Part 19

Tämä toinen laulaja on myös pieni ukon nahjus, pitkä, harmaa sarkatakki päällään. Hän on lukkaria vanhempi ja ponnistaa viimeisenkin äänensä, auttaaksensa toista.

Kuten sanottu, ääni on aivan ihmeteltävästi samanlainen kuin lukkarinkin. Ja tarkemmin katsoessamme huomaamme että ukko näöltäänkin on aivan kuin lukkari, nenä, leuka ja suukin ovat yhtämaata, joskin jonkunverran vanhemmat ja kuin enemmän elämän murjomat. Ja pian käy selville, että tuo pikku mies on lukkarin veli ja tiedämme syyn, miksi hän auttaa veljeään.

Hänellä näet ei ole ollut koskaan menestystä tässä maailmassa, vaan on aina ollut huono onni. Tekipä hän kerran vararikonkin ja veti samaan nuottaan veljensäkin. Hän tietää olevansa syypää veljensä niukkoihin oloihin.

Lukkari on kyllä koettanut auttaa jaloille veljeään, mutta ei sekään ole onnistunut, sillä veljeä on yhä vaan seurannut huono onni, ja hänellä ei ole ollut oikeaa miehuutta.

Lukkari se on ollut koko suvun loistotähti. Toisen raukan asia on ollut aina vaan ottaa vastaan, eikä hänellä ole ollut mitään millä saamiansa korvata.

Herra Jumala, että olisi puhettakaan takaisin suorittamisesta! Hänhän on niin ruti köyhä. Jospa vain näkisitte sen salotöllin, jossa hän asuu!

Ukko rukka tietääkin olleensa aina vain vaivaksi ja vastukseksi veljelleen ja muille ihmisille, ja siksi hän onkin alakuloinen ja surullinen.

Mutta katsos, vihdoinkin hän on niin varmistunut, että voi antaa jotain puolestaan. Nyt hän auttaa kuin auttaakin veljeään, lukkaria, joka on ollut kaikkina hänen päivinään hänen elämänsä, ilonsa ja valkeutensa. Nyt hän auttaa veljeään laulussa, että tämä saisi pitää ammattinsa.

Hän ei mene kirkkoon, sillä hän pelkää, että ihmiset tirkistelisivät häntä, jolla ei ole juhlavaatteita. Mutta joka sunnuntai käy hän katsomassa kirkkomäellä, onko siellä pitäjäntuvan edustalla ruumisarkku mustien pukkien päällä. Ja jos niin on niin hän panee itsensä kaikelle alttiiksi ja seuraa vanhassa, harmaassa takissaan haudalle ja auttaa veljeään tuolla ääniraukallaan.

Ukko kuulee kyllä itsekin miten kurjalta hänen äänensä kuuluu, siksi hän jääkin joukon taa eikä tunkeudu haudan reunalle. Mutta laulaa hänen vaan täytyy. Jospa nyt lukkarin ääni katkeaisi jossakin kohden, niin ei se olisi niin vaarallista, kun hänen veljensä auttaa häntä.

Ei kukaan naura kirkkomäellä laululle, mutta kotiin tultua, kun kirkkohartaudesta on päästy ja kerrotaan kuulumisia, nauretaan näiden veljesten laululle.

Lukkari ei siitä välitä, hän ei ole sen luontoinenkaan, mutta hänen veljensä siitä kärsii ja sitä miettii. Hirvitellen odottaa hän joka sunnuntaita, mutta saapuu kumminkin säntillisesti haudalle ja täyttää velvollisuutensa.

Mutta siitä, joka uinuu tuolla arkussa, ei laulu ole niinkään hullua; hän on siihen hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan, tahtoisipa mielellään, juuri tuon laulun takia, tulla Svartsjössä haudatuksi!

Virressä mainitaan, että koko elämä on vaellusta kohti kuoloa, ja kun kuulemme nuo sanat kahden vanhuksen laulamina, jotka kaiken elämänsä ovat kärsineet toistensa tähden, niin paremmin kuin ennen koskaan älyämme, miten vaivaloista eläminen on ja tuntuupa niinkin rauhalliselta, kun on siitä päässyt.

Laulun vaiettua heittää pappi multaa arkulle ja siunaa haudan.

Lopuksi taas nuo kaksi vanhaa ääntä laulavat: "Mä kuljen kohti taivasta." Tätä värssyä ei lauleta paremmin kuin toisiakaan; äänet käyvät vain yhä käheämmiksi, kuta enemmän he laulavat.

Mutta teidän eteenne aukeaa määrätön, laaja avaruus ja te kiidätte ylös odotellen, aavistellen, ja kaikki tämä maallinen kalpenee ja katoaa. Ja keskellä teidän kiiruista pakoanne herättää tuo kurja laulu teissä muistot kaikesta, mitä olette kokenut maan päällä. Ja viimeiseksi soivat sanat jotain rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ja ne kohottavat teitä ylös ja valokehänä säteilevät ympärillänne ja tekevät teidät ihanaksi kuin enkelin.

KÖYNNÖSRUUSUSTOSSA.

Toivoisin, että ne ihmiset, joiden kanssa oleskelin viime suvena, soisivat katseidensa sattua näihin riveihin. Nyt kun pakkanen ja pimeät yöt ovat tulleet, tahtoisin palauttaa heidän mieleensä valoisan, lämpimän vuodenajan.

Ennen kaikkea tahtoisin, että he muistaisivat köynnösruusuja, jotka verantaa reunustelivat, muistaisivat bengaalilaisen ruusun suurine, vaaleine repalereunaisine jättiläiskukkineen, hienoine, jotenkin harvoine lehvineen, jotka niin auringonpaisteessa kuin kuutamossakin heittivät tummanharmaan varjonsa vaalealle kivilattialle ja kietoivat kaikki tuolla ulkona kevyeen pitsihuntuunsa.

Muista kesistä muistuu mieleeni apilaspellot ja koivulehdot, tai astrakaanit ja marjapensaat, mutta tämä kesä on saanut sävynsä köynnösruusuista. Nuo vaaleat arat nuput, jotka eivät sietäneet tuulta eikä sadetta, keveästi huojuvat, helakan vihreät vuosivesat, pehmeästi kaartuneet rungot, tuo suunnaton kukkarikkaus, iloisesti hyräjävät hyönteiset, kaikki liitävät mieleeni ja esiintyvät upeassa loistossaan, kun muistelen mennyttä, hienon hienoa, arkaa kesää.

Nyt kun työaika on käsissä, kysytään minulta usein, kuinka olen kesäni viettänyt. Silloin soljuu muu kaikki mielestäni ja tuntuu kuin olisin istunut päivät pääksytysten verannalla köynnösruusujen parissa ja hengittänyt tuoksua ja päivänpaistetta. Mitä minä sitten tein? Oi, minä katsoin, kuinka muut tekivät työtä.

Siellä oli pieni verhoojamehiläinen, joka hääri työssä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pehmeistä, vihreistä lehdistä sahasi se terävillä leuoillaan pienen, soman suikaleen, kääri sen kokoon, niinkuin kääritään oikea tapetti, ja kallista kuormaansa pusertaen puoleensa liihoitteli se pois puistoon ja laskihen vanhalle kannolle. Siellä se sukelsi pimeihin käytäviin ja salaperäisiin sokkeloihin, kunnes se vihdoin urkeni pystysuoran kaivoksen pohjalle. Sen tuntemattomassa syvyydessä, minne ei muurahainen eikä tuhatjalkainen ollut koskaan uskaltanut, se aukaisi vihreän lehtikäärönsä ja peitti roukkoisen permannon mitä ihanimmalla matolla. Ja kun lattia oli peitetty, palasi mehiläinen hakemaan uusia lehtisiukaleita verhotakseen kaivoksen seiniä ja teki työtä niin innokkaasti ja reippaasti, että kohta ei ollut ainoatakaan lehteä ruusupensaassa, jossa ei olisi ollut soikeaa leikkausta, joka todisti sen täytyneen olla apuna vanhan kannon kaunistamisessa.

Eräänä kauniina päivänä pikku mehiläinen muutti ammattiaan. Se kaivausi syvälle jättiläisruusujen auki reposteltujen lehtien lomaan, imi ja joi näissä kauniissa ruoka-aitoissa, minkä jaksoi, ja kohta kun se oli saanut suun täydeltä, lenteli se oitis kiireesti takaisin vanhalle kannollensa täyttämään äsken vuoratun kamarinsa kirkkaimmalla hunajalla.

Mutta pieni verhoojamehiläinen ei ollut ainoa joka työskenteli ruusupensaissa. Siellä oli myös hämähäkki, aivan verraton hämähäkki. Se oli suurin kaikista näkemistäni hämähäkeistä, se oli kirkkaan punakeltainen, selväpiirteinen risti selässä, ja sillä oli kahdeksan pitkää puna- ja valkoraitaista jalkaa, kaikki yhtä siroa tekoa. Olisittepa vain nähneet sen kutovan! Joka rihma vedettiin mitä suurimmalla tarkkuudella, aina ensimäisistä alkaen, jotka vain olivat tukena ja kiinnipitiminä, sisempiin, hienoihin kuvioihin saakka. Ja jospa olisitte nähneet, kuinka se pysyttelihen kapeilla langoilla iskiessään kiinni kärpäseen tai vaeltaessaan valtaistuimelleen verkon keskeen, istuen sitten siinä liikkumatonna, kärsivällisenä odotellen monta tuntia.

Tämä suuri punakeltainen hämähäkki voitti minun sydämeni. Se oli niin kärsivällinen ja viisas. Joka päivä oli sillä pikku kahakkansa verhoojamehiläisen kanssa ja aina erkani se rettelöstä yhtä pettymättömän tyynenä. Mehiläinen, jonka matka kävi aivan hänen verkkonsa vieritse, takertui kerran toisensa perästä hänen verkkoonsa. Samassa se alkoi päristä ja potkia kuin hullu rimpuillessaan hienossa verkossa, josta luonnollisesti oli seurauksena, että se takertui yhä pahemmin ja pahemmin ja pian oli sekä jalkoineen että siipineen kietoutunut limaiseen kudokseen.

Mutta niin pian kun mehiläinen oli upi uupunut ja hervoton, ryömi hämähäkki sen luo. Se pysyttelihen aina tarpeellisen matkan päässä ja antoi punarantuisen, upean raajansa äärimmällä kärjellä pienen sysäyksen mehiläiselle, niin että se pyörähti ympäri verkossa. Ja kun mehiläinen taas oli surissut ja riehunut väsyksiin asti, sai se taaskin pienen mitä lempeimmän nykäisyn ja taas yhden, ja vielä yhden, kunnes se pyöri ympäri kuin hyrrä ja oli kiukusta aivan tunnotonna ja niin sekasin, ettei voinut puolustaa itseään. Ja tässä pyörinnän huiskeessa punoutuivat häntä kahlehtivat langat yhä kireemmälle ja kävivät viimein niin tiukalle, että katkesivat ja kimalainen kimposi maahan. Tätäpä juuri hämähäkki oli tahtonutkin. Ja tämä temppu toistettiin yhä uudelleen päivä toisensa perästä niin kauan kuin hämähäkillä riitti työtä ruusutarhassa. Pikku vuoraajamehiläinen ei oppinut koskaan karttamaan hämähäkin verkkoa, eikä hämähäkki näyttänyt kertaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä.

-- -- --

Minä pidin todellakin niistä kummastakin, niin hyvin tuosta pienestä, innokkaasta, karvaisesta työmiehestä kuin suuresta, viisaasta vanhasta metsästäjästä.

Ei tapahtunut tiheään suuria sattumia talossa, jota köynnösruusut kaunistivat. Säleaidan raosta näkyi pikku järvi tyynenä ja välkkyen auringonpaisteessa. Se oli järvi, joka oli liian pikkuruinen voidakseen vyörähtää vaahtopäin aaltoamaan, mutta pienimmästäkin kosketuksesta tuikahti harmaasta pinnasta tuhansittain pieniä säkeniä, jotka kimallellen leikkivät laineilla, ikäänkuin koko syvyyden olisi täyttänyt tuli, joka ei voinut päästä esille. Ja niin oli kesän viettokin siellä, se oli tavallisesti niin hiljaista, mutta kun tuli pieninkin kevyt tuulahdus -- oi kuinka se silloin saattoi säteillä ja välähdellä!

Eikä tarvittukaan suuren suuria asioita meitä ilahduttamaan. Kukka tai joku lintu voi tuottaa meille hauskuutta moneksi tunniksi, puhumattakaan verhoojamehiläisestä. En voi koskaan unohtaa, miten sydämellisen iloiseksi se minut saattoi.

Mehiläinen oli ollut kuten tavallisesti takertuneena hämähäkin verkkoon, ja hämähäkki oli kuten ainakin päästänyt sen irti, mutta se varmaan oli ollut hyvin lujasti kiinni, niin että sen oli täytynyt pyöriä tavattoman kauan ja oli siksi hyvin väsynyt ja lannistunut pois lentäissään. Kumarruin katsomaan, oliko hämähäkin verkko hyvin vahingoittunut. Onneksi ei se ollut, mutta sen sijaan nökötti verkossa pieni keltainen toukka, pieni rihmanvahvuinen peto, joka oli oikeastaan vain leukoja ja kynsiä, ja minä pelästyin, todellakin pelästyin nähdessäni sen.

Enkö olisi tuntenut näitä toukohärän toukkia, jotka tuhansittain kiipeävät kukkasiin ja piiloutuvat niiden terien väliin? Enkö olisi tuntenut niitä ja ihaillutkin niitä maltillisia, älykkäitä loiseläjiä, jotka istuvat piilossa ja odottavat, vaikkapa viikkokausia, kunnes sattuu tulemaan mehiläinen, jonka mustankeltaiseen turkkiin ne voivat kätkeytyä? Ja enkö tuntisi sen viekasta tapaa, että juuri kun pieni kennonrakentaja on täyttänyt huoneensa hunajalla ja sen pinnalle laskenut munan, josta oikea hunajan ja kennon omistaja olisi kasvava, että se juuri silloin ryömii munalle, istuutuen sille kuin veneeseen, innokkaasti pidätellen itseään tasapainossa, ettei putoaisi hunajaan, johon se hukkuisi. Ja mehiläisen kattaessa sormustimen muotoista pesäänsä vihreällä katolla ja varovaisesti sulkiessa sinne pienokaisensa, repii häijy keltainen toukka terävillä leuoillaan auki munan ja syö sen sisällyksen, munan kuoren ollessa edelleen aluksena häntä itseään peloittavassa hunajajärvessä.

Mutta sitten tuo kapea, keltainen levy vähitellen kasvaa suureksi ja oppii uimaan hunajassa ja juo sitä, ja ajan jouduttua sukeutuu suuri lihava kovakuoriainen mehiläiskotelosta. Mutta varmastikaan ei tämä ollut pikkumehiläisen tarkoitus, ja kuinka näppärästi ja viisaasti kovakuoriainen oli käyttäytynytkin, ei se sittenkään ollut muuta kuin laiska loinen, joka ei sääliä ansainnut.

Voi mehiläiseni, oma ahkera pieni mehiläiseni, joka leijailet moinen keltainen kuokkavieras turkissasi! Mutta kun hämähäkki nyt oli pyöritellyt sinua, oli toukka kirvonnut irti ja pudonnut hämähäkin verkkoon, ja nyt tulikin tuo punakeltainen jättiläinen ja antoi sille piston myrkkykoukullaan ja muutti sen silmänräpäyksessä elottomaksi, sisällyksettömäksi luurangoksi.

Mutta kun pikku mehiläinen nyt palasi, oli sen surina kuin ylistyslaulu elämälle.

"Oi kaunis elämä", se sanoi. "Kiitos suuri siitä, että olen saanut osakseni hauskan työn ruusustoissa ja päivänpaisteessa. Kiitän sinua siitä että voin nauttia elämästä ilman pelkoa ja epäilystä. Hyvin tiedän, että hämähäkit väijyvät ja kovakuoriaiset varastavat, mutta minun osani on iloinen työ ja rohkea huolettomuus. Oi sinä ihana elämä, sinä suloinen olemassa-olo!"

UNTUVAINEN.

I.

Onpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaissaan.

Ihan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun, jollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean liivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi ajetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen korkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen pienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla ja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitte se pienoinen naisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään. Ikäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun niiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat, sileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommelluine silkkikukkineen. Vaan kiessit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi maalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja majatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on tietysti pieni pyylevä maalaisruuna.

Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä kummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta minä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka seuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän ja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä on aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri nyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan kun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on siellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti hyvästelevät häntä, ja akkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät pienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä, ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja kaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä pian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia katseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois silmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa heidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe häntä seuraavan, en koko kadun mittaan.

Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan kyynelet silmistään.

"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kyllä suoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."

"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä. Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."

"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta totisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt on menossa. En maar."

"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juuri olisi menoakaan", virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään ja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa, sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset häviävät puotiin.

Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen oikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin pelkää, niin pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan Untuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi, sillä siksi juuri kaikki ihmiset tahtovatkin vain näyttää hänelle, etteivät he ole niin vaarallisia.

Koskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia kuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki hänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja suurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyvät ja kaulaliinan ruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja pääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan alakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.

Maurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia -- ei sitä todellakaan uskoisi, -- mutta Maurits puhuu vain järkeä koko matkan. Vaan kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta, käsittääkö tämä oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee. Luuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden peninkulman matka hyvillä kiesseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi näyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla oiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt kaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?

Jospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli valmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin kanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä. Mutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa nauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee ja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.

"Oikeastaan se se on harmillista, kun sinä olet niin herttainen", sanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja se kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut ensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut ajatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun poika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön, joka ei ollut saanut kasvatusta, eikä omannut erityisiä lahjoja, eikä edes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.

Mauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin pormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä kuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei tietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän hänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään millä perustaa kotia. Mutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat autetut.

Näen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on hiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten tyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä puhuu siitä mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se on vain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.

Ja mitäpä siitä jos hän oli odottanut, että Maurits tällaisena päivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan toisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, -- silloinhan Maurits ei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.

Maurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen on se mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla ovat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän omistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita ja on hänellä osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea perijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä enon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi tyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voi testamentata kaikki muille.

Pikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits vain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari voisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan toisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei ole korkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että se mikä enoa ihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän punaista. Sitäpaitse hän jo on niin piintynyt vanhapoika -- hänen mielestään naiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei eno pidä häntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen pitää. Mutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh, ellei hän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno sillä kerralla antaa kummallekin matkapassit.

Tyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas kuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan ajatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen kuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja kaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadaksensa jotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä, pyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan siksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän eno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria kutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä pettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari oli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen osakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut. Eno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin torilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle oli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä ja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.

Niin he matkasivat ja siten he juttelivat ajaessaan.

Illan suussa he saapuivat perille. Enon "residenssi", kuten hän sitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien vuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran kalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja vuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja koivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja, sillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.

Nuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat kahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri pyörähyttää hevosen pihaan.

Mutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja eno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä ei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti hänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän tavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei voinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.

Ja siinä se nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukin patruuna Teodor Fristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta säteilevä. Hän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko kansajoukko huusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja hymyili samalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää hänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi Mauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet Mauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta nähdäksensä vain sulhoaan, joka laajassa kaaressa lennätti hatun päästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta, jonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja eläköön huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.