Part 2

Mutta silloin hän päätti, koska ymmärsi paremmin luonnon ääniä kuin ihmisten puheita, kuunnella vakavan metsän ja ankaran vuoren neuvoa. Ne sanoivat: "sinulle, joka rakastat erämaata, annamme me ihanan impemme. Paremmin kuin laakson tyttäret sopii hän sinulle. Reor, oletko jaloimman lahjan arvoinen?"

Silloin, ylistäen suurta, anteliasta luontoa, hän päätti ottaa tytön vaimokseen eikä vain orjattarekseen. Mutta hän arveli, että tyttö käännyttyänsä kristinuskoon ja totuttuansa ihmistapoihin varmaan häpeisi, kun oli niin peittelemätönnä maannut. Reor irroitti silloin karhun nahkan harteiltaan, aukaisi sen kääröstään ja heitti takkuisen, vanhan, harmaan nahkan tytön peitoksi.

Samassa kun hän sen oli tehnyt, remahti vuorenseinän takaa nauru sellainen, että maa vapisi. Pilkalta se ei kumminkaan kuulunut, vaan ikäänkuin joku olisi istunut kauheassa pelossa eikä voinut olla nauramatta, kun hän yhtäkkiä oli siitä päässyt. Hirveä hiljaisuus ja painostava kuumuus loppuivat silloin myös. Nurmen yli liihoitteli vilpoisa tuuli ja havun oksat alkoivat suhisevan soittonsa. Onnellinen metsästäjä tunsi, että koko metsä oli henkeä pidättäen pelännyt, miten ihmislapsi kohtelisi erämaan tytärtä.

Tarhakäärme livahti korkeaan ruohikkoon, mutta tyttö nukkui loihdittuna liikahtamatta. Silloin Reor hänet kietoi karkeaan karhun taljaansa, niin että ainoastaan pää pilkoitti takkuisen nahkan sisästä. Vaikka hän olikin vanhan vuoren jättiläisen tytär, oli hän hento ja hienojäseninen, ja väkevä metsästäjä nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet pois metsän läpi.

Hetken kuluttua hän tunsi jonkun kohottavan hänen leveälieristä hattuaan. Hän katsoi ylös ja huomasi, että jättiläisen tytär oli valveilla ja istui tyynenä hänen käsivarrellaan. Tyttö tahtoi nähdä, miltä hänen kantajansa näytti. Reor ei häntä häirinnyt, otti vain pitempiä askeleita, mitään virkkamatta.

Mutta näyttipä siltä, kuin tyttö olisi huomannut, että aurinko paahtoi liian kuumasti Reorin päähän, koska hän alkoi kannattaa hattua kuin päivänvarjoa hänen yllään. Hän piti hattua aina niin korkealla, että voi alati nähdä hänen kasvonsa. Nyt Reor huomasi, ettei hänen tarvinnut kysyä eikä puhua mitään. Hän kantoi tytön äitinsä majaan ja koko hänen olentonsa värähteli onnesta. Ja kun hän seisoi kotinsa kynnyksellä, näki hän kotionnea ennustavan valkean käärmeen luikertavan kivijalan sisään.

VALDEMAR ATTERDAG VEROTTAA VISBYTÄ.

Sinä keväänä, jona Hellqvistin suuri taulu _Valdemar Atterdag verottaa Visbytä_ oli näytteillä taidenäyttelyssä, menin minä eräänä rauhallisena aamupäivänä sinne, tietämättä taideteoksesta. Tuo suuri, väririkas maalaus teki kohta ensi näkemässä valtavan vaikutuksen. En voinut silmätäkään muita tauluja, vaan suoraapäätä menin sen luo, otin istuimen ja vaivuin katselemiseen. Puolen tunnin ajan elin keskiajan elämää.

Pian olinkin keskellä näytelmää, jota näyteltiin Visbyn torilla. Minä näin olutammeen, joka oli täyttymäisillään kultaisella juomalla, -- sillä kuningas Valdemar oli sitä vaatinut, ja joukot, jotka olivat keräytyneet sen ympärille. Näin rikkaan kauppiaan ja hovipojan, joka on uupua kulta- ja hopeavatien painosta, nuoren porvarin, joka pui nyrkkiä kuninkaalle, munkin, joka kasvot terävinä tarkkaa valtiasta, ryysyisen kerjäläisen, joka uhraa kolikkonsa, ja toisen ammeen viereen vaipuneen naisen, kuninkaan valtaistuimellaan, sotajoukon, jota tulla myllertää ahtaasta veräjästä, korkeat kartanoiden päädyt sekä siellä täällä ryhmissä pöyhkeileviä sotilaita ja niskoittelevia porvareita.

Mutta yhtäkkiä selvenee minulle, että taulun päähenkilö ei ole kuningas, eikä kukaan porvareista, vaan eräs kuninkaan rautapukuisista kilvenkantajoista, joilla on kypärin silmikko alas vedettynä.

Tähän henkilöön taiteilija on valanut tavatonta voimaa. Itse ihmisestä ei näy hitustakaan, terästä ja rautaa on koko mies, ja kuitenkin hän vaikuttaa kuin olisi koko kohtauksen herra.

"Minä olen väkivalta, minä olen ryöstönhalu", virkkaa hän. "Minä se verotan Visbytä. En olekaan ihminen, olen rautaa ja terästä vain. Tuska ja ilkeys on iloni. Menkööt ja kiduttakoot toisiaan. Tänäpäivänä olen minä valtias Visbyn torilla."

"Katso", hän sanoo katsojalle, "etkö näe, että minä se olen herra? Niin kauaksi kuin silmäsi kantavat, et keksi täällä mitään muuta kuin ihmisiä, jotka vainoovat toisiaan. Huoaten tulevat voitetut ja luovuttavat kultansa. He ovat vihoissaan ja uhkaavat, mutta tottelevat kumminkin. Mutta voittajan saaliinhimo hurjistuu yhä, kuta enemmän kultaa hän saa kiristetyksi. Minun palvelijoitani vain ovat Tanskan kuningas ja hänen sotilaansa tänäpäivänä. Huomenna he astuvat kirkkoon tai huvittelevat rauhallisesti oluttuvissa taikka ovat hyviä perheen-isiä omissa kodeissaan, mutta tänäpäivänä he palvelevat minua, tänäpäivänä he ovat rikoksien ja väkivallan tekijöitä."

Ja kuta kauvemmin häntä kuuntelee, sitä selvemmin ymmärtää taulun merkityksen. Tämä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha tarina siitä miten ihmiset voivat kiusata toisiaan, kuvattuna. Siinä ei ole pienintäkään sovittavaa piirrettä, ainoastaan julmaa väkivaltaa, uhkaavaa vihaa ja toivotonta kärsimystä.

Mutta olihan sovittu, että kun nuo kolme olutammetta olisi täytetty, ei Visbytä sitten ryöstettäisi eikä poltettaisi. Mutta miksi eivät nyt tule hansakauppiaat innostusta leimuten? Miksi eivät naiset riennä koristeineen, juopottelijat pikareineen, papit pyhäinjäännös-arkkuineen, miksi eivät he kaikki hehkuvin mielin riennä uhriansa kantamaan? "Sinun edestäsi, sinun edestäsi, rakkahin kaupunkimme! Tarpeetonta on sotamiehillä meitä haettaa, kun sinä olet kysymyksessä! Oi Visby äitimme, kunniamme! Ota takaisin se, mitä olet meille antanut."

Mutta sellaisina ei taiteilija ole tahtonut heitä nähdä, eikä asia niin ollutkaan. Ei innostuksen kipinääkään, ainoastaan pakkoa, lannistettua uhkaa, tuskaa ja valitusta vain. Kulta on heille kaikki kaikessa, miehet ja naiset kantavat huokaillen kultiansa, joista heidän on luopuminen.

"Katso heitä!" virkkoi väkivalta seisoen valtaistuimen rappusella. "Heistä on sydäntäsärkevää, kun heidän on pakko luovuttaa aarteensa. Sääliköön heitä, ketä haluttaa. He ovat saitoja, voitonhimoisia ja uhkamielisiä. He eivät ole ahnasta ryöväriään parempia, jonka olen heidän joukkoonsa lähettänyt."

Eräs nainen on taintunut maahan ammeen viereen. Kullan jättäminenkö hänelle noin kauheita tuskia tuottaa? Vai olisiko hän juuri syyllinen? Onko hän tämän kurjuuden aikaansaattaja? Hänkö se petti kaupungin? Niin, hän on se sama, joka oli kuningas Waldemarin lemmitty. Siinä makaa Juhana nuoremman tytär.

Hän tietää kyllä, ettei hänen tarvitse luopua kalleuksistaan. Hänen isänsä huonetta ei kumminkaan ryöstetä, mutta hän on kerännyt kaiken, mitä hänellä on, ja tuonut sen tänne. Torille tultuaan hän kauhistuu kaikkea kurjuutta katsellessaan ja rajattoman epätoivon vallassa vaipuu maahan.

Reipas ja iloinen! oli ollut se kultasepän sälli, joka mennä vuonna palveli hänen isänsä luona. Suloista oli ollut astella hänen rinnallaan tämän saman torin poikki kuun noustessa kartanoiden takaa ja valaistessa Visbytä loistollaan. Ylpeä hän oli ollut, ylpeä nuorukaisesta, ylpeä isästään ja kaupungistaan. Ja nyt hän makaa siinä tuskan murtamana. Mutta kumminkin viattomana, kumminkin viattomana! Mies, joka istuu valtaistuimella, istuu kylmänä ja julmana. Hän, joka tuhon on tuonut kaupungille, onko hän se sama, joka kuiskaili helliä sanoja tytölle? Häntä tavatakseenko tyttö oli hiipinyt viime yönä ja varastanut isänsä avaimen ja aukaissut kaupungin portin? Ja kun hän sitten tapasi kultasepänsällinsä sijasta aseilla varustetun herran, teräkseen puettu sotajoukko perässään, mitä hän silloin ajatteli? Eikö hän menettänyt järkeään nähdessään teräsvirran vyöryvän siitä portista sisälle, jonka hän oli aukaissut? Valituksesi on liian myöhäistä, neito! Miksi lemmit kaupunkisi vihollista? Visby on kukistettu, sen loisto on loppunut. Miks' et heittäytynyt keskelle porttia ja antanut vihollistesi polkea itseäsi kuoliaaksi? Tahdoitko elää saadaksesi nähdä salaman ruhjovan rikoksellisen?

Oi neito, kuninkaan rinnalla seisoo nyt väkivalta ja suojelee häntä. Ei säästä edes Jumalalle pyhitettyjä temppeleitäkään. Loistokivet kirkon seinästä hän kiskoo irti viimeisen juoma-ammeen täytteeksi.

Kaikki taulun henkilöt muuttavat paikkaa. Kaikki elävät olennot valtaa kauhu, sokea kauhu. Rajuinkin sotaurho väljenee, porvarit kääntävät kasvonsa taivasta kohti, kaikki odottavat Jumalan rangaistusta, kaikki vapisevat, paitsi väkivalta valta-istuimen rappusella ja kuningas, joka on hänen palvelijansa.

Olisin toivonut, että taiteilija olisi saanut elää niin kauan, että hän olisi voinut viedä minut Visbyn satamaan ja näyttää meille nämä samat porvarit, kun he katseillaan seuraavat pois purjehtivaa laivastoa. He huutavat kirouksia yli aaltojen. "Hävitä heidät! Oi meri, sinä olet ystävämme. Riistä takaisin aarteemme! Aukaise syvyytesi nielevä kuilu jumalattomien, uskottomien petturien alle!"

Ja meri murahtaa kumean myöntymyksensä ja väkivalta, joka upeilee kuninkaan laivassa, nyökkää hyväksyvästi. "Se on oikein", hän sanoo. "Vainotkaamme ja meitä vainottakoon, se on minun lakini. Tuhotkoon meri ja myrsky ryövärin laivaston ja riistäköön kuninkaallisen palvelijani aarteet! Sitä pikemmin pääsemme kiiruhtamaan uusille hävitysretkille."

Ja porvarit, jotka seisovat rannalla, kääntyvät kaupunkiansa katsomaan. Se on ryöstetty, tulipalo on riehunut siellä, ja särkyneiden ikkunoiden takaa ammoittavat runnellut asunnot. Näkyy nokisia kartanojen päätyjä, näkyy ryöstettyjä kirkkoja, verissään viruvia ruumiita kapeilla kaduilla, ja kauhusta mielipuolia naisia juoksentelee kaupungissa. Täytyykö heidän tyyninä katsella kaikkea tätä kauheutta? Eikö ole ketään, johon heidän kostonsa voisi kohdistua, eikö ketään, jota he vuorostaan voivat vainota ja kiusata?

Oi, taivaan herra, katsokaa! Kultasepän taloa ei ole ryöstetty eikä poltettu. Mitä se merkitsee? Oliko hän liitossa vihollisen kanssa? Eikö hän tallentanut yhtä kaupungin porttien avainta? Voi sinua, Juhana nuoremman tytär, vastaa, mitä tämä merkitsee!

Kuninkaan laivan perässä seisoo väkivalta ja kypärinsä aukosta katselee hymyillen kuninkaallista palvelijaansa. Kuules myrskyä, minun herrani, kuule myrskyä, herrani! Ryöstämäsi kullat makaavat kohta meren pohjassa, sinulle saavuttamattomina. Käänny katsomaan Visbytä, minun korkea kuninkaani! Naista, jonka petit, kuljettavat papit ja sotamiehet kaupungin muurien luo. Etkö kuule häntä seuraavan kansajoukon kirouksia ja parkunaa? Katso, muurarit tulevat kaikkineen ja muurauslapioineen. Katso, naiset kantavat kiviä! Kaikki, kaikki kantavat kiviä!

Oi kuningas, vaikka et voi nähdäkkään, mitä Visbyssä tapahtuu, niin kuule ja tietäös kumminkin, mitä siellä tehdään. Ethän kumminkaan ole raudasta ja teräksestä, niinkuin väkivalta vieressäsi. Kun vanhuuden synkät päivät joutuvat, on Juhana nuoremman tytär muistuva mieleesi.

Olet näkevä hänen kalpeana vaipuvan maahan kansansa pilkkaamana ja häpäisemänä. Olet näkevä pappien ja sotamiesten kuljettaa retuuttavan häntä kellojen soidessa ja ylistyslaulujen kaikuessa. Hän onkin jo kuollut kansan silmissä. Kuolleeksi hän tuntee itsensä, kuolleeksi kaikelle, mitä oli rakastanut. Olet näkevä hänen astuvan torniin, näet miten kivi kiveen liitetään, kuulet muurauslapion raaputuksen ja kansan melun, kun he kiirehtien kantavat kiviänsä. Ota minulta, ota minulta, muurari! Käytä minun kiveni kostotyöhön! Käytä niitä sulkemaan Juhana nuoremman tytär ilmasta ja päivän valosta! Kukistunut on Visby, ihana Visby! Jumala kostotyötänne siunatkoon, muurarit! Ja ylistysvirret kohoavat ja kellot soivat kuin kuolleelle.

Oi Valdemar, Tanskan kuningas, sinunkin aikasi joutuu, sinutkin kuolema kohtaa. Silloin vuoteellasi maatessasi olet näkevä paljon ja tunteva paljon tuskaa. Olet kuuleva nämä muurauslapion raaputukset, nämä koston huudot. Missä soivat silloin ne pyhät kellot, jotka kaiullaan voittaisivat sielusi tuskat? Missä ovat silloin nuo ammoittavat metallikidat, joidenka kielet anovat Jumalalta armoa sinulle? Missä on silloin sulosointua heläjävä ilma, joka sielun ylentää Jumalan avaruuksiin?

Oi, auta Esrom, auta Sorö ja sä suuri kello Lundissa!

* * * * *

Minkä synkän tarinan tämä taulu kertoikaan! Tuntui vieraalta ja kummalliselta astua jälleen kuninkaalliseen puutarhaan, säteilevään auringonpaisteeseen ja elävien ihmisten pariin.

ROUVA PAASTO JA PEKKA POHJOLA.

I.

Ystävällisenä kuin koti kuvastuu pikkukaupunki mieleeni. Se on niin pieni, että helposti opin tuntemaan kaikki sen sopukat ja nurkat, tulin jokaisen lapsen ystäväksi ja yksin koiratkin tunsin nimeltään. Kadulla kulkija tiesi hyvin, minkä akkunan kohdalla hänen piti katsahtaa ylös, nähdäksensä ruudun takaa kauniit kasvot, ja ken käveli kaupungin puistossa, tiesi tarkoin, milloin hänen oli siellä oltava, tavataksensa ketä halusi.

Jokainen ylpeili naapurin puutarhan kauniista ruusuista, ikäänkuin ne olisivat kasvaneet hänen omassaan. Jos tapahtui jotakin pikkumaista tai alhaista, hävettiin sitä aivan kuin se olisi tapahtunut omassa perheessä, mutta pienimmästäkin seikkailusta, tulipalosta tahi katukahakasta kerskailtiin ja sanottiin: "Katsokaapa vain, millainen yhteiskunta! Voiko sellaista tapahtua muualla? Mikä ihmekaupunki!"

Ja tässä minun rakkaassa kaupungissani ei mikään muutu. Kun joskus taas sinne palaan, tapaan siellä jälleen samat talot ja puodit, jotka tunnen jo vanhastaan, samoihin kuoppiin kadulla olen kompastua ja samat jäykät lehmusaidat sekä pyöreiksileikatut syreenipensaat vetävät ihailevan katseeni puoleensa. Jälleen näen vanhan raatimiehen, joka hallitsee koko kaupunkia, astua jyskyttelevän raskain askelin katua pitkin. Patriarkka ja kaitselmus, miten turvalliselta tuntuukaan nähdä sinun vaeltavan tuolla! Ja kuuro Halfvorson puuhaa alati puutarhassaan ja hänen vetiset silmänsä tuijottavat ja etsivät, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: "Kaikki, kaikki tyyni olemme tutkineet, nyt, maa, me tunkeudumme sinun sisimpääsi".

Mutta pientä, pyylevää Pekka Pohjolaa en kumminkaan enää tapaa sieltä, tuota pientä vermlantilaista, te muistatte hänet, joka oli Halfvorsonin rihkamakaupassa ja joka huvitteli ostajia pienillä, keksimillään koneilla ja valkeilla hiirillään. Hänestä voikin kertoa koko pitkän jutun. Joka ihmisestä ja joka asiasta tässä kaupungissa onkin oma omituinen tarinansa. Ei missään muualla tapahdu niin ihmeellisiä asioita.

Pieni Pekka Pohjola oli talonpojan poika. Hän oli lyhytkasvuinen ja tukeva, ruskeasilmäinen ja hymyilevä. Hänen hiuksensa olivat vaaleammat syksyisen koivun lehtiä, poskensa olivat punakat ja haiveniset. Kotoisin hän oli Vermlannista. Kohta ensi näkemällä arvasi hänen kotipuolensa. Hänen oiva kotiseutunsa olikin varustanut hänet mainioilla ominaisuuksilla. Reipas hän oli toimissaan, näppärä sormiltaan, sukkela kieleltään ja selvä ajatuksiltaan. Sen lisäksi hän oli aika hulluttelija, oikea velikulta, hyvänsuopa ja pöyhkeilevä, siivo ja riidanhaluinen, utelias ja lörpöttelijä. Tuon hupakon oli vallan mahdotonta osoittaa pormestarille suurempaa kunnioitusta kuin kerjäläiselle! Mutta sydäntä hänellä oli, joka toinen päivä hän rakastui ja koko kaupunki oli hänen uskottujansa.

Puotitehtävänsä tämä lahjakas lapsi hoiti mitä eriskummallisimmalla tavalla. Hän palveli ostajia ja ruokki samalla pieniä, valkoisia hiiriään. Hän vaihtoi ja laski rahat asettaessaan pyöriä pieniin itsestään pyöriviin vaunuihin. Ja jutellessansa ostajille viimeisimpiä rakastumisiaan, hän piti silmällä tuoppia, johon ruskea siirappi hiljalleen kiemurrellen valui. Ihmetteleviä kuulijoita huvitti nähdä pojan tuotapikaa puikahtavan myymäpöydän ylitse ja hyökkäävän kadulle saadaksensa pienen ottelun ohikuljeskelevan katupojan kanssa, ja nähdä hänen sitte otsa tyynenä palaavan takaisin sitaisemaan rihmaa tavarakääryn ympärille, tahi mittaamaan kangaspalaa.

Olihan siis aivan luonnollista, että hänestä tuli koko kaupungin suosikki. Pidimme kaikki velvollisuutenamme tehdä kauppaa Halfvorsonilla Pekka Pohjolan sinne tultua. Ja tulipa vaikka itse vanha raatimies, hänkin oli ylpeä, kun Pekka Pohjola vei hänet mukanaan erääseen pimeään nurkkaan ja näytti hänelle häkit valkoisine hiirineen. Rottien näytteleminen oli näet sekä pelonalaista että jännittävää, sillä Halfvorson oli kieltänyt häntä pitämästä niitä puodissa.

Sattuipa sitten yhä valkenevien helmikuun päivien joukossa pari sumuista, leutoa päivää. Pekka Pohjola kävi yhtäkkiä totiseksi ja vaiteliaaksi. Hän antoi valkoisien hiirien pureskella teräslankahäkkiään syöttämättä niitä. Tehtävänsä hän teki nuhteettomasti, mutta katupoikien kanssa ei painiskellut. Kenties ei Pekka Pohjola voinut kärsiä, että talven selkä oli taittunut?

Kaikkea vielä, asia oli niin, että hän oli löytänyt viisikymmenkruunusen muutamalta ylähyllyltä. Hän luuli sen tulleen viskatuksi sinne jonkun kangaspalan mukana ja oli aivan huomaamattaan pistänyt sen erään juovikkaan pumpulivaatepakan sisään, joka oli niin vanhanaikuista ettei sitä enää koskaan otettu alas hyllyltä.

Pojan mielessä kyti sammumaton viha Halfvorsonia vastaan. Tämä oli tappanut häneltä kokonaisen rottaperheen, ja nyt hän aikoi kostaa. Hän näki vielä silmäinsä edessä valkean äidin avuttomien poikiensa keskellä. Paeta ei se koettanutkaan, vaan järkähtämättömän sankarin tavoin jäi makaamaan paikoilleen, katsoa tuijottaen punaisin, palavin silmin sydämetöntä murhaajaansa. Tuollaiselle kelvottomalle oli kyllä parahiksi, että sai olla hiukan aikaa hädissään. Pekka Pohjola tahtoi nähdä hänen kalman kalpeana tulevan konttorista ja alkavan etsiä viisikymmenkruunuistaan. Hän tahtoi nähdä hänen vetisissä silmissään saman tuskan, minkä oli nähnyt valkean rotan granaatinpunaisissa. Kauppias saisi etsiä, hän saisi penkoa ylösalaisin koko puodin, ennenkuin Pekka Pohjola sallisi hänen löytää setelin.

Mutta viisikymmenkruununen sai olla piilossaan koko päivän kenenkään sitä kaipaamatta. Se oli uuden uutukainen, monivärinen ja loistava ja sen jokaisessa nurkassa oli suuret viidenkymmenen numerot. Kun Pekka Pohjola jäi yksin puotiin, asetti hän portaat hyllyjä vasten ja kiipesi pumpulivaatepakan luo. Hän otti esille viisikymmenkruunusen, silitteli siitä rypyt ja ihaili sen kauneutta.

Keskellä kiihkeintä kaupantekoa hän kävi levottomaksi, että jotakin oli tapahtunut viisikymmenkruunuselle. Hän oli etsivinään milloin mitäkin hyllyltä ja hapuili vaatepakan sisustaa, kunnes tunsi sileän setelin ratisevan sormissaan.

Tuo seteli oli yhtäkkiä merkillisesti tenhonnut hänet. Eiköhän siinä vain piillyt joku elävä olento? Leveiden renkaiden ympäröimät viidenkymmenen numerot olivat kuin houkuttelevat silmät. Poika suuteli niitä ja kuiskasi: "sinun kaltaisiasi haluaisin omistaa monta, äärettömän monta".

Hänen mieleensä lensi jos jonkinlaisia ajatuksia setelistä ja siitä, miksei Halfvorson sitä kaivannut. Kenties se ei ollutkaan Halfvorsonin? Kenties se oli kuljeksinut jo kauankin rihkamapuodissa? Ehkä sillä ei ollutkaan enää omistajaa?

Ajatukset tarttuvat. -- Halfvorson alkoi illallispöydässä puhua rahoista ja rahamiehistä. Hän kertoi Pekka Pohjolalle monesta köyhästä pojasta, jotka olivat keränneet itselleen rikkauksia. Hän alkoi Whittingtonista ja lopetti Astorilla ja Jay Gouldilla. Halfvorson tunsi kaikkien heidän elämäkertansa, hän tiesi, miten he olivat kilvoitelleet ja kieltäytyneet, miten heillä oli ollut sekä kekseliäisyyttä että uskallusta. Hän kävi kaunopuheliaaksi, kun puhe johtui tänne. Hän kärsi nuorten rikkaudentavoittelijain kärsimyksiä, seurasi heitä menestyksen päivinä ja riemuitsi heidän voitoistaan. Pekka Pohjola kuunteli aivan lumottuna.

Halfvorson oli ihan kuuro, mutta se ei haitannut vähintäkään keskustelua, sillä hän ymmärsi huulien liikkeestä kaikki, mitä hänelle sanottiin. Mutta omaa ääntään hän tietystikään ei kuullut ja siksipä se vyöryikin niin omituisen yksitoikkoisena kuin kaukaisen kosken kohina. Ja tuo kummallinen puhetapa vaikutti, että kaikki, mitä hän sanoi, takertui niin muistiin, ettei siitä voinut vapautua moneen päivään. Pekka Pohjola parka!

"Rikastumisen välttämätön ehto on", sanoi Halfvorson, "pohjaraha -- vaan sitä ei kukaan voi ansaita. Pane huomioosi se, että he kaikki ovat löytäneet sen kadulta, tahi panttitavaran huutokaupasta ostamansa takin päällisen ja vuorin välistä, tahi ovat voittaneet sen pelissä, tahi on joku kaunis, armelias nainen heille sen almuna antanut. Mutta kun he kerran ovat tuon siunatun rahan löytäneet, on kaikki heille onnistunut. Kultavirta pulppuaa siitä kuin lähteestä. Ensimäinen mitä tarvitaan, Pekka Pohjola, on pohjaraha."

Halfvorsonin ääni kaikui yhä kumeammin ja kumeammin. Nuori Pekka Pohjola istui aivan huumautuneena, nähden vain pelkkiä rahoja edessään. Pöytäliinalle kasaantui tukaattikokoja, lattia lainehti valkoisena hopeaa, ja likaisten seinäpaperien hämärät kuviot muuttuivat nenäliinan kokoisiksi seteleiksi. Ja hänen silmiensä edessä leijaili leveiden renkaiden ympäröimiä viidenkymmenen numeroita, jotka houkuttelivat häntä kuin kauneimmat silmät. "Kukapa tiesi", ne silmät hymyilivät, "ehkäpä tuo viisikymmenkruununen juuri onkin sellainen pohjaraha?"

"Huomaa tarkoin", sanoi Halfvorson, "paitsi pohjarahaa on kaksi asiaa välttämätöntä niille, jotka tahtovat päästä mahtiasemiin. Työ, raudankova työ, Pekka Pohjola, on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen. On kieltäydyttävä leikeistä, rakkaudesta, lörpöttelystä ja naurusta, aamu-unista ja hämärähetken kävelyistä. Totta totisesti, niille, jotka tahtovat onnea saavuttaa, on kaksi ehtoa välttämätöntä. Työ on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen."

Pekka Pohjolaa näytti alkavan itkettää. Tietysti hän tahtoi tulla onnelliseksi, mutta eihän onni toki noin tuskien ja katkeruuksien takana lie. Onnenhan pitäisi tulla aivan odottamatta. Pekka Pohjolan paraillaan otellessa katupoikien kanssa pysäyttäisi se jalona naisena vaununsa puodin kohdalle ja tarjoaisi vermlantilaispojalle paikan rinnallansa.

Mutta nyt jymisi Halfvorsonin ääni lakkaamatta hänen korvissaan, täyttäen hänen aivonsa kokonaan. Hän ei tiennyt, ei uskonut enää mitään muuta. Työtä ja kieltäytymistä, työtä ja kieltäytymistä on elämä ja elämän päämäärä. Hän ei halunnutkaan mitään muuta, eikä rohjennut luulla koskaan muuta toivoneensakaan.

Seuraavana päivänä ei hän uskaltanut suudella viisikymmenkruunusta, ei uskaltanut edes katsoakaan sitä. Hän oli hiljainen ja apea, täsmällinen ja ahkera. Kaikki askareensa hän hoiti niin moitteettomasti, että kenen hyvänsä oli helppo huomata, etteivät hänen asiansa olleet aivan oikein. Poika alkoi vanhaa raatimiestä huolestuttaa ja hän teki mitä voi, häntä lohduttaakseen.

"Onko Pekka Pohjola aikonut tulla laskiaistanssiaisiin tänä iltana?" kysyi ukko. "Vai ei hän aio, no sittenpä minä häntä pyydän. Ja saattepa nähdä, että hän tulee, sillä muussa tapauksessa kielin Halfvorsonille, missä hän säilyttelee rottahäkkejänsä."

Pekka Pohjola huokasi ja lupasi tulla tanssiaisiin.

Laskiaistanssiaisiin, ajatteles, Pekka Pohjola lähtee laskiaistanssiaisiin! Pekka Pohjola saa nähdä kaikki kaupungin kauniit immet, hienoina, valkoisiin puettuina ja kukiteltuina. Luonnollisesti Pekka Pohjola ei saisi tanssittaa ainoatakaan heistä. No, se olikin yhdentekevää. Hän ei ollutkaan tanssituulella.

Tanssiaisissa hän seista värjötteli ovella, eikä askeltakaan pyörähtänyt. Jotkut olivat koettaneet saada hänet karkeloon, mutta hän oli järkähtämättä kieltäytynyt. Hän ei osannut näitä tansseja. Ja kukapa noista hienoista neitosista olisi halunnutkaan tanssia hänen kanssaan! Hän oli heille aivan liian halpa.