänet mukaansa. Ja sitten alkoi tanssia polkkaa.

Tyttö seurasi häntä vitkastellen, puoli väkisin. Hän ei pysynyt tahdissa, eikä tietänyt, mitä tanssia se oli, mutta yhtäkkiä se sujui aivan itsestään. Tanssin salaisuus selveni hänelle. Polkka kantoi häntä, hänen jalkansa saivat siivet, hän kävi kepeäksi kuin ilma. Hänestä tuntui, kuin olisi lentänyt.

Vermlanninpolkka onkin mitä ihmeellisin tanssi. Se uusiksi luopi maan raskasjalkaiset lapset. He liehuvat äänettömästi tuumanpaksuilla kengänpohjillaan höyläämättömällä vajan lattialla. He kieppuvat keveinä kuin lehdet syysmyrskyssä. Se on pehmeä, vilkas, äänetön ja sulava tanssi. Sen jalot, hallitut liikkeet vapauttavat ruumiit ja sallivat niiden tuntua keveiltä, joustavilta, liehuvilta.

Kun Pekka Pohjolan tanssi kotiseutunsa tanssia, niin koko seurue vaikeni. Aluksi naurettiin, mutta pian selveni kaikille, että tämä vasta olikin tanssia. Tuo leijaileminen tasaisissa nopeissa pyörteissä oli todella tanssia, jos mikään.

Silloin Pekka Pohjola keskellä hurmaustansa huomasi ympärillään vallitsevan ihmeellisen hiljaisuuden. Hän pysähtyi paikalla ja pyyhkäsi otsaansa. Ei ollutkaan mustaa lattiaa, ei lehvillä koristettuja seiniä, ei valoisaa kesäyötä eikä iloista talonpoikaistyttöä siinä todellisuudessa, johon hän nyt katsahti. Hän häpesi ja aikoi hiipiä pois.

Mutta hän oli jo saarrettu ja valloitettu. Nuoret neitoset tunkeusivat puotipojan ympärille ja huusivat: "Tanssittakaa meitä! Tanssittakaa meitä!"

He tahtoivat opetella polkkaa. Kaikki tahtoivat oppia tanssimaan polkkaa. Tanssiaiset häiriytyivät tavallisesta kulustaan ja muuttuivat melkein tanssikouluksi. Kaikki vakuuttivat, etteivät he olleet tietäneetkään, mitä tanssiminen on. Ja Pekka Pohjola oli illan sankari.

Hänen täytyi tanssittaa kaikkia noita hienoja neitoja ja he olivat ylen määrin ystävällisiä hänelle. Pekkahan oli vain poikapahanen, ja sitä paitsi niin hauska hupakko. Ei kukaan voinut olla häntä hemmoittelematta.

Silloin Pekka Pohjola tunsi, että tämä oli onnea. Olla naisten suosikkina, uskaltaa puhutella heitä, olla keskellä valoa ja liikettä kaikkien huomion ja hemmottelun esineenä, tietenkinpä oli se onnea.

Hän oli tanssiaisten päätyttyä hyvin onnellinen. Surusta ei ollut tietoakaan. Hän halusi päästä kotiin, saadaksensa hiljaisuudessa miettiä, mitä oli kokenut tänä iltana. --

Halfvorson oli naimaton, mutta hänen luonaan asui hänen veljentyttärensä. Tämä, vaikka oli köyhä ja Halfvorsonista riippuvainen, kohteli aika ylpeästi setäänsä sekä Pekka Pohjolaa. Hänellä oli monta ystävää kaupungin hienoimpien joukossa, ja häntä kutsuttiin perheisiin, joihin ei Halfvorsonia koskaan päästetty. Hän ja Pekka Pohjola palasivat yhdessä kotiin tanssiaisista.

"Tiedättekö Pohjola", kysyi Edit Halfvorson, "että Halfvorson piakkoin vedetään oikeuteen luvattomasta viinanmyynnistä? Ettekö sanoisi minulle, miten asia on?"

"Ei niiden siitä asiasta kannattaisi käydä rettelöimään", sanoi Pekka Pohjola.

Edit huokasi. "Tietysti siinä on jotain perää. Ja siitä tulee oikeusjuttu, sakkoja ja häpeää loppumattomiin. Haluaisin tietää tarkoin, miten asianlaita on."

"Parasta sentään on olla mitään tietämättä", virkkoi Pekka Pohjola.

"Nähkääs, Pohjola, minä, minä tahdon yletä", jatkoi Edit, "ja tahdon samalla kohottaa Halfvorsoninkin, mutta hän pudota puksahtaa aina käsistäni, keskellä kaiken tehden jonkun kepposen, niin etten minäkään enää mitään voi. Huomaan hänestä nyt, että hänellä on jotain tekeillä. Ettekö te, Pekka Pohjola tiedä, mitä se on? Olisi hyvä saada tietää."

"En", vastasi Pekka Pohjola pitemmittä puheitta. Oliko inhimillistä puhella tällaista sille, joka palasi ensimäisistä tanssiaisistaan?

Puodin vieressä oli puotipojan pienoinen huonekomero. Siellä istui tämänpäiväinen Pekka Pohjola käyden oikeutta eilisen Pekka Pohjolan kanssa. Kuinka kalpealta ja raukkamaiselta tuo Pekkaparka nyt näytti. Nyt hän sai tietää, mikä hän oikeastaan oli. Rosvo ja saituri. Muistiko hän seitsemännen käskyn? Oikeastaan hänen sietäisi saada kaksikymmentä paria raippoja. Se hänen kyllä sietäisi.

Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, joka oli antanut hänen mennä tanssiaisiin saamaan uuden mielen! Hyi, miten rumaa hänen sisällänsä oli ollut, mutta nyt oli kaikki toisin. Rikkausko muka olisi sen arvoista, että sille kannattaisi uhrata omantuntonsa ja sielunrauhansa! Ikäänkuin se olisi valkoisen hiirenkään veroinen, ellei hän saisi samalla olla iloinen.

Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi riemuiten: "Olen vapaa, vapaa, vapaa!" Ei hitustakaan halua viisikymmenkruunusen omistamiseen ollut hänen sielussaan. Niin herttaista oli olla onnellinen!

Levolle laskeuduttuaan hän päätti aikaisin huomenaamuna näyttää viisikymmenkruunusen Halfvorsonille. Sitten hän kävi levottomaksi siitä, että kenties kauppias ehtisikin aamulla ennen häntä puotiin, etsisi setelin ja löytäisi sen. Silloin hän varmaan luulisi Pekka Pohjolan sen piiloittaneen pitääksensä sen. Se ajatus ei antanut hänelle rauhaa. Hän koetti karkottaa sitä, mutta se ei onnistunut. Hän ei voinut nukkua ja nousi ylös, hiipi puotiin ja kopeloi esille viisikymmenkruunusen. Sitten hän nukkui hyvin seteli tyynyn alla.

Tunnin perästä herätettiin hänet. Räikeä valo häikäsi häntä, käsi haparoi hänen päänalustaan ja kumajava ääni torui ja kiroili.

Ennenkuin poika ehti oikein herätä, oli seteli jo Halfvorsonin kädessä. Hän näytti sitä kahdelle naiselle, jotka seisoivat komeron ovella. "Nyt näette, että olin oikeassa", sanoi Halfvorson. "Näette, että maksoi kyllä vaivan ajaa teidät ylös yösijallanne, saadakseni teidät todistajiksi häntä vastaan. Katsokaa, hän on varas!"

"En ole, en, en", huusi Pekka Pohjola parka. "En aikonut varastaa. Minä vain piilotin setelin."

Halfvorsonhan ei kuullut mitään. Molemmat naiset seisoivat selin huonepahaseen, aivan kuin olisivat päättäneet olla mitään näkemättä, kuulematta.

Pekka Pohjola istui sängyssä. Hän näytti yhtäkkiä niin surkuteltavan heikolta ja pieneltä. Kyyneleet tulvivat. Hän voivotteli kovasti.

"Setä", sanoi Edit, "hän itkee ja parkuu."

"Antaa hänen parkua", sanoi Halfvorson, "antaa hänen parkua!" Ja hän astui pojan luo ja katsoi häntä.

"Arvaan kyllä, että parut kauheasti", virkkoi hän, "mutta ei se minua liikuta".

"Voi, voi", huusi Pekka Pohjola, "minä en ole mikään rosvo. Kätkin setelin ilman aikojani -- kiusatakseni teitä. Tahdoin rangaista teitä rottieni puolesta. En ole mikään varas. Eikö kukaan kuule minua? -- En ole mikään varas."

"Setä", sanoi Edit, "oletko jo kylliksi kiusannut häntä, niin että kenties saamme lähteä levolle?"

"Arvaan kylläkin, että se kuuluu kauhealta", sanoi Halfvorson, "mutta sitä ei voi auttaa". Hän oli hilpeä, oikein hyvällä tuulella. "Olen pitänyt kauan sinua silmällä", sanoi hän pojalle. "Aina oli sinulla minun tullessani puotiin jotain piilotettavaa. Mutta nyt olet satimessa. Nyt on minulla todistajat sinua vastaan ja nyt lähden viskaalia hakemaan."

Poika päästi kamalan huudon. "Eikö kukaan voi minua auttaa, eikö kukaan voi minua auttaa?" hän huusi. Mutta silloin Halfvorson jo oli poissa ja matami, joka hoiti taloutta, tuli hänen luokseen.

"Ylös, pukimiin, Pekka Pohjola! Halfvorson on mennyt viskaalia hakemaan ja sillä aikaa ehdit livistää tiehesi. Neiti, menkää te keittiöön keräilemään jotain hänelle eväspussiin. Minä kokoilen hänen kapineitaan."

Kauhea parku lakkasi paikalla. Kotvasen kiirettä pidettyä oli poika valmisna. Hän suuteli molempia naisia kädelle nöyrästi kuin ruoskittu koira. Sitten hän läksi juoksemaan.

He seisoivat ovella ja katselivat hänen jälkeensä. Kun hän oli poissa, päästivät he helpotuksen huokauksen.

"Mitähän Halfvorson nyt sanonee?" virkkoi Edit.

"Hän arvatenkin on tyytyväinen", vastasi taloudenhoitajatar. "Rahat hän on varmaan tahallaan asettanut pojalle, arvelen minä. Hän vain tahtoi päästä hänestä."

"Kuinka niin? Tuo poikahan kumminkin oli paras, mikä meillä on ollut puodissa moneen vuoteen."

"Hän tietystikään ei tahtonut häntä todistajaksi paloviinajutussa."

Edit seisoi ääneti ja hengitti kiivaasti. "Se on inhottavaa. Se on inhottavaa", mutisi hän ja pui nyrkkiä konttoria ja tuota pientä lasiruutua kohti, josta Halfvorson voi katsella puotiin. Edit tunsi halua hänkin paeta ulos maailmaan, pois kaikesta tästä kurjuudesta.

Edit kuuli rapinaa kaukaa puodin perältä. Hän kuunteli, astui likemmä, hapuili ääntä kohti ja löysi vihdoin sillitynnyrin takaa häkin, jossa olivat Pekka Pohjolan valkeat hiiret.

Hän otti sen ylös, asetti sen myymäpöydälle ja aukaisi häkin. Hiiri toisensa perästä livisti tiehensä kadoten laatikoiden ja tynnyrien taa.

"Viihtykäätte ja lisääntykäätte!" lausui Edit, "ja muistakaa kostaa ja tehdä vahinkoa isännällenne!"

II.

Pieni kaupunkimme uinui ystävällisenä punaisen vuoren juurella. Se oli niin täynnä puistikkoja, että kirkontorni töin tuskin pääsi näkyville. Kapeilla penkerillä kohosi puutarha puutarhan vieressä kohti vuoren huippua, ja kun ei niillä enää ollut alaa levitä sinnepäin, niin ne valloittivat kadut ja levisivät sinne tänne siroteltujen talojen väliin, ja vieläpä leveän joen rannalla olevalle kapealle maakaistaleelle, kunnes vesi tuli esteeksi.

Kaupungissa oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, puita ja pensaita vain ja sieltä täältä joku talo. Ainoa ääni, jonka saattoi eroittaa, oli keilapallojen vyöryntä keilaradalla, ja sekin kuului kuin etäiseltä ukkosen jyminältä kesäisenä päivänä ja lisäsi vain hiljaisuutta.

Mutta nyt ratisi torin epätasainen kivitys rautahelaisten kengänkorkojen alla. Karkeat äänet kumahtelivat raatihuoneen ja kirkon seinistä, kimmahtivat takaisin vuoresta ja levisivät esteettömästi pitkin pitkää katua. Neljä matkamiestä häiritsi aamupäivän rauhaa.

Oi suloinen hiljaisuus, oi vuoden pituinen juhlapäivän rauha! Melkeinpä saattoi havaita, kuinka ne livistivät pakoon vuoripoluille.

Yksi noista pikkukaupungin rauhan rikkojista oli Pekka Pohjola, vermlantilaispoika, joka varkaudesta syytettynä kuusi vuotta sitten karkasi kaupungista. Muut kolme hänen seuralaistansa olivat rantajätkiä täältä parin peninkulman päässä olevasta suuresta kauppakaupungista.

Kuinka oli käynyt pienen Pekka Pohjolan? Hyvin oli hänen käynyt. Hän oli saanut mitä ymmärtäväisimmän ystävän ja seuralaisen.

Kun hän sinä pimeänä, sumuisena helmikuun aamuna pakeni pikkukaupungista, soivat polkan sävelet pauhaten hänen korvissaan. Ja yksi niistä kaikui lakkaamatta. Se oli se piiritanssilaulu, jota he kaikki olivat laulaneet.

Nyt joulu ompi taas, Nyt joulu ompi taas, Ja jäljestä joulun on pääsiäinen. Mut' totta ei tuo, Mut' totta ei tuo, Sill' jäljestä joulun paasto viel' on.

Pikku pakolainen kuuli laulun niin selvän selvästi, ja niin tunkeutui pienen nautinnonhaluisen vermlantilaispojan mieleen tuohon vanhaan piiritanssilauluun kätketty viisaus, iskeytyi joka lihas-syyhyn, sekoittui joka veripisaraan, imeytyi aivoihin ja ytimiin. Niin se on, sitä se tarkoittaa. Joulun ja pääsiäisen, syntymä- ja kuolemajuhlien välillä on elämänpaasto. Elämältä ei saa mitään pyytää, se on vain köyhää, kurjaa paastoamista. Siihen ei ole koskaan luottaminen, miltä se sitten näyttäneekin. Seuraavassa tuokiossa se taas on harmaata ja rumaa. Ei se sitä voi auttaa, raukka, ei ole sillä annettavaa.

Pekka Pohjola tunsi itsensä melkein ylpeäksi, koska oli saanut urkituksi elämältä sen syvimmän salaisuuden.

Hän oli näkevinään kalpean keltaisen Paasto-rouvan hiipivän yli maan kerjäläisen haamussa vitsakimppu kädessä. Ja hän kuuli sen kähisevän hänelle: "sinä olet aikonut viettää ilon ja hauskuuden juhlaa keskellä paastoaikaa, jota elämäksi nimitämme. Ja siitä syystä se nyt häpäisee ja masentaa sinua siksi, kunnes teet parannuksen."

Ja hän oli tehnyt parannuksen, ja Paasto-rouva oli häntä suojellut. Hänen ei koskaan tarvinnut paeta suurta kauppakaupunkia kauemmaksi, sillä häntä ei koskaan tiedusteltu. Siellä työväen korttelissa oli Paasto-rouvalla turvallinen tyyssija hänelle. Pekka Pohjola rupesi työmieheksi konetehtaaseen. Hän varttui vankaksi ja voimakkaaksi. Hän oli vakava ja säästäväinen. Hänellä oli hienot pyhävaatteet. Hän lisäili tietojaan, lainasi kirjoja ja kävi luennoilla. Oikeastaan ei entisestä pienestä Pekka Pohjolasta ollut muuta jäljellä kuin kellertävät hiukset ja ruskeat silmät.

Tuona pakoyönä oli jotain murtunut hänessä, ja raskas työ tehtaassa teki murron yhä täydellisemmäksi, niin että vermlantilaisveitikka oli aivan kokonaan livahtanut hänestä pois. Hän ei lörpötellyt enää hassutuksia, sillä puheleminen tehtaassa oli kielletty ja siellä tottui vaikenemaan. Hän ei tehnyt enää pikku keksintöjä, sillä siitä pitäin, kuin hänen piti todenteolla hoitaa vietereitä ja rattaita, eivät ne enää häntä huvittaneet. Hän ei rakastunutkaan enää, sillä sittenkuin hän oli päässyt tuntemaan pikkukaupungin kaunottaret, eivät työväenkorttelin naiset voineet häntä viehättää. Ei hänellä ollut hiiriä eikä oraviakaan enää, ei kerrassan mitään leikkikapineita. Hänellä ei ollut aikaakaan sellaisiin, hän ymmärsi, että semmoiset olivat vain jonkin joutavia, ja kauhulla hän ajatteli aikoja, jolloin vielä otteli katupoikien kanssa.

Pekka Pohjola ei uskonut elämässä olevan muuta kuin harmaata, harmaata, harmaata vain. Pekka Pohjolalla oli aina ikävä, vaikka hän oli siihen niin tottunut, ettei hän itse sitä huomannut. Pekka Pohjola oli ylpeä siitä, että oli muuttunut niin kunnolliseksi. Muutoksen itsessään katsoi hän alkaneen sinä yönä, jolloin ilo petti hänet ja hän oli valinnut Paasto-rouvan ystäväksensä.

Mutta kuinka tämä kelpo Pekka Pohjola kumminkin voi keskellä työpäivää tulla pikkukaupunkiin seuranaan kolme jätkää, jotka näyttivät niin siivottomilta ja renttumaisilta?

Pekka Pohjola poloinenhan oli aina ollut hyvä poika. Noita kolmea jätkää hän oli aina koettanut auttaa, minkä oli voinut, vaikkakin hän halveksi heitä. Hän oli tuonut talven tuimimpana ollessa halkoja heidän kurjaan hökkeliinsä, oli paikannut ja korjaillut heidän vaatteitaan. Kaikki kolme miestä olivat yksituumaiset kuin veljekset pääasiallisesti siitä syystä, että he kaikki olivat Pekkoja nimeltään. Se nimi yhdistikin heitä paljoa lujemmin kuin jos olisivat olleet veljekset. Näin kaimamiehinä he sallivat pojan tehdä heille ystävällisiä palveluksiaan. Ja kun he iltaisin olivat laittaneet "puolikuppisensa" ja asettuneet mukaviin asentoihin jakkaroilleen, huvittivat he vierastaan, joka istui parsien heidän sukkiensa ammottavia reikiä, hirtehisen huumorilla ja seikkailurikkailla valheillaan. Tämä miellytti Pekka Pohjolaa, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Nuo miehet nykyisin tuottivat hänelle melkein samaa huvia kuin rotat ennen muinoin.

Sattuipa sitten, että nämä miehet saivat kuulla kaikenlaisia juoruja pikkukaupungista. Kuuden vuoden perästä toivat he Pekka Pohjolalle sen tiedon että Halfvorson oli tahallaan pannut viisikymmenkruunusen hänelle, tehdäkseen hänet todistajaksi kelpaamattomaksi. Heidän tuumansa oli nyt, että Pekka Pohjolan pitäisi lähteä pikkukaupunkiin ja antaa Halfvorsonille selkään.

Mutta Pekka Pohjola oli maltillinen ja hänellä oli tervettä järkeä. Hän ei lainkaan halunnut ryhtyä mihinkään sellaiseen.

Pekat levittelivät jutun koko työmieskorttelin tiedoksi. Kaikki ihmiset sanoivat Pekka Pohjolalle: "Mene toki ja läksytä Halfvorsonia. Kun sitten joudut vankeuteen, niin koko juttu tulee oikeuden tutkittavaksi, siitä kirjoitetaan sanomalehtiin ja sittenkös Halfvorsonia häväistään kautta koko maan." Mutta Pekka Pohjola ei tahtonut. Saattaisi se tosin olla hauskaakin, mutta kosto on kallista huvia ja Pekka Pohjola tiesi, että elämä on köyhää. Elämässä ei ole varaa sellaisiin huvituksiin.

Mutta nuo kolme jätkää tulivat kerran aikaisin aamulla hänen luokseen ja sanoivat menevänsä hänen puolestaan löylyttämään Halfvorsonia, "että oikeus voittaisi maan päällä", kuten sanoivat.

