Part 21

Siten "se" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa. Kaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui, niinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.

III.

Ilta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja ilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.

On jo myöhäistä, eikä ketään ole enää valveilla, paitse patruuna Teodor, joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa tämän nuoren miehen ja nuoren naisen.

Ei sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua talosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille seisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.

Onko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän kolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää kun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että hän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut näkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla? Teodor patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta. Hän ei voi elää ilman tyttöä.

Samassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat tuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja sen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.

Yö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa. Harmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja lepäävät.

Patruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä kun Maurits on hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee pois hänen kyyneleensä. -- -- Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat haivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveinä, että ilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja hentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.

Teodor patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia. Ajatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa, hänen vielä vuoteella maatessaan. "Kuuleppa Maurits", hän aikoo sanoa. "En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin tämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En tahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä."

"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?" Maurits kysyy.

"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei kumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen kuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta tulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden tehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän kuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos, lapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla ministeri."

"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta", Maurits vastaa silloin, "niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte mennä naimisiin!"

"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten virkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi? Ei leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia ministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen vuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virka-ylennykset läpi. Mikä olisi siitä tulos jos auttaisin teitä avioliittoon? Jok'ikinen vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen väsyisitte niin te kuin minäkin."

"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa."

"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa kymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan mennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla puratte kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vaan, nouse ylös, ota kiessisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän sekään kumminkaan ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät maita mantereita kahden kesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan vaan luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet kotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut, jos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla levoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet vanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan, näkemättä häntä! Minä, minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle. Hän kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta tavata häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit heltyä."

Ja ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja matkustaa tiehensä.

Ja kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?

"Roisto", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin varkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään? Itsekkö hän vain huutaa niin itselleen?

Mitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että Maurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä, saa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa itkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti ilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.

Hiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren kätensä ja tavottaa yhden niistä.

Niin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.

Haiven toisensa perästä putoaa yhä vaan hänen ympärillään. Mikä on niiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja raskaat jalat tallaavat ne!

Patruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat raudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi olla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat kysymyksessä nämä pienet turvattomat?

Ja hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan hän yht'äkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin mietteisiinsä.

Oli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion äyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille heitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva kädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!

Ja tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja Teeseus se ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat näköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän rantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.

Mutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: "Mahtaakohan kuolevainen nuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?" Ja Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt häntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta. Silloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen tiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.

Nyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa tuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi. Hän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa hyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.

Sitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen silmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja etäämmälle, laivan ankkuripaikalle -- siintävälle merelle -- -- mustiin purjeisiin -- --

Ja nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään epäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.

Ja siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja istui. Niin se kävi. Niin se tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee Nösselt'in viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat mainitsevat Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo säälijät aivan varmaan erehtyivät, Ariadne ei huolinut Dionyysoon lohdutuksista.

Hyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että häneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua onnettomaksi!

Niiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli lahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä luottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän ollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi hänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?

Mikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö että hänen kauttaan eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä sopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka tuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä naisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen, niin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä syystä pitäisi hänet tuomita?

Oi Dionyysos parka, Teodor patruuna parka! Ei ole helppo olla tekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvapehmeiden kanssa. Ne syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.

Patruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut mustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.

Silloin putoaa siihen haiven ja alkaa pakista: "Minäpä juuri olisin seurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan korvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja sinä olisit sallinut minun sen tehdä." -- "Olisin kyllä, -- olisin kyllä", kuiskaa eno.

Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi kelvannut siihen?" -- "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit kyllä kelvannut."

Vielä liihoittelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua. Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä itken, itken koko päivän, sillä se on tuntuva minusta suurelta häpeältä, etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin --. En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni kynnyksen yli, tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään ja supistaan, kun minä näyttäydyn. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno vastaa silloin itku kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin."

Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tulisi tapahtumaan aamulla.

Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee sitä."

Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain pakenemista, mutta ei tiedä mitä.

Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan, sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat. Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu, joka hylkää linnut.

Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.

Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat tulimmaista, minähän sitä, eikä puutarha, saan kylmän talven ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa tuosta tyttöräpäköstä."

IV.

Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei sillä ole suoritettavana sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin "se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.

Tuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumista rappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan, kylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla kivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.

Mutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä aamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.

Patruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää eriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa Mauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori mies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole erittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa astua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli Untuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun että seppeleen syyskuussa?

Untuvainen tuntee, kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan kasvoihin. Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen kiitokseksi, vaan hän ei katso ylös.

Maurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa kauheasti. "Mutta, Anna Mari, miks'et kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna Mari, taputtaa Teodor enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa. Kas niin, Anna Mari!"

Nyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden läpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei Maurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa mennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor patruunan puoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan hänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun kuningattaren kaltaista.

"Eno uhraa aivan liian paljon hyväksemme", hän vain virkkaa.

Niin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan. Ei tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna Marilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään. Hän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen, vaikkakin hän vain on köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.

Ja sitten saadaan ajaa kiessit esille, matkalaukut köytetään kiinni ja eväspussit täytetään.

Teodor patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan jonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi kyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin pois suunniltaan. Hän on ruti hullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa hänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: "tule irroittamaan morsiamesi, jos voit".

Eno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin suonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä, että hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.

Siinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen rakastetun. Ei, ei varastaa! Miks'ei kunniallisesti ja miehekkäästi astua esille ja sanoa: "Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi saa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti koettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion käyttää kaikkia keinoja."

Silloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä sen mukaan.

Nivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits rähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin puhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi tytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?

Mutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit? Hän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään, pysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.

Hän seisoo yhä akkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille, heidän täyttäessään eväspussia ja päälle pannessaan. Eivätkö he nyt ikinä valmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan kokea sen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä ja auttanut hänet kiesseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa, että luulee tytön olevan jo poissa.

Hän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea... Voiko hän tulla onnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä aamuna. No eihän vain, tietenkin on hän ollut onnellinen. Hänhän itki ilosta.

Enon siinä seisoessa sanoo Maurits yht'äkkiä Anna Marille: "Sellainen tyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän osakkeista."

"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä", vastaa Untuvainen. "Se ei kenties olisi oikein."

"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt, mutta kuka tietää, jospa tulee aika, jolloin ne kannattavat paremmin? Ja sitä paitse mitä se enolle merkitsee sellainen pikkuseikka..."

Untuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin tuskassa. "Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua tämä ainoa kerta!"

Maurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. "Tämäkö ainoa kerta, ikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi, tiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi."

"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain kohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee kauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille niin hyvä."

"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät raha-asioista?" -- Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä ja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta oppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.

"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!" huudahtaa tyttö ja huitoo epätoivoisena käsillään.

"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa", virkkaa Maurits, "jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään petoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun ja isäni olevan todellisia roistoja."

Ja hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista, jotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee häntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä, pormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua tappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista, että hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta oikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä piilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin. Se ei juuri ollut rakkautta se.

Ja sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta välähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo ja tuijottaa siihen niinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka hän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan nähtäväksi todellisuudeksi.

"Menkäämme huoneeseeni, Maurits", hän sanoo, "niin saat samassa rahat."

Mutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä voidaanko aavetta viekoitella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin äänetöntä tuskaa tämän kasvoista.

Mutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi avautuu ja Anna Mari astuu sisälle.

"Teodor eno", hän sanoo lujasti ja päättävästi, "elä osta niitä papereja!"

Kas, sitä untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka näki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla kiesseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka sanasta, jonka hän sanoi.

Mutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt Maurits todella suuttuu.

"Vaiti", kähisee tämä hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa ääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: "Mitä olet saanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen sanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne tulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen pettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kukaan meistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä osakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi odottaa, voi tämä olla hyvä yritys."

Patruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun Mauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.

"Eno", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä sehän on tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin nämä untuvapehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, "nuo osakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan sitä ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme."

"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!" --

Anna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä olisivat pari saksin terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki kaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän viimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa alastomuudessa, niin nyt tuo pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle tuomionsa:

"Mitäpä muuta sitten oletkaan."

"Anna Mari!"

"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan", jatkaa armahtamaton kieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä kerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan siitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin tällä rikkaalla miehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka voi kärsiä ja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti käynnissä ja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän vielä:

"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin? Miten me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa täällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole sinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka mielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta kuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me olemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella ja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli tarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei rakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin miksi et matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää minut hänelle, tahdoit että minä, että minä..."

Patruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä morsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa tapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen sydämmensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön vastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen vähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään muuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.

"Eno, hän aikoo lyödä minua!"

Ja hän painautuu lujasti, lujasti hänen syliinsä.

Mutta Maurits on jo taas tyyni. "Suo anteeksi pikaisuuteni Anna Mari", hän, sanoo. "Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin lapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää, että sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ett'ei mikään, ei edes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista. Tules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään turviin minun vuokseni."

Tyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu vain likemmä enoa.

"Untuvainen, annanko hänen ottaa sinut?" kuiskaa Teodor patruuna.

Vastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon ruumiin.

Mutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin virkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella täydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa valaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.

"Maurits", hän sanoo, "minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee sinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että hän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne. Kunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa anna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kiesseihisi, poikaseni, ja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan pelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi."