Näkymättömiä siteitä: Kertomuksia

Part 20

Chapter 203,258 wordsPublic domain

Ei, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan sentään, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin tuo olisi sopinut mainiosti. Se näytti kyllä juhlalliselta, kun hän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui kiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen esiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna Marin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa ja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta otsaltaan ja virkkoi: "Kiitos, lapsukaiseni!" Niin, Teodor patruuna ei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt eno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla sattui huomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän kirota sätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat harvoin ihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla Teodor patruunan mieliksi.

"Huomenna", virkkaa eno, "on täällä suuret päivälliset ja tanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan vaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata."

Heidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken. Patruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle suljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin suurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat kuin pingoitetut remmit maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja eno on taas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan vaunuissa.

Ja hän tulee sisälle, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä, puheliasta rouvaa, jota hän nimittää "vuorineuvoksettareksi". Ja tämä sulkee Anna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin jäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian vapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.

Kaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan, vanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea leikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.

Mutta sittenkun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna Mari on mennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja harmillista.

Eno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää, että Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei tunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä kepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi siitä, että parasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka jossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko tehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle alalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa: "Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen, alan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto hyödyttäisi?"

He kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä heitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole millänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä asia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.

Silloin Teodor patruuna yht'äkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta. Hän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein huutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on nyt jo liian myöhäistä, sillä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia rintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että hän luikertelee kuin ankeriainen. Sitte hän heittää hänet luotaan niin voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jää seisomaan ja virkkaa: "Mitä?" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan?

Untuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin hillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor patruunan kimppuun tappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja ainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee mielensä vain siksi, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän ajattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.

Maurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt kärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa oli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne morsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.

Hänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän itse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää leipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli mistään anteeksipyynnöistä. -- No, entäpä pormestaritar, hänen olisi sopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian ylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt olisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty tulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian kahdenkesken matkustavat halki maan? -- Vai niin, Maurits ei ollut vaarallinen. -- Eipä ei, sitä ei hän ollut koskaan luullutkaan, mutta ihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo kiessikärrit! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin kaikkein hullunkurisimmat kiessikärrit! Antaa sitten tuon lapsen ajaa rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kiesseissä ja antaa hänen, patruuna Teodorin, pystyttää kunniaportti kiesseille!

-- -- Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan nujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin häkkikärreille!

Tuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin Mauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi hyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa, ettei Maurits siitä pitäisi.

Ja ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut Mauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa hereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:

Kohosi koira vuorille Ja haukkui koko Ruotsille, Sen nimi on kuin sun, Sen nimi on kuin mun, Kuin kaikkein mailman ihmisten. Mi nimi sen? Se _Mikä_ on.

Se arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli tyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa "Mikä" koiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi Mauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.

II.

Kuinka "se" on tullut? "Se" minkä nimeäkään hän ei uskalla mainita?

Se varmaan on noussut kuin kaste ruohikkoon, kuin makeus marjaan, kuin väri ruusuun, huomaamatta ja suloisesti, itseään ilmaisematta.

Oikeastaan onkin yhdentekevä miten se on tullut ja mitä "se" on. Olkoonpa se sitten hyvää tai huonoa, suloista tai ikävää, kun se kumminkin on tuota kiellettyä, jota ei koskaan olisi saanut olla olemassakaan. Hän tuntee itsensä sen johdosta onnettomaksi, levottomaksi ja syntiseksi.

"Se" on sitä, jota hän ei koskaan tahdo enää ajatella. "Se" on sitä, joka tulee irti nyhdettäväksi ja ulos heitettäväksi, olematta kumminkaan sellaista, jota voidaan vangita ja johon voisi käsin tarttua. Hän sulkee mielensä "siltä", ja sisälle se tunkee siitä huolimatta. "Se" karkoittaa veren suonista ja kiiruhtaa sen kulkua, se hajoittaa ajatukset aivoista ja hallitsee niitä, se väräjää kautta koko hermoston ja tanssii sormenpäissäkin. "Sitä" on kaikkialla hänessä, niin että jos hän voisi poistaa ruumiistaan kaiken muun, jättäen vain "sen", niin se olisi hänestä jättänyt tarkan jäljennöksen. Ja sittenkään se ei ollut mitään.

Hän ei tahdo koskaan "sitä" ajatella, ja alati kumminkin täytyy hänen "sitä" muistella. Miten hän onkin muuttunut näin kehnoksi? Ja sitten hän tuumailee ja miettii, miten "se" on tullut?

Oi, Untuvainen, oi niittyvillanen! Kuinka herkät ovatkaan meidän mielemme ja miten helposti herätetyt meidän tunteemme!

Hän oli varma ettei "se" tullut aamiaisella, aivan varmaan ei aamiaisella.

Silloin hän oli vain pelännyt ja kainostellut. Hän oli joutunut sellaiseen sieluntuskaan, kun hän aamiaispöytään tultuaan ei tavannutkaan Mauritsia, vaan ainoastaan patruuna Teodorin ja vuorineuvoksettaren.

Maurits oli tosin vain tehnyt viisaasti, kun oli lähtenyt metsälle, vaikka oli mahdotonta käsittää, mitä hän näin keskikesän aikaan metsästeli, josta myöskin vuorineuvoksetar huomautti. Mutta Maurits tietenkin arvasi, että hänen oli viisainta pysytellä poissa enon näkyvistä muutamia tunteja, kunnes tämä ehti leppyä jälleen. Eihän hän todellakaan voinut aavistaakaan että morsiamensa olisi niin ujo, että hän melkein oli pyörtyä huomatessaan sulhonsa olevan poissa ja jääneensä yksin Teodor enon ja vuorineuvoksettaren kanssa. Maurits ei ollut koskaan ollut ujo. Hän ei tiennyt mikä kiusa siitä oli.

Sitä aamiaista, sitä aamiaista! Eno oli aluksi kysynyt vuorineuvoksettarelta, oliko tämä kuullut tarinan ihanasta Sigridistä? Hän ei kysynyt Untuvaiselta, eikä tämä olisi kyennyt vastaamaankaan. Vuorineuvoksetar tunsi hyvin kertomuksen, mutta eno kertoi sen kumminkin. Silloin Anna Mari muisti Mauritsin pilkallisesti kertoneen, että enolla oli talossaan vain kaksi kirjaa, nimittäin: Afzeliuksen satuja ja tarinoita ja Nösselt'in yleinen historia naisille. "Mutta nepä eno tunteekin tarkoin", oli Maurits sitten lisännyt.

Anna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti Lagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään Mauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä tämä olisi näyttänytkin loihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota Mauritsin olisi sopinut tehdä.

Mutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa mainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen tapaamasta vihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin kestää myrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno ymmärsi Mauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa, ja että hän tiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet lepytteleisi. -- -- -- Niin, eilen, silloin he kyllä, hän ja Maurits, olivat voineet miettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi, mutta tänään eivät asiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi voinut tätä toteuttaa. Voi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt niin typerästi! Veri tulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli putoilivat kauheasti kalisten hänen käsistään lautaselle.

Mutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi juttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: "Jospa se olisi minun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt." Sen hän oli lausunut niin merkillisellä äänen painolla, että Anna Marin täytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista silmistään.

Ja kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään, oli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut: "Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman kotiin tultuaan arvella kuullessaan tuon: 'Jospa se olisi minun veljeltäni'... Minä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla jäi kotiin."

Untuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin hän alkoi nauraa yhä enemmän. "Niin, oivan välittäjänpä onkin veljenpoikani valinnut itselleen", tuntui hän tahtovan sanoa. "Jopa nyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni", ja joka kerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät toistaneet: "Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin olisin minä itse sen tehnyt." Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan varma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles kuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen itkemään ja syössyt ulos huoneesta.

Ei "se" tullut sillä kertaa, eikä aamupäiväkävelylläkään.

Silloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan tämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä että sai olla luontoa niin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, minkä oli kadottanut kauan, kauan sitten.

Leipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta hän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa kosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea olinpaikkansa.

Niin pian kuin hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut lähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut katselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yht'äkkiä oli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja heilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen, veti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.

Oo, kuinka miehekkääksi hän tunsi itsensä!

Hän oli pariinkin kertaan koettanut tyynesti astua puutarhaan päin, mutta se ei vetänyt häntä puoleensa.

Äkkiä kääntyen läksi hän rakennusten ympäröimään takapihaan. Hän oli tavannut karjapiian ja puhellut jonkun sanan tämän kanssa. Hän hämmästyi kuullessaan, kuinka reippaalta äänensä kajahti. Sehän oli kuin joukkoa johtavan luutnantin. Ja hän tunsi itsekin, miten reippaalta se mahtoi näyttää, kun hän pää ylpeästi kohotettuna, hiukan kallellaan, vartalonsa reippaasti, huolimattomasti huojuessa, vinhuva pajuvirpa kädessä, asteli navettaan.

Se kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei ollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut tehdä valtavan vaikutuksen, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni, yksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä jotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen toisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi hiukan vain sormensa kärjillä.

Mutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen kylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti antoi sille pikku sormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla vilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle sankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor seisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.

Sitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta "se" ei tullut silloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain se merkillinen ihme tapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor patruunaa. Hänhän oli samanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja heikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää paremmalta kuin oli.

Patruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon penkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieliin. Hän tahtoi tietää mitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.

Sitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja jääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä näytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin ja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten talliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen, renkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle näistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli katsonut tarpeelliseksi rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni ajatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana, niin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki lammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin. Hän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja maitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret ullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivaus osasto, heinäluhdit ja lato jossa säilytettiin kerppuja lampaille.

Uinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä nähdessä. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen ja kahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine pöytineen.

"Jospa äiti olisi saanut tämän nähdä!" virkkoi hän.

Siellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli kertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli jo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle, mitä hän sanoi.

Kotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän oli ollut sairalloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat häntä, niin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän sai olla auttamassa leipomossa ja puodissa ... Kuinka olikaan, oli hän sattunut mainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä Untuvaiseksi. Siinä yhteydessä hän oli myöskin virkkanut: "Kotona kaikki hemmoittelevat minua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon hänestä. Hän kohtelee minua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua koskaan Untuvaiseksi, vaan Anna Mariksi. Maurits on niin mainio."

Voi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän olisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran melkein itku kurkussa: "Maurits on niin mainio."

"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni", oli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: "Mutta miks'ette te, Teodor eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen, joka saisi olla tällaisen kartanon rouva!"

"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?" oli eno kysynyt aivan sävyisästi.

Silloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän hän voinut sanoa enolle, ett'ei hän eikä Maurits välittänyt perinnöstä, sillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi tuumailemaan, mahtoiko se olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle tuli yht'äkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä suurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän kumminkaan voinut.

Heidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli pienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön, kimakka-ääninen koiraressu.

"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira?" virkkoi patruuna Teodor.

"Niin kylläkin", oli hän vastannut.

"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny on ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun, Untuvainen?" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.

Niin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi, että se mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.

"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon kaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli täkki selässä ja liina päässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä ajattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs, kun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä herännyt joitain lapsuusmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, vaan se alkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois täkkinsä. Ja kohta se alkoi käyttäytyä samoin kuin nämä muutkin suuret koirat täällä, niin että me sanoimme, että Jenny varmaankin on maalla kasvanut.

"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin sohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli kerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita. Meistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen, tuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut vasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. Mutta arvaappas, kun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan lähteä mukaan. Se seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja hyppi minua vasten ja oikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä tänne. Eikähän meillä ollut muuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli liikuttavaa nähdä koirakurjaa, joka oli niin vähäinen ja kumminkin halusi olla maalaiskoira. En ikinä olisi luullut, että tulisin pitämään sylikoiraa. Kohta kukaties saan vaimonkin."

-- Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna Mari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti livisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä puhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään ollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa -- -- niin, Untuvainen oli käynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.

Mutta ei "se" tullut silloin, ei silloin.

Vaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä ei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa joku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen, hiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut. Mutta tämähän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa hiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että hänellä oli ollut oikein hauska.

Hänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja sentähden juuri kun hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa kohtaan aamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri ilo katsella häntä tanssiaisissa.

Untuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan esiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä arvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun hän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen paras ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän muka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei Untuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.

Maurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta se ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits oli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut: "Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin harvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana maailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari, lainata minut tänä iltana patruunien tyttärille."

Mutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. "Ole sinä isäntänä tänä iltana", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti kaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille seudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen olivat silmäilleet Mauritsia, ja sitte heidän katseensa olivat sattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle päätään.

Eno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun ei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli käynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia, mutta tytöt väistyivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat olevinaan tanssiin pyydettyjä.

"Tanssi Anna Marin kanssa", oli Maurits sanonut Teodor patruunalle, ja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen pelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.

Enokin loukkaantui, pyörähti ja poistui tupakkahuoneeseen.

Mutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla, kuuluvalla äänellä:

"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käypi sen näköiseksi, kun eno tahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle sinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko mielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?"

"Mitä tahdot sitten, Maurits, minun tekemään?"

"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia tämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!"

"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot." Ja Untuvainen tarkoitti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan siitä, että oli saattanut enolle harmia.

"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi, joka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan."

Siihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan tupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut lepotuoliin.

"Miks'ei eno tahdo tanssia kanssani?" oli hän kysynyt.

Patruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukasi ne ja katsoi kauan häneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut koskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee, ajatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin eno tarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei kaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten Untuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain ja hyväillen.

Yhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella kädellään silittää Untuvaisen tukkaa. "Pikku äiti", oli hän sanonut.