Pekka Pohjola uhkasi lyödä heidät kaikki kuoliaiksi, jos he astuisivat askeltakaan pikkukaupunkiin päin.

Silloin yksi heistä, joka oli pieni tallukka ja jonka pilanimi oli "Pitkä Pekka", piti Pohjolan Pekalle puheen.

"Tämä maa", alkoi hän, on "omena, joka riippuu rihmassa tulen päällä paistumassa. Tulella tarkoitan pahuuden valtakuntaa, Pekka Pohjola, ja omenan täytyy riippua likellä tulta tullaksensa mureaksi ja makeaksi, mutta jos lanka katkeaa, niin omena putoaa liekkiin ja turmeltuu. Siksipä, Pekka Pohjola, onkin tärkeää millainen lanka on. Ymmärrätkös, mitä langalla tarkoitetaan?"

"Arvatenkin on teräslanka siihen parasta", virkkoi Pekka Pohjola.

"Langalla minä tarkoitan oikeutta", sanoi Pitkä Pekka, synkän totisesti. "Ellei oikeutta noudateta maan päällä, niin kaikki romahtaa tulen tuhottavaksi. Siksipä kostaja ei saa jättää rankaisematta, tahi, ellei hän sitä tahdo, täytyy toisten se tehdä."

"Varmasti on tämä viimeinen naukku, jonka tarjoan kenellekään teistä", sanoi Pekka Pohjola vähintäkään välittämättä puheesta.

"Niinpä niin, mutta ei se asiaa muuta", virkkoi Pitkä Pekka. "Oikeus on maan perivä."

"Emme tee sitä sulta kiitosta saadaksemme, vaan ettei tuo rehellinen Pekka nimi joutuisi huonoon huutoon", lisäsi toinen, joka kävi Pullukka-Pekan nimellä ja joka oli pitkä ja kiukkuinen.

"Vai niin se nimi on kunnianarvoinen", sanoi Pekka Pohjola halveksien.

"Niinpä niinkin, kiusallista se vain on, että kaikissa kapakoissa aletaan jutella sinun aikoneen varastaa viisikymmenkruunusen, koska et tahdo rangaistusta kauppiaalle."

Se sana koski syvästi Pekka Pohjolaan. Hän syöksähti seisaalleen ja sanoi nyt tahtovansa lähteä antamaan selkäsaunan kauppiaalle.

"Me tietenkin tulemme sinua auttamaan", sanoivat jätkät.

Sitten läksi neljä miestä kulkemaan kaupunkia kohti. Pekka Pohjola oli alkutaipalella äreä ja tyly ja vihaisempi ystävilleen kuin koskaan vihamiehilleen. Mutta kun hän joen sillalta näki kaupungin, niin hän kokonaan muuttui. Tuntui kuin olisi kohdannut täällä pienen, itkevän pakolaisen ja kuin olisi tämä hiipinyt hänen sieluunsa. Ja kuta enemmän hänessä ehti kotiintua tuo muinoinen Pekka Pohjola, sitä paremmin selveni hänelle, minkä verisen vääryyden kauppias oli hänelle tehnyt. Ei siinä kyllin, että hän oli viekotellut häntä ja tahtonut häntä turmella, vaan pahinta oli se, että hän oli karkoittanut hänet pois tästä kaupungista, jossa Pekka Pohjola olisi saanut olla koko elämänsä ajan Pekka Pohjolana. Oi, miten hauskoja ne ajat olivat olleet, miten iloinen ja lystikäs hän oli ollut, miten avoin hänen sydämensä ja miten ihana maailma! Herra Jumala, jospa hän vain olisi saanut jatkaa elämäänsä siellä! Hän katsoo itseään menneeksi mieheksi -- sellaisena, mikä hän nyt oli: vaiteliaana ja ikävänä, totisena ja uuraana.

Silloin hänen vihansa Halfvorsonia vastaan kuohahti ja sen sijaan, että hän ennen oli pysytellyt toveriensa jäljessä, hän nyt pyyhkäisi heidän edelleen.

Mutta jätkät, jotka eivät olleet lähteneet tänne ainoastaan Halfvorsonille kostamaan, vaan saadaksensa päästää vihansa valloilleen, tiesivät tuskin, mihin ryhtyä. Täällä ei ollut vihastuneelle miehelle mitään tekemistä. Ei näkynyt ainoatakaan koiraa, jota takaa ajaisi, ei ainoatakaan kadunlakasijaa, jonka kanssa kinastelun alkaisi, ei yhtäkään hienoa herraa, jolle herjaussanan singahuttaisi.

Vuosi ei ollut vielä pitkälle kulunut, siksi vain, että kevät juuri oli muuttumaisillaan kesäksi. Oli kirsikankukkien ja tuomenkukkien valkoinen aika, aika, jolloin syreenitertut koristavat korkeita pyöreiksileikatuita pensaita ja jolloin omenakukat tuoksuvat. Tämä kaikki vaikutti omituisesti miehiin, jotka kaduilta ja laivarannasta olivat tulleet suoraan tähän kukkasten valtakuntaan. Kolme kouraparia, jotka olivat olleet päättäväisesti nyrkkiin puserrettuina, vaipui, ja kolme anturaparia kalahteli hiukan leppeämmin katukivitykseen.

Torilta näkivät he tien, joka kohosi kiemurrellen vuorenharjalle. Kahden puolen tietä kasvoi nuoria kirsikkapuita, joiden valkeat latvat kaaria ja holveja muodostivat. Holvit olivat keinuvan keveitä, oksat hennon hentoja, kaikki tyyni nuorta ja hienoa.

Tämä kirsikkatie veti ehdottomasti miesten huomion puoleensa. Mikä epäkäytännöllinen luola tämä olikaan, jossa istutetaan kirsikkapuut niin että kuka hyvänsä voi poimia marjat pois! Nämä kolme Pekkaa olivat ennen pitäneet tätä kaupunkia oikeana jumalattomuuden pesänä, julmuuden ja hirmuvallan tyyssijana. Nyt he alkoivat sitä nauraa ja hieman halveksiakin.

Mutta neljäs joukosta ei nauranut. Hänen kostonhalunsa kuohui yhä raivokkaammin, sillä hän tunsi, että tämä oli se kaupunki, jossa hänen olisi pitänyt asua ja vaikuttaa. Tämä oli hänen kadotettu paratiisinsa, tämä. Muista välittämättä hän rivakasti astui katua ylös.

He seurasivat perässä, ja kun he huomasivat, että kaupungissa oli vain yksi ainoa katu, jonka varrella he näkivät vain kukkia ja uudestaankin kukkia, kasvoi heidän halveksumisensa ja hyväntahtoisuutensa. Tämä kenties oli ensimäinen kerta heidän elämässään, jolloin heidän huomionsa oli kukkasiin kiintynyt, mutta täällä eivät he muuta voineet, sillä syreenitertut pyyhkäsivät hatut heidän päästään ja kirsikankukkien lehtiä sateli heidän päälleen.

"Mitä kansaa luulette tässä kaupungissa asuvan?" kysyi Pitkä Pekka miettiväisesti.

"Mehiläisiä", sukaisi siihen "Puukenkä Pekka", joka oli saanut nimensä siitä, että hän kerran oli asunut samassa talossa kuin puukenkien tekijä.

Vähitellen he sitten tapasivat joitakuita ihmisiäkin. Kirkkaiden akkunaruutujen ja valkeiden uudinten takaa älysivät siellä täällä kauniit, nuoret kasvot ja lapsia näkivät pengermillä leikkimässä. Mutta ei pieninkään melu häirinnyt hiljaisuutta. Heistä tuntui, ettei edes tuomiotorvikaan saisi kaupunkia hereille. Mitä peliä he nyt voisivat pitää moisessa kaupungissa? He pistäysivät erääseen myymälään oluen ostolle. Siellä he kauhealla äänellä kyselivät kauppiaalta kaikenlaista. He tiedustivat, pitikö palokunta ruiskunsa kunnossa, ja mahtoiko kirkonkellossa olla kieltä, jos sattuisi hätäkellojen soittoa tarvis?

Juotuansa oluen kadulla lennättivät he pullot nurkkaan. Yks kaks olivat ne yhtenä murskana. Rätisi ja räiskyi ja sirpaleet sinkoilivat heidän silmilleen. Silläkös väliä, pieni hälinä ei ollut pahitteeksi!